Kirjoitettu anonyymin kommentiin edellisessä päreessäni Akateeminen kaksintaistelu - varmistin päällä (kohteliaisuuden vuoksi).
I
anonyymi kirjoitti
Eikö ole todennäköisempää, että Dawkinsin maailmankuva nimenomaan pohjaa Dawkinsin omaan olemisen kokemukseen? Eikö Dawkins ole ihminen? Eikö oikeampi muoto olisi sanoa, ettei Dawkinsilla ole ymmärrystä Rauno Räsäsen olemisen kokemuksesta?
*
Esitin väitteen, jossa oletan ikäänkuin tietäväni jotain sellaista - objektiivista ja universaalia, mitä Dawkins ei oman kokemuksensa puitteissa voi tietää, ja minkä tosiasian eli sekä Dawkinsin tietämättömyyden että sen, mitä hän ei tiedä - minä voin perustella vetoamalla nimenomaan omaan ymmärrykseeni.
Väitän tietäväni, koska minulla on muka enemmän ja oikeampaa tietoa, jota en kuitenkaan voi lopulta perustella kuin vetoamalla omaan ymmärrykseeni/vakaumukseeni - en niinkään ei-subjektiivisiin faktoihin.
Tällainen ei tietenkään ole muodollisesti pätevää argumentointia. Mutta - sitä käytetään implisiittisesti jollain tasolla jatkuvasti kaikessa keskustelussa.
Joten haha! - mitäpä minä siis välittäisin, jos joku puuttuu väitteeni muodollisen rakenteen heikkouteen, kun kerran kukaan ei 100%:sti pysty välttymään kehäpäätelmiltä ja tautologioilta perusteluissaan.
Ja jos hän sitä yrittää, tuloksena on parhaimmillaan Wittgensteinin Tractatus, joka sekin lopulta kumosi omat loppupäätelmänsä mielettöminä potkaisemalla päätelmiin pääsemiseksi käytetyt tikapuut (metodiset hypoteesit) altaan, koska niitä ei voinut loogisesti oikeuttaa; - tikapuut kun olivat kehäpäättelyä ylläpitävä linkki, joka säilytti 'napanuoran' loppupäätelmän ja sen välillä, mikä piti todistaa.
Toisin sanoen - et voi verifioida väitteitäsi koskaan 100%:sti ajautumatta kehään ja/tai tautologiaan. On käytettävä tikapuita - mutta juuri se merkitsee, että joudut lopulta aina todistamaan todistettavan sillä, mikä piti todistaa. Perusteluiden ja johtopäätöksen välillä vallitsee joko katkos tai kehä.
II
Ensinnäkin on niin, että tämän asian pohdintaan tarvitaan käsitystä moraaliteorioista, ja siitä miten ne perustellaan, ja tässä suhteessa sekä Dawkins että McGrath tukeutuvat perusteluihin, jotka eivät ole todistettavissa tai pätevästi johdettavissa heidän ontologisis-empiristisistä lähtökohdistaan.
Minun ongelmani McGrathin suhteen on ehkä hieman yllättävästi? samaa tyyppiä kuin Dawkinsin suhteen: McGrathkaan ei noteeraa schleiermacherilais-eksistentialistista (mm. Kierkgaardin fideismi) linjaa, jota minä puolestani edustan ihmisen uskonnollisuutta analysoidessani - skeptikko kun olen.
Tosin väitin jopa enemmän: Dawkins palauttaa kaiken uskon fideismiin: on vain sokeaa (auktoriteetti-) uskoa, mutta hän pitää sitä mielettömyytenä - minä sen sijaan mutatis mutandis rationaalisesti perusteltuna valintana.
Yhtä vakaumusta oletan McGrathin kuitenkin edustavan, ja se on moraalirealismi. Sillä ihminen, joka uskoo Jumalaan, voi perustellusti väittää olevansa moraalirealisti eli, että maailmassa on universaaleja moraalisia käskyjä, jotka vanhatestamentillisen liiton hengessä ovat Jumalan ihmiselle antamia.
Ja tähän kun sitten lisätään Jeesuksen pelastushistoriallinen merkitys eli jokaista ihmistä koskevan armon ja anteeksiantamuksen täydentävä vastapaino noille käskyille, on luotu pohja sille moraalirealismille, joka muodostaa kristillisen uskon käytännöllisen etiikan kivijalan.
Mutta - tietenkään McGrath ei pysty moraalirealisminsa perustaa - Jumalaa - todistamaan millään empiirisesti pätevällä tavalla.
Pointtina minulla tässä kuitenkin on se, että jos uskottavaa moraalia ylipäätään on olemassa, sen täytyy jollain tavalla ilmentää moraalirealismia, minkä takuuna puolestaan toimii usko Jumalaan ja hänen hyviin tarkoituperiinsä.
*
No - Dawkins ei Jumalaan usko, ja siksi hän nihilismin - ainakin kiertoteitse välttääkseen ja ollakseen moraalinen - ajautuu väistämättä edustamaan jonkintyyppistä moraalikonstruktivismia, mikä merkitsee, että moraali on pelkkä joskin välttämätön, sopimuksenvarainen tila, jota voidaan poliittisin päätöksin - osittain kyllä tieteeseenkin vedoten sorvailla pragmaattis-utilitaristisesti suuntaan, joka sattuu tyydyttämään vallitsevaa poliittista ja tieteellistä yhteisöä.
