Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Ludwig Wittgenstein".
*
Nämä kuvasi portaat/tikapuut ovat liian vahvat potkittaviksi alta pois.
Ei äärimmäinen verifikationisti, joka siis päätyy lopulta eräänlaiseen skeptisismin ja mystisismin rajamaastoon tällaisia käytä.
Wittgensteinin tikapuu-esimerkki lienee ilmeisesti alunperin empiristi-skeptikko (erotuksena dogmaattisiin skeptikoihin) Sextus Empiricukselta.
Mutta jospa Petri Ludwig Järveläinen valmistaa meitä tässä jo kielipeliajatukseensa. Toisin sanoen jokaisen näkötornin portaat/tikkaat on rakennettu/ovat rakentuneet juuri tätä kyseistä 'perspektiiviä' varten.
Tämä olisi muuten varsin nietzscheläinen metafora - etten sanoisi peräti aristotelinen alunperin.
Metodit on valittava kohteen mukaan, jotta kohteen ainutlaatuisuus tulisi mahdolliseksi ymmärtää validilla tavalla.
Reliabilisuudellahan on nimittäin rajattu merkitys silloin, kun käytetyt metodit eivät mittaa/arvioi sitä, mitä niiden pitäisi mitata/arvioida (ks. PS.)
Silloin saadaan kyllä luotettavia tuloksia - mutta mistä?
Toisin sanoen - Wittgenstein hylkäsi kielipeleissään tieteellisen monismin (fysikalismin) - osittain myös metodisen monismin (ei kuitenkaan 'teknisenä proseduurina'), mutta palasi kuten olettaa sopii 'Om Visshet'issään kielipelipluralismistaan takaisin juuri kuvan esittämään näköalatorniin ('varmuuteen'), jonne päästiin kyllä tikapuita pitkin, mutta jos/kun illusoriset tikapuut (methodos: 'tie johonkin' ja katalepsis: 'totuuden tunnusmerkki' yhtäaikaa) oli Tractatuksessa pystytetty kalliolle, niin nyt niiden alta puuttui myös tukeva maaperä.
Siksi haluaisinkin kirjoittaa 'Varmuudesta' loppuun: 'Siitä, mistä ei voi puhua, on huudettava, vaikka mitään ääntä ei kuuluisikaan.'
*
PS.
En 'tietenkään' aio kertoa, mistä tutkija löytää validit metodit taatakseen tutkimustulostensa reliabilisuuden, mutta selvää on, että tutkimusprojektin kvantitatiivinen strukturointi, joka on 'tutkimus-designin' oleellinen osa, paitsi osaltaan aina jo etukäteen paradigmaattisesti tulkitsee ja manipuloi saatavia tuloksia, myös jättää tutkijan tulosten loppuarviointivaiheessa sekä pragmaattisen että paradigmaattisen valinnan eteen - elleivät sitten tulokset ole murskaavan itsestäänselviä tilastollisesti - mikä ei tietenkään ole itsestään selvää...
(Kuka on pitkä, milloin ihminen on vanha, missä vaiheessa kaksi oliota ovat identtisiä - siis koko induktiopäättelyn loputon suo).
September 30, 2008
September 29, 2008
Hamletia (liian) vapaasti improvisoiden
Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen peripetia.
*
I
Olen pohtinut, mikä olisi ratkaiseva juonenkäänne Hamletissa. Ilmeisesti sitä ei oikeastaan perimmältään ole (ks. kuitenkin III) - ja juuri sen puutteeseen kiteytyy paradoksaalisesti Tanskan prinssin tragedian koko peripetia: mahdottomuus toimia tilanteessa, jossa hän toki voisi tehdä sen, minkä on kokenut tehtäväkseen annetun.
Hamlet jää keikkumaan ikäänkuin taivaan ja maan väliin: kostaako vai olla kostamatta? Toimiako kuin eläimelliset vaistot sanelevat vai antaa olla ja armahtaa. Siten Hamletin tärkeimpänä käännekohtana voisi pitää sitä, että hän on kyvytön tekemään murhaa, koska hän tajuaa sekä jo tapahtuneen että oman tilanteensa ja asemansa siinä siinä liian hyvin.
Hamlet on kyllä toiminnan mies, mutta tässä perimmäisessä, näytelmän alkuun asetetussa isän haamun ilmestymisessä, jossa haamu vaatii 'kostamaan...mitä rikollisin ja epäluonnollisin murha', mutta ei vaadi nimenomaan murhaamaan, mikä tietysti tuntuisi luonnollisimmalta reaktiolta kyseisessä tapauksessa, vaan ilmaisee asian epämääräisesti: 'kuinka tahansa panetkin tämän toimeen' - tässä harkinnavaraisuuden mahdollisuudessa tapahtuu ja ratkeaa tavallaan koko juonen dramaturginen kulku.
Hamletin epävarmuus, jota hän pakenee osoittain kai tietoisesti puolihulluuteen, ilmentää käännettä ikäänkuin sisäänpäin suuntautuvana ratkaisuna - 'imploosiona', joka - vaikka lopulta aiheuttaakin toimimattomuuttaan epäsuoraan ja vahingossa? Claudiuksen murhan, Hamletin itsensä ja hänen läheistensä kuoleman, ei ole tämän tragedian perimmäinen käänne.
Hamletin todellinen traaginen erehdys: hamartia, josta peripetia seuraa, on lähes itsetuhoisesti sisäänpäin kääntynyt voimattomuus toimia. Kaikki muu - kaikki ne ruumiit, joita näytelmässä tulee kasapäin, niin että melkein kaikki kuolevat, on toissijaista.
On Shakespearen neroutta, että hän osasi kääntää tällä tavoin peripetian ikäänkuin päälaelleen, imploosioksi, joka kuitenkin yhtä kaikki muuttuu hamartiaksi - erehdykseksi, josta seuraa kaikki se, mihin Hamlet ei epäröinnillään pyrkinyt.
Tässä mielessä Tanskan prinssin kohtalo on todella kaikkein traagisin tragedia, koska päähenkilö ei Oidipuksen tavoin yritä välttää kohtaloaan ja juuri sitä välttäessään tule toteuttaneeksi sitä, eikä päädy Antigonen tavoin elävältä haudatuksi vaatiessaan moraalisesti oikeudenmukaista kohtelua kuolleelle veljelleen vastoin valtion kirjaimellista lakia ja traditiota.
Verrattuna jo sinänsä yksinäisiin hahmoihin: a) antisankariin: Oidipus ja b) sankariin: Antigone, Hamlet on täysin - suorastaan käsittämättömän yksin.
Hänessä ei ole kunnioitustamme herättävää sankaruutta eikä sääliämme ja myötätuntoamme nostattavaa, kohtalon armoilla olevaa antisankaruutta.
Hamlet on minun mielestäni tyypillisesti eksistentialistinen hahmo - ihminen ilman mitään kiintopistettä yhtään mihinkään, vaikka - ja ehkä juuri siksi - hänellä on tieto ja keinot ratkaista tilanne: kostaa eli tappaa setänsä Claudius.
Mutta maailman, ihmissuhteitten, kohtalon ja lopulta jopa varman tiedon paradoksaalinen absurdisuus tekee hänen ilmeisestä voitostaan (kostostaan) tyhjän. Tämänkin Hamlet tajuaa.
Prinssillä on kädessään voittamaton värisuora, mutta hän ei tee sillä mitään, koska hän ei halua tappaa. Hän on enemmän ihmimillinen ja myötätuntoinen kuin eläimellisen brutaali ja välinpitämätön. Hamlet passaa, vaikka kukaan ei mahda hänen korteilleen mitään - ja silti hän ei ole pelkuri eikä saamaton raukka vaan enemmän ihminen kuin kukaan ihminen koskaan!
Hamlet ei ajattele pakoa, koska hän tietää jo, ettei pääse pakoon - itseään. Hän ei pyri nousemaan moraalisesti alistavan ja epäoikeudenmukaisen vallan yläpuolelle, koska ei ole sellaista valtaa, jonka yläpuolelle hän pääsisi murhaamalla Claudiuksen - tai olemalla murhaamatta. Ja silti hän tuhoutuu - kuten kaikki muutkin.
Shakespeare ei kuitenkaan jätä epäselväksi yhtä seikkaa, joka ennakoi piilotajunnan psykologiaa, heideggerilaisen eksistenssifilosofian ajatusta siitä, miten ihminen on heitetty maailmaan elääkseen vain kuolemaa silmällä pitäen ja lopulta absurdia, dadaistis-ekspressionistista mielettömyyttä, joka kulminoituu myöhemmin esimerkiksi Edvard Munchin Huudossa tai Salvador Dalin uninäyissä.
Aika on mennyt sijoiltaan. Eikä Hamlet kykene aikaa takaisin paikalleen kääntämään. Kaikki on lopullisesti 'vinossa' ja kulkemassa kohti tuhoa, josta kukaan ei välttämättä hyödy, ja jota kukaan ei siten myöskään tarvitse. Tappaminen ja murhaaminen osoittautuu ja osoitetaan tässä näytelmässä ihmisluonnon ja ihmissuhteitten mielettömyyden apokalypsiksi.
Lopulta - niin kovin vaivaannuttavalta ja ehkä jopa aavemaiselta kuin se katsojasta saattaa tuntuakin - vain hulluuden mahdottomassa tilanteessaan 'valinnut' Hamlet - tuo 'tuhlattu, jalo mieli', kuten Ofelia vaikeroi - on ainut, joka nousee kaiken mielettömyyden yläpuolelle - silti yhä muiden tavoin tuhoutuen.
II
Siten Hamlet-tragedian peripetia ei ole nimenomaan vain juonellis-dramaturginen siirtymä vaan päähenkilön omassa tietoisuudessa tapahtuvaa muutosta.
Se ilmenee 1) näennäisesti Hamletin hulluutena, 2) toissijaisesti hänen kyvyttömyytenään toimia ja 3) ensisijaisesti tietoisuutena siitä, että hänelle on annettu mahdoton tehtävä, josta ei voi suoriutua täysin kunniallisesti ja ehkä lopulta tuhoutumatta ihmisten välisten intohimojen, kaunojen ja vallanhalun konflikteissa - ja että vaikka jollain olisi kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, hän ei viime kädessä - mikäli aikoo toimia oikein, voi tehdä oikeastaan yhtään mitään - ei edes paeta. Hänen on vain elettävä elämäänsä eteenpäin niinkuin parhaaksi näkee.
Hamletin 'peripetia' - sisäinen muutos ja muuttumattomuus - tapahtuu viime kädessä näytelmän katsojassa, mutta tällä kertaa ilman katharsista - vaikutuksen ollessa kuten sanottu lähes sietämätömän hämmentävä ja pitkäkestoinen.
Encore
Tanskan prinssin mahdoton tilanne siis muuttaa meitä - katsojia sekä lukijoita - ei niinkään Hamletia tai ketään muutakaan näytelmän henkilöhahmoa. Ja juuri tämä on Shakespearen suurinta neroutta. Tehdä katsojasta Hamlet - kirjaimellisesti isänsä haamun riivaama mies, joka ei kykene kostamaan tämän murhaa, koska kostaessaan hän vajoaisi takaisin moraalisen vajavuuden tilaan, koston kierteeseen ja juonitteluihin vailla loppua.
Hamlet ei kiellä koston mahdollisuutta, mutta kun hän sanoo kyllä, hän sanoo niin jollekin aivan muulle ratkaisulle, josta hänellä eikä katsojallakaan voi olla kuin enintään heikko aavistus.
Ajattelen varsin uhkarohkeasti, että tuo aavistus sisältäisi ikäänkuin häivähdyksen perverssiä armoa, ja että Hamlet olisi niin kyynisen, illuusiottoman joskin leikittelevän ja brittiläisesti pragmaattisen Shakespearen ainoa potentiaalinen pyhimyshahmo.
Tai jos ei nyt toki sentään pyhimys niin hieman ilkikurisesti sanaleikitelläksemme - Hamletista löytyy paljon sellaisia 'oireita, joista pyhimykset on tehty' (vrt. Tempest - We are such stuff as dreams are made on).
Toistan kuitenkin vielä kerran: Hamletia ei riivaa usko siihen, miten asiat saattaisivat olla vaan tieto siitä, miten ne ovat.
III
Alla kuvaus siitä, mikä estää Hamletia tappamasta Claudiusta, ja mikä lopulta aiheuttaa Hamletin ja hänen läheistensä kuoleman. Itse yritän nähdä ikäänkuin tämän selityksen läpi, joten retoriset tulkinnat ovat täysin omalla vastuullani.
Hamlet
In Shakespeare’s tragedy, Hamlet: Prince of Denmark, the peripeteia occurs in Act 3 scene 3 when Hamlet sees King Claudius praying alone. It is the perfect opportunity to avenge his father and kill Claudius. Hamlet draws his sword, but then hesitates. He realizes that Claudius is praying, and that if he killed Claudius, then Claudius would go straight to heaven and Hamlet would not have avenged his father. Hamlet decides not to “take him [Claudius] in the purging of his soul,/ When he is fit and seasoned for passage” (Shakespeare 90-91). He resolves to “know thou a more horrid hent”, or wait for a more horrible occasion (93).
The irony of the situation is that, unbeknownst to Hamlet, Claudius cannot ask for forgiveness for murdering his brother because he is “still possessed/ Of those effects for which I [Claudius] did the murder./ My crown, mine own ambition, and my queen” (57-59). This scene marks Hamlet’s point of no return in avenging his father and his hesitation allows Claudius to constantly be one step ahead.
In the end, it is Hamlet’s hesitation that causes the death of himself, his mother, Laertes, and Ophelia.
On the other hand, according to Hegel’s theory of the tragic, tragedy is “set in train by a peripatetic act that rebounds upon the agent as a conflict between ethical powers” (Finlayson 500). The downfall of the hero is because of an act done in error rather than from a character flaw, so therefore, the character is responsible, at least in part, for his or her downfall (501). In Hamlet’s case, it is the lack of action that causes his downfall and eventual death.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Peripeteia
http://blogit.helsinki.fi/pzrautia/post46.htm
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
Imploosio – Wikipedia
*
I
Olen pohtinut, mikä olisi ratkaiseva juonenkäänne Hamletissa. Ilmeisesti sitä ei oikeastaan perimmältään ole (ks. kuitenkin III) - ja juuri sen puutteeseen kiteytyy paradoksaalisesti Tanskan prinssin tragedian koko peripetia: mahdottomuus toimia tilanteessa, jossa hän toki voisi tehdä sen, minkä on kokenut tehtäväkseen annetun.
Hamlet jää keikkumaan ikäänkuin taivaan ja maan väliin: kostaako vai olla kostamatta? Toimiako kuin eläimelliset vaistot sanelevat vai antaa olla ja armahtaa. Siten Hamletin tärkeimpänä käännekohtana voisi pitää sitä, että hän on kyvytön tekemään murhaa, koska hän tajuaa sekä jo tapahtuneen että oman tilanteensa ja asemansa siinä siinä liian hyvin.
Hamlet on kyllä toiminnan mies, mutta tässä perimmäisessä, näytelmän alkuun asetetussa isän haamun ilmestymisessä, jossa haamu vaatii 'kostamaan...mitä rikollisin ja epäluonnollisin murha', mutta ei vaadi nimenomaan murhaamaan, mikä tietysti tuntuisi luonnollisimmalta reaktiolta kyseisessä tapauksessa, vaan ilmaisee asian epämääräisesti: 'kuinka tahansa panetkin tämän toimeen' - tässä harkinnavaraisuuden mahdollisuudessa tapahtuu ja ratkeaa tavallaan koko juonen dramaturginen kulku.
Hamletin epävarmuus, jota hän pakenee osoittain kai tietoisesti puolihulluuteen, ilmentää käännettä ikäänkuin sisäänpäin suuntautuvana ratkaisuna - 'imploosiona', joka - vaikka lopulta aiheuttaakin toimimattomuuttaan epäsuoraan ja vahingossa? Claudiuksen murhan, Hamletin itsensä ja hänen läheistensä kuoleman, ei ole tämän tragedian perimmäinen käänne.
Hamletin todellinen traaginen erehdys: hamartia, josta peripetia seuraa, on lähes itsetuhoisesti sisäänpäin kääntynyt voimattomuus toimia. Kaikki muu - kaikki ne ruumiit, joita näytelmässä tulee kasapäin, niin että melkein kaikki kuolevat, on toissijaista.
On Shakespearen neroutta, että hän osasi kääntää tällä tavoin peripetian ikäänkuin päälaelleen, imploosioksi, joka kuitenkin yhtä kaikki muuttuu hamartiaksi - erehdykseksi, josta seuraa kaikki se, mihin Hamlet ei epäröinnillään pyrkinyt.
Tässä mielessä Tanskan prinssin kohtalo on todella kaikkein traagisin tragedia, koska päähenkilö ei Oidipuksen tavoin yritä välttää kohtaloaan ja juuri sitä välttäessään tule toteuttaneeksi sitä, eikä päädy Antigonen tavoin elävältä haudatuksi vaatiessaan moraalisesti oikeudenmukaista kohtelua kuolleelle veljelleen vastoin valtion kirjaimellista lakia ja traditiota.
Verrattuna jo sinänsä yksinäisiin hahmoihin: a) antisankariin: Oidipus ja b) sankariin: Antigone, Hamlet on täysin - suorastaan käsittämättömän yksin.
Hänessä ei ole kunnioitustamme herättävää sankaruutta eikä sääliämme ja myötätuntoamme nostattavaa, kohtalon armoilla olevaa antisankaruutta.
Hamlet on minun mielestäni tyypillisesti eksistentialistinen hahmo - ihminen ilman mitään kiintopistettä yhtään mihinkään, vaikka - ja ehkä juuri siksi - hänellä on tieto ja keinot ratkaista tilanne: kostaa eli tappaa setänsä Claudius.
Mutta maailman, ihmissuhteitten, kohtalon ja lopulta jopa varman tiedon paradoksaalinen absurdisuus tekee hänen ilmeisestä voitostaan (kostostaan) tyhjän. Tämänkin Hamlet tajuaa.
Prinssillä on kädessään voittamaton värisuora, mutta hän ei tee sillä mitään, koska hän ei halua tappaa. Hän on enemmän ihmimillinen ja myötätuntoinen kuin eläimellisen brutaali ja välinpitämätön. Hamlet passaa, vaikka kukaan ei mahda hänen korteilleen mitään - ja silti hän ei ole pelkuri eikä saamaton raukka vaan enemmän ihminen kuin kukaan ihminen koskaan!
Hamlet ei ajattele pakoa, koska hän tietää jo, ettei pääse pakoon - itseään. Hän ei pyri nousemaan moraalisesti alistavan ja epäoikeudenmukaisen vallan yläpuolelle, koska ei ole sellaista valtaa, jonka yläpuolelle hän pääsisi murhaamalla Claudiuksen - tai olemalla murhaamatta. Ja silti hän tuhoutuu - kuten kaikki muutkin.
Shakespeare ei kuitenkaan jätä epäselväksi yhtä seikkaa, joka ennakoi piilotajunnan psykologiaa, heideggerilaisen eksistenssifilosofian ajatusta siitä, miten ihminen on heitetty maailmaan elääkseen vain kuolemaa silmällä pitäen ja lopulta absurdia, dadaistis-ekspressionistista mielettömyyttä, joka kulminoituu myöhemmin esimerkiksi Edvard Munchin Huudossa tai Salvador Dalin uninäyissä.
Aika on mennyt sijoiltaan. Eikä Hamlet kykene aikaa takaisin paikalleen kääntämään. Kaikki on lopullisesti 'vinossa' ja kulkemassa kohti tuhoa, josta kukaan ei välttämättä hyödy, ja jota kukaan ei siten myöskään tarvitse. Tappaminen ja murhaaminen osoittautuu ja osoitetaan tässä näytelmässä ihmisluonnon ja ihmissuhteitten mielettömyyden apokalypsiksi.
Lopulta - niin kovin vaivaannuttavalta ja ehkä jopa aavemaiselta kuin se katsojasta saattaa tuntuakin - vain hulluuden mahdottomassa tilanteessaan 'valinnut' Hamlet - tuo 'tuhlattu, jalo mieli', kuten Ofelia vaikeroi - on ainut, joka nousee kaiken mielettömyyden yläpuolelle - silti yhä muiden tavoin tuhoutuen.
II
Siten Hamlet-tragedian peripetia ei ole nimenomaan vain juonellis-dramaturginen siirtymä vaan päähenkilön omassa tietoisuudessa tapahtuvaa muutosta.
Se ilmenee 1) näennäisesti Hamletin hulluutena, 2) toissijaisesti hänen kyvyttömyytenään toimia ja 3) ensisijaisesti tietoisuutena siitä, että hänelle on annettu mahdoton tehtävä, josta ei voi suoriutua täysin kunniallisesti ja ehkä lopulta tuhoutumatta ihmisten välisten intohimojen, kaunojen ja vallanhalun konflikteissa - ja että vaikka jollain olisi kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, hän ei viime kädessä - mikäli aikoo toimia oikein, voi tehdä oikeastaan yhtään mitään - ei edes paeta. Hänen on vain elettävä elämäänsä eteenpäin niinkuin parhaaksi näkee.
Hamletin 'peripetia' - sisäinen muutos ja muuttumattomuus - tapahtuu viime kädessä näytelmän katsojassa, mutta tällä kertaa ilman katharsista - vaikutuksen ollessa kuten sanottu lähes sietämätömän hämmentävä ja pitkäkestoinen.
Encore
Tanskan prinssin mahdoton tilanne siis muuttaa meitä - katsojia sekä lukijoita - ei niinkään Hamletia tai ketään muutakaan näytelmän henkilöhahmoa. Ja juuri tämä on Shakespearen suurinta neroutta. Tehdä katsojasta Hamlet - kirjaimellisesti isänsä haamun riivaama mies, joka ei kykene kostamaan tämän murhaa, koska kostaessaan hän vajoaisi takaisin moraalisen vajavuuden tilaan, koston kierteeseen ja juonitteluihin vailla loppua.
Hamlet ei kiellä koston mahdollisuutta, mutta kun hän sanoo kyllä, hän sanoo niin jollekin aivan muulle ratkaisulle, josta hänellä eikä katsojallakaan voi olla kuin enintään heikko aavistus.
Ajattelen varsin uhkarohkeasti, että tuo aavistus sisältäisi ikäänkuin häivähdyksen perverssiä armoa, ja että Hamlet olisi niin kyynisen, illuusiottoman joskin leikittelevän ja brittiläisesti pragmaattisen Shakespearen ainoa potentiaalinen pyhimyshahmo.
Tai jos ei nyt toki sentään pyhimys niin hieman ilkikurisesti sanaleikitelläksemme - Hamletista löytyy paljon sellaisia 'oireita, joista pyhimykset on tehty' (vrt. Tempest - We are such stuff as dreams are made on).
Toistan kuitenkin vielä kerran: Hamletia ei riivaa usko siihen, miten asiat saattaisivat olla vaan tieto siitä, miten ne ovat.
