December 25, 2008

Absurdin huoran moraalisuus

Kirjoitettu jatkokommentiksi päreessäni Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla kirjoittamaani kommenttiin.
(Kielimafialaiset esittivät minulle osuvia lauseopillisia ja sisällöllis-loogisia korjausvaihtoehtoja erääseen tekstin loppupuolen kappaleesen ja aivan viimeiseen - absurdiin? väitteeseeni - klo: 21.25).
*
Jospa nyt hieman tarkentaisin tuota 'artouadilaista' teatterikäsitystäni ja esittäisin ensin 'konservatiivisen' kritiikkini sitä kohtaan. Lopussa sitten jo myönnyn sen eräisiin, osittain itsemuotoilemiini sovellutuksiin joskus jopa aplodien kera.
*
Vaikka arvostankin Jouko Turkkaa tosi paljon, en läheskään aina saa hänestä mitään tolkkua. Tuskin moni muukaan.

Itseilmaisussa pitää olla mukana looginen rakenne - ei kuitenkaan välttämättä artikulaation tasolla mutta jollain tasolla kuitenkin.

Turkan puhe 'vajoaa' kuitenkin monesti niin omituisiin sfääreihin, ettei siitä jää jäljelle edes impressiota - vaikutelmaa - vaan 'pelkkä' ekspressiivis-elämyksellinen sanasoppa, josta kukin kuulija sitten löytää - jos on löytääkseen - oman semantiikkansa.

Ehkä olen liikaa filosofi, mutta perinteisen puheteatterin vahvuus on aina ollut sen kyky ilmaista ihmisten emotionaalisia ja moraalisia ristiriitoja selkeästi.

Pelkkä ähkyminen ja 'eleily' tietysti kommunikoi sekin, mutta jos siinä ei päästä minkäänlaisen performatiivisen ilmaisun tasolle kielellisesti, kyseessä on pantomiimi, tanssi tai baletti - ei teatteri.

Sanon näin väheksymättä millään tavoin tanssia, pantomiimia tai balettia - päinvastoin.
*
Mitä tulee tuohon käsitykseen perinteisestä teatterista ja näyttelijästä eräänlaisena prostituoituna, niin nimenomaan sitä tulkintaa ei Artaud liene painottanut, vaikka se kuuluukin erottamattomasti ja osittain perustellusti juuri turkkalaiseen teatteriprovokaatioon.

Kyse on laajemmasta ja syvemmästä väitteestä.

Artaudin mielestä länsimainen teatteri on prostituoinut kielen eli ottanut sen hallintaansa ja pannut sen avulla emootiot, impressiot ja ekspressiot loogis-verbaaliseen pakkopaitaan.

Teatterin ilmaisu on siten kuin huora, joka myy itseään totuutena, vaikka sellaista totuutta ei ole eikä voi olla vain kielen tasolla ja kielen kautta ilmaistuna.

Tällainen kritiikki on todella syvä ja perusteltu. Se kohdistuu itse asiassa koko Platonista alkanutta metafyysistä ja/tai kielioppiin sitoutunutta filosofointiperinnettä vastaan.

Ja kuten hyvin tiedetään, ranskalainen postmodernismi on seurannut tässä Artaudia ja hänen sukulaissieluaan Bataillea melko uskollisesti.

Eikö esimerkiksi Derridan logosentrismin vastaisuutta (dekonstruktiota) voisi aivan hyvin kutsua artaudilaisen teatterikäsityksen poststrukturalistiseksi muunnelmaksi siinä mielessä, että vaikka se sitoutuukin nimenomaan kieleen, se ei sitoudu enää ihmiseen = logokseen = kielioppiin?

Prostituutiolla Artaud tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan sitä, että länsimainen teatteri on sidoksissa ja sitoutunut ihmiseen, kun sen perusajatuksena pitäisi olla maailmankaikkeus.

Ihmis- eli/ja sanakeskeisyys on siis prostituoinut teatterin, joka myy helppoa nautintoa totuutena. Teatterista on tullut porttola ja näyttelijöistä sillä tavoin sen huoria.

