En opeta filosofiaa vaan päihtymystä. En ole pyhimys vaan narri - ehkä hullu.
Georges Bataille
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Georges_Bataille
http://quotationsbook.com/author/523/
www.popsubculture.com/pop/bio_project/georges_bataille.html
Showing posts with label rivous ja ekstaasi. Show all posts
Showing posts with label rivous ja ekstaasi. Show all posts
September 15, 2008
July 24, 2008
Jumalatonta ilveilyä vakavilla asioilla
(Se pe...een kielimafia kävi täällä uudestaan pinna kireällä 25.7. Oikolukijalla oli asiaa heti aamusta. Typot ovat kuin viruksia...)
Viimeinen Kabanossi
*
1-1½ viikon päästä alkaa laihdutuskuuri. Mutta onneksi – ’Vielä on makkaraa jäljellä’, kuten Mamba laulaa. 2 kg.
Entä miten pystyn luopumaan makkaroista, joista on tullut elämäni ja ruuansulatukseni pysyvä ja kestävä sisältö, joka antaa minulle voimaa elää – muutenkin kuin pelkästään tuhtien kalorimääriensä takia? Minä nimittäin rakastan makkaroita. Ja nyt minun pitää niistä väkisten luopuman. Tuskani yltyy. Ahistus kasvaa. Loppu tulee, kun viimeinen makkara on syöty. Mit Räsänen ist es los.
Mutta en voi syyttää makkaroita kohtalostani, koska ne eivät ole tehneet minulle mitään pahaa itsessään. Eivät ne suinkaan aikoneet pahantahtoisesti lihottaa minua porsaaksi vaan tulla elämäni kohtuulliseksi sisällöksi ja nautinnoksi. Minä itse tein makkaroista (epä-)jumalani ja aloin suorastaan rakastaa niitä. Tosin makkaroiden viaksi sopii kyllä lukea, että ne maistuvat niin erityisen hyviltä. Heikkoluonteisena ihmisenä sorruin kuitenkin lopulta hamartiaan ja aloin käyttää makkaroita väärin. Mutta tämä asiaintila ei siis ollut makkaroitten oma vika vaan minun kontrolloimattoman himoni seurausta.
*
Viimeisenä iltana istun käryttämässä viimeistä kabanossilastia sähköuuni-krematoriossani. Tunnelma on harras ja ylevä. Mieleni tekee lukea Kabanossille kirjoittamani runo, joka kertoo syvästä kiintymyksestäni Häneen.
Oodi Kabanossille (luetaan ortodoksista resitaatiota käyttäen)
Oi Sinä ihana Kabanossi, mä palvon sun muotojasi että sun makuasi. Hiukan sinappia pursottelen päälles, jotta hunnun saat maukkaan ihanaisen ja sut sitten syön kuin itämaisen naisen, jonka muistoa iäti palvon. Pyhitetty olet sinä minun ainoa grilliin naulittu Makkarani. Nam.
*
Viimein arvioin kellonajasta, josko makkarani ovat kypsyneet herkullisen sopiviksi kannibaalin paloiksi nautiskella. Tök tök – jees. Läpi meni haarukka. Kypsää on. Hellästi tartun pannulapulla makkarapeltiin ja nostan neljä Kabanossia suurelle lautaselle. Otan sinappituubin, lohkottuja tomaatteja sekä jotain merkillistä kurkkupikkelsiä ja vien tämän viimeisen aterian pyöreään pöytääni, joka tosin näyttää tällä hetkellä pikemminkin kirjahyllyn perverssiltä korvikkeelta kuin aistillisen sofistikoituneelta Big Bang & Olufsen pöydältä, jonka funktionaalisuus tosin kärsii jouduttuaan raiskaavan musikkamaisen käyttöni uhriksi.