Mutta. Miten voisi Dawkins perustaa kokemuksensa edes moraalikonstruktivismiin, koska hänen luonnontieteelliseen ajattelutapaansa - geeneihin ja DNA:han ei ole koodattu mitään moraalikoodia - ainakaan sellaista, jonka voisi kokeellisesti todistaa. Spekulaatiot ovat asia erikseen.
Ongelma on siis samaa tyyppiä kuin MacGrathilla. Kumpikaan ei voi todistaa moraalista maailmankatsomustaan - McGrath moraalirealismiaan ja Dawkins moraalikonstruktivismiaan niistä tiedoista ja uskomuksista käsin, joihin he perustavassa maailmakuvassaan ja tieteellisessä ideologiassaan tukeutuvat.
III
Sen oletuksen moraalirealismin ja -konstruktivismin välisestä erosta kuitenkin teen, että vain moraalirealistisen kannan omaavalla ihmisellä voi olla juuri se tietty ymmärrys [tä] siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta (sitaatti anonyymin kommentista).
Ajattelen näin, vaikka McGrath ei siis olekaan eksistentiaalisen uskonkäsityksen edustaja kuten esim. Bultmann, Buri, Gogarten, Bonhoeffer tai Tillich olivat.
Väitän myös kylmästi, että Dawkinsin edustama ateistinen biologismi on semanttisesti ja henkisesti tyhjä, sisimmältään epätoivoinen - käytännössä eugeniikkaan = natsismiin ja rasismiin ajautuva maailmakatsomus.
Väitän näin, vaikka Dawkins hengenheimolaisineen voi toki konstruoida pragmatistisia moraalikonventioita - tilanteen ja tarpeen mukaan. Universaaleja sopimuksiahan ne eivät tietenkään voi olla, koska geenit eivät sisällä moraalikoodeja - ellei nyt sitten sitä itsekästä soliaalidarwinistista motiivia eli psykologista egoismia, jota voi pitää moraalisen ajattelun nihilistisimpänä tilana - itse asiassa ei moraalina lainkaan - pelkkänä saalistajan strategiana vain.
Miten siis tällaisessa, luonnontieteen moraalisesti mykässä, sattumanvaraisessa ja laissez-faire-maailmassa elävä ihminen voisi ymmärtää McGrathia tai ainakaan sitä uskon merkitystä ihmisen eksistentiaalisen kokemushistorian kannalta, mhin minä sitaatissasi viittaan?
Jotenkin paradoksaalisilta ja Dawkinsiin itseensä takaisin kimmahtavilta vaikuttavat ne väitteet, että pyhyyteen uskovat ihmiset ovat vaarallisimpia ihmisiä, kun taas tieteellisellä dialogilla päästäisiin sopimuksiin, jotka takaisivat tilanteen, jossa kenenkään ei tarvitsisi kuolla turhaan.
Ikäänkuin - kuten McGrath aivan oikein vihjaa - ateistinen maailmankatsomus, josta puuttuu moraalin perustan takaava tekijä - Jumala - ei muka olisi saanut tässä maailmassa aikaan vähintäin yhtä paljon ellei enemmänkin (mikäli millään kvantitatiivisella vertailulla on tässä mitään mieltä) tuhoa ja kauhua - ja nimenomaan viimeksi kuluneitten 100 vuoden aikana.
Nietzsche ennusti oikein: nihilismin (sekä ateismin osana sen ilmentymää) ja tieteellisen rationalismin seuraukset osoittautuivat katastrofaalisemmiksi kuin mikään muu aatteellinen mullistus aiemmin eurooppalaisen sivistyksen historiassa. Pahemmiksi kuin ristiretket, uusien kansojen pakkokäännytykset eurooppalaisen sivistyksen levitessä uudelle mantereelle tai Napoleonin sodat.
Myös Horkheimerin ja Adornon Valistuksen dialektiikka antaa melko karsean ja lohduttoman vision tästä kehitystrendistä ihmiskunnan historiassa.
Minä ihmettelen, mistä hatusta Dawkins oikein taikoo sen yhteisymmärryksen ja rauhanomaisen dialogin maailman, jossa kenekään ei siis tarvitse kuolla turhaan, mikäli koko hänen tieteellinen maailmankatsomuksensa on kuin moraalisesti tyhjä kirjain perustuen pelkkään evoluution sokeaan ja vääjäämättömään etenemiseen, jossa ihmisyksilöllä ei ole mitään - ei kerrassaan mitään itseisarvoa!
Mikäli en olisi skeptikko ja erään lajin nihilisti itse, valitsisin mieluummin Jumalan kuin dawkinsilaisen tyhjyyden olemassaolon, jossa ihmisen osa on olla pelkkä geenien marionetti, jonka elämää ajaa eteenpäin vain lisääntymisen tarve, himo, kateus eli tuo jo aiemmin mainittu psykologinen egoismi, jota myös sosiaalidarwinismiksi kutsutaan.
Aina säännöllisin väliajoin laissez-faire-kapitalismimme ajautuu syvään lamaan, eikä kukaan tunnu haluavan enää nykyään ymmärtää (ainakaan ääneen), että 'Dawkinsin' moraaliton ja itsekäs geenihän se jälleen huijasi meitä huijaamaan itseämme ja toisiamme!)
Mutta koska en omaksi onnettomuudekseni usko Jumalaan, vaikka ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuulunkin (enkä aio erota, ellei eroteta), voin vain kirota kohtaloni.
