Tunnustuskia erotessa

Tämän kirjeen tyylilaji on tuntematon, joskin se lienee hyvin lähellä naivia realismia ainakin silloin, kun ei tahtoen tai tahtomattaan käänny farssiksi ja/tai satiiriksi.
*
EILA

Jos haluat tässä ja edellisessä postauksessa esitettyjen ajatuskokeiden jälkeen katkaista välit kanssani, toimit täysin vastoin periaatteitasi todistaen minulle kuitenkin samalla paradoksaalisesti sen, että rakastat minua tavalla, jota olen odottanut jo pitkään.
*
Et vastaa puhelimeen. Onko minun ymmärrettävä, että haluat panna välit poikki? Jos näin on, niin en voi – tuohon aiemman postaukseni sitaattiin viitaten – muuta kuin toistaa, että silloin sinä vihdoinkin rakastat minua tavalla, joka sekä reflektoiden että myös tunteella huomioi ne minun miehiseen itsekunnioitukseeni erottamattomasti kuuluvat itseymmärrykseni piirteet, jotka määrittävät käsityksiäni siitä, mitä miehen ja naisen välinen rakkaus ja keskinäinen arvostus toteutuakseen välttämättä vaatii.

Vielä kerran ja tätä koko ajan seuraavassa toistaen – koska et halua jatkaa samaan tyyliin kuin ennen vaan mieluummin jätät minut, viestit minulle, että rakastat minua ehkä enemmän tai ainakin ylivoimaisesti eri tavalla enemmän kuin ketään muuta juuri nyt tuntemaasi miestä.

Kahdessa edellisessä postauksessa esittämäni ajatuskoe on siten tuottanut tuloksen, johon saatan olla enemmän kuin tyytyväinen: sinä rakastat minua - - - koska jätät minut, etkä suostu elämään enää tuossa vanhassa suhteessamme, jossa haavoitit minun miehistä itsekunnioitustani, ja joka aiheutti minussa itsehalveksuntaa.

Rakastan sinua nyt ehkä enemmän kuin koskaan; – olenhan juuri saanut sinulta, minut jättäessäsi, sellaisen rakkaudentunnustuksen, josta haaveilin sisimmässäni jo skype-hulluutemme alusta lähtien.

En siis erehtynyt sinun suhteesi. En myöskään omien tunteitteni suhteen. Olet minulle rakkain ihminen tässä maailmassa.

Olisin kuitenkin halunnut, että sinusta tulisi minulle rakkain ihminen koko elämässäni – koko ihmissuhteitteni kokemushistoriassa. Mutta jos olen vilpittömän rehellinen itselleni – vielä kerran: sellainen sinusta tuli juuri sinä hetkenä, kun jätit minut. Kiitos siitä rakas. Olen onnellinen, että vihdoin saan kokea rakkautesi, joka täyttää kaikki ne vastavuoroisuuden elementit, jotka tarvitaan meidän välillämme vallitsevaan, elämää suurempaan hellyyden- ja läheisyydentunteeseen.

Muistele minua joskus rakas. Minäkin muistelen sinua. Parhain muistolahja, jonka voit minua varten valmistaa, on ikioma muistolipas, jossa lukee: Raunon lipas. Sen voit sitten jättää johonkin tuntemattomaan paikkaan ja toivoa, että sen löytää joku nainen, joka ihastuu siihen, vie kotiinsa, asettaa takan päälle ja katselee sitä hellästi haaveillen ja rakkaimpia muistojaan läpieläen. Silloin – tuossa muistolippaassa - me kaksi olemme ikuisesti yhtä kuolemankin jälkeen.

Miksi en siis rakastaisi sinua enemmän kuin ketään koskaan? Pystyithän sinä viimein rakastamaan minua niinkuin minä tuota rakkautta miehenä syvimmiltään tarvitsin, toivoin ja halusin.

Bye bye kulta. Hellä muistosi ei unohdu milloinkaan. Olemme aina yhtä – erossa.

Rauno

PS.
Eila kulta. Tämä teksti – farssimaisuudestaan ja satiirisuudestaan huolimatta tai juuri niiden takia - on ehkä raastavin ja syvin sinulle koskaan kirjoittamani rakkaudentunnustus. En voi elää ilman sinua, ja suuressa rakkaudessasi sinä viimein tajusit sen.

PPS.

Liittomme sai lopulta Korkeimman siunauksen.

Pappi kysyi meiltä: Tahdotko sinä Rauno erota tästä Eilasta? Minä nyökkäsin hämmentyneen varmasti: Tahdon. Pappi jatkoi: Tahdotko sinä Eila erota tästä Raunosta? Sinä vastasit pontevasti: No ihan varm...tahdon. Pappi lopetti kysymällä: Tahdotteko te olla erossa toisistanne aina sekä myötä- ja vastoinkäymisissä? Yhteen ääneen kajautimme niin lujaa, että kaksi todistajaa oli lentää ahtereilleen: Tahdomme!

Ja tällä tavoin meistä tuli ei-aviopari, joka ei elänyt yhdessä vaan erossa keskenään - onnellisena elämänsä loppuun saakka.

(Tämä tarina on tosi.)