III
Alla kuvaus siitä, mikä estää Hamletia tappamasta Claudiusta, ja mikä lopulta aiheuttaa Hamletin ja hänen läheistensä kuoleman. Itse yritän nähdä ikäänkuin tämän selityksen läpi, joten retoriset tulkinnat ovat täysin omalla vastuullani.
Hamlet
In Shakespeare’s tragedy, Hamlet: Prince of Denmark, the peripeteia occurs in Act 3 scene 3 when Hamlet sees King Claudius praying alone. It is the perfect opportunity to avenge his father and kill Claudius. Hamlet draws his sword, but then hesitates. He realizes that Claudius is praying, and that if he killed Claudius, then Claudius would go straight to heaven and Hamlet would not have avenged his father. Hamlet decides not to “take him [Claudius] in the purging of his soul,/ When he is fit and seasoned for passage” (Shakespeare 90-91). He resolves to “know thou a more horrid hent”, or wait for a more horrible occasion (93).
The irony of the situation is that, unbeknownst to Hamlet, Claudius cannot ask for forgiveness for murdering his brother because he is “still possessed/ Of those effects for which I [Claudius] did the murder./ My crown, mine own ambition, and my queen” (57-59). This scene marks Hamlet’s point of no return in avenging his father and his hesitation allows Claudius to constantly be one step ahead.
In the end, it is Hamlet’s hesitation that causes the death of himself, his mother, Laertes, and Ophelia.
On the other hand, according to Hegel’s theory of the tragic, tragedy is “set in train by a peripatetic act that rebounds upon the agent as a conflict between ethical powers” (Finlayson 500). The downfall of the hero is because of an act done in error rather than from a character flaw, so therefore, the character is responsible, at least in part, for his or her downfall (501). In Hamlet’s case, it is the lack of action that causes his downfall and eventual death.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Peripeteia
http://blogit.helsinki.fi/pzrautia/post46.htm
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
Imploosio – Wikipedia
Se ei ole tästä maailmasta
Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle hänen edelliseen päreeseeni Pecca fortiter - sin bravely esittämäänsä kommenttiin.
*
I
Tekstini rönsyää ja pätkii sinne tänne, mutta ei voi mitään.
Mukava kuitenkin testailla epämääräisten linkkien kautta, miten hyvin 'oikeaoppiset' kirjat on siellä toisessa päässä luettu. Opin samalla itsekin jotain, koska en näitä asioita ymmärrä.
"Tee rohkeasti syntiä, mutta vielä rohkeammin usko ja iloitse Kristuksessa".
Tämä ei ollut epäselvää vaan se, mitä siitä käytännössä seuraa. Jos Kristuksesta tulee automaatti, joka vedetään näyttämölle joka ainoan rikoksen jälkeen pelastamaan ja antamaan anteeksi, niin mikäs olisi ollessa.
(Meilläpäin on tämä Jeesus, joka armahtaa - kukas teilläpäin armahtaa?)
Mutta sitä en kiellä, etteikö armeliaisuutta tarvita - ehkä enemmän kuin mitään muuta emootiota (jos armo nyt mikään emootio on) tässä maailmassa.
Kunhan vain ensin tehdään (jos kyetään) selvä ero armon ja säälin välillä. Sääli nimittäin sisältää myös halveksuntaa toista ja itseä kohtaan.
Säälillä ei pitäisi olla oikeastaan mitään tekemistä rakastamisen ja armon kanssa, koska se tartuttaa niihin kaunan tunteen - ressentimentin. Lopulta olemme tekemisissä pelkän vihan kanssa.
Edellinen päättely kumoutuu (ihminen kykenee vain sääliin - ei armoon), koska armo ei tietenkään voi olla tästä maailmasta, sillä ihminen ei lopulta kykene anteeksiantoon, vaikka miten toista puhuisi.
Lapsipsykologi Augustinus dokumentoi hirvittäviä kateudenpuuskia jo pikkuvauvoilla.
(Kant, joka uskoi ihmisen autonomiaan ja järkeen, ei olisi ollut samalla tavoin pessimistinen, mutta se on jo toinen ja liian pitkä juttu tähän).
Toisaalta - on myös rikoksia, joiden armahtaminen saattaa Jumalan mahdottoman kaikkivaltiaasta näkökulmasta olla mahdollista mutta ihmisen näkökulmasta jopa uusi ja pahempi rikos.
Tosin näinhän kirkko asiat junaileekin: Jumala armahtaa, ihminen tuomitsee. Valtakunnassa kaikki hyvin.
*
Ufo sanoisi meitä seuratessaan:
Keksivätpä nuo hölmöläiset mainion tavan saada aikaan sovinto. Panivat Jumalan takuumieheksi ja luulivat, että näin on kaikilla muka velat saatavia.
Mutta Jumala(kin) on pankin agentti, ja sen hölmöläiset tajusivat liian myöhään, koska eivät osanneet lukea, ymmärryksestä puhumattakaan.
He kaikki tekivät rohkeasti syntiä (talousrikoksen) pannen kuitenkin samalla uskonsa takuumieheen: Jumalaan - ja se Jumala heidän rahansa lopulta vei.
*
Alussa (ja lopussa) oli retoriikka - jolla sitten pelastetaan koko paketti sortumasta omaan - ei ainoastaan loogiseen vaan myös intuitiiviseen - mahdottomuuteensa.
(Nyt hieman pakitan: kristinuskossa on ihan oikeasti loogista ja intuitiivista järkeä, vaikken sitä vakavasti pysty ottamaankaan).
Retoriikkaa äärimonergismin umpikujasta selviämiseen:
Jeesukselta jäi niin paljon ylimääräistä armoa, että sitä sopii joillekin oikein hyväksilukea, jos vain heillä sielu altis on.
Eikä tällöin sorruta muka millään muotoa pelagiolaisuuteen, josta tuota goines.netin sin brave-tulkintaa kai voisi hieman syyttää.
Jne.
*
Mutta - koska Jumala on kuitenkin hiljaa eli ei ilmesty tässä maailmassa, tapahtui sitten mitä tahansa, olen erään fiktiivisen skeptikon tavoin palauttanut pääsylippuni taivaan iloihin.
Sitäpaitsi (Danten) taivaassa on liikaa tylsiä ja tekopyhiä ihmisiä.
Helvetissä joutuu kärsimään sielun ja ruumiin tuskia eikä voi edes puhua rakastettunsa kanssa (mikä kyllä hetkittäin voi tuntua jopa taivaalliselta olotilalta) , vaikka näkee tämän: Paolo ja Francesca.
Siis - voi miks en syntynyt/päässyt mä limboon?
II
(Kirjoitin tämän tekstin aivan ensimmäiseksi, joten sen sävy ja sisältö on hiukan toinen kuin edellä kirjoitetun, mutta tulkoon nyt tähän, koska tapanani ei ole säästää itseäni enkä muita).
En ole lukenut tarpeeksi tarkkaan, mitä sanassa sanotaan, joten tulkintani viiraavat joskus pahasti. Ja vielä pahempaa - uskoni on puutteellista. Sitä vikaa on sanan lukemisella vaikea korjata. Tarvitaan ihme.
Mutta kun tarpeeksi pitkään odottelen, se ihme tapahtuu luultavasti kuin itsestään. Toivon mukaan armeliaasti...
*
Koska olen alunperin luterilainen, niin minulta toki löytyy yksi empiirinen havainto tämän koulukunnan initiaatiorituaalista (ripistä) vuodelta 1969.
Tosin erosin sitten siitä(kin) puljusta, kunnes kosminen (epä-) järjestys (nainen - kuinkas muuten) 'pakotti' (ihan totta) minut lopulta liittymään ortodoksiseen kirkkoon.
Nykyään kuulun niin sanottuihin 'aivan liian vapaasti uskoviin ortodokseihin'. Meitä on jo paljon.
*
I
Tekstini rönsyää ja pätkii sinne tänne, mutta ei voi mitään.
Mukava kuitenkin testailla epämääräisten linkkien kautta, miten hyvin 'oikeaoppiset' kirjat on siellä toisessa päässä luettu. Opin samalla itsekin jotain, koska en näitä asioita ymmärrä.
"Tee rohkeasti syntiä, mutta vielä rohkeammin usko ja iloitse Kristuksessa".
Tämä ei ollut epäselvää vaan se, mitä siitä käytännössä seuraa. Jos Kristuksesta tulee automaatti, joka vedetään näyttämölle joka ainoan rikoksen jälkeen pelastamaan ja antamaan anteeksi, niin mikäs olisi ollessa.
(Meilläpäin on tämä Jeesus, joka armahtaa - kukas teilläpäin armahtaa?)
Mutta sitä en kiellä, etteikö armeliaisuutta tarvita - ehkä enemmän kuin mitään muuta emootiota (jos armo nyt mikään emootio on) tässä maailmassa.
Kunhan vain ensin tehdään (jos kyetään) selvä ero armon ja säälin välillä. Sääli nimittäin sisältää myös halveksuntaa toista ja itseä kohtaan.
Säälillä ei pitäisi olla oikeastaan mitään tekemistä rakastamisen ja armon kanssa, koska se tartuttaa niihin kaunan tunteen - ressentimentin. Lopulta olemme tekemisissä pelkän vihan kanssa.
Edellinen päättely kumoutuu (ihminen kykenee vain sääliin - ei armoon), koska armo ei tietenkään voi olla tästä maailmasta, sillä ihminen ei lopulta kykene anteeksiantoon, vaikka miten toista puhuisi.
Lapsipsykologi Augustinus dokumentoi hirvittäviä kateudenpuuskia jo pikkuvauvoilla.
(Kant, joka uskoi ihmisen autonomiaan ja järkeen, ei olisi ollut samalla tavoin pessimistinen, mutta se on jo toinen ja liian pitkä juttu tähän).
Toisaalta - on myös rikoksia, joiden armahtaminen saattaa Jumalan mahdottoman kaikkivaltiaasta näkökulmasta olla mahdollista mutta ihmisen näkökulmasta jopa uusi ja pahempi rikos.
Tosin näinhän kirkko asiat junaileekin: Jumala armahtaa, ihminen tuomitsee. Valtakunnassa kaikki hyvin.
*
Ufo sanoisi meitä seuratessaan:
Keksivätpä nuo hölmöläiset mainion tavan saada aikaan sovinto. Panivat Jumalan takuumieheksi ja luulivat, että näin on kaikilla muka velat saatavia.
Mutta Jumala(kin) on pankin agentti, ja sen hölmöläiset tajusivat liian myöhään, koska eivät osanneet lukea, ymmärryksestä puhumattakaan.
He kaikki tekivät rohkeasti syntiä (talousrikoksen) pannen kuitenkin samalla uskonsa takuumieheen: Jumalaan - ja se Jumala heidän rahansa lopulta vei.
*
Alussa (ja lopussa) oli retoriikka - jolla sitten pelastetaan koko paketti sortumasta omaan - ei ainoastaan loogiseen vaan myös intuitiiviseen - mahdottomuuteensa.
(Nyt hieman pakitan: kristinuskossa on ihan oikeasti loogista ja intuitiivista järkeä, vaikken sitä vakavasti pysty ottamaankaan).
Retoriikkaa äärimonergismin umpikujasta selviämiseen:
Jeesukselta jäi niin paljon ylimääräistä armoa, että sitä sopii joillekin oikein hyväksilukea, jos vain heillä sielu altis on.
Eikä tällöin sorruta muka millään muotoa pelagiolaisuuteen, josta tuota goines.netin sin brave-tulkintaa kai voisi hieman syyttää.
Jne.
*
Mutta - koska Jumala on kuitenkin hiljaa eli ei ilmesty tässä maailmassa, tapahtui sitten mitä tahansa, olen erään fiktiivisen skeptikon tavoin palauttanut pääsylippuni taivaan iloihin.
Sitäpaitsi (Danten) taivaassa on liikaa tylsiä ja tekopyhiä ihmisiä.
Helvetissä joutuu kärsimään sielun ja ruumiin tuskia eikä voi edes puhua rakastettunsa kanssa (mikä kyllä hetkittäin voi tuntua jopa taivaalliselta olotilalta) , vaikka näkee tämän: Paolo ja Francesca.
Siis - voi miks en syntynyt/päässyt mä limboon?
II
(Kirjoitin tämän tekstin aivan ensimmäiseksi, joten sen sävy ja sisältö on hiukan toinen kuin edellä kirjoitetun, mutta tulkoon nyt tähän, koska tapanani ei ole säästää itseäni enkä muita).
En ole lukenut tarpeeksi tarkkaan, mitä sanassa sanotaan, joten tulkintani viiraavat joskus pahasti. Ja vielä pahempaa - uskoni on puutteellista. Sitä vikaa on sanan lukemisella vaikea korjata. Tarvitaan ihme.
Mutta kun tarpeeksi pitkään odottelen, se ihme tapahtuu luultavasti kuin itsestään. Toivon mukaan armeliaasti...
*
Koska olen alunperin luterilainen, niin minulta toki löytyy yksi empiirinen havainto tämän koulukunnan initiaatiorituaalista (ripistä) vuodelta 1969.
Tosin erosin sitten siitä(kin) puljusta, kunnes kosminen (epä-) järjestys (nainen - kuinkas muuten) 'pakotti' (ihan totta) minut lopulta liittymään ortodoksiseen kirkkoon.
Nykyään kuulun niin sanottuihin 'aivan liian vapaasti uskoviin ortodokseihin'. Meitä on jo paljon.
September 28, 2008
Pecca fortiter - sin bravely
Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle Järveläisen päreessä "Pukeuden harmaaseen".
*
jaakko heinimäki kirjoitti:
'salliva yhteisö, jossa elää jopa lutherilainen pecca fortiter -periaate.'
*
'Sin bravely, as you are sure of the forgiveness of those who love you. Besides, you have no choice.'
http://www.goines.net/Writing/pecca_fortiter.html
*
Kiitos. Nousen huomenna ylös sillä paremmalla jalalla - ja alan heti miettiä, kuinka paljon lähimmäiseni pahuuttani tänään kestävät.
Sen verran kai lienee sentään syytä pohtia tämän 'vapauttavan' periaatteen seurauksia, vaikka Jumalan armo olisikin loputon.
Ihmiset kun sen sijaan ovat armossaan ja anteeksiannossaan yleensä rajallisia - kukin tavallaan eli omasta mielestään perustellusti - omiin syihinsä vedoten.
'Pikku pahuuteni ja vähän suuremmatkin' vaativat siis harkintaa - etten sanoisi jopa laskelmointia, jotta en polttaisi siltoja lopullisesti takanani.
Silloin kun on sattunut loukkaamaan ystäväänsä verisesti, silloin ei nimittäin Jumalan pelastava armokaan tunnu juuri missään...
Kyllä te luterilaiset, kuten itse asiassa koko perinteinen kristillinen dogmatiikka ja kirkko-oppi, olette jälleen tosi hauskoja (vai pitäisikö olla järkyttynyt moisesta 'relativismista') näissä 'poikkeuksien pokkeuksissanne'.
Joka tapauksessa ennenkaikkea luterilaisuus on pikemminkin eräänlainen vitsikirja poikkeuksista monergistiseen fatalismiin (myös sillä tavoin a road to secularism and indifference) kuin vakavasti otettava sakramentaalinen rippikäytäntö, jossa teot ja intentiot joutuu käsittelemään vakavasti - metanoian kautta.
Mutta minä myönnän. On käytännöllisempää, jos pecca fortiter toimii tuosta vain jokapäiväisessä elämässä kuin small talk ikään - tarvitsematta turvautua raskaaseen sakramenttikoneistoon.
Ja kuitenkin - vielä kerran - mitä ihmettä Jumalalla on tekemistä tämän mainion 'positiivisen ajattelun' periaatteen ja käytännön kanssa? Minun mielestäni ei mitään.
Mutta väliäkö hällä. Juna meni jo - luterilaisten jumala...
*
jaakko heinimäki kirjoitti:
'salliva yhteisö, jossa elää jopa lutherilainen pecca fortiter -periaate.'
*
'Sin bravely, as you are sure of the forgiveness of those who love you. Besides, you have no choice.'
http://www.goines.net/Writing/pecca_fortiter.html
*
Kiitos. Nousen huomenna ylös sillä paremmalla jalalla - ja alan heti miettiä, kuinka paljon lähimmäiseni pahuuttani tänään kestävät.
Sen verran kai lienee sentään syytä pohtia tämän 'vapauttavan' periaatteen seurauksia, vaikka Jumalan armo olisikin loputon.
Ihmiset kun sen sijaan ovat armossaan ja anteeksiannossaan yleensä rajallisia - kukin tavallaan eli omasta mielestään perustellusti - omiin syihinsä vedoten.
'Pikku pahuuteni ja vähän suuremmatkin' vaativat siis harkintaa - etten sanoisi jopa laskelmointia, jotta en polttaisi siltoja lopullisesti takanani.
Silloin kun on sattunut loukkaamaan ystäväänsä verisesti, silloin ei nimittäin Jumalan pelastava armokaan tunnu juuri missään...
Kyllä te luterilaiset, kuten itse asiassa koko perinteinen kristillinen dogmatiikka ja kirkko-oppi, olette jälleen tosi hauskoja (vai pitäisikö olla järkyttynyt moisesta 'relativismista') näissä 'poikkeuksien pokkeuksissanne'.
Joka tapauksessa ennenkaikkea luterilaisuus on pikemminkin eräänlainen vitsikirja poikkeuksista monergistiseen fatalismiin (myös sillä tavoin a road to secularism and indifference) kuin vakavasti otettava sakramentaalinen rippikäytäntö, jossa teot ja intentiot joutuu käsittelemään vakavasti - metanoian kautta.
Mutta minä myönnän. On käytännöllisempää, jos pecca fortiter toimii tuosta vain jokapäiväisessä elämässä kuin small talk ikään - tarvitsematta turvautua raskaaseen sakramenttikoneistoon.
Ja kuitenkin - vielä kerran - mitä ihmettä Jumalalla on tekemistä tämän mainion 'positiivisen ajattelun' periaatteen ja käytännön kanssa? Minun mielestäni ei mitään.
Mutta väliäkö hällä. Juna meni jo - luterilaisten jumala...
Sensuaalista, komisario Räsänen!
Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen erätön ilta.
*
Condillacista puheen ollen seuraava sitaatti saattaa vaikuttaa hieman yllättävältä (ks. linkit).
The common reproach of materialism should certainly not be made against him. He always asserts the substantive reality of the soul; and in the opening words of his Essai, "Whether we rise to heaven, or descend to the abyss, we never get outside ourselves--it is always our own thoughts that we perceive," we have the subjectivist principle that forms the starting-point of Berkeley.
Äärimmäinen sensualismi johtaa nominalismiin (Berkeley), äärimmäinen nominalismi solipsismiin (Max Stirner - 'käytännön solipsisti'/rr), solipsismi 'esteettiseen mystiikkaan' tai äärimmillään mielenhäriöön.
Sen vuoksi on aina pidettävä mielessä, mitä Kant sanoo käsitteiden ja kokemuksen suhteista: käsitteet ilman kokemusta ovat tyhjiä, ja kokemus ilman käsitteitä on sokea.
Taiteessa on mielestäni kuitenkin aivan sama kummalta puolelta sanomme yrittävämme lähestyä omaa kokemustamme - aisteista vai ajattelusta käsin: lopputulos on esteettiseltä kannalta aina sama.
Kun sana (ajatus) ja tunne (affekti) ovat yhtä, ei ole mitään merkitystä sillä, kumpi ontologinen elementti - aistit vai mieli (jos niitä ylipäätään voi erottaa toisistaan ainakaan taiteessa) preferoi.
Vaikka filosofiani rakentuukin ontologisen eron lähtökohdalle (emme voi ymmärtää kokemusta pelkästään aisteista käsin), se ei kiellä sensualismin periaatetta esteettisenä tosiasiana.
Runoilija (taiteilija ylipäätään) on viime kädessä aina eräänlainen sensualisti. Jos jotain opin viime kesän kirjallisista kokeiluistani niin tämän. Opin melkein sanomaan sen, mitä (melkein) todella tunnen...
*
Huomautan vielä lisäykseksi, että vaikka pidänkin sensualismia esteettisesti verifioituvana kantana (esteettinen kokemus ja luovuus todentaa sen; jopa Kantin ylevä on osittain linjassa sensualismin kanssa!), niin ontologisesti ja tietoteoreettisesti olen edelleenkin ei-nyt-niin-kovin-sensualisti (parit hymiöt ja irvistys tähän).
Me emme tiedä mitään aisteista käsin. Me 'vain' koemme jotain. Mitä tuo kokemus on, 'tiedon' siitä antaa diskursiivinen tilkkutäkki, eri ajattelujärjestelmien rypäs. Mutta esteettisessä elämyksessä diskursiivinen ja puhtaasti kokemuksellinen ovat 'puhtaimmillaan' yhtä.
Tietenkään eri ihmistieteelliset diskurssit eivät ole tietoa siinä mielessä kuin matemaattinen 1 + 1 = 2 tai jonkin Cernin hiukkaskiihdyttimen antama kokeellinen näyttö ovat tietoa (tai pikemminkin informaatiota). Puhumattakaan teologisesta 'tiedosta', joka on aivan erityisen omalaatuinen tiedon lajinsa.
Teologia pyrkii antamaan (uskonnollisen) mielekkyyden ja merkityksen elämään, ihmistieteet yrittävät selittää ja jopa ymmärtää ihmisen käyttäytymistä, kun taas matematiikka ja fysiikka pyrkivät yhdessä osoittamaan, mitä maailma ja universumi on.
Minun näkemyksessäni nämä kolme lähtökohtaa eivät kuitenkaan koskaan kohtaa universaalisti muualla kuin taiteessa. Yhä silti huomautan ja muistutan vielä, että kolme kuukautta sitten en olisi kirjoittanut sensualismista näin myönteisessä hengessä. But times - they are a-changing even in the old dog's life (mikäli näin voi englanniksi sanoa).
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=condillac
http://en.wikipedia.org/wiki/Sensualism
http://plato.stanford.edu/entries/condillac/
http://en.wikipedia.org/wiki/Solipsism#Minimalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Methodological_solipsism
http://www.iep.utm.edu/s/solipsis.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Max_Stirner
*
Condillacista puheen ollen seuraava sitaatti saattaa vaikuttaa hieman yllättävältä (ks. linkit).
The common reproach of materialism should certainly not be made against him. He always asserts the substantive reality of the soul; and in the opening words of his Essai, "Whether we rise to heaven, or descend to the abyss, we never get outside ourselves--it is always our own thoughts that we perceive," we have the subjectivist principle that forms the starting-point of Berkeley.
Äärimmäinen sensualismi johtaa nominalismiin (Berkeley), äärimmäinen nominalismi solipsismiin (Max Stirner - 'käytännön solipsisti'/rr), solipsismi 'esteettiseen mystiikkaan' tai äärimmillään mielenhäriöön.
Sen vuoksi on aina pidettävä mielessä, mitä Kant sanoo käsitteiden ja kokemuksen suhteista: käsitteet ilman kokemusta ovat tyhjiä, ja kokemus ilman käsitteitä on sokea.
Taiteessa on mielestäni kuitenkin aivan sama kummalta puolelta sanomme yrittävämme lähestyä omaa kokemustamme - aisteista vai ajattelusta käsin: lopputulos on esteettiseltä kannalta aina sama.