Kaverini valitsen kuitenkin jostain aivan muualta kuin Dawkinsin leiristä, jossa ei ymmäretä paitsi uskontojen olemusta, ihmisen eksistentiaalista tilaa, ei myöskään sitä, että moraali ei voi olla vain pelkkä kuukausittain vaihtuva muoti (moraalikonstruktivismi) ollakseen ylipäätään moraalia.
Jos halutaan, että yleismaailmallinen dialogi toteutuisi, se vaatii aina myös aatteellisen sitoutumisen taustakseen. Muussa tapauksessa - dawkinslaisittain - voimme jättää koko dialogin lakimiehillemme - jälleen kerran. Ja sen seuraukset kyllä tiedetään. Oikeudenkäynneille ei tule loppua näkymään. Ne tyypit osaavat rahastaa ihmiset rutiköyhiksi.
Mutta jos silti yrittäisimme keskustella - mitä aatetta ja/tai uskontoa sitten edustammekin?
En missään tapauksessa mene takuuseen, että se onnistuisi, mutta ainakin me olisimme silloin moraaliin vakavasti sitoutuneina keskustelijoina avoimesti jotain mieltä eettisesti, uskonnollisesti ja poliittisesti.
Dawkins ja hänen moraalikonstruktivistinsa sen sijaan eivät ole perimmältään sitoutuneesti mitään mieltä mistään vaan toimivat yhtä häikäilemättömästi kuin macchiavellistiset reaalipoliitikot: juuri siten kuin heidän itsekkäitten etujensa kannalta parasta on. Ihailtavaa rauhaan ja yhteistyöhön tähtäävää dialogia - eikö vain?
Miksi ihmeessä minun pitäisi näin ollen ajatella, että tuollainen moraalisesti tyhjä ja kaksinaismoralistinen opportunismi olisi muuta kuin pelkkä naamioitu versio päästä vastapuolen niskan päälle - rauhanomaisen retoriikan nimissä?
Miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella, että terroristit olisivat silloin pahempia kuin nuo 'rauhallista dialogia' käyvät tieteelliset geenibiologit, jotka - monesti edes tajuamatta, miten ovelia huijareita ovat - osaavat kätkeä valtapoliittiset tarkoitusperänsä ehkä ovelammin kuin muut keskustelijat niin perin asialliseen, perusteelliseen ja tieteellisen kaapuun paremmin kuin maailmankatsomuksellisesti jyrkemmät ihmiset?
Miksi tieteellinen asenne muka oikeuttaisi ja legitimoisi jotenkin itsestään selvemmin eräitten ihmisten ja ryhmien valtapyrkimykset verrattuna vaikka uskonnollisesti sitoutuneitten ryhmien näkemyksiin?
Kerro se minulle Richard Dawkins.
Showing posts with label Alister McGrath. Show all posts
Showing posts with label Alister McGrath. Show all posts
December 15, 2008
December 14, 2008
Akateeminen kaksintaistelu - varmistin päällä (kohteliaisuuden vuoksi)
Radikaaleja, uusia korjauksia, lisäyksiä ja selvennyksiä on tehty klo: 21.50. Niiden jälkeen tekstini johdonmukaisuus parani merkittävästi, väittää kielimafia.
*
Maailman tunnetuin ja ehkä arvostetuin geenibiologian popularisoija sekä ateisti Richard Dawkins ja Oxfordin teologian professori sekä molekyylibiologian tohtoriksi nuorempana väitellyt Alister McGrath keskustelevat tässä hieman yli tunnin kestävässä videokoosteessa antaen mallikkaan ja charmikkaan näytteen siitä, miten kaksi hyvin erilaista maailmankatsomusta voivat kohdata akateemisen dialogin puitteissa asiallisesti argumentoiden ja jopa toisiaan ainakin tieteen tekemisen tasolla arvostaen.
Ennen kritiikkiä minun on sanottava, että Dawkins osoittautui positiiviseksi yllätykseksi joustavassa ja maltillisessa - jopa niin sanotun spirituaalisen skeptisismin hyväksyvässä asenteessaan, minkä ei tietysti itsessään tarvitse merkitä ironisesti sanottuna muuta kuin sitä, että koska maailman tunnetuin fyysikko Albert Einsteinkin oli varsin syvähenkinen ja taiteellinen ihminen, niin täytyyhän nyt Dawkinsinkin ilmeisesti opetella kai soittamaan - jos ei viulua niin ainakin nokkahuilua - osoittaakseen olevansa paitsi henkevä myös spirituaalis-henkinen tiedemies luonnoltaan.
*
No - leikki leikkinä. Eräät Dawkinsin esittämät väittämät teologian ja tieteen suhteesta eivät kuitenkaan saa edes satiirista mieltäni innostumaan - ainakaan positiivisesti.
Olen nimittäin paria Dawkinsin yleisöesitelmää videolta seuranneena ja joitain hänen kirjojaan selailleena - tosin myös pitkälti McGrathin kritiikin kautta - tullut siihen lopputulokseen, että hänen ymmärryksensä teologiasta perustuu hieman yksipuoliseen, ranskalaisen ja englantilaisen Valistuksen sekä Darwinin ajan teologisiin käsityksiin, joissa uskonto ymmärretään deistisesti - oletuksena maailman alkuun saattaneesta muttei sen kulkuun mitenkään muuten puuttuvana, älykkäästä suunnittelijasta (Jumala), mikä usko kuitenkin lopulta Dawkinsin(kin) mukaan palautuu aina fideistiseen oletukseen Jumalasta, jota ei voi todistaa millään tavoin, ja joka siten jää kierkegaardilaisittain aina kaiken järjellisen - evidentiaalisen - saavuttamattomiin.