Tälle käsitykselle samansuuntainen tulkinta on - Artaudista riippumatta - itse asiassa kristillistä perua; - kiitos Augustinuksen ja muiden kirkkoisien sinänsä opettavaisille seksuaalineurooseille!

Kreikkalainen tragedia vielä yhdisti ihmisen todellisuuden ja hänen universaalisen kohtalonsa maailmankaikkeudessa, mutta juutalaiskristillisyys 'kaappasi' tragedian itselleen ja kanonisoi sen uskonnolliseksi liturgiaksi, jonka ulkopuolella ei ollut soveliasta 'leikitellä' näillä asioilla.
*
Mutta mitä Artaud lopulta oikein tarkoittaa? Pystyykö hän viestimään katsojalle artikuloidusti ja kielellis-performatiivisesti yhtään mitään puhe- ja sanakeskeisyyden saatua täysin toissijaisen roolin teatterin ilmaisuskaalassa?

Olin alussa - Jouko Turkkaa kohteenani käyttäen - kovin kriittinen tätä käsitystä kohtaan, mutta lupasin antaa lopussa hieman periksi - jopa aplodien kera.

Muistettakoon ensin, että Artaud vaikutti henkilökohtaisesti hyvin lähellä surrealistista liikettä, ja surrealismista ei eksistentialismiin yhdistettynä ole kuin askel absurdiin teatteriin.

Olen itse absurdin teatterin ystävä kafka-sovituksista alkaen ja tietysti Beckettiä ja Ionescoa suuresti arvostaen. Mutta ei sen puoleen - kyllä minua imponoi lähes kaikki teatteri - laidasta laitaan.

Joka tapauksessa absurdin teatterin näytelmät, dramaturgiat ja design jatkavat Artaudin perinnettä omalla tavallaan, ja niiden kautta ymmärrän myös tuon turkkalaisen itsensä häpäisemisen merkityksen - tosin ilmeisesti hieman eri tavoin kuin Turkka.

Teatteri sinänsä on aina jossain muodossa absurdia, koska onhan totisesti mieletöntä jo se, että jotkut ryhtyvät matkimaan toisia ihmisiä, yhteiskuntaa ja maailmaa yrittäen saada mimiikallaan aikaan illuusion siitä, että tämä kaikki on 'suora käännös' tai refleksinomainen - siis 'aito' simulaatio ja stimulaatio todellisuudesta.

Silti teatteri on kaikkea muuta kuin todellisuutta. Se on valhetta, joka kertoo totuuden, mutta ei koskaan ole itse todellisuus.

Tämä siis on minun mielestäni itsessään absurdia, joskin Artaud haluaisi - kuten edellä on esitetty - paljon pitemmälle ja tehdä teatterista (ilmaisen itseni nyt hieman ilkeästi) ikäänkuin spastisessa orgasmissa nykivää ähkymistä, joka taatusti lähenee 'oikeaa' todellisuutta.

Minulle tässä asiassa riittää kuitenkin absurdin teatterin paradoksi- ja outousefektit, jotka hyperbolaan ja paralogioihin sekä likipitäen mielettömiin juonenkäänteisiin ja kohtauksiin yhdistettynä vievät katsojan taatusti 'jonnekin päivästä pois'.

Tämä ei ole brechtiläistä, kriittistä teatteria, jossa pyritään tendenssinomaisesti parantamaan maailmaa.

Absurdilla näyttämöllä toteutetaan toki sielläkin joskus 'kriittisempää projektia' (Ionescon Sarvikuonot), mutta ensisijaisesti kyse on ikäänkuin perustaltaan murtuneesta - hamletilaisittain 'sijoiltaan menneestä', eksistentiaalisesta kokemuksesta suhteessa maailmaan, todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen.