Kun sana (ajatus) ja tunne (affekti) ovat yhtä, ei ole mitään merkitystä sillä, kumpi ontologinen elementti - aistit vai mieli (jos niitä ylipäätään voi erottaa toisistaan ainakaan taiteessa) preferoi.
Vaikka filosofiani rakentuukin ontologisen eron lähtökohdalle (emme voi ymmärtää kokemusta pelkästään aisteista käsin), se ei kiellä sensualismin periaatetta esteettisenä tosiasiana.
Runoilija (taiteilija ylipäätään) on viime kädessä aina eräänlainen sensualisti. Jos jotain opin viime kesän kirjallisista kokeiluistani niin tämän. Opin melkein sanomaan sen, mitä (melkein) todella tunnen...
*
Huomautan vielä lisäykseksi, että vaikka pidänkin sensualismia esteettisesti verifioituvana kantana (esteettinen kokemus ja luovuus todentaa sen; jopa Kantin ylevä on osittain linjassa sensualismin kanssa!), niin ontologisesti ja tietoteoreettisesti olen edelleenkin ei-nyt-niin-kovin-sensualisti (parit hymiöt ja irvistys tähän).
Me emme tiedä mitään aisteista käsin. Me 'vain' koemme jotain. Mitä tuo kokemus on, 'tiedon' siitä antaa diskursiivinen tilkkutäkki, eri ajattelujärjestelmien rypäs. Mutta esteettisessä elämyksessä diskursiivinen ja puhtaasti kokemuksellinen ovat 'puhtaimmillaan' yhtä.
Tietenkään eri ihmistieteelliset diskurssit eivät ole tietoa siinä mielessä kuin matemaattinen 1 + 1 = 2 tai jonkin Cernin hiukkaskiihdyttimen antama kokeellinen näyttö ovat tietoa (tai pikemminkin informaatiota). Puhumattakaan teologisesta 'tiedosta', joka on aivan erityisen omalaatuinen tiedon lajinsa.
Teologia pyrkii antamaan (uskonnollisen) mielekkyyden ja merkityksen elämään, ihmistieteet yrittävät selittää ja jopa ymmärtää ihmisen käyttäytymistä, kun taas matematiikka ja fysiikka pyrkivät yhdessä osoittamaan, mitä maailma ja universumi on.
Minun näkemyksessäni nämä kolme lähtökohtaa eivät kuitenkaan koskaan kohtaa universaalisti muualla kuin taiteessa. Yhä silti huomautan ja muistutan vielä, että kolme kuukautta sitten en olisi kirjoittanut sensualismista näin myönteisessä hengessä. But times - they are a-changing even in the old dog's life (mikäli näin voi englanniksi sanoa).
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=condillac
http://en.wikipedia.org/wiki/Sensualism
http://plato.stanford.edu/entries/condillac/
http://en.wikipedia.org/wiki/Solipsism#Minimalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Methodological_solipsism
http://www.iep.utm.edu/s/solipsis.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Max_Stirner
Toisinajattelijan tehtävä
Kirjoitettu kommentiksi catuluxelle edellisessä päreessäni "Yhteisöllisyyttä kaupan - rajoittamattoman kilpailun, huoruuden, tekopyhyyden ja pelon sivilisaatiossa".
*
catulux kirjoitti
'...kapitalismus spiritismus on ainoa jollakin tacvoin toimiva talousjärjestelmä...'
Olen samaa mieltä: 'jollakin tavoin toimiva'. Tarkastipa määrittelit asian ;). Tähän tulee wildemainen, hieman vino ylenkatse - ehkä jopa hymy: I agree with how you said it but not with what you said.
*
Tekstini 'huojuu', on argumentatiivisesti vinoa ja kärsii sisällöllisen koherenssin puutteesta, mutta sen ydinsanomaksi voisi kiteyttää: Totuus asioista ei ole sitä, mitä se vaikuttaa olevan, miten se uutisoidaan ja perustellaan - pikemminkin päinvastoin.
Vasta negaatio, negatiivinen perspektiivi, nurinkääntö, paljastaa asioitten todellista tilaa syvemmin kuin pelkkä positiivinen huolestuneisuus ja hyssyttely, vaikka toki silläkin on ehdottoman tärkeä paikkansa, kun yhteisiä asioita ja yhteiskuntarauhaa pyritään pohtimaan ja ratkomaan.
Yhteisyys vain ei synny pelkästä positiivisuudesta: sen synnyttävät aina dissidentit!
Ja tämä on paradoksi, jota ei viime kädessä siedä niin oikeisto kuin vasemmistokaan, koska kummallakin puolella etsitään poliittisten hyssyttelijöitten konsesusta, jossa lausuntoautomaatit antavat meille kaikille synnintunnustuksen teoista, joita emme vielä ole tehneet, mutta joihin saatamme olla potentiaalisia syyllisiä.
Ei! Mitään synnintunnustusta ei ole eikä tarvita. Olemme kaikki syyllisiä. Kaikkeen. Aina.
Tämä on aidon kriitikon ensimmäinen ja luovuttamattomin periaate, ja siksi hän myös voi kritisoida niin sanotusti hyvällä omallatunnolla ja samalla ikäänkuin 'vastuuttomasti' eli sitoutumatta.
Hän ei siis milloinkaan irtisanoudu ihmisen perimmäisestä syyllisyydestä kuten utooppisten aatteiden unimaailmassa leijuvat vasemmistolaiset hienopersepoliitikot tai oikeistolaiset, lakeihin, oikeuksiin ja vapauksiin vetoavat, rakenteellisen väkivallan oikeuttajat.
*
Miksi muuten minun pitäisi olla tyytyväinen järjestelmään, jossa voi ehkä sanoa mielipiteensä melko avoimesti, mutta jossa tällä mielipiteellä ei ole lopulta mitään merkitystä asioitten pääasiallisen kulun ja päätösten kannalta?
Todelliset päätökset, joilla on laajempaa merkitystä tehdään aina jossain muualla - finanssipankkiirien kabineteissa. Mutta sinne päästäkseen ihmisellä pitää olla rahaa, jonka jälkeen hän vasta saattaa saada todellista poliittista valtaa ja auktoriteettia.
Se on liian pitkä tie tavalliselle pulliaiselle - ja etenkin kyynikolle, jonka mielestä valta politiikkana on jo tuossa vaiheessa kadottanut lopullisesti yhteytensä niihin ihmisiin, joita sen pitäisi mahdollisesti edustaa, ja joiden asioita sen pitäisi mahdollisesti edistää, jotta he optimaalisesti hyödyntäisivät kapitalismin teknokonetta, joka tekee kaikesta - aivan kaikesta - yhtä ja samaa tuotanto- ja kulutusmössöä.
Sillä kuten olemme taas viime aikoina huomanneet, Wall Streetin finanssikone toimii huonosti jopa kapitalismin oman 'reifikaatio-teleologian' kannalta!
Entä jos kaikista meistä tulisi poliittisesti samanlaisia, ammattitaitoisia, koulutettuja sekä suhteellisen keskituloisia ellei peräti köyhiä mutta itsetunnoltaan ja yksilöllisyydeltään vahvoja (?) kokoomuslaisia (kuten sinä catulux opettajan ominaisuudessa) ?
Auttaisiko se tätä järjestelmää tuottamaan parhaan mahdollisen tuloksen sekä itse järjestelmän kannalta (jossa pääomaa kasautetaan tunnetuin seurauksin) että myös meidän/teidän 'ryysykokoomuslaisten' yleisen hyvinvoinnin kannalta?
Arvoista sun muista 'höpötyksistä' en puhu nyt sanaakaan, mutta yleissivistyksestä saattaisin jotain huomauttaakin.
Etkö jo huomaa catulux, että vaikka oletkin kriittinen, kritiikkisi on hampaatonta, koska se on jäänyt tietyn järjestelmän vangiksi?
Järjestelmäsi on suvaitsevainen mutta perimmältään välinpitämätön. Sen puitteissa jokainen voi sanoa mitä tahansa - jopa niin paljossa että millään, mitä sanotaan, ei ole enää vahvaa rationaalista uskottavuutta, vaikka esitetyllä kritiikillä vielä jotain tehoa olisikin.
Mutta kun argumenttien rationaalinen oikeutus ja legitimaatio menettää diskursiivisen ja ylipäätään poliittisen uskottavuutensa, viimeistään siinä vaiheessa dissidentti, joka ei sitoudu mihinkään, sanoo sanottavansa - eikä sanojaan säästele.
Kukaan ei häntä välttämättä kuuntele, koska hän vaikuttaisi olevan a) vain yksi muiden kriitikoiden joukossa, tai sitten kaikki kauhistelevat häntä eivätkä ota vakavasti, koska hän ei b) sitoudu lainkaan sovittuihin strategisiin eikä aina edes argumentatiivisiin pelisääntöhin - ei myöskään jo ennalta sovittuun poliittiseen konsensukseen.
Dissidentti on mahdoton ihminen systeemin kannalta. Ja juuri tämän vuoksi hänen on mahdollista edes hetkellisesti sivuta 'totuutta' - ei vain pintapuolisesti vaan sen 'pimeästä ja vaietusta' ytimestä käsin.
*
Yhä silti voidaan kysyä, miksi kitisen, vaikka kaikki on täällä länsimaissa niin paljon paremmin kuin esimerkiksi Kiinan aikapommissa tai jossain Afrikan postkolonialistisessa klaaniyhteisössä?
Kyse on samasta asiasta - edellä pohtimastani vakaumuksesta, jonka mukaan kritiikillä ja vastarinnalla on aina oltava ainutlaatuinen ja periaatteellinen oikeutuksensa - olipa sitten kyseessä mikä tahansa järjestelmä. Eikä ainoastaan oikeutus vaan suoranainen velvollisuus.
Koska kaikki ihmiset ovat jo antiikin kyynikkojen periaatteen mukaisesti perimmältään tasa-arvoisia maailmankansalaisia ('kosmopoliitteja'), vaikka heidän hyveellisyytensä eli kykyjensä laadussa ja määrässä eroja löytyykin, niin nuo erot ovat yhdentekeviä (adiafora) itse ihmisyyden kannalta.
Myös tämän vuoksi minunkaltaiseni dissidentti - ikuinen toisinajattelija - voi ikäänkuin hyvällä omallatunnolla esittää purevia huomioita suuntaan tai toiseen, koska hänen ihmiskäsityksensä ei perustu piilorasistiseen oletukseen joidenkin kulttuuristen vähemmistöjen tai enemmistöjen suhteelliseen tai jopa fundamentaaliin paremmuuteen tai huonommuuteen suhteessa joihinkin toisiin vähemmistöihin ja enemmistöihin.
Sen vuoksi minun on helpompi arvostaa enemmän Mussolinin - motiiveiltaan mutta ei rationaalisilta perusteiltaan kyseenalaistettavissa olevaa - rehellisyyttä: Me fasistit haluamme vain valtaa! kuin aiemmin mainitsemieni amerikkalaisten uudisasukaskalvinistien tekaistua ja tekopyhää, Jumalan auktoriteetin taakse mystifioitua hegemonia-legitimaatiota.
Tämänkään vuoksi minusta ei koskaan tule nimenomaan yleisoikeistolaista - ei myöskään sitoutunutta vasemmistolaista, koska johdonmukaisesti rehellinen kriitikko ja dissidentti ei voi omaa moraalista integriteettiään ja autarkiaansa (siten itsearvostustaan) kompromettoimatta asettua koskaan valheen ja tekopyhyyden taakse.
Ei koskaan.
*
Slavoj Zizekiltä kysyttiin kerran, eikö häntä nolota kirjoittaa juttuja johonkin keskitason amerikkalaiseen muotimagazineen, joka toimii kaupallisten intressien pohjalta. Vastaus oli zizekmäinen: 'Kärsin enemmän huonosta omastatunnosta luennoidessani USA:n yliopistoissa.'
*
catulux kirjoitti
'...kapitalismus spiritismus on ainoa jollakin tacvoin toimiva talousjärjestelmä...'
Olen samaa mieltä: 'jollakin tavoin toimiva'. Tarkastipa määrittelit asian ;). Tähän tulee wildemainen, hieman vino ylenkatse - ehkä jopa hymy: I agree with how you said it but not with what you said.
*
Tekstini 'huojuu', on argumentatiivisesti vinoa ja kärsii sisällöllisen koherenssin puutteesta, mutta sen ydinsanomaksi voisi kiteyttää: Totuus asioista ei ole sitä, mitä se vaikuttaa olevan, miten se uutisoidaan ja perustellaan - pikemminkin päinvastoin.
Vasta negaatio, negatiivinen perspektiivi, nurinkääntö, paljastaa asioitten todellista tilaa syvemmin kuin pelkkä positiivinen huolestuneisuus ja hyssyttely, vaikka toki silläkin on ehdottoman tärkeä paikkansa, kun yhteisiä asioita ja yhteiskuntarauhaa pyritään pohtimaan ja ratkomaan.
Yhteisyys vain ei synny pelkästä positiivisuudesta: sen synnyttävät aina dissidentit!
Ja tämä on paradoksi, jota ei viime kädessä siedä niin oikeisto kuin vasemmistokaan, koska kummallakin puolella etsitään poliittisten hyssyttelijöitten konsesusta, jossa lausuntoautomaatit antavat meille kaikille synnintunnustuksen teoista, joita emme vielä ole tehneet, mutta joihin saatamme olla potentiaalisia syyllisiä.
Ei! Mitään synnintunnustusta ei ole eikä tarvita. Olemme kaikki syyllisiä. Kaikkeen. Aina.
Tämä on aidon kriitikon ensimmäinen ja luovuttamattomin periaate, ja siksi hän myös voi kritisoida niin sanotusti hyvällä omallatunnolla ja samalla ikäänkuin 'vastuuttomasti' eli sitoutumatta.
Hän ei siis milloinkaan irtisanoudu ihmisen perimmäisestä syyllisyydestä kuten utooppisten aatteiden unimaailmassa leijuvat vasemmistolaiset hienopersepoliitikot tai oikeistolaiset, lakeihin, oikeuksiin ja vapauksiin vetoavat, rakenteellisen väkivallan oikeuttajat.
*
Miksi muuten minun pitäisi olla tyytyväinen järjestelmään, jossa voi ehkä sanoa mielipiteensä melko avoimesti, mutta jossa tällä mielipiteellä ei ole lopulta mitään merkitystä asioitten pääasiallisen kulun ja päätösten kannalta?
Todelliset päätökset, joilla on laajempaa merkitystä tehdään aina jossain muualla - finanssipankkiirien kabineteissa. Mutta sinne päästäkseen ihmisellä pitää olla rahaa, jonka jälkeen hän vasta saattaa saada todellista poliittista valtaa ja auktoriteettia.
Se on liian pitkä tie tavalliselle pulliaiselle - ja etenkin kyynikolle, jonka mielestä valta politiikkana on jo tuossa vaiheessa kadottanut lopullisesti yhteytensä niihin ihmisiin, joita sen pitäisi mahdollisesti edustaa, ja joiden asioita sen pitäisi mahdollisesti edistää, jotta he optimaalisesti hyödyntäisivät kapitalismin teknokonetta, joka tekee kaikesta - aivan kaikesta - yhtä ja samaa tuotanto- ja kulutusmössöä.
Sillä kuten olemme taas viime aikoina huomanneet, Wall Streetin finanssikone toimii huonosti jopa kapitalismin oman 'reifikaatio-teleologian' kannalta!
Entä jos kaikista meistä tulisi poliittisesti samanlaisia, ammattitaitoisia, koulutettuja sekä suhteellisen keskituloisia ellei peräti köyhiä mutta itsetunnoltaan ja yksilöllisyydeltään vahvoja (?) kokoomuslaisia (kuten sinä catulux opettajan ominaisuudessa) ?
Auttaisiko se tätä järjestelmää tuottamaan parhaan mahdollisen tuloksen sekä itse järjestelmän kannalta (jossa pääomaa kasautetaan tunnetuin seurauksin) että myös meidän/teidän 'ryysykokoomuslaisten' yleisen hyvinvoinnin kannalta?
Arvoista sun muista 'höpötyksistä' en puhu nyt sanaakaan, mutta yleissivistyksestä saattaisin jotain huomauttaakin.
Etkö jo huomaa catulux, että vaikka oletkin kriittinen, kritiikkisi on hampaatonta, koska se on jäänyt tietyn järjestelmän vangiksi?
Järjestelmäsi on suvaitsevainen mutta perimmältään välinpitämätön. Sen puitteissa jokainen voi sanoa mitä tahansa - jopa niin paljossa että millään, mitä sanotaan, ei ole enää vahvaa rationaalista uskottavuutta, vaikka esitetyllä kritiikillä vielä jotain tehoa olisikin.
Mutta kun argumenttien rationaalinen oikeutus ja legitimaatio menettää diskursiivisen ja ylipäätään poliittisen uskottavuutensa, viimeistään siinä vaiheessa dissidentti, joka ei sitoudu mihinkään, sanoo sanottavansa - eikä sanojaan säästele.
Kukaan ei häntä välttämättä kuuntele, koska hän vaikuttaisi olevan a) vain yksi muiden kriitikoiden joukossa, tai sitten kaikki kauhistelevat häntä eivätkä ota vakavasti, koska hän ei b) sitoudu lainkaan sovittuihin strategisiin eikä aina edes argumentatiivisiin pelisääntöhin - ei myöskään jo ennalta sovittuun poliittiseen konsensukseen.
Dissidentti on mahdoton ihminen systeemin kannalta. Ja juuri tämän vuoksi hänen on mahdollista edes hetkellisesti sivuta 'totuutta' - ei vain pintapuolisesti vaan sen 'pimeästä ja vaietusta' ytimestä käsin.
*
Yhä silti voidaan kysyä, miksi kitisen, vaikka kaikki on täällä länsimaissa niin paljon paremmin kuin esimerkiksi Kiinan aikapommissa tai jossain Afrikan postkolonialistisessa klaaniyhteisössä?
Kyse on samasta asiasta - edellä pohtimastani vakaumuksesta, jonka mukaan kritiikillä ja vastarinnalla on aina oltava ainutlaatuinen ja periaatteellinen oikeutuksensa - olipa sitten kyseessä mikä tahansa järjestelmä. Eikä ainoastaan oikeutus vaan suoranainen velvollisuus.
Koska kaikki ihmiset ovat jo antiikin kyynikkojen periaatteen mukaisesti perimmältään tasa-arvoisia maailmankansalaisia ('kosmopoliitteja'), vaikka heidän hyveellisyytensä eli kykyjensä laadussa ja määrässä eroja löytyykin, niin nuo erot ovat yhdentekeviä (adiafora) itse ihmisyyden kannalta.
Myös tämän vuoksi minunkaltaiseni dissidentti - ikuinen toisinajattelija - voi ikäänkuin hyvällä omallatunnolla esittää purevia huomioita suuntaan tai toiseen, koska hänen ihmiskäsityksensä ei perustu piilorasistiseen oletukseen joidenkin kulttuuristen vähemmistöjen tai enemmistöjen suhteelliseen tai jopa fundamentaaliin paremmuuteen tai huonommuuteen suhteessa joihinkin toisiin vähemmistöihin ja enemmistöihin.
Sen vuoksi minun on helpompi arvostaa enemmän Mussolinin - motiiveiltaan mutta ei rationaalisilta perusteiltaan kyseenalaistettavissa olevaa - rehellisyyttä: Me fasistit haluamme vain valtaa! kuin aiemmin mainitsemieni amerikkalaisten uudisasukaskalvinistien tekaistua ja tekopyhää, Jumalan auktoriteetin taakse mystifioitua hegemonia-legitimaatiota.
Tämänkään vuoksi minusta ei koskaan tule nimenomaan yleisoikeistolaista - ei myöskään sitoutunutta vasemmistolaista, koska johdonmukaisesti rehellinen kriitikko ja dissidentti ei voi omaa moraalista integriteettiään ja autarkiaansa (siten itsearvostustaan) kompromettoimatta asettua koskaan valheen ja tekopyhyyden taakse.
Ei koskaan.
*
Slavoj Zizekiltä kysyttiin kerran, eikö häntä nolota kirjoittaa juttuja johonkin keskitason amerikkalaiseen muotimagazineen, joka toimii kaupallisten intressien pohjalta. Vastaus oli zizekmäinen: 'Kärsin enemmän huonosta omastatunnosta luennoidessani USA:n yliopistoissa.'
September 26, 2008
Yhteisöllisyyttä kaupan - rajoittamattoman kilpailun, huoruuden, tekopyhyyden ja pelon sivilisaatiossa
Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Valta, väkivalta, totuuden mahdollisuus ja itsekritiikki" kommenttiin Arhi Finnsanitylle ja Petri Järveläiselle.
(Kielimafiani antoi jälleen huomautuksen iltateellä)
*
finnsanitylle
Asia on juuri noin kuin kirjoitat. Pörssikapitalismin kyynisestä kritiikistä on yhä suuremmassa määrin tullut kapitalismia itseään ruokkiva 'kannustin'.
*
järveläiselle
Kuittaan kaiken sen, minkä kirjoitit, mutta tilanne on tavallaan mennyt jo vieläkin hullummaksi kuin sinänsä aivan oikein esitit ja analysoit.
Viimeisin lääke kapitalismin tappion ja kriisin voittamiseksi - yhteisöllisyys (!?) - ei lopultakaan ole muuta kuin eräs valtiollisesti johdetun kapitalismin ilmenemismuoto ja siten sellaisenaan lisääntyvien hyvinvointierojen eli rakenteellisen väkivallan perusta, joka oikeutetaan tekopyhyydellä eli vetoamalla lakiin ja oikeuteen (ks. PS.)
Yleisoikeistolainen suuntaus (myös 'yleisoikeistolainen' vasemmisto!) sekä ammuskelun harrastajat luulevat nyt ihan tosissaan, että säätämällä aselakia voidaan radikaalisti muuttaa tilannetta, jossa nuoret miehet vajaan vuoden välein tappavat luokkatovereitaan tai ylipäätään muita ihmisiä - joko ihmisvihansa vuoksi tai mikä merkillisintä ihan vain huvikseen!
Ja mikä hienointa - valtiojohtoinen kapitalismi (yleisoikeistolaisuus) 'komppaa' nykyään lakiuudistusten ohella 'empaattisten vasemmistokapitalistien' hengessä yhteisöllisyyttä (!?)
Keskustellaan yhdessä, ollaan muka niin ja niin huolissaan julkisesti, avaudutaan muille empaattisesti, jos ahistaa kovasti. Esitetään taas kerran kaiken maailman klisheemäisiä lausuntoja siitä, miten paha asia moraalisen, sisäistetyn auktoriteetin katoaminen todella on.
Mutta mitä löytyykään kaiken tämän avoimuuden ja uteliaan lörpöttelevän huolen (Heideggerin Gerede) taustalta?
Lähes täydellinen avuttomuus vanhemmuuden ja henkilökohtaisen moraalin suhteen, arvodepressio, hysteerinen pelko ja ressentimenttinen, alistuneisuuden arvoksi korottanut ihmisluonne, joka rakentaa yhteiskunnasta hyvin toimivaa kontrollikoneistoa - biovaltamekanismia, joka Jerry Cottonin tavoin eliminoi 'rumat kukat rehottamasta'.