Usko on siis näin ollen aina jonkinlaista absurdismia - kanta, jota McGrath taas jonkinlaisena kriittisen realismin evidentialistina ei ymmärtääkseni kannata - vaikkei hän sitä kyllä loppuun asti voi loogisesti välttääkään (Dawkins on näin ollen lopulta oikeassa tässä kritiikissään - mutta ei sen perusteluissa).
Tällaisessa (Dawkinsin) päättelyssä itsessään ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin, että se olettaa uskonnon sekoittavan karkealla - epärationaalisella ja epätieteellisellä tavalla - uskon välineellisen arvon ja sen totuusarvon.
Ja juuri tässä kohdassa Dawkins tekee oletuksen, joka osoittaa, ettei hänellä ole ymmärrystä siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta. Ikäänkuin kaikki uskovaiset olisivat ala-asteikäisiä, puolittain tietämättömässä taikauskossa eläviä pikkulapsia, jotka eivät vielä ole oppineet tarpeeksi biologian ja fysiikan tosiasioita kyetäkseen eliminoimaan mielestään harhaluulon, että uskonto voisi edustaa tieteen kanssa yhdenvertaista totuusdiskurssia.
Dawkins tekee tässä virhepäätelmän, johon ylipäätään suurin osa ateistisista 'luupää-empiristeistä' lankeaa.
Uskossa on nimittäin aina kyse pikemminkin ihmisen henkilökohtaiseen olemassaoloon liittyvistä analysoimattomista, enemmän tai vähemmän välittömistä, sisäisistä merkitys- ja mielekkyyskokemuksista kuin operationalisoitavissa olevista totuusväittämistä, jotka sitten muka verifioivat tai falsifioivat kyseisten kokemuksen arvon.
Dawkinsin ajattelussa ihmisen emootioitten merkitystä maailmakokemuksessa ei kuitenkaan noteerata muuten kuin utilitaristisen kalkyloinnin kautta. Tieto ja usko voi olla vain joko totta tai epätotta, ja jos tästä jaosta syntyy evidentiaalista kiistaa, niin todennäköisyys, tilastot ja hyötypreferenssit osoittavat, mihin kannattaa tieteen nimissä uskoa.
Jos uskonnollista kokemusta tai uskonnollisuuteen taipuvaa mieltä ylipäätään yritetään sovittaa tällaiseen sapluunaan, tuloksena on niin torso käsitys ihmisen psyykkisistä merkityskokemuksista, emotionaalis-esteettisistä taipumuksista ja eksistentiaalisesta kaipuusta käyttääkseni runollisempaa ilmaisua, etten henkilökohtaisesti tunnista enää tuollaista olentoa ihmiseksi vaan robotiksi, joka on manipuloitu toimimaan jonkin ennalta ohjelmoidun 'softwaren' mukaisesti - ikäänkuin hän olisi valmiiksi ketjutettua toimintakoodistoa toistava 'orja'.
Dawkinsin ihminen ei siis ole ihminen vaan funktionaalinen kone - evoluution omassa teleologisesti sokeassa nerokkuudessaan kehittämä kone, jolla ei ole mitään muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin pakonomaisesti toistaa oma perimänsä.
Ei siis mikään ihme, että tuollaiseen maailmankatsomukseen uskontokaan ei mahdu kuin välineeksi tukemaan geneettisen kopioinnin deistis-determinististä 'Jumalaa', jolle ihmisen kaikki eettiset ja jopa esteettiset - ylipäätään kaikki arvoihin ja hyveisiin liittyvät pohdiskelut - heideggerilaisesta eksistenssin analyysista nyt puhumattakaan - ovat yhdentekevää höpinää verrattuna siihen suureen evoluution kiertokulkuun, jonka 'kohina' sumentaa ja yhdenmukaistaa ymmärryksemme yhdeksi ja samaksi Luonnon ja universumin 'ei-miksikään', joka/mikä on empiristille lopulta todellisuuden non plus ultra - viimeinen raja.
Mutta mitä muuta tällaisen ajattelutavan voisi sanoa ilmentävän kuin epämääräistä luontomystiikkaa, joka on kuulunut ihmisen kulttuurievoluution erottamattomaksi osaksi niin kauan kuin tunnettua historiaa pystytään taaksepäin rekonstruoimaan.
Toki joudumme tekemään elämässämme monenlaisia eettisiä valintoja, haluaisimme ja etsimmekin mieluusti esteettistä nautintoa sekä kaipaamme jopa silloin tällöin uskonnollistyyppistä hiljentymistä.
Kuitenkin Dawkinsin tapaisille Geeni-Paaveille kaikki tuo kulttuurinen ja merkityskokemuksellinen sekä emotionaalis-elämyksellinen - olkoonkin, että myös hän haluaisi olla 'spirituaalinen' - on kuten edellä kirjoitin yhdentekevää höpinää.
Dawkinsin ajattelutapa muistuttaa augustinolais-kalvinistista predestinaatio-oppia: kaikki on ennalta määrättyä - mitään ei voi tapahtua ilman syytä (teologisesti: Jumalan sitä tietämättä etukäteen).
Kaikki kulttuurinen ja luovaksi toiminnaksi kutsuttu palvelee Dawkinsilla lopulta vain lisääntymistä.