Absurdin teatterin näyttelijä on tavallaan jo ylittänyt itsensä häpäisemisen provokatiivisen tilan ja tehnyt siitä 'normaalin', koska maailma on mieletön. Silloin myös itsensä häpäiseminen on tavallaan menettänyt 'rakastettavuutensa', naurettavuutensa tai moraalisen 'opettavaisuutensa'.
Absurdi itsensä häpäisijä on huora, joka on tunnustanut itselleen huoran luontonsa ja hyväksynyt sen, koska maailma on sitä, mitä se on - tekopyhyyden, kaksinaismoraalin, huijaamisen ja henkisen että fyysisen väkivallan maailma.

Mutta tuon hyväksymisen ja myönnön kautta näyttelijä-itsensä häpäisijä-huorasta onkin vääjäämättä tullut eräänlainen houkan ja pyhimyksen hybridi tai välimuoto. Hän on sitä, mitä maailma on - heittäen häpeilemättä katsojan kasvoille koko sen mielettömyyden, jossa ihmiset lopulta eksistentiaalisesti elävät sekä myös kaiken sen hulluuden, jossa ihmiset keskinäisissä suhteissaan juonittelevat, mutta minkä asiaintilan he yleensä kaksinaismoralistisesti kieltävät.

Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan. Ja kun olen päässyt tähän lopputulemaan, seuraa siitä korollaari, jonka mukaan juuri katsoja löytää itsensä huoran roolista.

Tällä tavoin absurdi teatteri säilyttää ehkä syvimmän efektin, joka teatteriin on sen ulkoisesta viihdyttävyysluonteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi aina sisältynyt - velvoitteen ja suoranaisen vaatimuksen moraalisten ikuisuuskysymysten sekä optimismin ja pessimismin pohtimiseen.

Kuka on se, jota Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee odotetaan? Jumala, pelastus? Mitä/ketä ovat ne Sarvikuonot, joita Ionescon porvarillisen idylliseen kaupunkiin alkaa ilmestyä äkkiarvaamatta - joka puolelta? Natseja? Moraalisen rappion symboleita?

Näihin kysymyksiin mainitut näytelmät eivät anna vastausta, mutta silti meidän on katsojina ja lukijoina suorastaan pakko yrittää vastata niihin jollain tavoin, koska kieltäytyminen edes ajattelemasta niitä muuten kuin pelkkinä elämyksinä (mikä mielestäni on mahdotonta ihmiselle - contra Artaud!), jättää meidät ikäänkuin eläinten tasolle, mitä tulee itsereflektiiviseen tiedostamiseen - kykyyn, joka lopulta tekee meidät ihmisiksi.

Näin olenkin tuonut itse Immanuel Kantin sekä Artaudin että myös filosofiaa ylipäätään vieroksuvan lukijan kiusaksi.

Tämä oli tarkoitukseni jo alunperinkin - tehdä vapaaehtoisesta ja juuri vapaaehtoisuudessaan absurdista huorasta maailman moraalisin olento. - - - Uskokaa tai älkää.

11 comments:

Anonymous said...

Oliko turkkalaisuudesta elinvoimansa imenyt Jumalan teatteri puhdasoppita artaudilaista teatteria? Siinähän nimenomaan pyrittiin häpäisemään (myös) katsoja.

Rauno klenkkaa niin ketterästi näillä filosofian hetteiköillä viitaten kävelykepillään välillä tuonne ja välillä tänne, etten kykene äkkilukemalta päättelemään viittausten loogisuutta, vaikka nimenomaan tässä mielessä tunnustaudunkin kantilaiseksi: sapere aude.

Ehkä on tarpeen selittää taannoinen viittaukseni, jonka takia Raunolan profeetta lähes loukkaantui kuoleiden ja elävien filosofien puolesta. Siis kun kutsuin heitä "nurripojiksi". Oikea termihän on "nurru-poika" ja sitä käytti Jukolan Lauri hiidenkivellä, kun hän kännipäissään pilkkasi Simeonin - tuon mystikkofilosofin - empiiristä kokemusta naisista. Sorruin samaan.

Kant on tietysti eri asia, myönnän, niin rajoittunut kuin kokemuspiiriltään olikin. Hänen järkähtämätön loogisuutensa tekee vaikutuksen yhä.