Selkokielellä sanottuna: valtiojohtoinen, kapitalistinen 'yhteisöllisyys', joka pyrkii tuomaan auktoriteetin takaisin yhteisöön, tarkoittaa käytännössä poliisin valtuuksien merkittävää lisäämistä.
Kyse ei kuitenkaan tällöin ole yhteisöllisyydestä ihmisten sosiaalisen ja ylipäätään moraalisen omantunnon 'uudelleenrakentumisena' vaan eettisen arvoauktoriteetin korvaamisesta hobbesilaisessa hengessä 'suvereenilla' - anonyymilla poliisilla. (Sitäpaitsi - laissez faire-kapitalismi = anarkia + poliisi).
Onkin syntymässä uudentyyppinen kontrolli- eli poliisiyhteiskunta, joka (muka) taistelee (tappionsa kuitenkin jo tunnustaneena) virtuaalimaailman rajoittamatonta vapautta vastaan.
Siinä taistelussa ihmisten etukäteen leimaaminen on ainoa keino haastaa ja tuomita potentiaalit 'syylliset'.
Olemme jo nähneet, miten tämä systeemi toimii USA:ssa: kaikki haastamassa toisensa oikeuteen ties mistä syistä. Erittäin ovelaa, suvaitsevuuden kaapuun naamioitunutta piilorasismia tiedossa siis Suomeenkin...
Kyseinen yhteisöllisyys on HG:n termiä käyttääkseni 'pärsseestä', koska se ilmentää juuri sitä samaa, mitä koko kapitalismi aina: ihmisten hierarkista joskin automaattista eli luontaista lokerointia hyvinvointierojen kautta ja asioitten asettamista tärkeysjärjestykseen lähes yksinomaan kaupan vapauden ehdoilla.
Tämä voi merkitä vain yhtä asiaa: yhteisöllisyydestä tehdään lopultakin yksilöiden ja/tai markkinaehdollistettujen instituutioiden (kuten jopa kirkko nykyään) - ei kulttuurien tai ylipäätään suurempien ihmisryhmien sisäinen ja yhteinen asia.
Informaatioteknologian mahdollistama globaalisuus ei ole enää koko Euroopan kattavaa yhteisöllisyyttä samassa mielessä kuin esimerkiksi katolisen kirkon keskiajalla ylläpitämä, uskontoon pohjaava arvoyhteisöllisyys tai mikään muukaan yhtenäisen kulttuurin (esim. kiinalainen, kreikkalainen, juutalainen, arabialainen) sisäisen kehityksen synnyttämä, kaikkien tunnistama, tunnustama ja periaatteessa hyväksymä yhteisen eetoksen kollektiivinen kokemus.
Tällainen, yhteisen kulttuurisen eetoksen pohjalta kumpuava yhteisöllisyys on kadonnut sitä mukaa, kun kapitalismi on kehittynyt, reformaatio tehnyt uskosta yksityisasian ja romantiikka taiteesta individualistisen pelikentän.
Viimein koko modernisaatio ylipäätään teki teollis-teknisen kehityksen ja demokraattisten aatteiden mahdollistaman hyvinvoinnin nousun seurauksena arvoista ja aatteista pelkkiä pörssikursseja sekä äänestystuloksia, jotka vaihtuvat muutaman vuoden välein.
Tekisi mieleni väittää, että koko yhteisöllisyyden idean tuputtaminen ratkaisuksi nykyiseen hämmennykseemme ja neuvottomuuteemme viimeaikaisten väkivallantekojen syistä, koko tähän anomisen biovallan (jossa normit ja arvot perustuvat pelkkiin hyötylaskelmiin ja väliaikaiseen konsensukseen), on ehkä suurin huijaus, minkä valtiojohtoinen kapitalismi on nyt lanseeraamassa - ja mikä hämäävintä - etenkin hyvää tarkoittavien ja arvostamieni 'oikeitten' psykologis-yhteisöllisten asiantuntijoitten (kuten vaikkapa Pirkko Lahti) myötävaikutuksella.
Mutta ainoa protesti ja analyysi, jolla voi mielestäni olla tilanteen läpi-näkevää rationaalista ja rakenteellista propaganda-arvoa (tuskin kuitenkaan enempää) on 'raaka' ja sietämättömän rehellinen satiiri, jolla osoitetaan nykyisen menon tekopyhyys - puoluepolitiikasta riippumatta.
Tämän umpikujatilanteen vuoksi Slavoj Zizekiltä voi oppia todella paljon. Hän on ideologisena psykoanalyytikkona filosofisen kulttuurikritiikin ainoa todellinen satiirikko ja antiikin kyynikko par excellence tällä hetkellä koko maailmassa.
Ja sellaisenaan ainoa, johon kapitalismi ei koskaan voi sopeutua, ja jota se ei voi sietää, kuten se on tehnyt esimerkiksi Noam Chomskyn, Jürgen Habermasin ja jopa Michel Foucault'n kaltaisten älyn jättiläisten kohdalla.
Tarvitsemme Francois Rabelais'n ja Erno Paasilinnan kaltaisia, satiirisen tyylin mestareita ja eksentrikkoja - emme niinkään 'asioista huolestuneita' YLE:n toimittajia poliittisista pelkuri-konformisteista puhumattakaan.
Totuuden voivat ja uskaltavat sanoa tässäkin tilanteessa vain poliisi ja hän, joka istuu siellä, kussa pilkkaajat istuvat. Ei suinkaan tuo asiallisista asiallisin kansalaiskeskustelija, jonka omatunto vaikuttaisi olevan ainakin ulospäin yhtä tahraton (lue tekopyhä) kuin sen naispuolisen kansakoulunopettajan alushousut (anteeksi sovinismini - voi se olla mieskin).
*
Meillä Suomessa on kunnallisvaalit nyt syksyllä. Annan hyvän neuvon, jolla voit toteuttaa valtiojohtoisen kapitalismin edustamaa uutta, parantavaa yhteisöllisyyttä osoittaen samalla kuitenkin tiedostavasi, miten mätä ja valheellinen sen perusta ytimeltään on: ÄÄNESTÄ ITSEÄSI!
*
PS.
Tähän tekopyhyyteenhän vetosivat myös lockelaista oikeus- ja vapauskäsitystä edustaneet uudisasukkaat ryöstäessään amerikan intiaaneilta heidän maansa ja tappaessaan heitä mielin määrin, jos oli tarvis.
Miettikääpä ihan vain piruuttanne seuraavaa. Mussolinilta kysyttiin 1920-luvulla, miksi fasistit niin voimakkaasti tahtoivat hallita Italiaa. Hän vastasi: Me haluamme valtaa - emme mitään muuta kuin valtaa.
Arvatkaa, kumpaa selitystä pidän rehellisempänä ja rehellisyydessään arvostettavampana kahdesta edellisestä: 1) tekopyhää, keksittyihin oikeuksiin ja vapausperiaatteisiin vetoavaa lakia, jolla voitiin oikeuttaa alkuperäiskansojen tappaminen vai 2) suoraa vastausta: haluamme valtaa!
Mussolini oli Nietzschensä lukenut (toisin kuin patologisesta juutalaisvihastaan kärsinyt Hitler, joka oli psyykkisesti sairas).
Uudisasukkaat kuten koko Amerikan oikeus- ja vapauskäsitys puolestaan ontui henkisesti lockelaisen kalvinismin small-talkissa, jossa kyllä oltiin kohteliaita ja lojaaleja 'omalle jengille', mutta valmiita tappamaan 'nuo toiset', jotka eivät suostuneet luopumaan sovinnolla ja 'oikeuden nimissä' tuhansia vuosia asuttamistaan maista.
Mutta eikö juuri Locken, uudisasukkaiden 'yhteisöllisen' moraalin ja lopulta kapitalismin perusmotivaatiota jos mitä sovellu suoraan ja välittömästi selittämään tuo Mussolinin lakoninen vastaus: me haluamme valtaa!
On kaksi oikeutusperustetta tappaa ja/tai hallita hyvällä omallatunnolla toisia ihmisiä: 1) tahto valtaan ja 2) pyrkimys toteuttaa oikeus - ehkä jopa oikeudenmukaisuus.
Kunnon ihmiset toki valitsevat jälkimmäisen...Ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen - vaikka valehtelisi silmät päästään..!
II
Lisään tähän yhteyteen ihminen myytävänä päreen kirjoittajan jo yli viikko sitten esittämästä pyynnöstä johtuen alla olevan kommentin, koska se 'komppaa' oivallisesti edellistä kritiikkiäni.
*
Joku maksaa liian hyvin näistä missistereotypioista, jotta niitä voisi vastustaa systemaattisesti ja tehokkaasti. Eivätkä ne jotkut ole ainoastaan sovinistisia miehiä vaan myös systeemin arvot - lue arvottomuuden - sisäistäneitä koulutettuja naisia.
Feministeiltä olen odottanut enemmän ja toimivampaa polemiikkia myös tässä asiassa, mutta heidän(kin) ruutinsa näyttäisi kuluvan pikemminkin omien fantasioitten alasammuskeluun (mieskulttuuriin kohdistuva ad hominem-argumentointi) kuin tiukan johdonmukaiseen ja tinkimättömään kapitalismin ideologia-kritiikkiin.
Mutta - on pakko esittää vakava kysymys: voiko sivilisaatiossa, jonka toiminta perustuu muodollisesti oikean ja väärän (juridisen muttei moraalisen) sekä markkina-arvoistetun (ei-esteettisen) hyvän ja huonon väliselle erottelulle eli yksinomaan ostamiselle ja myymiselle - lue prostituutiolle - ylipäätään harjoittaa minkäänlaista vastarintaa ilman, että joutuisi itse ahmaistuksi julkisuusmyllyn molokin kitaan, josta et pääse pakenemaan, ellet sitten katoa lopullisesti ja todella kauas pois urbaanista markkinahelvetinkoneesta?
Itse vastaan: ei voi. On mahdotonta osallistua huoraamisen kulttuuriin muuttumatta itse huoraksi.
Mikäli mahdollista on joko kadottava tai ryhdyttävä terroristiksi. Muussa tapauksessa muuttuu markkinoitten marionetiksi.
Ihmisarvolla on vakavampaa merkitystä enää vain siellä, missä mokkula ei toimi, ja/tai mihin posti ei kulje. Sielläkin tästä harvinaisuudesta puhutaan vain kuiskaten, jottei kaikkialta innovaatiovirikkeitään etsivä mainospsykologi kuulisi asiasta ja alkaisi tuotteistaa (lue: latistaa) tuota arvoa brändiksi.
Kapitalismin tehokas vastustaminen lienee siis jotakuinkin mahdotonta. Siitä pakeneminenkaan ei onnistu enää tietotekniikan invaasion vuoksi. Miksi emme sitten alkaisi nauttia mediasta ja kuluttamisesta, emmekä turhaan taistelisi tutkainta vastaan?
Ryhtyisimme Nietzschen viimeisiksi ihmisiksi, jotka ovat keksineet onnen ja mahdollisesti myös uuden identiteetin (imagon) itsellemme. Valitsisimme vapaaehtoisen idiotian (markkinauskon), jota mikään epäily ei voi enää koskaan horjuttaa…
*
Tämän kommentin teemat soveltuvat myös sylikoiria? päreeseesi.
(Kielimafiani antoi jälleen huomautuksen iltateellä)
*
finnsanitylle
Asia on juuri noin kuin kirjoitat. Pörssikapitalismin kyynisestä kritiikistä on yhä suuremmassa määrin tullut kapitalismia itseään ruokkiva 'kannustin'.
*
järveläiselle
Kuittaan kaiken sen, minkä kirjoitit, mutta tilanne on tavallaan mennyt jo vieläkin hullummaksi kuin sinänsä aivan oikein esitit ja analysoit.
Viimeisin lääke kapitalismin tappion ja kriisin voittamiseksi - yhteisöllisyys (!?) - ei lopultakaan ole muuta kuin eräs valtiollisesti johdetun kapitalismin ilmenemismuoto ja siten sellaisenaan lisääntyvien hyvinvointierojen eli rakenteellisen väkivallan perusta, joka oikeutetaan tekopyhyydellä eli vetoamalla lakiin ja oikeuteen (ks. PS.)
Yleisoikeistolainen suuntaus (myös 'yleisoikeistolainen' vasemmisto!) sekä ammuskelun harrastajat luulevat nyt ihan tosissaan, että säätämällä aselakia voidaan radikaalisti muuttaa tilannetta, jossa nuoret miehet vajaan vuoden välein tappavat luokkatovereitaan tai ylipäätään muita ihmisiä - joko ihmisvihansa vuoksi tai mikä merkillisintä ihan vain huvikseen!
Ja mikä hienointa - valtiojohtoinen kapitalismi (yleisoikeistolaisuus) 'komppaa' nykyään lakiuudistusten ohella 'empaattisten vasemmistokapitalistien' hengessä yhteisöllisyyttä (!?)
Keskustellaan yhdessä, ollaan muka niin ja niin huolissaan julkisesti, avaudutaan muille empaattisesti, jos ahistaa kovasti. Esitetään taas kerran kaiken maailman klisheemäisiä lausuntoja siitä, miten paha asia moraalisen, sisäistetyn auktoriteetin katoaminen todella on.
Mutta mitä löytyykään kaiken tämän avoimuuden ja uteliaan lörpöttelevän huolen (Heideggerin Gerede) taustalta?
Lähes täydellinen avuttomuus vanhemmuuden ja henkilökohtaisen moraalin suhteen, arvodepressio, hysteerinen pelko ja ressentimenttinen, alistuneisuuden arvoksi korottanut ihmisluonne, joka rakentaa yhteiskunnasta hyvin toimivaa kontrollikoneistoa - biovaltamekanismia, joka Jerry Cottonin tavoin eliminoi 'rumat kukat rehottamasta'.
Selkokielellä sanottuna: valtiojohtoinen, kapitalistinen 'yhteisöllisyys', joka pyrkii tuomaan auktoriteetin takaisin yhteisöön, tarkoittaa käytännössä poliisin valtuuksien merkittävää lisäämistä.
Kyse ei kuitenkaan tällöin ole yhteisöllisyydestä ihmisten sosiaalisen ja ylipäätään moraalisen omantunnon 'uudelleenrakentumisena' vaan eettisen arvoauktoriteetin korvaamisesta hobbesilaisessa hengessä 'suvereenilla' - anonyymilla poliisilla. (Sitäpaitsi - laissez faire-kapitalismi = anarkia + poliisi).
Onkin syntymässä uudentyyppinen kontrolli- eli poliisiyhteiskunta, joka (muka) taistelee (tappionsa kuitenkin jo tunnustaneena) virtuaalimaailman rajoittamatonta vapautta vastaan.
Siinä taistelussa ihmisten etukäteen leimaaminen on ainoa keino haastaa ja tuomita potentiaalit 'syylliset'.
Olemme jo nähneet, miten tämä systeemi toimii USA:ssa: kaikki haastamassa toisensa oikeuteen ties mistä syistä. Erittäin ovelaa, suvaitsevuuden kaapuun naamioitunutta piilorasismia tiedossa siis Suomeenkin...
Kyseinen yhteisöllisyys on HG:n termiä käyttääkseni 'pärsseestä', koska se ilmentää juuri sitä samaa, mitä koko kapitalismi aina: ihmisten hierarkista joskin automaattista eli luontaista lokerointia hyvinvointierojen kautta ja asioitten asettamista tärkeysjärjestykseen lähes yksinomaan kaupan vapauden ehdoilla.
Tämä voi merkitä vain yhtä asiaa: yhteisöllisyydestä tehdään lopultakin yksilöiden ja/tai markkinaehdollistettujen instituutioiden (kuten jopa kirkko nykyään) - ei kulttuurien tai ylipäätään suurempien ihmisryhmien sisäinen ja yhteinen asia.
Informaatioteknologian mahdollistama globaalisuus ei ole enää koko Euroopan kattavaa yhteisöllisyyttä samassa mielessä kuin esimerkiksi katolisen kirkon keskiajalla ylläpitämä, uskontoon pohjaava arvoyhteisöllisyys tai mikään muukaan yhtenäisen kulttuurin (esim. kiinalainen, kreikkalainen, juutalainen, arabialainen) sisäisen kehityksen synnyttämä, kaikkien tunnistama, tunnustama ja periaatteessa hyväksymä yhteisen eetoksen kollektiivinen kokemus.
Tällainen, yhteisen kulttuurisen eetoksen pohjalta kumpuava yhteisöllisyys on kadonnut sitä mukaa, kun kapitalismi on kehittynyt, reformaatio tehnyt uskosta yksityisasian ja romantiikka taiteesta individualistisen pelikentän.
Viimein koko modernisaatio ylipäätään teki teollis-teknisen kehityksen ja demokraattisten aatteiden mahdollistaman hyvinvoinnin nousun seurauksena arvoista ja aatteista pelkkiä pörssikursseja sekä äänestystuloksia, jotka vaihtuvat muutaman vuoden välein.
Tekisi mieleni väittää, että koko yhteisöllisyyden idean tuputtaminen ratkaisuksi nykyiseen hämmennykseemme ja neuvottomuuteemme viimeaikaisten väkivallantekojen syistä, koko tähän anomisen biovallan (jossa normit ja arvot perustuvat pelkkiin hyötylaskelmiin ja väliaikaiseen konsensukseen), on ehkä suurin huijaus, minkä valtiojohtoinen kapitalismi on nyt lanseeraamassa - ja mikä hämäävintä - etenkin hyvää tarkoittavien ja arvostamieni 'oikeitten' psykologis-yhteisöllisten asiantuntijoitten (kuten vaikkapa Pirkko Lahti) myötävaikutuksella.
Mutta ainoa protesti ja analyysi, jolla voi mielestäni olla tilanteen läpi-näkevää rationaalista ja rakenteellista propaganda-arvoa (tuskin kuitenkaan enempää) on 'raaka' ja sietämättömän rehellinen satiiri, jolla osoitetaan nykyisen menon tekopyhyys - puoluepolitiikasta riippumatta.
Tämän umpikujatilanteen vuoksi Slavoj Zizekiltä voi oppia todella paljon. Hän on ideologisena psykoanalyytikkona filosofisen kulttuurikritiikin ainoa todellinen satiirikko ja antiikin kyynikko par excellence tällä hetkellä koko maailmassa.
Ja sellaisenaan ainoa, johon kapitalismi ei koskaan voi sopeutua, ja jota se ei voi sietää, kuten se on tehnyt esimerkiksi Noam Chomskyn, Jürgen Habermasin ja jopa Michel Foucault'n kaltaisten älyn jättiläisten kohdalla.
Tarvitsemme Francois Rabelais'n ja Erno Paasilinnan kaltaisia, satiirisen tyylin mestareita ja eksentrikkoja - emme niinkään 'asioista huolestuneita' YLE:n toimittajia poliittisista pelkuri-konformisteista puhumattakaan.
Totuuden voivat ja uskaltavat sanoa tässäkin tilanteessa vain poliisi ja hän, joka istuu siellä, kussa pilkkaajat istuvat. Ei suinkaan tuo asiallisista asiallisin kansalaiskeskustelija, jonka omatunto vaikuttaisi olevan ainakin ulospäin yhtä tahraton (lue tekopyhä) kuin sen naispuolisen kansakoulunopettajan alushousut (anteeksi sovinismini - voi se olla mieskin).
*
Meillä Suomessa on kunnallisvaalit nyt syksyllä. Annan hyvän neuvon, jolla voit toteuttaa valtiojohtoisen kapitalismin edustamaa uutta, parantavaa yhteisöllisyyttä osoittaen samalla kuitenkin tiedostavasi, miten mätä ja valheellinen sen perusta ytimeltään on: ÄÄNESTÄ ITSEÄSI!
*
PS.
Tähän tekopyhyyteenhän vetosivat myös lockelaista oikeus- ja vapauskäsitystä edustaneet uudisasukkaat ryöstäessään amerikan intiaaneilta heidän maansa ja tappaessaan heitä mielin määrin, jos oli tarvis.
Miettikääpä ihan vain piruuttanne seuraavaa. Mussolinilta kysyttiin 1920-luvulla, miksi fasistit niin voimakkaasti tahtoivat hallita Italiaa. Hän vastasi: Me haluamme valtaa - emme mitään muuta kuin valtaa.
Arvatkaa, kumpaa selitystä pidän rehellisempänä ja rehellisyydessään arvostettavampana kahdesta edellisestä: 1) tekopyhää, keksittyihin oikeuksiin ja vapausperiaatteisiin vetoavaa lakia, jolla voitiin oikeuttaa alkuperäiskansojen tappaminen vai 2) suoraa vastausta: haluamme valtaa!
Mussolini oli Nietzschensä lukenut (toisin kuin patologisesta juutalaisvihastaan kärsinyt Hitler, joka oli psyykkisesti sairas).
Uudisasukkaat kuten koko Amerikan oikeus- ja vapauskäsitys puolestaan ontui henkisesti lockelaisen kalvinismin small-talkissa, jossa kyllä oltiin kohteliaita ja lojaaleja 'omalle jengille', mutta valmiita tappamaan 'nuo toiset', jotka eivät suostuneet luopumaan sovinnolla ja 'oikeuden nimissä' tuhansia vuosia asuttamistaan maista.
Mutta eikö juuri Locken, uudisasukkaiden 'yhteisöllisen' moraalin ja lopulta kapitalismin perusmotivaatiota jos mitä sovellu suoraan ja välittömästi selittämään tuo Mussolinin lakoninen vastaus: me haluamme valtaa!
On kaksi oikeutusperustetta tappaa ja/tai hallita hyvällä omallatunnolla toisia ihmisiä: 1) tahto valtaan ja 2) pyrkimys toteuttaa oikeus - ehkä jopa oikeudenmukaisuus.
Kunnon ihmiset toki valitsevat jälkimmäisen...Ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen - vaikka valehtelisi silmät päästään..!
II
Lisään tähän yhteyteen ihminen myytävänä päreen kirjoittajan jo yli viikko sitten esittämästä pyynnöstä johtuen alla olevan kommentin, koska se 'komppaa' oivallisesti edellistä kritiikkiäni.
*
Joku maksaa liian hyvin näistä missistereotypioista, jotta niitä voisi vastustaa systemaattisesti ja tehokkaasti. Eivätkä ne jotkut ole ainoastaan sovinistisia miehiä vaan myös systeemin arvot - lue arvottomuuden - sisäistäneitä koulutettuja naisia.
Feministeiltä olen odottanut enemmän ja toimivampaa polemiikkia myös tässä asiassa, mutta heidän(kin) ruutinsa näyttäisi kuluvan pikemminkin omien fantasioitten alasammuskeluun (mieskulttuuriin kohdistuva ad hominem-argumentointi) kuin tiukan johdonmukaiseen ja tinkimättömään kapitalismin ideologia-kritiikkiin.