###
Jos minulta kysytään - absurdina ja emootioiden perimmäistä merkitystä ihmisen psyykelle korostavana voluntaristina kun itseäni pidän, niin olen valmis heittämään tuollaisen käsityksen paitsi tieteestä myös Jumalasta sinne minne se epäilemättä kuuluukin: Jerusalemin uhraus- ja kaatopaikalle: Gehennaan!
Edellinen vaatimukseni sisältää tietysti ristiriidan siinä mielessä, että Gehenna toimi monesti lakia rikkoneitten rikollisten viimeisenä joukkohautana. Minä tulkitsen ehkä jopa skandaalinomaisesti siten, että itse deterministinen Laki tulee tappaa ja viedä kaatopaikalle mätänemään!
(En kritisoi tässä Kantia, koska Kantin filosofiassa Laki ja Vapaus (joiden suhteen ilmaisee Syyllisyys, koska ihminen ei voi olla täydellinen) ovat olemassa vain toinen toisensa mahdollistavina edellytyksinä vaan Lakia, jolle ei ole vaihtoehtoa, Lakia, joka on aina deterministinen - kutsuttiinpa sitä sitten jumalallisen Tahdon tai tieteellisen Välttämättömyyden nimellä. Kantin moraalifilosofia ja antropologia ymmärtää ihmistä selkeämmin kuin tiede ja Raamattu!).
En ole syntynyt tänne palvomaan Lakia - en ainakaan luonnontieteellistä ja/tai jumalallista Lakia. Ja jos niin olisikin kaikesta huolimatta sattunut käymään - jos todella olenkin vain marionetti vailla omaa tahtoa, tunnetta ja protestia - olen syntynyt turhaan, täysin turhaan, eikä olemassaolollani ole silloin mitään itseisarvoista merkitystä.
Siinä tilanteessa itsemurhan vaihtoehto käy mielessäni lähempänä kuin koskaan, sillä mitäpä merkitystä on ajattelevalla ruoholla - tuolla Pascalin ihmisellä - todellisuudessa, joka tappaa ihmisen sielun pelkällä hiljaisuudellaan - vaikenemisellaan ja mykkyydellään, jonka voima musertaa sinut henkisesti rusinaksi - ellet sitten satu olemaan 1) dawkinslainen: luontaisesti naivin optimistinen ja iloinen, tietämättömiä valistava hedonistinen fossiilitutkija tai 2) McGrathin tapaan Jumalasta tieteellisesti argumentoiva kriittinen realisti, jolle armo kuuluu samaan kategoriaan kuin, mikä tahansa kokeellisen psykologian tutkittavissa ja verifioitavissa olevan tunnetaipumus, jota kirkko sitten julistaa yhtä aikaa sekä tieteen että Ilmoituksen totuutena!?
Minä hyppään pois sellaisesta maailmasta - Jumalan ja Kierkegaardin perään. Hyvästi pellet! Te evidentialismin kanssa spekuloivat tiedemiehet ja teologit. Sokrates nauraa teille.
Jos Ivan Karamazov palautti pääsylippunsa Jumalalle siksi, ettei tämä välittänyt viattoman lapsen kärsimyksestä ja kuolemasta, minä palautan pääsylippuni Elämälle, jolla ei ole minulle mitään muuta annettavaa kuin viisastelevia ja omaan diskurssiinsa ideologisoituneita akateemikoita, poliittisia ja taloudellisia huijareita sekä pelkkää viihteen manipuloimaa ja manipuloitavissa olevaa massaa, joka on jostain syystä saanut oikeuden äänestää - ikäänkuin sen äänillä olisi todellisen vallan kannalta muuta kuin kosmeettista merkitystä.
Sitäpaitsi Sartre oli tismalleen oikeassa kuvatessaan Inhossa Roquentinia tämän ottaessa maasta käteensä multaa ja lehtiä. Aivan oikein: olemassaolo kuvotti Roquentinia oksennukseen asti. Hän ei voinut kestää sen löyhkää. Siinä oli yhtäaikaisesti jotain liíkaa ja liian vähän, ja se oli jo puolittain mädäntynyttä - jotain samankaltaista, mitä hän itse tulisi olemaan muutaman hetken päästä.
###
Mutta ennen kuin menen tuon dramaattisen lopetukseni jälkeen hirteen, kehotan lukijaa kuitenkin kuuntelemaan ja katselemaan näitten kahden maailmankuulun huipputiedemiehen keskustelun.
Minulle sen teemat, miesten toisilleen esittämät kysymykset ja vastaukset ovat melko tuttuja - jopa miltei jo stereotyyppisiä, mutta oleellisinta ja opettavaisinta tämän videon tarkkaavaisessa kuuntelemisessa ja havainnoinnissa lienee, että tajuaa, mikä näitä herroja lopulta erottaa ja yhdistää.
Jospa ihan vain tyylillisen purevuuden nimissä ilmaisen ajatukseni jälleen hieman ironisesti.
Vaikka ymmärrän paremmin myös tämän keskustelun jälkeen, mikä Dawkinsia ja McGrathia ajatuksellisesti, maailmankatsomuksellisesti ja argumentatiivisesti yhdistäen erottaa and vice versa, niin silti - tai ilmeisesti juuri sen takia - minulle jäi lopuksi sellainen vaikutelma, ettei kumpikaan lopulta uskaltanut nostaa sitä varsinaista kissaa - eli kaikkein vaikeinta ja olennaisinta kiistaa: uskon olemuksen syvintä problematiikkaa - avoimesti pöydälle, vaan debatti käytiin puhtaasti ja perikuivasti pelkän akateemisen asiallisuuden ja miltei konsensuksen hengessä - jopa siinä määrin, että veikkaisinpa molempien Jumalalla - sekä Dawkinsin Sattumalla että McGrathin evankeelisella Armolla olleen syytä hymyyn videoinnin loputtua (ks. PS.)