Muistaakseni muuten Anais Nin käsittelee päiväkirjoissaan Artaudia. Muistanko oikein?

Mutta tämä absurdin huoran moraalisuus - en voi mitään sille, että pidän ajatusta hupsun romantikon yrityksenä syleilä koko maailmaa.

dudivie said...

nmiinn elää on absurdia
ihminen On ja olkoon! keskipiste teatterissa mutta kun kukaan ei tieda mika se (ihminen)on

Anonymous said...

I started out thinking that I'd been attacked , but I'm not so sure now that was really that, any more than surgery on a little dog at the veterinary clinic is assault. I surely felt assaulted, and so must the little dog. But the anger and fear could come, in both cases not from understanding of what happened, but from ignorance about it. The dog has no idea that the man who inflicted pain on him actually prolonged his life, and I wonder if those of us who have had rough experiences with the visitors are not in the same boat? this is as much human as i can get

Rauno Rasanen said...

Tapsa P

Terävästi analysoit.

Mielessäni kyllä kävi kirjoittaessa, etten tehnyt tarpeeksi selvää eroa Artaudin ja Turkan välille, mutta toisaalta - lue uudestaan, mitä kirjoitan loppuvaiheessa:

'Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan.'

Sinä kirjoitit myös:

'Mutta tämä absurdin huoran moraalisuus - en voi mitään sille, että pidän ajatusta hupsun romantikon yrityksenä syleilä koko maailmaa.'

Olet jälleen oivaltanut oikeaan suuntaan. Yritän lopultakin 'pelastaa' moraalin.

Väitän myös vakaasti (contra tosikko-Foucault), että se oli Nietzschen perimmäinen pyrkimys: yritys voittaa nihilismi sellaisten uusien arvojen (vanhat hän totesi kaksinaismoralismiksi) kautta, jotka olisivat psykologisesti tarpeeksi uskottavia ja päteviä, että ne myös loisivat järjestystä, rauhaa ja turvaa ihmisten elämään.

Nietzsche epäonnistui. Kant pitää ottaa vakavammin.

Toisaalta koko ihmisen elämä saattaa tietysti olla epäonnistunut projekti tässä suhteessa.

Kuitenkin on pakko yrittää löytää jotain moraalisesti pysyvää. Aivan pakko. En voi sille mitään.

Myönnän toki, että absurdin elämyksen korottaminen ja kääntäminen ikäänkuin kunnialliseksi - 'viattomaksi ja kaikelle avoimeksi' - prostituoiduksi on sisimmältään romanttinen ja metaforis-allegorinen yritys.

Mutta onko se hupsua? No - jos intohimo on hupsua niin sitten minä olen hupsu. Ja olkoon niin. Olen mieluummin vähän hullu ja dramaattinen narsisti kuin penseän omahyväinen besserwisser.

Faktoista ja logiikasta on näissä asioissa hyötyä vasta sitten, kun ihmiselle on syttynyt intohimo totuuteen.

Pelkkä deskriptiivinen luettelointi ja havainnointi sekä kuivien arviointien tekeminen on väline - ei lähtökohta eikä päämäärä.

Sopii tsekata näistä asioista puhuttaessa etenkin Platonin Faidros ja Pidot.

Rauno Rasanen said...

anonymous

Thank you.

Of course I don't know who you are. But I can imagine and figure it.

And therefore I say that I love you, hate you and fear you at the same time.

But you knew it? You even know why that is so.

Thus I voluntarily admit I am the problem but that problem was surprisingly caused by you more than of something else.

Anonymous said...

uit other words?

Anonymous said...

Faktoista ja logiikasta on näissä asioissa hyötyä vasta sitten, kun ihmiselle on syttynyt intohimo totuuteen.

Mitä tarkoitat totuudella tässä yhteydessä?

Rauno Rasanen said...

Anonymous kysyi:

'Mitä tarkoitat totuudella tässä yhteydessä?'

En ainakaan propositionaalista, faktista tai formaalis-loogista totuutta.