Mutta - on pakko esittää vakava kysymys: voiko sivilisaatiossa, jonka toiminta perustuu muodollisesti oikean ja väärän (juridisen muttei moraalisen) sekä markkina-arvoistetun (ei-esteettisen) hyvän ja huonon väliselle erottelulle eli yksinomaan ostamiselle ja myymiselle - lue prostituutiolle - ylipäätään harjoittaa minkäänlaista vastarintaa ilman, että joutuisi itse ahmaistuksi julkisuusmyllyn molokin kitaan, josta et pääse pakenemaan, ellet sitten katoa lopullisesti ja todella kauas pois urbaanista markkinahelvetinkoneesta?
Itse vastaan: ei voi. On mahdotonta osallistua huoraamisen kulttuuriin muuttumatta itse huoraksi.
Mikäli mahdollista on joko kadottava tai ryhdyttävä terroristiksi. Muussa tapauksessa muuttuu markkinoitten marionetiksi.
Ihmisarvolla on vakavampaa merkitystä enää vain siellä, missä mokkula ei toimi, ja/tai mihin posti ei kulje. Sielläkin tästä harvinaisuudesta puhutaan vain kuiskaten, jottei kaikkialta innovaatiovirikkeitään etsivä mainospsykologi kuulisi asiasta ja alkaisi tuotteistaa (lue: latistaa) tuota arvoa brändiksi.
Kapitalismin tehokas vastustaminen lienee siis jotakuinkin mahdotonta. Siitä pakeneminenkaan ei onnistu enää tietotekniikan invaasion vuoksi. Miksi emme sitten alkaisi nauttia mediasta ja kuluttamisesta, emmekä turhaan taistelisi tutkainta vastaan?
Ryhtyisimme Nietzschen viimeisiksi ihmisiksi, jotka ovat keksineet onnen ja mahdollisesti myös uuden identiteetin (imagon) itsellemme. Valitsisimme vapaaehtoisen idiotian (markkinauskon), jota mikään epäily ei voi enää koskaan horjuttaa…
*
Tämän kommentin teemat soveltuvat myös sylikoiria? päreeseesi.
September 25, 2008
Valta, väkivalta, totuuden mahdollisuus ja itsekritiikki
Blogijournalismini eettinen perusmaksiimi:
I
Ei päivää ilman muiden kritisointia. Ei päivää ilman itsekritiikkiä.
Ia
Sen, joka syyttää muita, on kyettävä paitsi tunnustamaan myös antamaan anteeksi oma 'pahuutensa', jottei paatuisi täysin tunteettomaksi.
*
Julkaisen kyseisen kommentin asiaa pitkään harkittuani myös omassa blogissani 1) sylikoiria?-päreen kirjoittajan nimenomaisesta pyynnöstä ja 2) siksi, että se sivuaa yleisesti eräitä valtaan ja väkivaltaan liittyviä teemoja, joista viime päivinä on niin paljon keskusteltu, ja 3) joiden lietsomiseen olen lievemmässä muodossaan valitettavasti myös itse elämässäni joskus langennut.
[Tämä versio on muutamaa sanaa lukuunottamatta sama kun alkuperäinen kommentti.]
***
Slavoj Zizekin mukaan kapitalismin vastustamisen suurin ongelma piilee nykyään siinä, miten on mahdollista kumota järjestelmä, joka kumoaa itse itseään jatkuvasti.
Kapitalismi ei ole mikään staattinen ideologinen elementti, johon voi kohdistaa ideologia-kriittisen täsmäohjuksen tietäen, että kritiikistä tulee olemaan juuri mitään hyötyä pitemmän päälle.
Tämä järjestelmä on kuin ameeba, joka muuttuu markkinavoimien tavoin - se on ikäänkuin elokuvan Alien hirviömatkustaja, joka asuu meissä itsessämme ja syntyy meistä itsestämme. Miten me siis voisimmekaan koskaan lopullisesti vastustaa sitä?
Humanistin, kirjailijan ja toimittajan tehtävä on toimia ikäänkuin kollektiivisena omanatuntona ja poliittisen kontrollin välineenä.
Edelliseen viitaten voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin tämä projekti on enää mahdollinen tilanteessa, joka sisällyttää itseensä oman vastavoimansa ja kritiikkinsä kuitenkaan kumoutumatta lainkaan olennaisilta osiltaan?
Pääoman kasautumisen, arvojen nihiloitumisen ja ihmisen reifikaation eli markkinaistumisen ja väkivaltaistumisen prosessi etenee vääjäämättä teknologisen kehityksen myötä.
Miten siis on mahdollista, että humanisti, kirjailija tai toimittaja (joka on luultavasti kaikkein alttein rahan huoraavalle vaikutukselle) voisi enää ottaa kriittisen etäisyyden järjestelmään, jonka napanuorassa hän roikkuu täysin riippuvaisena sen antamasta tuesta, turvasta ja ravinnosta?
Toki voidaan sanoa, että humanistit ja tiedottajat ovat eräänlaisia kanarialintuja, jotka reagoivat siihen kaasuun, joka uhkaa yhteisössä eläviä työmuurhaisia. Tiedottajat haluavat kertoa totuuden - ja vain totuuden.
Mutta entä jos mitään yhtenäistä diskursiivista totuutta ei voi olla olemassakaan ameebamaisessa järjestelmässä, jonka olemus itsessään on väkivalta, korruptio, prostituutio ja valhe?
Jospa humanisti ja tiedottaja eivät enää kykenekään erottamaan myrkkykaasua ja pilaantunutta ilmaa toisistaan?
Jospa poliittinen ja yhteiskunnallinen totuus onkin vain loputon erehdys ja mystifikaatio, jota on erittäin hankala osoittaa vääräksi?
Näin siis Orwellin uuskieli, Althusserin ideologiset valtiokoneistot ja Gramscin hegemonia olisivat nivoutuneet yhdeksi ja samaksi mediamössöksi, jonka jäljet johtavat markkinavoimien sylttytehtaalle, joka on aina jo siirretty halvemman työvoiman ja kustannusten maahan?
Eikö tiedottajasta tule tällöin satunnainen matkailija, joka myöhästyy väistämättä ‘kohtauksesta ja taistelusta’, koska ameebamainen järjestelmä liikkuu ja muuttuu liian nopeasti?
*
Viittaan ihan piruuttani tässä Foucault’n, Deleuzen, Baudrillardin ja Virilion kaltaisiin postmodernisteihin, jotka osaavat kyllä keksiä mainioita metaforia nykymaailman yhä kiihtyvämmästä simulacra-liikkeestä (sekä simulaation ja stimulaation samaistumisesta) ja siitä, miten valta tulee kaikkialta, mutta jotka ovat näköjään tuohon virtuaaliseen liikkeeseen samaistuessaan menettäneet kyvyn ja mahdollisuuden kriittiseen etäisyyteen, joka vaaditaan, jotta poliittinen kritiikki olisi todellisesti enää mahdollista.
Puhumattakaan siitä, että näiltä postmodernisteilta puuttuu sekä universaali moraalinen deontologia että perustava hyve-eettinen perspektiivi, johon vedota kritiikkinsä legitimoimiseksi. Sen sijaan he ajautuvat etiikkansa oikeuttamiseksi vetoamaan valtaan ja väkivaltaan.
Esimerkiksi Foucault’n poliittinen vastarinta perustuu lopulta spontaanisti oikeutettuun vähemmistöryhmien egoismiin. Eikä se ole yhtään sen vakuuttavampaa rationaalisesti kuin kapitalismin preferenssi-utilitarismiin naamioitunut psykologinen egoismikaan.
Deleuzen nomadi taas vaikuttaa pikemminkin säälittävältä räpeltäjältä kuin Nietzschen sankarillista hyve-etiikkaa noudattavalta dissidentiltä. Baudrillardilla ei ole etiikkaa koskaan ollutkaan ja Viriliolla menee muuten vain lujaa eikä muuta tarvita.
Jopa Sartren itsessään ristiriitainen totuudessa-pysymisen vaatimus situationaalisine moraaleineen vaikuttaisi näiden herrojen eettisen kadoksissa-olon rinnalla arvostettavalta - ellemme siis tietäisi, että Sartre myi omantuntonsa kahdelle paholaiselle, jotka eivät koskaan kohdanneet toisiaan kuin imaginaarisesti.
Ensimmäinen tarkoitti sitä, että olemassaolo on ennen olemusta (negatiivinen vapaus). Toisen mukaan kommunismi (olemus) on kaiken päämäärä (positiivinen vapaus). Jos nämä kaksi ääripäätä jossain sitten kohtasivat, niin sitä ei Sartre pystynyt koskaan pätevästi ja uskottavasti osoittamaan.
.…………
Mutta enhän saisi langeta jälleen pessimismiin! Totta kai Sartre oli edistyksellinen ja kriittinen älymystöintellektuelli, jonka vaikutus on ollut merkittävin ehkä juuri hänen vapauskäsityksensä ja yhteiskuntakriittisyytensä ‘käsittämättömässä’ synteesissä.
Ja totta kai päreesi kuvan murhattu naistoimittaja Anna Politkovskaja ansaitsee kaiken kunnioituksemme ja arvostuksemme totuuden äänitorvena.
Olkoon niin. Lienee parempi kainosti edes hiukkasen uskoa humanistien ja tiedottajien mahdollisuuksiin kuin heittää heitä kylmän kriittisen ja illuusiottoman pesuveden mukana sinne, mihin kaikki katteeton optimismi minun puolestani joutaa (en sano minne).
Ja totta kai minäkin haluan kuulua kriittisten totuuden paljastajien lahjomattomaan joukkoon. Toivon mukaan vain väkinäistä hymyäni ei ryhdytä pitämään irvistyksenä…taas kerran…
I
Ei päivää ilman muiden kritisointia. Ei päivää ilman itsekritiikkiä.
Ia
Sen, joka syyttää muita, on kyettävä paitsi tunnustamaan myös antamaan anteeksi oma 'pahuutensa', jottei paatuisi täysin tunteettomaksi.
*
Julkaisen kyseisen kommentin asiaa pitkään harkittuani myös omassa blogissani 1) sylikoiria?-päreen kirjoittajan nimenomaisesta pyynnöstä ja 2) siksi, että se sivuaa yleisesti eräitä valtaan ja väkivaltaan liittyviä teemoja, joista viime päivinä on niin paljon keskusteltu, ja 3) joiden lietsomiseen olen lievemmässä muodossaan valitettavasti myös itse elämässäni joskus langennut.
[Tämä versio on muutamaa sanaa lukuunottamatta sama kun alkuperäinen kommentti.]
***
Slavoj Zizekin mukaan kapitalismin vastustamisen suurin ongelma piilee nykyään siinä, miten on mahdollista kumota järjestelmä, joka kumoaa itse itseään jatkuvasti.
Kapitalismi ei ole mikään staattinen ideologinen elementti, johon voi kohdistaa ideologia-kriittisen täsmäohjuksen tietäen, että kritiikistä tulee olemaan juuri mitään hyötyä pitemmän päälle.
Tämä järjestelmä on kuin ameeba, joka muuttuu markkinavoimien tavoin - se on ikäänkuin elokuvan Alien hirviömatkustaja, joka asuu meissä itsessämme ja syntyy meistä itsestämme. Miten me siis voisimmekaan koskaan lopullisesti vastustaa sitä?
Humanistin, kirjailijan ja toimittajan tehtävä on toimia ikäänkuin kollektiivisena omanatuntona ja poliittisen kontrollin välineenä.
Edelliseen viitaten voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin tämä projekti on enää mahdollinen tilanteessa, joka sisällyttää itseensä oman vastavoimansa ja kritiikkinsä kuitenkaan kumoutumatta lainkaan olennaisilta osiltaan?
Pääoman kasautumisen, arvojen nihiloitumisen ja ihmisen reifikaation eli markkinaistumisen ja väkivaltaistumisen prosessi etenee vääjäämättä teknologisen kehityksen myötä.
Miten siis on mahdollista, että humanisti, kirjailija tai toimittaja (joka on luultavasti kaikkein alttein rahan huoraavalle vaikutukselle) voisi enää ottaa kriittisen etäisyyden järjestelmään, jonka napanuorassa hän roikkuu täysin riippuvaisena sen antamasta tuesta, turvasta ja ravinnosta?
Toki voidaan sanoa, että humanistit ja tiedottajat ovat eräänlaisia kanarialintuja, jotka reagoivat siihen kaasuun, joka uhkaa yhteisössä eläviä työmuurhaisia. Tiedottajat haluavat kertoa totuuden - ja vain totuuden.
Mutta entä jos mitään yhtenäistä diskursiivista totuutta ei voi olla olemassakaan ameebamaisessa järjestelmässä, jonka olemus itsessään on väkivalta, korruptio, prostituutio ja valhe?
Jospa humanisti ja tiedottaja eivät enää kykenekään erottamaan myrkkykaasua ja pilaantunutta ilmaa toisistaan?
Jospa poliittinen ja yhteiskunnallinen totuus onkin vain loputon erehdys ja mystifikaatio, jota on erittäin hankala osoittaa vääräksi?
Näin siis Orwellin uuskieli, Althusserin ideologiset valtiokoneistot ja Gramscin hegemonia olisivat nivoutuneet yhdeksi ja samaksi mediamössöksi, jonka jäljet johtavat markkinavoimien sylttytehtaalle, joka on aina jo siirretty halvemman työvoiman ja kustannusten maahan?
Eikö tiedottajasta tule tällöin satunnainen matkailija, joka myöhästyy väistämättä ‘kohtauksesta ja taistelusta’, koska ameebamainen järjestelmä liikkuu ja muuttuu liian nopeasti?
*
Viittaan ihan piruuttani tässä Foucault’n, Deleuzen, Baudrillardin ja Virilion kaltaisiin postmodernisteihin, jotka osaavat kyllä keksiä mainioita metaforia nykymaailman yhä kiihtyvämmästä simulacra-liikkeestä (sekä simulaation ja stimulaation samaistumisesta) ja siitä, miten valta tulee kaikkialta, mutta jotka ovat näköjään tuohon virtuaaliseen liikkeeseen samaistuessaan menettäneet kyvyn ja mahdollisuuden kriittiseen etäisyyteen, joka vaaditaan, jotta poliittinen kritiikki olisi todellisesti enää mahdollista.
Puhumattakaan siitä, että näiltä postmodernisteilta puuttuu sekä universaali moraalinen deontologia että perustava hyve-eettinen perspektiivi, johon vedota kritiikkinsä legitimoimiseksi. Sen sijaan he ajautuvat etiikkansa oikeuttamiseksi vetoamaan valtaan ja väkivaltaan.
Esimerkiksi Foucault’n poliittinen vastarinta perustuu lopulta spontaanisti oikeutettuun vähemmistöryhmien egoismiin. Eikä se ole yhtään sen vakuuttavampaa rationaalisesti kuin kapitalismin preferenssi-utilitarismiin naamioitunut psykologinen egoismikaan.
Deleuzen nomadi taas vaikuttaa pikemminkin säälittävältä räpeltäjältä kuin Nietzschen sankarillista hyve-etiikkaa noudattavalta dissidentiltä. Baudrillardilla ei ole etiikkaa koskaan ollutkaan ja Viriliolla menee muuten vain lujaa eikä muuta tarvita.
Jopa Sartren itsessään ristiriitainen totuudessa-pysymisen vaatimus situationaalisine moraaleineen vaikuttaisi näiden herrojen eettisen kadoksissa-olon rinnalla arvostettavalta - ellemme siis tietäisi, että Sartre myi omantuntonsa kahdelle paholaiselle, jotka eivät koskaan kohdanneet toisiaan kuin imaginaarisesti.
Ensimmäinen tarkoitti sitä, että olemassaolo on ennen olemusta (negatiivinen vapaus). Toisen mukaan kommunismi (olemus) on kaiken päämäärä (positiivinen vapaus). Jos nämä kaksi ääripäätä jossain sitten kohtasivat, niin sitä ei Sartre pystynyt koskaan pätevästi ja uskottavasti osoittamaan.
.…………
Mutta enhän saisi langeta jälleen pessimismiin! Totta kai Sartre oli edistyksellinen ja kriittinen älymystöintellektuelli, jonka vaikutus on ollut merkittävin ehkä juuri hänen vapauskäsityksensä ja yhteiskuntakriittisyytensä ‘käsittämättömässä’ synteesissä.
Ja totta kai päreesi kuvan murhattu naistoimittaja Anna Politkovskaja ansaitsee kaiken kunnioituksemme ja arvostuksemme totuuden äänitorvena.
Olkoon niin. Lienee parempi kainosti edes hiukkasen uskoa humanistien ja tiedottajien mahdollisuuksiin kuin heittää heitä kylmän kriittisen ja illuusiottoman pesuveden mukana sinne, mihin kaikki katteeton optimismi minun puolestani joutaa (en sano minne).
Ja totta kai minäkin haluan kuulua kriittisten totuuden paljastajien lahjomattomaan joukkoon. Toivon mukaan vain väkinäistä hymyäni ei ryhdytä pitämään irvistyksenä…taas kerran…
September 22, 2008
Fiktiivinen tarina hulluudesta ja aaveista
Tämä pohdiskelu on omistettu Hamletille ja hänen isänsä haamulle.
I
Kausi Helvetissä on käyty läpi.
Selvisin siitä hengissä, mutta en ehkä ilman pysyviä traumoja. Pudotus manalaan oli kuitenkin niin raju, että sitä voi tosiaankin verrata kuolemaan. Henkiseen ja emotionaaliseen kuolemaan ainakin. Eikä siitä kuolemasta ollut hulluus kaukana.
Pakko myöntää, että kadun nyt syvästi joitain 'helvettireissullani' ääneen lausumiani ajatuksia, joitain kirjoittamiani sanoja sekä lauseita, mutta anteeksi en pyydä keneltäkään julkisesti, koska en ole ainoa asianosainen enkä siten myöskään ainoa syypää tässä emotionaalisessa kaaoksessa, johon tahtomattani ajauduin yhä syvemmälle vimeksi kuluneitten kuukausien aikana.
Yksityisesti voin toki pyytää anteeksi ja niin teenkin. Mutta siitä huolimatta kysyn heti perään: mitä järkeä ja merkitystä on pyytää keneltäkään anteeksi näitten emotionaalisten rauniotten keskellä, joiden varaan minun pitäisi rakentaa uusi elämä - taas kerran?
Kuka voisikaan antaa minulle anteeksi, ja mitä se lopulta hyödyttäisi? Olinhan itse mennyt tekemään klassisista klassisimman virheen - todellisen kardinaalimunauksen, koska rakastuin ihmiseen, jonka oli lopulta mahdoton rakastaa minua, ja jota minä en voinut koskaan rakastaa vilpittömästi ja täysin avoimesti.
Läpikäymästäni episodista löytyy lähes kaikki ainekset perinteiseen tragediaan, mikä siis merkitsee tässä, että ketään päähenkilöistä ei voi nimetä näytelmän konnaksi. Kukaan ei yksistään aiheuttanut tilanteen hajoamista, vaan kaikki olivat ikäänkuin yhtä aikaa ja vuoronperään edesauttamassa totaalia romahdusta.
Eräs tragedian perusteemoista on yleensä se, että sen henkilöt eivät ymmärrä - ainakaan tarpeeksi ajoissa, että he eivät hallitse omaa tai muiden tilannetta - että he eivät selviä vastuistaan ilman, että koko asetelma muuttuu perusteellisesti. Ei ainoastaan yhden tai kahden vaan mahdollisimman monen henkilön osalta.
Jos ja kun joku heistä viimein yrittää ratkaista ristitiitatilanteen ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä turvaan ja kuitenkin yhä samalla pelastaakseen vallinneesta asetelmasta edes sen (lähinnä itselleen) perustavimman osan, niin hän tulee mitä todennäköisimmin tuhoamaan ainakin yhden päähenkilön psyykkisen ja joskus jopa ulkoisen tilanteen.
Tragediassa kukaan ei voita, koska kukaan ei saa lopultakaan sitä, mitä alunperin halusi. Tragediassa on vain häviäjiä - ei syyllisiä eikä sankareita.
II
Mutta koska kaikki edellä kirjoitettu on minulle nyt käynyt selväksi, niin miksi tosiaankaan pyytäisin anteeksi keneltäkään muulta kuin itseltäni - niin ehkä mielettömältä kuin tällainen tunnustus jonkun korviin kuulostaakin.
Minä tein itseni suhteen perimmäisen virheen, ja olen sillä tavoin syypää - itselleni. Ja jos joltain pitää pyytää anteeksi, niin sen kohde olen minä itse. Siten minun on myös kyettävä antamaan itselleni anteeksi - armahtamaan itseni, koska muiden syyttäminen tai armon aneleminen heiltä vain jatkaa koston kierrettä.
Todellinen vapaus merkitsee riippumattomuutta, ja siihen minä pyrin. Täydelliseen riippumattomuuteen.
*
Kausi Helvetissä maksoi/maksaa minulle oman psyykeni horjumisen hinnan.
Oli emotionaalinen arviointivirhe mennä ja ajautua yhden ihmisen mielen ja alitajunnan syvyyksiin pitemmälle kuin se olisi milloinkaan ollut psyykkisesti mielekästä ja rationaalisesti järkevää, koska kohtaamani traumat, jotka läpielin, ja joita kosketin, satuttivat minua itseäni aivan liikaa.
Tätä kahden ihmisen välillä tapahtuvaa - usein tahatonta! - satuttamista nimitetään joskus rakkaudeksi. Suurin rakkauteen sisältyvä vaara kuitenkin on, että kääntyessään jostain syystä vihaksi rakkaudesta saattaa kehittyä henkisen väkivallan kauhistuttavin muoto.
Tämän satuttavuutensa vuoksi suuri rakkaus ei voi enää muuttua ystävyydeksi, kun taas ystävyydestä on mahdollista kasvaa rakkaus. Rakkaus ei luovu mistään, kun taas suuri ystävyys sen sijaan antaa toisen olla, ja tekee tällä tavoin tilaa rakkaudelle.
Mutta ehkä olen taas erehtynyt tunteitten tulkinnoissa. Ehkä vain retorisoin jälleen kerran. Ehkä olisi oikeampaa kutsua tuota aikaa helvetissä nimellä folie a deux - hulluudeksi kahden kesken: kaikkien affektiivisten elementtien, voimien ja perspektiivien emotionaaliseksi kaaokseksi - psyykkiseksi turbulenssiksi, joka käänsi niin mieleni kuin sisuskalunikin ylösalaisin.
Kyse ei siis ollut rakkaudesta, ei vihasta eikä ystävyydestä vaan nimenomaan hulluudesta, joka sai valtaansa molemmat - niin totaalisti ja ehdottomasti, että sellaisen tunteen kanssa ei yksinkertaisesti voi elää tässä maailmassa. Siitä on luovuttava tai se muuttuu ennenpitkää tuhoavaksi.
*
Niinpä luovun kyseisestä hulluudesta. Unohdan sen enkä toivo mitään tilalle. Koko episodi ja kokemus muistuttakoon minua siitä, että elämä todellakin oli/on erehdys. Kauhistuttavin erehdys - hirvittävin painajaisuni, johon olen koskaan joutunut.
Vain oman luonteeni heikkous estää minua toistaiseksi lähtemästä tästä maailmasta oman käden kautta.