Näin asiallisesti pystyvät puhumaan vain läpeensä akateemiset ihmiset. Varsinkin jos he kaiken lisäksi ovat englantilaisia...
*
http://video.google.com/videoplay?docid=6474278760369344626
Richard Dawkins and Alister McGrath
*
PS.
1) Dawkinsilta vain puuttuu tässä asiassa yksinkertaisesti ja kertakaikkisesti fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalinen ymmärrys, jota tarvitaan uskon ymmärtämisen kontekstiksi.
2) McGrath sen sijaan on sovittamattomassa ristiriidassa ja sekaannuksessa barthilaisen teologiansa, kriittisen realisminsa, evankeelisen uskonideologiansa ja tieteellisen teologiansa kanssa. Hän yrittää sovittaa liian monta ristiriitaista elementtiä toisiinsa, eikä auta, vaikka hän silloin intuitiivisesti ja traditiotietoisesti palaa sinne, mistä kaikki alkoi. Uusortodoksinen perinne ei pelasta McGrathia hänen teologis-tieteellisen kombinaatioprojektinsa mahdottomuudelta!
*
Maailman tunnetuin ja ehkä arvostetuin geenibiologian popularisoija sekä ateisti Richard Dawkins ja Oxfordin teologian professori sekä molekyylibiologian tohtoriksi nuorempana väitellyt Alister McGrath keskustelevat tässä hieman yli tunnin kestävässä videokoosteessa antaen mallikkaan ja charmikkaan näytteen siitä, miten kaksi hyvin erilaista maailmankatsomusta voivat kohdata akateemisen dialogin puitteissa asiallisesti argumentoiden ja jopa toisiaan ainakin tieteen tekemisen tasolla arvostaen.
Ennen kritiikkiä minun on sanottava, että Dawkins osoittautui positiiviseksi yllätykseksi joustavassa ja maltillisessa - jopa niin sanotun spirituaalisen skeptisismin hyväksyvässä asenteessaan, minkä ei tietysti itsessään tarvitse merkitä ironisesti sanottuna muuta kuin sitä, että koska maailman tunnetuin fyysikko Albert Einsteinkin oli varsin syvähenkinen ja taiteellinen ihminen, niin täytyyhän nyt Dawkinsinkin ilmeisesti opetella kai soittamaan - jos ei viulua niin ainakin nokkahuilua - osoittaakseen olevansa paitsi henkevä myös spirituaalis-henkinen tiedemies luonnoltaan.
*
No - leikki leikkinä. Eräät Dawkinsin esittämät väittämät teologian ja tieteen suhteesta eivät kuitenkaan saa edes satiirista mieltäni innostumaan - ainakaan positiivisesti.
Olen nimittäin paria Dawkinsin yleisöesitelmää videolta seuranneena ja joitain hänen kirjojaan selailleena - tosin myös pitkälti McGrathin kritiikin kautta - tullut siihen lopputulokseen, että hänen ymmärryksensä teologiasta perustuu hieman yksipuoliseen, ranskalaisen ja englantilaisen Valistuksen sekä Darwinin ajan teologisiin käsityksiin, joissa uskonto ymmärretään deistisesti - oletuksena maailman alkuun saattaneesta muttei sen kulkuun mitenkään muuten puuttuvana, älykkäästä suunnittelijasta (Jumala), mikä usko kuitenkin lopulta Dawkinsin(kin) mukaan palautuu aina fideistiseen oletukseen Jumalasta, jota ei voi todistaa millään tavoin, ja joka siten jää kierkegaardilaisittain aina kaiken järjellisen - evidentiaalisen - saavuttamattomiin.
Usko on siis näin ollen aina jonkinlaista absurdismia - kanta, jota McGrath taas jonkinlaisena kriittisen realismin evidentialistina ei ymmärtääkseni kannata - vaikkei hän sitä kyllä loppuun asti voi loogisesti välttääkään (Dawkins on näin ollen lopulta oikeassa tässä kritiikissään - mutta ei sen perusteluissa).
Tällaisessa (Dawkinsin) päättelyssä itsessään ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin, että se olettaa uskonnon sekoittavan karkealla - epärationaalisella ja epätieteellisellä tavalla - uskon välineellisen arvon ja sen totuusarvon.
Ja juuri tässä kohdassa Dawkins tekee oletuksen, joka osoittaa, ettei hänellä ole ymmärrystä siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta. Ikäänkuin kaikki uskovaiset olisivat ala-asteikäisiä, puolittain tietämättömässä taikauskossa eläviä pikkulapsia, jotka eivät vielä ole oppineet tarpeeksi biologian ja fysiikan tosiasioita kyetäkseen eliminoimaan mielestään harhaluulon, että uskonto voisi edustaa tieteen kanssa yhdenvertaista totuusdiskurssia.
Dawkins tekee tässä virhepäätelmän, johon ylipäätään suurin osa ateistisista 'luupää-empiristeistä' lankeaa.