Päättele siitä. Käytä omaa intuitiotasi ja järkeäsi vaihteeksi.

Anonymous said...

En ainakaan propositionaalista, faktista tai formaalis-loogista totuutta.

Päättele siitä. Käytä omaa intuitiotasi ja järkeäsi vaihteeksi.


Eiköhän kirjoittelusi ole jo aikoja sitten karkoittanut kaikki propotionaalista, faktista ja formaalis-loogista totuutta kaipaavat. Mikä laskettakoon eduksesi.

Jos suhtaudut totuuteen intohimoisesti, haluat jakaa sen minkä tiedät. Mitä kertoo, että suhtaudut kysymykseen defensiivisesti?

Rauno Rasanen said...

anonymous kirjoitti:

'Jos suhtaudut totuuteen intohimoisesti, haluat jakaa sen minkä tiedät. Mitä kertoo, että suhtaudut kysymykseen defensiivisesti?'

*
Totuudesta puheen ollen. Minäkö defensiivinen. Hah! Olet ehkä ihan hivenen oikeassa - mutta eri syystä kuin luultavasti itse arvelet. Mikäli totuus on siis Baubo (ks. alla oleva teksti).

Ja silti - vaikka olen hieman defensiivinen sen/hänen suhteen(sa) - minä nauran Totuudelle - iloisesti - en pilkallisesti.

Totuus nimittäin haluaa meidän nauravan - se haluaa lohduttaa meitä ja vapauttaa meidät surustamme...

*
Lue Nietzschen 'Hyvän ja pahan tuolla puolen' esipuhe.

Samoin 'Iloisen tieteen' esipuhe, joka on tyylillisesti ja filosofisesti häikäisevä.

Jopa analyyttiset filosofit ovat kompuroineet sen kanssa ja joutuneet tunnustamaan, että herra Nietzsche puhuu järkeä, mitä tulee materialismin ja transsendentalismin suhteeseen.

Ei tietenkään näillä termeillä vaan paljon tyylikkäämmin - niinkuin nyt vain saksan kielen eräs kaikkein loistavimmista tyylitaitureista voi tehdä.

Muistutan myös, että Nietzschellä oli filologian metodiopinnot erinomaisesti hanskassa. Hän vain ei ollut tieteenfilosofi eikä tietoteoreetikko vaan - sanokaamme: taiteilija.

*
Lainaan Iloisen tieteen esipuheen lopetuksesta seuraavan sitaatin, joka liittyy aiheeseen.

'Ehkä totuus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan. Ehkä sen nimi on, kreikkalaisittain, Baubo?...'

http://www.goddess.com.au/goddesses/Baubo.htm

http://www.goddessgift.com/goddess-myths/greek_goddess_baubo.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Baubo

Anonymous said...

Täytyy etsiä nuo teokset käsiini. Mutta kuulostaa kuten Nietzchellä olisi vastaava käsitys totuudesta kuin buddhalaisuudessa: ei voi sanoa että totuus on olemassa eikä voi sanoa että totuus ei ole olemassa, koska molemmat ajatukset vievät väärille jäjille.

Tai ehkä samanlainen käsitys kuin Zizekillä kun hän kanavoi Chestertonia: totuus on parallax kuten kvanttifysiikka vs. muu fysiikka, niiden välillä on ratkeamaton epäjatkuvuuskohta.

Mutta vaikka molemmat ovat retorisesti nerokkaita vastauksia ja siksi käytän niitä itsekin, ne sivuuttavat sen seikan että ihmisillä on aina myös intuitiivinen käsitys totuudesta, joka ei ole koskaan sama kuin tuo opittu selitys. Esimerkiksi, jos vaikka ajattelee totuutta parallaxina, sitä voi lähestyä kahdesta suunnasta.

Epäilen, että olit defensiivinen koska kirjoitukseesi lipsahti sana totuus ja käytit sitä tuossa sinulle intuitiivisessa etkä opitussa mielessä. Jos rakastaa totuutta, niin antaako silloin retorisesti erinomaisen vai oman intuition mukaisen selityksen?