Jotkut hurskasteleviin näkyihinsä (itsesuggestioonsa) seonneet ovat ryhtyneet kutsumaan tuollaista heikkoutta uskoksi, mutta eikö ole kunniakkaampaa kuolla ilman ainoatakaan tekopyhää klisheetä kuin jäädä kitumaan jonkun typerän, illusorisen rakkaudentunteen varassa - kutsuttiinpa tuota rakkautta sitten Jumalaksi tai toiseksi ihmiseksi.
Molemmat, sekä Ihminen että Jumala, pettävät. Saman asian kääntöpuolia kun ovat. Sen verran on varmaa. Myös tämän vuoksi Uskoa, Toivoa ja Rakkautta voi pitää mielikuvituksellisimpina valheina ja aaveina, jotka maan päällä koskaan ovat liikkuneet.
*
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
I
Kausi Helvetissä on käyty läpi.
Selvisin siitä hengissä, mutta en ehkä ilman pysyviä traumoja. Pudotus manalaan oli kuitenkin niin raju, että sitä voi tosiaankin verrata kuolemaan. Henkiseen ja emotionaaliseen kuolemaan ainakin. Eikä siitä kuolemasta ollut hulluus kaukana.
Pakko myöntää, että kadun nyt syvästi joitain 'helvettireissullani' ääneen lausumiani ajatuksia, joitain kirjoittamiani sanoja sekä lauseita, mutta anteeksi en pyydä keneltäkään julkisesti, koska en ole ainoa asianosainen enkä siten myöskään ainoa syypää tässä emotionaalisessa kaaoksessa, johon tahtomattani ajauduin yhä syvemmälle vimeksi kuluneitten kuukausien aikana.
Yksityisesti voin toki pyytää anteeksi ja niin teenkin. Mutta siitä huolimatta kysyn heti perään: mitä järkeä ja merkitystä on pyytää keneltäkään anteeksi näitten emotionaalisten rauniotten keskellä, joiden varaan minun pitäisi rakentaa uusi elämä - taas kerran?
Kuka voisikaan antaa minulle anteeksi, ja mitä se lopulta hyödyttäisi? Olinhan itse mennyt tekemään klassisista klassisimman virheen - todellisen kardinaalimunauksen, koska rakastuin ihmiseen, jonka oli lopulta mahdoton rakastaa minua, ja jota minä en voinut koskaan rakastaa vilpittömästi ja täysin avoimesti.
Läpikäymästäni episodista löytyy lähes kaikki ainekset perinteiseen tragediaan, mikä siis merkitsee tässä, että ketään päähenkilöistä ei voi nimetä näytelmän konnaksi. Kukaan ei yksistään aiheuttanut tilanteen hajoamista, vaan kaikki olivat ikäänkuin yhtä aikaa ja vuoronperään edesauttamassa totaalia romahdusta.
Eräs tragedian perusteemoista on yleensä se, että sen henkilöt eivät ymmärrä - ainakaan tarpeeksi ajoissa, että he eivät hallitse omaa tai muiden tilannetta - että he eivät selviä vastuistaan ilman, että koko asetelma muuttuu perusteellisesti. Ei ainoastaan yhden tai kahden vaan mahdollisimman monen henkilön osalta.
Jos ja kun joku heistä viimein yrittää ratkaista ristitiitatilanteen ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä turvaan ja kuitenkin yhä samalla pelastaakseen vallinneesta asetelmasta edes sen (lähinnä itselleen) perustavimman osan, niin hän tulee mitä todennäköisimmin tuhoamaan ainakin yhden päähenkilön psyykkisen ja joskus jopa ulkoisen tilanteen.
Tragediassa kukaan ei voita, koska kukaan ei saa lopultakaan sitä, mitä alunperin halusi. Tragediassa on vain häviäjiä - ei syyllisiä eikä sankareita.
II
Mutta koska kaikki edellä kirjoitettu on minulle nyt käynyt selväksi, niin miksi tosiaankaan pyytäisin anteeksi keneltäkään muulta kuin itseltäni - niin ehkä mielettömältä kuin tällainen tunnustus jonkun korviin kuulostaakin.
Minä tein itseni suhteen perimmäisen virheen, ja olen sillä tavoin syypää - itselleni. Ja jos joltain pitää pyytää anteeksi, niin sen kohde olen minä itse. Siten minun on myös kyettävä antamaan itselleni anteeksi - armahtamaan itseni, koska muiden syyttäminen tai armon aneleminen heiltä vain jatkaa koston kierrettä.
Todellinen vapaus merkitsee riippumattomuutta, ja siihen minä pyrin. Täydelliseen riippumattomuuteen.
*
Kausi Helvetissä maksoi/maksaa minulle oman psyykeni horjumisen hinnan.
Oli emotionaalinen arviointivirhe mennä ja ajautua yhden ihmisen mielen ja alitajunnan syvyyksiin pitemmälle kuin se olisi milloinkaan ollut psyykkisesti mielekästä ja rationaalisesti järkevää, koska kohtaamani traumat, jotka läpielin, ja joita kosketin, satuttivat minua itseäni aivan liikaa.
Tätä kahden ihmisen välillä tapahtuvaa - usein tahatonta! - satuttamista nimitetään joskus rakkaudeksi. Suurin rakkauteen sisältyvä vaara kuitenkin on, että kääntyessään jostain syystä vihaksi rakkaudesta saattaa kehittyä henkisen väkivallan kauhistuttavin muoto.
Tämän satuttavuutensa vuoksi suuri rakkaus ei voi enää muuttua ystävyydeksi, kun taas ystävyydestä on mahdollista kasvaa rakkaus. Rakkaus ei luovu mistään, kun taas suuri ystävyys sen sijaan antaa toisen olla, ja tekee tällä tavoin tilaa rakkaudelle.
Mutta ehkä olen taas erehtynyt tunteitten tulkinnoissa. Ehkä vain retorisoin jälleen kerran. Ehkä olisi oikeampaa kutsua tuota aikaa helvetissä nimellä folie a deux - hulluudeksi kahden kesken: kaikkien affektiivisten elementtien, voimien ja perspektiivien emotionaaliseksi kaaokseksi - psyykkiseksi turbulenssiksi, joka käänsi niin mieleni kuin sisuskalunikin ylösalaisin.
Kyse ei siis ollut rakkaudesta, ei vihasta eikä ystävyydestä vaan nimenomaan hulluudesta, joka sai valtaansa molemmat - niin totaalisti ja ehdottomasti, että sellaisen tunteen kanssa ei yksinkertaisesti voi elää tässä maailmassa. Siitä on luovuttava tai se muuttuu ennenpitkää tuhoavaksi.
*
Niinpä luovun kyseisestä hulluudesta. Unohdan sen enkä toivo mitään tilalle. Koko episodi ja kokemus muistuttakoon minua siitä, että elämä todellakin oli/on erehdys. Kauhistuttavin erehdys - hirvittävin painajaisuni, johon olen koskaan joutunut.
Vain oman luonteeni heikkous estää minua toistaiseksi lähtemästä tästä maailmasta oman käden kautta.
Jotkut hurskasteleviin näkyihinsä (itsesuggestioonsa) seonneet ovat ryhtyneet kutsumaan tuollaista heikkoutta uskoksi, mutta eikö ole kunniakkaampaa kuolla ilman ainoatakaan tekopyhää klisheetä kuin jäädä kitumaan jonkun typerän, illusorisen rakkaudentunteen varassa - kutsuttiinpa tuota rakkautta sitten Jumalaksi tai toiseksi ihmiseksi.
Molemmat, sekä Ihminen että Jumala, pettävät. Saman asian kääntöpuolia kun ovat. Sen verran on varmaa. Myös tämän vuoksi Uskoa, Toivoa ja Rakkautta voi pitää mielikuvituksellisimpina valheina ja aaveina, jotka maan päällä koskaan ovat liikkuneet.
*
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
September 19, 2008
Tänään
Millaista on olla kuollut?
www.pbase.com/pierresphotography/image/76262901.
nebuchadnezzarwoollyd.blogspot.com/2007/03/je....
www.pbase.com/pierresphotography/image/76262901.
nebuchadnezzarwoollyd.blogspot.com/2007/03/je....
September 17, 2008
Tänään et ole koskaan enää
Kuvissa kaksi esimerkkiä simulacrumista ja simulaatiosta (ks. alimmat linkit).
Kirjoitettu kommentiksi merille päreeseen intro, verse ja refrengi.
***
'Iskelmä on kansakunnan salattu muisti', kuuluu Peter von Baghin klassinen lausahdus.
Mutta mitä pitemmälle teollis-tekninen aikamme kehittyy, sitä vähemmän meillä on enää muistamista kansakunnasta, uskonnosta ja arvoista. Jopa taiteesta on tullut hyperreaalista simulacrumia (lähinnä Jean Baudrillardin tarkoittamassa mielessä/vrt. Nietzsche: Miten tosi maailma muuttui taruksi), josta puuttuu menneisyys ja tulevaisuus - siten myös nykyisyys (hyperreaalinen: ks. PS.).
Eläminen ainaisessa nykyhetkessä - tietokoneen virtuaalisessa ja globaalissa preesensissä - hävittää unelmamme lopullisesti - tekee ne tarpeettomiksi, koska toteuttaa ne.
Tulevaisuuden iskelmässä ei siis muistella mitään vaan eletään jatkuvasti toistuvaa, tässä ja nyt toteutuvaa/toteutunutta, teknologian mahdollistamaa lupausta onnesta, jossa taivas (ja helvetti) eli ei-ajallinen/ei-paikallinen autuus ja ikuinen elämä maallisena cyborgina ovat yksi ja sama asia.
Tällaisenkin iskelmän arkkityyppinen teema tuo yhä vielä mieleen Pasi Kauniston ikiklassikon vuodelta 1969: 'Koskaan et muuttua saa' (säv. Toivo Kärki, san. Juha Vaino), mutta jos alkuperäisessä oltiin nostalgis-melankolisen piinallisesti tietoisia siitä, että kaikki väistämättä muuttuu, niin nykyisessä iskelmässä yhä nopeutuvan liikkeen - simulaation ja stimulaation - 'hiukkaskiihdyttimessä' muutos on harhaa.
Jo tämän uuden aika- ja energiakäsityksen vuoksi nykyisen iskelmän nimeksi saattaakin tulla: 'Tänään et ole koskaan enää'.
Nykyhetki - preesens - nimittäin hävittää itse itsensä toteutuessaan äärettömässä liikkeessä.
Paul Virilio ja muut ranskalaiset postmodernistit lienevät jo kirjoittaneet sanat tälle modernin fysiikan 'neuroviisulle', jossa itse olemassaolo kumoutuu lopullisesti identiteetti-filosofisena ennakkoluulona.
Astumme samalla suoraan takaisin buddhalais-hindulaiseen metafysiikkaan 'iskelmä-fysiikan' keinoin. Näin ollen muutos on illuusio jopa mytologioitten tasolla. Tiesittekö sen - empiristit?
*
PS.
"The simulation of something which never really existed." - Jean Baudrillard
"The authentic fake." - Umberto Eco
"[Hyperreality] is nothing more than the technological capability to intermix virtual reality (VR) with physical reality (PR) and artificial intelligence (AI) with human intelligence (HI) in a way that appears seamless and allows interaction." - Nobuyoshi Terashima[6]
PPS.
Itsekriittinen kysymys: Oliko kaikki edellä kirjoittamani sittenkin pelkkää vanhenevan kyynikon vaivaista kitinää? Enkö jaksa enää unelmoida edes loistavasta tulevaisuudesta menneisyydessä? Vastaukseni on jyrkkä Ehkä.
*
Kun mielen akku tyhjenee: Hamlet ja Blogistan
Kielimafian jengi (etenkin typografian dosentti) paheksui naurettavan synkkää ja jyrkkää patetiaani, mutta antoi minun vielä pitää ilmaisullisen vastuuvapauden. No - antoi tai ei - minkäs se mulle lopulta mahtaa. Minä kirjoitan ihan mitä minua huvittaa.
*
I
Tiedän ma: rauha on mulle mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
*
Tämä päre on pikemminkin ajatuskoe kuin päätös, joka toteutuu. Joka tapauksessa jatkan kyseisen viestin julkaistessani linjaa, jota olen joskus miltei hypomaanisesti yrittänyt noudattaa viimeisten kolmen kuukauden aikana: kirjoittaa ensisijaisesti pikemminkin emootioitten kuin ajattelun inspiroimana.
Toteuttaa maksiimia, jossa pyritään mahdollisimman välittömään tunteitten ja sanojen väliseen dialogiin ja/tai kommunikaatioon, on ollut erittäin antoisaa luovuuden kannalta - joskus jopa täysin yllätyksellistä, mutta samalla se saattaa varoittamatta johtaa mielen arvaamattomille harhapoluille, joiden päässä aivan konkreettisesti odottaa aavemainen tuntemattomuus, yksinäisyys ja jopa paniikkireaktio - lähes itsetuho.
Olen päästänyt psyykeni ajoittain sellaisille, ambivalentin, oikukkaan ja ailahtelevan mieleni aiemmin läpikäymättömille affektialueille, joita en olekaan kyennyt hallitsemaan pelkän itseilmaisun mutten myöskään älyni varassa.
Kaikkein yllättävimmältä vaikuttaa, että se stoalainen 'pelastusrengas' eli kokemuksia kontrolloiva, muka neutraali, analyyttinen järki, joka minussa toimii pahimmillaan tunteitani jäädyttävällä ja kivettävällä tavalla, on yhtäkkiä kohdannut emootioiden invaasiossa ja vapaassa liikkeessä uhkan, joka ajaa mieleni paniikkiin - puolustusreaktioon, jossa tunteet nihiloidaan ja siten myös oikeastaan koko oma persoonallisuus - muut ihmiset mukaan lukien.
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Kaikesta emotiivisesta rohkeudesta huolimatta lienen yhä silti pelkuri. En halua ajautua lillumaan apaattisessa melankoliassa, jonka vieressä kasvaa vankka hirsipuu - miten suuresti ja oikein kyseinen olotila sitten tämänhetkistä mielialaani kuvaisikin.
Sillä eikö ihminen, joka odottaa vain kuolemaa, ole eräänlainen zombie - elävältä kuollut, jonka tyhjä sielu on myrkyttynyt, ja joka myrkyttää myös kaikkien muiden ihmisten - varsinkin lähimpiensä - psyyken..?
Eikö sellaisen synkistelijän pitäisi kadota jonnekin kauas pois ihmisten ilmoilta, Impivaaran pimeimpään kolkkaan - koloksi komeroon korven..?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
II
Ilmoitusluontoisesti todettakoon siis, että tämä blogi alkaa tulla tiensä päähän tai ehkä on jo siellä. Yritän kehitellä tilalle jotain muuta.
Entinen konteksti on vain jotenkin yritettävä niin sanotusti heittää helvettiin tai yritettävä jättää taakse, koska tällä hetkellä se toimii pikemminkin ajatteluani jarruttavana ja ahdistavana kuin sitä inspiroivana tekijänä/elementtinä.
En tiedä vielä miten tämänkaltainen 'lastinpurku' eli irtautuminen onnistuu, jos se ylipäätään onnistuu - ainakaan totaalisti. Mutta selvää on, että nykyinen mielialani ei innosta minua kirjoittamaan eikä julkaisemaan enää yhtään mitään omissa nimissäni.
Joskus on tultava loppuun päästäkseen alkuun, ja jos tämän realiteetin ja päätöksen saavuttaminen tuntuu vaikealta, niin sen toteuttamiseksi pitää kai toimia vasten tahtoaan - runnomalla mielensä pois ahdistusta ja tuskaa aiheuttavasta 'maastosta', johon on tahtoen ja tahtomattaan harhautunut.
Muussa tapauksessa myöntyy siihen, että todellisuus lyö ikäänkuin jatkuvasti vasten kasvoja. Tämäkin situaatio ja tila on tietysti yksi voimakas tapa kokea ja tuntea kaikkein tärkein eli yksilöllinen olemassaolemisensa, mutta kuka voisi nauttia jatkuvasti piiskan sivalluksista menettämättä itsekunnioitustaan lopullisesti?
Kuka voisi rakastaa loppuun asti sellaista todellisuutta, joka ei voi antaa muuta 'nautintoa' kuin loputtoman epävarmuuden ja pitkitetyn kitumisen ennen lopullista luovuttamista kuolemassa?
Ihminen on tällainen otus - - - se voi rakastaa elämää vain valehtelemalla itselleen tai elämällä koko ajan kuolemaa silmällä pitäen. Silti kumpikin vaihtoehto tuhoaa perspektiivin, joka vaaditaan, jotta elämästä voisi todella nauttia ilman kyynisyyttä.
Hamletin tragedia ei ollut siinä, että hän tiesi liian vähän. Hamlet tiesi liikaa kyetäkseen tekemään oikeastaan yhtään mitään - elämisestä nyt puhumattakaan...
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
*
I
Tiedän ma: rauha on mulle mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
*
Tämä päre on pikemminkin ajatuskoe kuin päätös, joka toteutuu. Joka tapauksessa jatkan kyseisen viestin julkaistessani linjaa, jota olen joskus miltei hypomaanisesti yrittänyt noudattaa viimeisten kolmen kuukauden aikana: kirjoittaa ensisijaisesti pikemminkin emootioitten kuin ajattelun inspiroimana.
Toteuttaa maksiimia, jossa pyritään mahdollisimman välittömään tunteitten ja sanojen väliseen dialogiin ja/tai kommunikaatioon, on ollut erittäin antoisaa luovuuden kannalta - joskus jopa täysin yllätyksellistä, mutta samalla se saattaa varoittamatta johtaa mielen arvaamattomille harhapoluille, joiden päässä aivan konkreettisesti odottaa aavemainen tuntemattomuus, yksinäisyys ja jopa paniikkireaktio - lähes itsetuho.
Olen päästänyt psyykeni ajoittain sellaisille, ambivalentin, oikukkaan ja ailahtelevan mieleni aiemmin läpikäymättömille affektialueille, joita en olekaan kyennyt hallitsemaan pelkän itseilmaisun mutten myöskään älyni varassa.
Kaikkein yllättävimmältä vaikuttaa, että se stoalainen 'pelastusrengas' eli kokemuksia kontrolloiva, muka neutraali, analyyttinen järki, joka minussa toimii pahimmillaan tunteitani jäädyttävällä ja kivettävällä tavalla, on yhtäkkiä kohdannut emootioiden invaasiossa ja vapaassa liikkeessä uhkan, joka ajaa mieleni paniikkiin - puolustusreaktioon, jossa tunteet nihiloidaan ja siten myös oikeastaan koko oma persoonallisuus - muut ihmiset mukaan lukien.
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Kaikesta emotiivisesta rohkeudesta huolimatta lienen yhä silti pelkuri. En halua ajautua lillumaan apaattisessa melankoliassa, jonka vieressä kasvaa vankka hirsipuu - miten suuresti ja oikein kyseinen olotila sitten tämänhetkistä mielialaani kuvaisikin.
Sillä eikö ihminen, joka odottaa vain kuolemaa, ole eräänlainen zombie - elävältä kuollut, jonka tyhjä sielu on myrkyttynyt, ja joka myrkyttää myös kaikkien muiden ihmisten - varsinkin lähimpiensä - psyyken..?
Eikö sellaisen synkistelijän pitäisi kadota jonnekin kauas pois ihmisten ilmoilta, Impivaaran pimeimpään kolkkaan - koloksi komeroon korven..?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
II
Ilmoitusluontoisesti todettakoon siis, että tämä blogi alkaa tulla tiensä päähän tai ehkä on jo siellä. Yritän kehitellä tilalle jotain muuta.
Entinen konteksti on vain jotenkin yritettävä niin sanotusti heittää helvettiin tai yritettävä jättää taakse, koska tällä hetkellä se toimii pikemminkin ajatteluani jarruttavana ja ahdistavana kuin sitä inspiroivana tekijänä/elementtinä.
En tiedä vielä miten tämänkaltainen 'lastinpurku' eli irtautuminen onnistuu, jos se ylipäätään onnistuu - ainakaan totaalisti. Mutta selvää on, että nykyinen mielialani ei innosta minua kirjoittamaan eikä julkaisemaan enää yhtään mitään omissa nimissäni.
Joskus on tultava loppuun päästäkseen alkuun, ja jos tämän realiteetin ja päätöksen saavuttaminen tuntuu vaikealta, niin sen toteuttamiseksi pitää kai toimia vasten tahtoaan - runnomalla mielensä pois ahdistusta ja tuskaa aiheuttavasta 'maastosta', johon on tahtoen ja tahtomattaan harhautunut.
Muussa tapauksessa myöntyy siihen, että todellisuus lyö ikäänkuin jatkuvasti vasten kasvoja. Tämäkin situaatio ja tila on tietysti yksi voimakas tapa kokea ja tuntea kaikkein tärkein eli yksilöllinen olemassaolemisensa, mutta kuka voisi nauttia jatkuvasti piiskan sivalluksista menettämättä itsekunnioitustaan lopullisesti?
Kuka voisi rakastaa loppuun asti sellaista todellisuutta, joka ei voi antaa muuta 'nautintoa' kuin loputtoman epävarmuuden ja pitkitetyn kitumisen ennen lopullista luovuttamista kuolemassa?
Ihminen on tällainen otus - - - se voi rakastaa elämää vain valehtelemalla itselleen tai elämällä koko ajan kuolemaa silmällä pitäen. Silti kumpikin vaihtoehto tuhoaa perspektiivin, joka vaaditaan, jotta elämästä voisi todella nauttia ilman kyynisyyttä.
Hamletin tragedia ei ollut siinä, että hän tiesi liian vähän. Hamlet tiesi liikaa kyetäkseen tekemään oikeastaan yhtään mitään - elämisestä nyt puhumattakaan...
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
September 16, 2008
Mutt' vaikk' et ole mallikelpoisin, se jokin sinulla on
Paha pakkomielle ja fiksaatio meikäläisellä. Ehkä parannun siitä vielä joskus (haudassa). Ehkä en. Yx hailee.
*
http://www.youtube.com/watch?v=1SSHLpBBCBI
SE JOKIN SINULLA ON
Sun läsnäolosi vain tärkein on
sä toisten mielestä oot mahdoton
Mutt´vaikk´ et ole mallikelpoisin
se jokin sinulla on.
Saat hymylläsi aikaan kaiken sen
Voit himmentää sä loisteen tähtien
Nuo sädehtivät silmät kevään tuo
se jokin sinulla on.
Sun suudelmistas aina unta nään
ja pelkään, että niitä ilman jään.
Ei jatkua voi onni ainiaan
Mä muille menettää kai sinut saan
Kun toiset myöskin huomaa että vaan
se jokin sinulla on.
Sun suudelmistas aina unta nään
ja pelkään, että niitä ilman jään.
Ei jatkua voi onni ainiaan
Mä muille menettää kai sinut saan
Kun toiset myöskin huomaa että vaan
se jokin sinulla on.
*
http://www.youtube.com/watch?v=1SSHLpBBCBI
SE JOKIN SINULLA ON
Sun läsnäolosi vain tärkein on
sä toisten mielestä oot mahdoton
Mutt´vaikk´ et ole mallikelpoisin
se jokin sinulla on.