Uskossa on nimittäin aina kyse pikemminkin ihmisen henkilökohtaiseen olemassaoloon liittyvistä analysoimattomista, enemmän tai vähemmän välittömistä, sisäisistä merkitys- ja mielekkyyskokemuksista kuin operationalisoitavissa olevista totuusväittämistä, jotka sitten muka verifioivat tai falsifioivat kyseisten kokemuksen arvon.
Dawkinsin ajattelussa ihmisen emootioitten merkitystä maailmakokemuksessa ei kuitenkaan noteerata muuten kuin utilitaristisen kalkyloinnin kautta. Tieto ja usko voi olla vain joko totta tai epätotta, ja jos tästä jaosta syntyy evidentiaalista kiistaa, niin todennäköisyys, tilastot ja hyötypreferenssit osoittavat, mihin kannattaa tieteen nimissä uskoa.
Jos uskonnollista kokemusta tai uskonnollisuuteen taipuvaa mieltä ylipäätään yritetään sovittaa tällaiseen sapluunaan, tuloksena on niin torso käsitys ihmisen psyykkisistä merkityskokemuksista, emotionaalis-esteettisistä taipumuksista ja eksistentiaalisesta kaipuusta käyttääkseni runollisempaa ilmaisua, etten henkilökohtaisesti tunnista enää tuollaista olentoa ihmiseksi vaan robotiksi, joka on manipuloitu toimimaan jonkin ennalta ohjelmoidun 'softwaren' mukaisesti - ikäänkuin hän olisi valmiiksi ketjutettua toimintakoodistoa toistava 'orja'.
Dawkinsin ihminen ei siis ole ihminen vaan funktionaalinen kone - evoluution omassa teleologisesti sokeassa nerokkuudessaan kehittämä kone, jolla ei ole mitään muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin pakonomaisesti toistaa oma perimänsä.
Ei siis mikään ihme, että tuollaiseen maailmankatsomukseen uskontokaan ei mahdu kuin välineeksi tukemaan geneettisen kopioinnin deistis-determinististä 'Jumalaa', jolle ihmisen kaikki eettiset ja jopa esteettiset - ylipäätään kaikki arvoihin ja hyveisiin liittyvät pohdiskelut - heideggerilaisesta eksistenssin analyysista nyt puhumattakaan - ovat yhdentekevää höpinää verrattuna siihen suureen evoluution kiertokulkuun, jonka 'kohina' sumentaa ja yhdenmukaistaa ymmärryksemme yhdeksi ja samaksi Luonnon ja universumin 'ei-miksikään', joka/mikä on empiristille lopulta todellisuuden non plus ultra - viimeinen raja.
Mutta mitä muuta tällaisen ajattelutavan voisi sanoa ilmentävän kuin epämääräistä luontomystiikkaa, joka on kuulunut ihmisen kulttuurievoluution erottamattomaksi osaksi niin kauan kuin tunnettua historiaa pystytään taaksepäin rekonstruoimaan.
Toki joudumme tekemään elämässämme monenlaisia eettisiä valintoja, haluaisimme ja etsimmekin mieluusti esteettistä nautintoa sekä kaipaamme jopa silloin tällöin uskonnollistyyppistä hiljentymistä.
Kuitenkin Dawkinsin tapaisille Geeni-Paaveille kaikki tuo kulttuurinen ja merkityskokemuksellinen sekä emotionaalis-elämyksellinen - olkoonkin, että myös hän haluaisi olla 'spirituaalinen' - on kuten edellä kirjoitin yhdentekevää höpinää.
Dawkinsin ajattelutapa muistuttaa augustinolais-kalvinistista predestinaatio-oppia: kaikki on ennalta määrättyä - mitään ei voi tapahtua ilman syytä (teologisesti: Jumalan sitä tietämättä etukäteen).
Kaikki kulttuurinen ja luovaksi toiminnaksi kutsuttu palvelee Dawkinsilla lopulta vain lisääntymistä.
###
Jos minulta kysytään - absurdina ja emootioiden perimmäistä merkitystä ihmisen psyykelle korostavana voluntaristina kun itseäni pidän, niin olen valmis heittämään tuollaisen käsityksen paitsi tieteestä myös Jumalasta sinne minne se epäilemättä kuuluukin: Jerusalemin uhraus- ja kaatopaikalle: Gehennaan!
Edellinen vaatimukseni sisältää tietysti ristiriidan siinä mielessä, että Gehenna toimi monesti lakia rikkoneitten rikollisten viimeisenä joukkohautana. Minä tulkitsen ehkä jopa skandaalinomaisesti siten, että itse deterministinen Laki tulee tappaa ja viedä kaatopaikalle mätänemään!
(En kritisoi tässä Kantia, koska Kantin filosofiassa Laki ja Vapaus (joiden suhteen ilmaisee Syyllisyys, koska ihminen ei voi olla täydellinen) ovat olemassa vain toinen toisensa mahdollistavina edellytyksinä vaan Lakia, jolle ei ole vaihtoehtoa, Lakia, joka on aina deterministinen - kutsuttiinpa sitä sitten jumalallisen Tahdon tai tieteellisen Välttämättömyyden nimellä. Kantin moraalifilosofia ja antropologia ymmärtää ihmistä selkeämmin kuin tiede ja Raamattu!).
En ole syntynyt tänne palvomaan Lakia - en ainakaan luonnontieteellistä ja/tai jumalallista Lakia. Ja jos niin olisikin kaikesta huolimatta sattunut käymään - jos todella olenkin vain marionetti vailla omaa tahtoa, tunnetta ja protestia - olen syntynyt turhaan, täysin turhaan, eikä olemassaolollani ole silloin mitään itseisarvoista merkitystä.