Saat hymylläsi aikaan kaiken sen
Voit himmentää sä loisteen tähtien
Nuo sädehtivät silmät kevään tuo
se jokin sinulla on.
Sun suudelmistas aina unta nään
ja pelkään, että niitä ilman jään.
Ei jatkua voi onni ainiaan
Mä muille menettää kai sinut saan
Kun toiset myöskin huomaa että vaan
se jokin sinulla on.
Sun suudelmistas aina unta nään
ja pelkään, että niitä ilman jään.
Ei jatkua voi onni ainiaan
Mä muille menettää kai sinut saan
Kun toiset myöskin huomaa että vaan
se jokin sinulla on.
Huumorintaju lopullisella koetuksella
I
Jos pystyt nauramaan tälle hikipedian jutulle, sinulla ei ole mitään hätää. Jostain käsittämättömästä syystä rakastat elämää enemmän ja häikäilemättömämmin kuin elämä sinua. Onnitteluni. Olet voittaja. Sinulla on voimaa haistattaa pitkät jopa kuolemalle!
*
Itsemurha (lat. suicidium) on henkirikos, jonka tekemiseen vaaditaan vain yksi henkilö. Se henkilö olet Sinä. Kyllä, juuri sinä. Sinulla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus paeta tätä julmaa maailmaa kuoleman ymmärtävään syliin! Eikö tunnukin ihanalta ajatella typerien vanhempiesi surua ja itkua ja kuinka he katuvatkaan ja toivovat, että olisit elossa. Voit tehdä itsemurhan vain yhden kerran, joten toteuttamistapa on syytä valita huolellisesti. Yleisimpiä itsemurhatapoja ovat munuaisten repiminen ulos vesurilla sekä Uusikselle vittuilu. Yksi toimiva tapa on sytytetyn dynamiittipötkön tunkeminen perseeseen.
Itsemurhavälineissä suosiota ovat myös saavuttaneet Bilteman pakokaasuletku ja Etolan sininen pyykkinaru. Itsemurhaan kelpaa myös Laura Voutilaisen koko tuotanto, tosin prosessi on hidas ja tuskallinen.
(Ote hikipedian valistuspläjäyksestä).
*
Valitse nyt itsellesi sopiva tapa lähteä tästä elämästä. 'Osta erikoistarjouksesta sopivaa köyttä juuri 'kaulakiikkua' varten. Osta ikioma kiikkunaru vain omaan käyttöön!' Mitäpä ei marketti myisi tehdäkseen sinulla rahaa vielä hirressä roikkuessasi.
Lue lisää alla olevasta linkistä.
*
http://hikipedia.info/wiki/Itsemurha
II
The last words written by famous people in their suicide notes
And so I leave this world, where the heart must either break or turn to lead. Suicide note.~~ Nicolas-Sebastien Chamfort, French writer, d. 1794
Frances and Courtney, I'll be at your altar. Please keep going Courtney, for Frances for her life will be so much happier without me. I LOVE YOU. I LOVE YOU. Suicide note.~~ Kurt Cobain, musician, d. April 8, 1994
Goodbye, everybody!Last words as he jumped off the cruise ship "Orizaba." (His body was never found.)~~ Hart Crane, poet, d. April 27, 1932
To my friends: My work is done. Why wait? Suicide note.~~ George Eastman, inventor, d. March 14, 1932
Goodbye, my friend, goodbye My love, you are in my heart. It was preordained we should part And be reunited by and by. Goodbye: no handshake to endure. Let's have no sadness -- furrowed brow. There's nothing new in dying now Though living is no newer.
Written in his own blood, and given to a friend the day before he hanged himself.~~ Sergei Esenin, Russian poet, d. Dec. 28, 1925
When all usefulness is over, when one is assured of an unavoidable and imminent death, it is the simplest of human rights to choose a quick and easy death in place of a slow and horrible one.
Suicide note.~~ Charlotte Perkins Gilman, writer, d. August 17, 1935 (As an advocate for the right-to-die, Gilman committed suicide on August 17, 1935 by taking an overdose of chloroform. She "chose chloroform over cancer.")
Lets see if this will do it. Accidental suicide as he shot himself with a blank-loaded pistol on the set of TV spy show "Cover Up." The concussion forced a chunk of his skull into his brain; he died six days later.~~ Jon Erik Hexum, actor, d. October 18, 1984
All fled--all done, so lift me on the pyre; The feast is over, and the lamps expire. Suicide note.~~ Robert E. Howard, writer, d. June 11, 1936
And now, in keeping with Channel 40's policy of always bringing you the latest in blood and guts, in living color, you're about to see another first - an attempted suicide. Shot herself during broadcast.~~ Chris Chubbuck, newscaster, d. July 15, 1974
Don't worry, it's not loaded. Suicide playing Russian roulette. ~~ Terry Kath, rock musician, d. January 23, 1978
They tried to get me - I got them first! Suicide by drinking Lysol.~~ Vachel Lindsay, poet, d. December 4, 1931
I must end it. There's no hope left. I'll be at peace. No one had anything to do with this. My decision totally. Suicide note.~~ Freddie Prinze, comedian, d. January 29, 1977
Dear World, I am leaving you because I am bored. I feel I have lived long enough. I am leaving you with your worries in this sweet cesspool - good luck. Suicide note.~~ George Sanders, British actor, d. April 25, 1972
When I am dead, and over me bright April Shakes out her rain drenched hair, Tho you should lean above me broken hearted, I shall not care. For I shall have peace. As leafey trees are peaceful When rain bends down the bough. And I shall be more silent and cold hearted Than you are now. Suicide note to her lover who left her.~~ Sara Teasdale, poet, d. 1933
"Football Season Is Over."No More Games. No More Bombs. No More Walking. No More Fun. No More Swimming. 67. That is 17 years past 50. 17 more than I needed or wanted. Boring. I am always bitchy. No Fun for anybody. 67. You are getting Greedy. Act your old age. Relax This won't hurt.
Hunter left the note for his wife, Anita. He shot himself four days later at his home in Aspen, Colo., after weeks of pain from a host of physical problems that included a broken leg and a hip replacement.~~ Hunter S. Thompson, author, d. 20 February, 2005The writer's ashes were blown into the sky in Woody Creek, Colo., amid fireworks on Aug. 20.
To Harald, may God forgive you and forgive me too but I prefer to take my life away and our baby's before I bring him with shame or killing him, Lupe. Suicide note.~~ Lupe Velez, actress, d. December 13, 1944
The future is just old age and illness and pain.... I must have peace and this is the only way. Suicide note.~~ James Whale, film director, d. May 29, 1957
I don't believe that people should take their own lives without deep and thoughtful reflection over a considerable period of time. Suicide note.~~ Wendy O. Williams, punk rock performer, d. April 6, 1998
I feel certain that I'm going mad again. I feel we can't go thru another of those terrible times. And I shan't recover this time. I begin to hear voices. Suicide note ~~ Virginia Woolf, author, d. March 28, 1941
Last Words
Words of Criminals At Execution
Famous Suicide Notes . . .
III
Kristillistä kritiikkiä makaaberia huumoriani vastaan:
http://www.kristitynfoorumi.fi/ilonauruhuumori.htm
Vastaukseni kristityn sietämättömän kevyelle (siis typerälle!) tekopyhyydelle:
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=801
Jos pystyt nauramaan tälle hikipedian jutulle, sinulla ei ole mitään hätää. Jostain käsittämättömästä syystä rakastat elämää enemmän ja häikäilemättömämmin kuin elämä sinua. Onnitteluni. Olet voittaja. Sinulla on voimaa haistattaa pitkät jopa kuolemalle!
*
Itsemurha (lat. suicidium) on henkirikos, jonka tekemiseen vaaditaan vain yksi henkilö. Se henkilö olet Sinä. Kyllä, juuri sinä. Sinulla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus paeta tätä julmaa maailmaa kuoleman ymmärtävään syliin! Eikö tunnukin ihanalta ajatella typerien vanhempiesi surua ja itkua ja kuinka he katuvatkaan ja toivovat, että olisit elossa. Voit tehdä itsemurhan vain yhden kerran, joten toteuttamistapa on syytä valita huolellisesti. Yleisimpiä itsemurhatapoja ovat munuaisten repiminen ulos vesurilla sekä Uusikselle vittuilu. Yksi toimiva tapa on sytytetyn dynamiittipötkön tunkeminen perseeseen.
Itsemurhavälineissä suosiota ovat myös saavuttaneet Bilteman pakokaasuletku ja Etolan sininen pyykkinaru. Itsemurhaan kelpaa myös Laura Voutilaisen koko tuotanto, tosin prosessi on hidas ja tuskallinen.
(Ote hikipedian valistuspläjäyksestä).
*
Valitse nyt itsellesi sopiva tapa lähteä tästä elämästä. 'Osta erikoistarjouksesta sopivaa köyttä juuri 'kaulakiikkua' varten. Osta ikioma kiikkunaru vain omaan käyttöön!' Mitäpä ei marketti myisi tehdäkseen sinulla rahaa vielä hirressä roikkuessasi.
Lue lisää alla olevasta linkistä.
*
http://hikipedia.info/wiki/Itsemurha
II
The last words written by famous people in their suicide notes
And so I leave this world, where the heart must either break or turn to lead. Suicide note.~~ Nicolas-Sebastien Chamfort, French writer, d. 1794
Frances and Courtney, I'll be at your altar. Please keep going Courtney, for Frances for her life will be so much happier without me. I LOVE YOU. I LOVE YOU. Suicide note.~~ Kurt Cobain, musician, d. April 8, 1994
Goodbye, everybody!Last words as he jumped off the cruise ship "Orizaba." (His body was never found.)~~ Hart Crane, poet, d. April 27, 1932
To my friends: My work is done. Why wait? Suicide note.~~ George Eastman, inventor, d. March 14, 1932
Goodbye, my friend, goodbye My love, you are in my heart. It was preordained we should part And be reunited by and by. Goodbye: no handshake to endure. Let's have no sadness -- furrowed brow. There's nothing new in dying now Though living is no newer.
Written in his own blood, and given to a friend the day before he hanged himself.~~ Sergei Esenin, Russian poet, d. Dec. 28, 1925
When all usefulness is over, when one is assured of an unavoidable and imminent death, it is the simplest of human rights to choose a quick and easy death in place of a slow and horrible one.
Suicide note.~~ Charlotte Perkins Gilman, writer, d. August 17, 1935 (As an advocate for the right-to-die, Gilman committed suicide on August 17, 1935 by taking an overdose of chloroform. She "chose chloroform over cancer.")
Lets see if this will do it. Accidental suicide as he shot himself with a blank-loaded pistol on the set of TV spy show "Cover Up." The concussion forced a chunk of his skull into his brain; he died six days later.~~ Jon Erik Hexum, actor, d. October 18, 1984
All fled--all done, so lift me on the pyre; The feast is over, and the lamps expire. Suicide note.~~ Robert E. Howard, writer, d. June 11, 1936
And now, in keeping with Channel 40's policy of always bringing you the latest in blood and guts, in living color, you're about to see another first - an attempted suicide. Shot herself during broadcast.~~ Chris Chubbuck, newscaster, d. July 15, 1974
Don't worry, it's not loaded. Suicide playing Russian roulette. ~~ Terry Kath, rock musician, d. January 23, 1978
They tried to get me - I got them first! Suicide by drinking Lysol.~~ Vachel Lindsay, poet, d. December 4, 1931
I must end it. There's no hope left. I'll be at peace. No one had anything to do with this. My decision totally. Suicide note.~~ Freddie Prinze, comedian, d. January 29, 1977
Dear World, I am leaving you because I am bored. I feel I have lived long enough. I am leaving you with your worries in this sweet cesspool - good luck. Suicide note.~~ George Sanders, British actor, d. April 25, 1972
When I am dead, and over me bright April Shakes out her rain drenched hair, Tho you should lean above me broken hearted, I shall not care. For I shall have peace. As leafey trees are peaceful When rain bends down the bough. And I shall be more silent and cold hearted Than you are now. Suicide note to her lover who left her.~~ Sara Teasdale, poet, d. 1933
"Football Season Is Over."No More Games. No More Bombs. No More Walking. No More Fun. No More Swimming. 67. That is 17 years past 50. 17 more than I needed or wanted. Boring. I am always bitchy. No Fun for anybody. 67. You are getting Greedy. Act your old age. Relax This won't hurt.
Hunter left the note for his wife, Anita. He shot himself four days later at his home in Aspen, Colo., after weeks of pain from a host of physical problems that included a broken leg and a hip replacement.~~ Hunter S. Thompson, author, d. 20 February, 2005The writer's ashes were blown into the sky in Woody Creek, Colo., amid fireworks on Aug. 20.
To Harald, may God forgive you and forgive me too but I prefer to take my life away and our baby's before I bring him with shame or killing him, Lupe. Suicide note.~~ Lupe Velez, actress, d. December 13, 1944
The future is just old age and illness and pain.... I must have peace and this is the only way. Suicide note.~~ James Whale, film director, d. May 29, 1957
I don't believe that people should take their own lives without deep and thoughtful reflection over a considerable period of time. Suicide note.~~ Wendy O. Williams, punk rock performer, d. April 6, 1998
I feel certain that I'm going mad again. I feel we can't go thru another of those terrible times. And I shan't recover this time. I begin to hear voices. Suicide note ~~ Virginia Woolf, author, d. March 28, 1941
Last Words
Words of Criminals At Execution
Famous Suicide Notes . . .
III
Kristillistä kritiikkiä makaaberia huumoriani vastaan:
http://www.kristitynfoorumi.fi/ilonauruhuumori.htm
Vastaukseni kristityn sietämättömän kevyelle (siis typerälle!) tekopyhyydelle:
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=801
September 15, 2008
Itsemurhan etiologiasta
(Kielimafia teki huomatuksen eli kriittisen lisäyksen klo: 22.00)
Itsemurhaan ajautuminen on prosessi. Itsemurhaa edeltää usein ihmisen elämän tukala olotila. Hän ei näe enää muuta ulospääsyä. Ihminen voi hautoa itsemurhaa pitkän aikaa. Kun päätös itsemurhasta on valmis, ihminen saattaa silminnähden helpottua.
Itsemurhariskiä kasvattavat suuret elämänmullistukset kuten avioero tai läheisen kuolema. Myös rahallisten vaikeuksien, seksuaalisen väkivallan ja pitkäaikaisten sairauksien on huomattu kasvattavan itsemurhariskiä. Kerran itsemurhaa yrittäneistä 10 prosenttia tekee lopulta itsemurhan.[1]
Mielenterveyden häiriöiden on todettu liittyvän usein itsemurhaan. Tutkimusten perusteella on huomattu että jopa 93 prosenttia itsemurhan suorittaneista kärsi jonkin asteisesta mielenterveyden häiriöstä. Yleisin oli mielialahäiriöihin lukeutuva masennus, joka todettiin jonkinasteisena 66 prosentilla itsemurhan tehneistä. Vain kahdella prosentilla tutkituista ei todettu minkäänlaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Kyseisessä tutkimuksessa viiden prosentin mielentilaa ei kyetty määrittämään.
Muita huomattavia itsemurhariskin kasvattajia ovat skitsofrenia ja alkoholismi.[12] Myös ahdistuneisuushäiriöt aiheuttavat itsemurha-alttiutta.[13] Itselleen vaaraksi olevat potilaat saatetaan lain mukaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon.[14]
Itsemurhan vaarasta viestivät aiemmat itsemurhayritykset, itsemurhasta puhuminen ja vaikea-asteinen masennus. Myös itsemurhien aiempi esiintyminen suvussa, itsetuhoinen käyttäytyminen, tarpeeton riskienotto ja voimakas kiinnostus kuolemaa kohtaan saattavat olla riskitekijöitä.[15]
Monilla ilmenee myös persoonallisuuden muutoksia, psykoottistasoisia oireita, koulu- tai työsuorituksen heikkenemistä, keskittymisvaikeuksia, mielenkiinnon ja energian puutetta, päihteiden väärinkäyttöä, eristäytymistä, nukahtamisvaikeuksia tai halua nukkua koko ajan sekä muutoksia ruokahalussa.[16]
(ote wikipediasta)
*
Psykiatrisen näkemyksen tilastollis-metodista kritiikkiä englanninkielisestä wikipediasta:
Criticism
Many studies measuring incidence of psychiatric disorder in suicides employ after-the-fact diagnosis. Such studies are often criticized for lack of objectivity. The main argument is that a decision of the psychiatrist is biased if he believes that suicidal people must be mentally ill. This bias is indirectly confirmed by statistics: "the highest estimate of mental illness when a sample had been diagnosed before suicide was 22 percent. Afterward the highest estimate was 90 percent."[32]
Use of after-the-fact diagnosis may lead to a kind of tautology. In simple words, "We say, in essence, 'All people who attempt suicide are mentally ill.' If someone asks, 'How do you know they are mentally ill?' the implied answer is, 'Because only mentally ill persons would try to commit suicide.'[33]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Itsemurha
http://en.wikipedia.org/wiki/Suicide
etiologia :: Terveyskirjasto
Päivän aforismi
En opeta filosofiaa vaan päihtymystä. En ole pyhimys vaan narri - ehkä hullu.
Georges Bataille
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Georges_Bataille
http://quotationsbook.com/author/523/
www.popsubculture.com/pop/bio_project/georges_bataille.html
Georges Bataille
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Georges_Bataille
http://quotationsbook.com/author/523/
www.popsubculture.com/pop/bio_project/georges_bataille.html
September 13, 2008
...tvinga mig att tjuta...
"Sänd mig, ni himlens invånare, vansinnet! Vansinnet, så att jag till sist kan tro på mig sjäv. Sänd mig hallucinationer, ljus och mörker om vartannat, kasta mig i köld och hetta, skräm mig med mystiska ljud och uppenbarelser, tvinga mig att tjuta, yla, krypa som ett djur: om jag bara kan finna tron på mig själv.
Tvivlen förtär mig, jag har dödat lagen, lagen ger mig ångest; om jag inte är förmer än lagen är jag den mest förkastade människan. Den nya ande som fötts i mig - varifrån kommer den om inte från er? Bevisa mig att jag hör till er - endast vansinnet kan bevisa detta för mig."
Friedrich Nietzsche
*
'Nietzsches bön hörsammades; himlens invånare sände honom vansinnet.'
(Leo Sestov: Dostojevskij och Nietzsche)
*
PS.
'Olkaa tyytyväisiä. Olen Jumala, olen valinnut tämän valepuvun.'
(Psykoottinen Nietzsche Torinon rautatieasemalla tammikuussa 1889)
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=lev+sestov
Tvivlen förtär mig, jag har dödat lagen, lagen ger mig ångest; om jag inte är förmer än lagen är jag den mest förkastade människan. Den nya ande som fötts i mig - varifrån kommer den om inte från er? Bevisa mig att jag hör till er - endast vansinnet kan bevisa detta för mig."
Friedrich Nietzsche
*
'Nietzsches bön hörsammades; himlens invånare sände honom vansinnet.'
(Leo Sestov: Dostojevskij och Nietzsche)
*
PS.
'Olkaa tyytyväisiä. Olen Jumala, olen valinnut tämän valepuvun.'
(Psykoottinen Nietzsche Torinon rautatieasemalla tammikuussa 1889)
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=lev+sestov
September 12, 2008
Kaada ittelles vaan
Leo Jokelan ilmiömäistä sketsitaidetta Speden yhtä mainioilla teksteillä.
*
http://www.youtube.com/watch?v=ELs7DD_7NTk&feature=related
G.Pula-Aho eks-kursiolla kanalassa. (Pula-Aho iskee naisia - ee - kanoja, mutta kohtaa kilpailijan;- tyyli: ronski).
http://www.youtube.com/watch?v=OM4G5clzIMc&feature=related
G.Pula-Ahon ajatelmia (Etten vain samaistuisi tähän tyyppiin).
http://www.youtube.com/watch?v=NORl3YDHlRs
G. Pula-Aho käkenä (Pula-Ahon ongelmanratkaisutapa häikäisee absurdilla neroudellaan).
http://www.youtube.com/watch?v=akFuKuDIZQI&feature=related
G. Pula-Aho muistelee muun muassa syntyvaiheitaan (Haikaran kuskaama Pula-Aho ihastuu lopuksi käkikelloon ja saa pakit - vaihteeksi).
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Papukaija_G._Pula-aho
*
http://www.youtube.com/watch?v=ELs7DD_7NTk&feature=related
G.Pula-Aho eks-kursiolla kanalassa. (Pula-Aho iskee naisia - ee - kanoja, mutta kohtaa kilpailijan;- tyyli: ronski).
http://www.youtube.com/watch?v=OM4G5clzIMc&feature=related
G.Pula-Ahon ajatelmia (Etten vain samaistuisi tähän tyyppiin).
http://www.youtube.com/watch?v=NORl3YDHlRs
G. Pula-Aho käkenä (Pula-Ahon ongelmanratkaisutapa häikäisee absurdilla neroudellaan).
http://www.youtube.com/watch?v=akFuKuDIZQI&feature=related
G. Pula-Aho muistelee muun muassa syntyvaiheitaan (Haikaran kuskaama Pula-Aho ihastuu lopuksi käkikelloon ja saa pakit - vaihteeksi).
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Papukaija_G._Pula-aho
Stoalaisuutta Johnny Rottenin tapaan
Tähän pyritään. Mielenkiintoinen tunnetila. No Feelings.
Kuunnelkaa Johnny-pojan loppukommentit. Eipä ole niihin mitään lisäämistä minulla. 'Be like me.Take no shit from anyone - ever!'
*
http://www.youtube.com/watch?v=o1RE6QdlyrQ&feature=related
Sex Pistols - No Feelings
I've seen you in the mirror when the story began
I fell in love with you
I love your mortal sin
Your brains are locked away
But I love your company
I only ever see you
When you got no money
I got no emotions for anybody else
You better understand
I'm in love with myself
Myself
My beautiful self
No feeling
No feeling
No feelings
For anybody else
Hello and goodbye
And a runaround Sue
You follow me around like a pretty pot of glue
I kick you in the head
You got nothing to say
Get out of the way cause I gotta getaway
You never realise
I take the piss out of you
You come up and see me and I beat you black and blue
All day
I'll send you away
I got no feeling
No feeling
No feeling
For anybody else
Except for myself
My beautiful selfish
There ain’t no moonlight after midnight
I see you silly people out looking for delight
Well, I'm so happy
I'm feeling so fine
I'm watching all the rubbish wasting my time
I look around your house
You got nothing to steal
I kick you in the brains when you get down to kneel
I pray
You pray to your god
No feeling
No feeling
I’ve got no feeling
For anybody else
No feeling
No feeling
No feeling
For anybody else
Except for myself
Your daddy's gone away
Be back another day
See his picture hanging on your wall
Kuunnelkaa Johnny-pojan loppukommentit. Eipä ole niihin mitään lisäämistä minulla. 'Be like me.Take no shit from anyone - ever!'