Siinä tilanteessa itsemurhan vaihtoehto käy mielessäni lähempänä kuin koskaan, sillä mitäpä merkitystä on ajattelevalla ruoholla - tuolla Pascalin ihmisellä - todellisuudessa, joka tappaa ihmisen sielun pelkällä hiljaisuudellaan - vaikenemisellaan ja mykkyydellään, jonka voima musertaa sinut henkisesti rusinaksi - ellet sitten satu olemaan 1) dawkinslainen: luontaisesti naivin optimistinen ja iloinen, tietämättömiä valistava hedonistinen fossiilitutkija tai 2) McGrathin tapaan Jumalasta tieteellisesti argumentoiva kriittinen realisti, jolle armo kuuluu samaan kategoriaan kuin, mikä tahansa kokeellisen psykologian tutkittavissa ja verifioitavissa olevan tunnetaipumus, jota kirkko sitten julistaa yhtä aikaa sekä tieteen että Ilmoituksen totuutena!?
Minä hyppään pois sellaisesta maailmasta - Jumalan ja Kierkegaardin perään. Hyvästi pellet! Te evidentialismin kanssa spekuloivat tiedemiehet ja teologit. Sokrates nauraa teille.
Jos Ivan Karamazov palautti pääsylippunsa Jumalalle siksi, ettei tämä välittänyt viattoman lapsen kärsimyksestä ja kuolemasta, minä palautan pääsylippuni Elämälle, jolla ei ole minulle mitään muuta annettavaa kuin viisastelevia ja omaan diskurssiinsa ideologisoituneita akateemikoita, poliittisia ja taloudellisia huijareita sekä pelkkää viihteen manipuloimaa ja manipuloitavissa olevaa massaa, joka on jostain syystä saanut oikeuden äänestää - ikäänkuin sen äänillä olisi todellisen vallan kannalta muuta kuin kosmeettista merkitystä.
Sitäpaitsi Sartre oli tismalleen oikeassa kuvatessaan Inhossa Roquentinia tämän ottaessa maasta käteensä multaa ja lehtiä. Aivan oikein: olemassaolo kuvotti Roquentinia oksennukseen asti. Hän ei voinut kestää sen löyhkää. Siinä oli yhtäaikaisesti jotain liíkaa ja liian vähän, ja se oli jo puolittain mädäntynyttä - jotain samankaltaista, mitä hän itse tulisi olemaan muutaman hetken päästä.
###
Mutta ennen kuin menen tuon dramaattisen lopetukseni jälkeen hirteen, kehotan lukijaa kuitenkin kuuntelemaan ja katselemaan näitten kahden maailmankuulun huipputiedemiehen keskustelun.
Minulle sen teemat, miesten toisilleen esittämät kysymykset ja vastaukset ovat melko tuttuja - jopa miltei jo stereotyyppisiä, mutta oleellisinta ja opettavaisinta tämän videon tarkkaavaisessa kuuntelemisessa ja havainnoinnissa lienee, että tajuaa, mikä näitä herroja lopulta erottaa ja yhdistää.
Jospa ihan vain tyylillisen purevuuden nimissä ilmaisen ajatukseni jälleen hieman ironisesti.
Vaikka ymmärrän paremmin myös tämän keskustelun jälkeen, mikä Dawkinsia ja McGrathia ajatuksellisesti, maailmankatsomuksellisesti ja argumentatiivisesti yhdistäen erottaa and vice versa, niin silti - tai ilmeisesti juuri sen takia - minulle jäi lopuksi sellainen vaikutelma, ettei kumpikaan lopulta uskaltanut nostaa sitä varsinaista kissaa - eli kaikkein vaikeinta ja olennaisinta kiistaa: uskon olemuksen syvintä problematiikkaa - avoimesti pöydälle, vaan debatti käytiin puhtaasti ja perikuivasti pelkän akateemisen asiallisuuden ja miltei konsensuksen hengessä - jopa siinä määrin, että veikkaisinpa molempien Jumalalla - sekä Dawkinsin Sattumalla että McGrathin evankeelisella Armolla olleen syytä hymyyn videoinnin loputtua (ks. PS.)
Näin asiallisesti pystyvät puhumaan vain läpeensä akateemiset ihmiset. Varsinkin jos he kaiken lisäksi ovat englantilaisia...
*
http://video.google.com/videoplay?docid=6474278760369344626
Richard Dawkins and Alister McGrath
*
PS.
1) Dawkinsilta vain puuttuu tässä asiassa yksinkertaisesti ja kertakaikkisesti fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalinen ymmärrys, jota tarvitaan uskon ymmärtämisen kontekstiksi.
2) McGrath sen sijaan on sovittamattomassa ristiriidassa ja sekaannuksessa barthilaisen teologiansa, kriittisen realisminsa, evankeelisen uskonideologiansa ja tieteellisen teologiansa kanssa. Hän yrittää sovittaa liian monta ristiriitaista elementtiä toisiinsa, eikä auta, vaikka hän silloin intuitiivisesti ja traditiotietoisesti palaa sinne, mistä kaikki alkoi. Uusortodoksinen perinne ei pelasta McGrathia hänen teologis-tieteellisen kombinaatioprojektinsa mahdottomuudelta!
Subscribe to:
Posts (Atom)