*
http://www.youtube.com/watch?v=o1RE6QdlyrQ&feature=related
Sex Pistols - No Feelings
I've seen you in the mirror when the story began
I fell in love with you
I love your mortal sin
Your brains are locked away
But I love your company
I only ever see you
When you got no money
I got no emotions for anybody else
You better understand
I'm in love with myself
Myself
My beautiful self
No feeling
No feeling
No feelings
For anybody else
Hello and goodbye
And a runaround Sue
You follow me around like a pretty pot of glue
I kick you in the head
You got nothing to say
Get out of the way cause I gotta getaway
You never realise
I take the piss out of you
You come up and see me and I beat you black and blue
All day
I'll send you away
I got no feeling
No feeling
No feeling
For anybody else
Except for myself
My beautiful selfish
There ain’t no moonlight after midnight
I see you silly people out looking for delight
Well, I'm so happy
I'm feeling so fine
I'm watching all the rubbish wasting my time
I look around your house
You got nothing to steal
I kick you in the brains when you get down to kneel
I pray
You pray to your god
No feeling
No feeling
I’ve got no feeling
For anybody else
No feeling
No feeling
No feeling
For anybody else
Except for myself
Your daddy's gone away
Be back another day
See his picture hanging on your wall
Kun olin kuollut
(Kielimafian jengi kävi jälleen terapoimassa minua iltapäivällä).
Tänään kuolin pois. Harkitusti. Ketään kaipaamatta. Vaikka tiesinkin, että tulisin palaamaan, jos vain joku, jolla on siihen tahto ja voima, vielä kutsuu minut manalasta takaisin elämän puolelle - - -.
Kun ihminen alkaa halveksia itseään liikaa, hän haluaa kuolla. Itsevihan kääntöpuoli on vihaa sitä kohtaan, jonka kokee nöyryyttäneen itseään. Niinpä itsemurha itsevihana olisi tässä tapauksessa vihatun/rakastetun toisen tappamista itsessään.
Itsemurha on aina murhan substituutti - korvike.
Therefore - the ethics of honor says: woe to a man who cannot kill the thing he loved, the thing of which he was made so deeply vulnerable that his every move and thought seems now - and in future - to be more like a convulsion of agony than a joyful and brave effort of creative mind.
Childs of this morbid spirit shall always be stillborn or crippled because its love cannot but hate everything to death...
*
http://www.youtube.com/watch?v=4WBZwLkvpFI
The Hungarian Suicide Song - Gloomy Sunday
It's true. The song is named "Gloomy Sunday". It's a theory that if anyone listens to this song, he or she will immediately commit suicide afterwards. I personally do not believe in this theory, but the composer himself, his wife, and hundreds of other people commit suicide right after listening to this song. That was why it was banned (not now).
Tänään kuolin pois. Harkitusti. Ketään kaipaamatta. Vaikka tiesinkin, että tulisin palaamaan, jos vain joku, jolla on siihen tahto ja voima, vielä kutsuu minut manalasta takaisin elämän puolelle - - -.
Kun ihminen alkaa halveksia itseään liikaa, hän haluaa kuolla. Itsevihan kääntöpuoli on vihaa sitä kohtaan, jonka kokee nöyryyttäneen itseään. Niinpä itsemurha itsevihana olisi tässä tapauksessa vihatun/rakastetun toisen tappamista itsessään.
Itsemurha on aina murhan substituutti - korvike.
Therefore - the ethics of honor says: woe to a man who cannot kill the thing he loved, the thing of which he was made so deeply vulnerable that his every move and thought seems now - and in future - to be more like a convulsion of agony than a joyful and brave effort of creative mind.
Childs of this morbid spirit shall always be stillborn or crippled because its love cannot but hate everything to death...
*
http://www.youtube.com/watch?v=4WBZwLkvpFI
The Hungarian Suicide Song - Gloomy Sunday
It's true. The song is named "Gloomy Sunday". It's a theory that if anyone listens to this song, he or she will immediately commit suicide afterwards. I personally do not believe in this theory, but the composer himself, his wife, and hundreds of other people commit suicide right after listening to this song. That was why it was banned (not now).
September 11, 2008
Yksin. Yhdessä. Kaksin
(Tyylintarkastaja ratsasi tekstiä klo: 15.35)
Rakastan sinua.
Liian paljon.
Päivä päivältä.
Kuilun yli kävellen.
Peläten mutta putoamatta.
Olisinpa lintu enkä tunteitteni vanki.
Lentäisin kanssasi yli rotkon.
Epäilyn tuolle puolen.
Vapauteen.
Lopullisesti.
Yhdessä.
Yksin.
Kaksin.
Sinä.
Minä.
Me.
Rakastan sinua.
Liian paljon.
Päivä päivältä.
Kuilun yli kävellen.
Peläten mutta putoamatta.
Olisinpa lintu enkä tunteitteni vanki.
Lentäisin kanssasi yli rotkon.
Epäilyn tuolle puolen.
Vapauteen.
Lopullisesti.
Yhdessä.
Yksin.
Kaksin.
Sinä.
Minä.
Me.
September 10, 2008
Hyvää yötä
Tämä puhdistava körttivirsiruno tuudittakoon minut rauhaisaan uneen, jossa ihanat enkelit ohjaavat mua taivaan kotihin huilaamaan rankan päivän jälkeen, taisteltuani vainoharhaisten demonieni kanssa lailla miehen, ken mielikuvituksens liian riehakkaan mut silti alati neuvoisan vuoks järkens valon hulluuspäissään hetkeks menettää taisi. Vaan nytpä jo oloni rauhaisa on kuni kissal, mik pankollans köllöttelee ja metsästämäns kuolleen rotan häntäkarvaa mielihyvin nuolla kokee.
*
Saunavirsi
(Lauletaan virsi 200 sävelellä)
Oi, Jeesus Herrani, mun siunaa saunani.
Itseni pesen kyllä, vaan sieluuni en yllä.
Puhdista minut aina, mä kylven lauantaina.
On sieluin ylpeä, se tahtoo kylpeä.
Voimaansa itse luottain, ja mielihyvän tuottain.
Jos et sä Jeesus auta, on eessäin sielun hauta.
Saunani löylyssä, on hyvä kylpeä.
Se mielen rauhoittaapi, murheissa lohduttaapi.
Nyt istun hiljaa tässä, Herraani kiittämässä.
Heikki Tyhtilä
*
Saunavirsi
(Lauletaan virsi 200 sävelellä)
Oi, Jeesus Herrani, mun siunaa saunani.
Itseni pesen kyllä, vaan sieluuni en yllä.
Puhdista minut aina, mä kylven lauantaina.
On sieluin ylpeä, se tahtoo kylpeä.
Voimaansa itse luottain, ja mielihyvän tuottain.
Jos et sä Jeesus auta, on eessäin sielun hauta.
Saunani löylyssä, on hyvä kylpeä.
Se mielen rauhoittaapi, murheissa lohduttaapi.
Nyt istun hiljaa tässä, Herraani kiittämässä.
Heikki Tyhtilä
September 9, 2008
Hyvä maku, diskursiivinen arvottaminen, taideteos ja totuus
(Kielimafia aamuäiväkahvilla 11.9 klo: 10.00)
meri kirjoitti
'hyvä maku on todettu jo ajat sitten orjankahleeksi.'
*
Hyvä maku. Siinä meillä on kerrassaan mahdoton ongelma. Samaistin aiemmin tavallaan jopa melko reduktionistisesti luovan kielellisyyden tajun ja hyvän maun.
Hyvä maku ei siis ole minulle mikään konventionaalisen taidediskurssin hallitsemisen synnyttämä opittu taito tai lamarckilaisittain jopa opittu/hankittu kyky vaan jotain sellaista, joka aktualisoituu vasta intensiivisen tekemisen ja intuitiivisen kokemisen prosessissa - jos on aktualisoituakseen.
Kaikki ihmiset eivät ole ainakaan samalla tavalla luovia, sillä aika (historia) lopulta näyttää, että jotkut ovat/olivat kuin olivatkin syvempiä ja sillä tavoin lahjakkaampia kuin toiset, vaikka tällaista hierarkisointia on tietysti pirun hankala validisoida jonkin asteikon - esim. Gaussin käyrän - puitteissa ilman, että silloin kadotettaisiin itse asia eli yksilön luovuuden ainutlaatuisuus, joka ei palaudu määritelmiin vaan geenien tyhjyyteen, joka saa hahmon vasta symbolisaatio- fantasiaprosessissa (lukekoot biologit enemmän semiotiikkaa ja psykoanalyysia, jotta kykenisivät edes sivuamaan tätä problematiikkaa).
Diskursiivinen arvottaminen on hyvin patriarkaalis-maskuliinen tapa suhtautua maailmaan: siinä tehdään aina ja heti hierarkisoivia verrantoja eli määritellään ihmisiä, asioita ja ilmiöitä ikäänkuin rankijärjestystä luoden.
Matriarkaalinen lähtökohta on tasa-arvoisempi ja ainakin näennäisesti 'sopuisampi', mutta mitä ilmeisimmin se myös ajautuu herkästi ratkeamattomiin ristiriitoihin ja kaunoihin eri intressien välisten intrigien selvittelyissä.
Patriarkaalisuus on erojen, etäisyyksien ja yksilöllisen vallan 'filosofiaa', matriarkaalisuus linkittävien suhteiden ja kollektiivisuuden 'harmaata' aluetta, josta puuttuvat selkeän eksplisiittiset, valtareviirien väliset rajat.
*
Hyvään makuun palatakseni - on siis vielä kerran korostettava, että siitä todella muodostui orjankahle - jälleen paradoksaalisesti, kun estetiikka irtautui traditiosta ja kiinnittyi yksilön/yksilölliseksi projektiksi.
Tämä eurooppalainen kehitys sai alkunsa renessanssista ja reformaatiosta, radikalisoitui romantiikassa ja toteutui käytännössä teollis-kapitalistisen modernismin myötä taiteen teknologisen uusintamisen mahdollistaessa maun standardisoinnin.
Toisin sanoen yksilöllinen hyvä maku irtaantuessaan uskonnosta ja viimein myös ideologiasta kohtasi tiensä pään, kun teknologis-teollistuneesta valmistusprosessista tuli kapitalismin (pääoman liikkeen) tärkein primus motor. Tällä tavoin 'hyvä maku' (laajasti ymmärretynä) muuttui harvojen 'herkusta' tarjoustalon kampanjatavaraksi.
*
Väitän, että ehkä kaikkein modernein esteettinen diskurssi, jossa taide pyrkii ylittämään ja kumoamaan kaupallisuuden hyödyntämän (prostituoiman) tekijäsidonnaisuuden on epäonnistunut kaikessa muussa paitsi performatiivisessa tilataiteessa ja campissa.
Kummassakin tapauksessa diskursiivisesti ehdollistettu, kaupallinen hyvä maku, heitetään viemäriin, koska siitä oli mystifioidusti, kaupan tarpeiden mukaisesti, muokkautunut pelkkä brändi, joka tietysti itsessään saattaa olla aidosti hyvän laadun tae, ilmentäen kuitenkin enemmän tuotteen 'ehdollistettua' funktiota eli käyttötarkoitusta kuin sen substanssia: kauneutta ja 'totuutta'.
On eri asia yhdistää hyvä maku taiteilijan luovuuden 'sisäiseen' tai mihin tahansa inspiraatioon kuin arvioida sitä jonkun näyttelyn tai kirjamessujen apinahäkin läpi.
Ensin mainittu 'hyvä maku' palaa alkuperäänsä: taiteilijan omaan kutsumukseen ja sitoutumiseen oman taiteensa tekemisen agentiksi - mitä tämä sitten ikinä merkitseekin.
Toisessa tapauksessa hyvä maku on standardisoitu ja siten tyhjennetty alkuperästään markkinavoimien trendien alaisuuteen, jossa tekijästä on tullut pelkkä kaupankäynnin ja sitä palvelevan diskurssin brändi ja väline.
Ehkä olen epärealistinen romantikko, mitä hyvään makuun tulee, mutta siitä käsityksestä en luovu, jonka mukaan hyvä maku on viime kädessä vain jotain tekijälle ominaista - jotain, jota joku toinen ei välttämättä ehkä koskaan ymmärrä sellaisenaan.
Mutta koska hyvä maku on mielestäni väistämättä aina myös kommunikoivaa, se ei voi jäädä lopullisesti piiloon - se ei voi olla puhuttelematta jollain tavoin, ja tämän vuoksi hyvän maun eräs tärkein piirre on sen viettelevyys - sen pakoton suostuttelevuus, sen ärsyttävä vetoavuus, jolla juuri 'ei-intetoitu' (tila-)taidetuotos kiinnittää huomiomme ja saa meidät etsimään, luomaan ja ikäänkuin löytämään sille skeemoja, jotka tekevät siitä mielekkään ja merkityksellisen oman kokemushistoriamme ja merkityselämyksiemme kantajana.
'Hyvä maku' modifioituu ja ilmenee siten kommunikoivana performaationa tekijän ei-artikuloitujen intentioiden, taidetuotoksen ja sen kokijan välisessä vuorovaikutuksessa.
Eikä tähän 'trialogiin' tarvita välttämättä mitään diskursiivista 'manipulaatiota' tai indusointia.
Sanon välttämättä, vaikkei tuo diskursiivinen 'ohjeitus' ja teoriakenttä tietysti olekaan pahitteeksi, mikäli taiteen kokija vain pitää mielessään, että diskurssit vaihtelevat.
Merkityselämyksen syntyminen on kuitenkin aina ja joka tapauksessa ainutlaatuinen tapahtuma - kairos-hetki, jossa taiteen ilmaisema ikuisuusaspekti tunkeutuu ajallisen kokemuksen piiriin.
Tämä on se 'paradigma' tai laajemmin 'episteme', jonka puitteissa hyvä maku ilmenee, ja jonka 'läsnäoloon' se voi 'pesiytyä' ilman, että siitä tulisi poroporvarillisen, kaupallisen ja diskurssisidonnaisen huutokauppanäyttelyn 'prostituoitu', joka myydään parhaiten tarjoavalle kuin mikä tahansa esine, johon on lisätty abstraktia, rahallis-kvantitatiivista odotus- eli lisäarvoa.
Taiteen mahdollisuus piilee siis oikeastaan enää vain sen kyvyssä paeta kaupallis-diskursiivisia käytänteitä.
Tässä mielessä situationismi, oli kannatettava projekti, mutta joka tietysti kapitalismissa tai ylipäätään sivilisaation piirissä on aina tuomittu epäonnistumaan projektina - ei kuitenkaan yksilöllisenä asenteena taiteen tekemiseen.
Taidetuotos pitää - absurdia ja paradoksaalista kyllä - osata piilottaa maailmalta niin hyvin, ettei edes sen löytäjä pysty tunnistamaan tuotoksen synty- ja alkuperää sekä sitä motivoineita lähtökohtia - sen tekijän intentioita ja subjektiivisesti salattuja tarkoitusperiä.
Tällainen 'taideteos' palaa alkuperään - todellisuuden tuntemattomuuteen ja tyhjyyteen, jonka se paljastaa vasta löytäjänsä kokemuksessa ja tietoisuudessa - väreinä, muotoina, sanoina tai sävelinä - ehkä jopa makuna.
*
www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/107/paatos10708.html
meri kirjoitti
'hyvä maku on todettu jo ajat sitten orjankahleeksi.'
*
Hyvä maku. Siinä meillä on kerrassaan mahdoton ongelma. Samaistin aiemmin tavallaan jopa melko reduktionistisesti luovan kielellisyyden tajun ja hyvän maun.
Hyvä maku ei siis ole minulle mikään konventionaalisen taidediskurssin hallitsemisen synnyttämä opittu taito tai lamarckilaisittain jopa opittu/hankittu kyky vaan jotain sellaista, joka aktualisoituu vasta intensiivisen tekemisen ja intuitiivisen kokemisen prosessissa - jos on aktualisoituakseen.
Kaikki ihmiset eivät ole ainakaan samalla tavalla luovia, sillä aika (historia) lopulta näyttää, että jotkut ovat/olivat kuin olivatkin syvempiä ja sillä tavoin lahjakkaampia kuin toiset, vaikka tällaista hierarkisointia on tietysti pirun hankala validisoida jonkin asteikon - esim. Gaussin käyrän - puitteissa ilman, että silloin kadotettaisiin itse asia eli yksilön luovuuden ainutlaatuisuus, joka ei palaudu määritelmiin vaan geenien tyhjyyteen, joka saa hahmon vasta symbolisaatio- fantasiaprosessissa (lukekoot biologit enemmän semiotiikkaa ja psykoanalyysia, jotta kykenisivät edes sivuamaan tätä problematiikkaa).
Diskursiivinen arvottaminen on hyvin patriarkaalis-maskuliinen tapa suhtautua maailmaan: siinä tehdään aina ja heti hierarkisoivia verrantoja eli määritellään ihmisiä, asioita ja ilmiöitä ikäänkuin rankijärjestystä luoden.
Matriarkaalinen lähtökohta on tasa-arvoisempi ja ainakin näennäisesti 'sopuisampi', mutta mitä ilmeisimmin se myös ajautuu herkästi ratkeamattomiin ristiriitoihin ja kaunoihin eri intressien välisten intrigien selvittelyissä.
Patriarkaalisuus on erojen, etäisyyksien ja yksilöllisen vallan 'filosofiaa', matriarkaalisuus linkittävien suhteiden ja kollektiivisuuden 'harmaata' aluetta, josta puuttuvat selkeän eksplisiittiset, valtareviirien väliset rajat.
*
Hyvään makuun palatakseni - on siis vielä kerran korostettava, että siitä todella muodostui orjankahle - jälleen paradoksaalisesti, kun estetiikka irtautui traditiosta ja kiinnittyi yksilön/yksilölliseksi projektiksi.
Tämä eurooppalainen kehitys sai alkunsa renessanssista ja reformaatiosta, radikalisoitui romantiikassa ja toteutui käytännössä teollis-kapitalistisen modernismin myötä taiteen teknologisen uusintamisen mahdollistaessa maun standardisoinnin.
Toisin sanoen yksilöllinen hyvä maku irtaantuessaan uskonnosta ja viimein myös ideologiasta kohtasi tiensä pään, kun teknologis-teollistuneesta valmistusprosessista tuli kapitalismin (pääoman liikkeen) tärkein primus motor. Tällä tavoin 'hyvä maku' (laajasti ymmärretynä) muuttui harvojen 'herkusta' tarjoustalon kampanjatavaraksi.
*
Väitän, että ehkä kaikkein modernein esteettinen diskurssi, jossa taide pyrkii ylittämään ja kumoamaan kaupallisuuden hyödyntämän (prostituoiman) tekijäsidonnaisuuden on epäonnistunut kaikessa muussa paitsi performatiivisessa tilataiteessa ja campissa.
Kummassakin tapauksessa diskursiivisesti ehdollistettu, kaupallinen hyvä maku, heitetään viemäriin, koska siitä oli mystifioidusti, kaupan tarpeiden mukaisesti, muokkautunut pelkkä brändi, joka tietysti itsessään saattaa olla aidosti hyvän laadun tae, ilmentäen kuitenkin enemmän tuotteen 'ehdollistettua' funktiota eli käyttötarkoitusta kuin sen substanssia: kauneutta ja 'totuutta'.
On eri asia yhdistää hyvä maku taiteilijan luovuuden 'sisäiseen' tai mihin tahansa inspiraatioon kuin arvioida sitä jonkun näyttelyn tai kirjamessujen apinahäkin läpi.
Ensin mainittu 'hyvä maku' palaa alkuperäänsä: taiteilijan omaan kutsumukseen ja sitoutumiseen oman taiteensa tekemisen agentiksi - mitä tämä sitten ikinä merkitseekin.
Toisessa tapauksessa hyvä maku on standardisoitu ja siten tyhjennetty alkuperästään markkinavoimien trendien alaisuuteen, jossa tekijästä on tullut pelkkä kaupankäynnin ja sitä palvelevan diskurssin brändi ja väline.
Ehkä olen epärealistinen romantikko, mitä hyvään makuun tulee, mutta siitä käsityksestä en luovu, jonka mukaan hyvä maku on viime kädessä vain jotain tekijälle ominaista - jotain, jota joku toinen ei välttämättä ehkä koskaan ymmärrä sellaisenaan.
Mutta koska hyvä maku on mielestäni väistämättä aina myös kommunikoivaa, se ei voi jäädä lopullisesti piiloon - se ei voi olla puhuttelematta jollain tavoin, ja tämän vuoksi hyvän maun eräs tärkein piirre on sen viettelevyys - sen pakoton suostuttelevuus, sen ärsyttävä vetoavuus, jolla juuri 'ei-intetoitu' (tila-)taidetuotos kiinnittää huomiomme ja saa meidät etsimään, luomaan ja ikäänkuin löytämään sille skeemoja, jotka tekevät siitä mielekkään ja merkityksellisen oman kokemushistoriamme ja merkityselämyksiemme kantajana.
'Hyvä maku' modifioituu ja ilmenee siten kommunikoivana performaationa tekijän ei-artikuloitujen intentioiden, taidetuotoksen ja sen kokijan välisessä vuorovaikutuksessa.
Eikä tähän 'trialogiin' tarvita välttämättä mitään diskursiivista 'manipulaatiota' tai indusointia.
Sanon välttämättä, vaikkei tuo diskursiivinen 'ohjeitus' ja teoriakenttä tietysti olekaan pahitteeksi, mikäli taiteen kokija vain pitää mielessään, että diskurssit vaihtelevat.
Merkityselämyksen syntyminen on kuitenkin aina ja joka tapauksessa ainutlaatuinen tapahtuma - kairos-hetki, jossa taiteen ilmaisema ikuisuusaspekti tunkeutuu ajallisen kokemuksen piiriin.
Tämä on se 'paradigma' tai laajemmin 'episteme', jonka puitteissa hyvä maku ilmenee, ja jonka 'läsnäoloon' se voi 'pesiytyä' ilman, että siitä tulisi poroporvarillisen, kaupallisen ja diskurssisidonnaisen huutokauppanäyttelyn 'prostituoitu', joka myydään parhaiten tarjoavalle kuin mikä tahansa esine, johon on lisätty abstraktia, rahallis-kvantitatiivista odotus- eli lisäarvoa.
Taiteen mahdollisuus piilee siis oikeastaan enää vain sen kyvyssä paeta kaupallis-diskursiivisia käytänteitä.
Tässä mielessä situationismi, oli kannatettava projekti, mutta joka tietysti kapitalismissa tai ylipäätään sivilisaation piirissä on aina tuomittu epäonnistumaan projektina - ei kuitenkaan yksilöllisenä asenteena taiteen tekemiseen.
Taidetuotos pitää - absurdia ja paradoksaalista kyllä - osata piilottaa maailmalta niin hyvin, ettei edes sen löytäjä pysty tunnistamaan tuotoksen synty- ja alkuperää sekä sitä motivoineita lähtökohtia - sen tekijän intentioita ja subjektiivisesti salattuja tarkoitusperiä.
Tällainen 'taideteos' palaa alkuperään - todellisuuden tuntemattomuuteen ja tyhjyyteen, jonka se paljastaa vasta löytäjänsä kokemuksessa ja tietoisuudessa - väreinä, muotoina, sanoina tai sävelinä - ehkä jopa makuna.
*
www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/107/paatos10708.html
Subscribe to:
Posts (Atom)