Ensimmäisen makkarapötkylän omistan ystävilleni. Nam. Kohtuullisen hyvää. Toisen omistan vihollisilleni. Nam. Jostain syystä se maistui paremmalta kuin ensimmäinen. Kolmas menee Rakkaudelle. Nam. Kitkerää. Neljäs pyhälle mutta sadistiselle Jumalalle. Yök. Melkein tuli oksennus.
Kummallista. Viimeinen, Jumalalle omistettu makkara maistui pahalta. Mistä se voi johtua? Samassa krematoriossahan ne kaikki makkarat paistuivat. Vai sisältyykö jumala-makkaran makuun jokin merkki tai piiloviesti – itse Suuri Kaksoismerkitys?
Merkki Rauno Räsäselle - Ylhäältä
Syödessäsi nyt tämän viimeisen makkarasi, pidä mielessä, että luopumisen tuska sisältää aina vapautumisen uuteen elämään. Tämä viimeinen makkara muistuttakoon sinua kaiken vanhan ja entisen katoavaisuudesta ja mahdollisuudesta uuteen – kirkkaampaan Olevaisuuteen.
Hmm. Pitäisikö minun tulkita tuo viesti niin, että laihdutuskuurini tulee sittenkin onnistumaan. Että sillä on loistava ja elämääni mullistava tulevaisuusvaikutus? Että se kokoaa entisen elämäni rauniot kuin messiaanisen sirpaleet ja rakentaa niistä minuun uuden, hohdokkamman muodon – kuin olisin valaistunut ja päässyt Pyhyyteen muiden Pyhien Laihduttajien kanssa?
Ah – pelkästään jo tämän häikäisevän näyn takia uhraan makkarani ja ryhdyn syömään yksinomaan porkkanoita sekä lannttuva ja kaaliva. Net on kohta Fallkullan herkkuva.
Kaikki toivo ei siis ole mennyt. Minä (ehkä) pystyn tekemään sen. Jättämään Kabanossin lopullisesti. Mutta en ilman muistojuhlaa, jota vietän säännöllisesti päivittäin syömällä hevosen lailla vegetableseita. Rauskista. Nam. (Yök.)
Viimeisen aterian konsekraation substanssina käytän siis makkaran sijaan nyt kasvikunnan tuotteita. Öylättinä vihanneksia ja viininä Nutrilett-puruliuos-juomavelliä, joka maistuu maukkaalta – varsinkin, jos laihduttajalla sattuu olemaan hyvä mielikuvitus. Ja minulla sellainen on.
Hyvästi Kabanossi – mun ainoain. Suo rakastin paljon, häntä rakastan ehkä enemmän, ole mulle ikuisesti - Vihanneskaalikeittoa.
Amen
*
Muistolaulu Makkaralle
Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Kun tulen kiinni sinuun
jumalatkin uskoo minuun
vaikka itse aina usko en
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Häntä rakastin paljon
sua rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
http://www.lyricsbox.com/juice-leskinen-lyrics-syksyn-savel-lb6bcvq.html
Viimeinen Kabanossi
*
1-1½ viikon päästä alkaa laihdutuskuuri. Mutta onneksi – ’Vielä on makkaraa jäljellä’, kuten Mamba laulaa. 2 kg.
Entä miten pystyn luopumaan makkaroista, joista on tullut elämäni ja ruuansulatukseni pysyvä ja kestävä sisältö, joka antaa minulle voimaa elää – muutenkin kuin pelkästään tuhtien kalorimääriensä takia? Minä nimittäin rakastan makkaroita. Ja nyt minun pitää niistä väkisten luopuman. Tuskani yltyy. Ahistus kasvaa. Loppu tulee, kun viimeinen makkara on syöty. Mit Räsänen ist es los.
Mutta en voi syyttää makkaroita kohtalostani, koska ne eivät ole tehneet minulle mitään pahaa itsessään. Eivät ne suinkaan aikoneet pahantahtoisesti lihottaa minua porsaaksi vaan tulla elämäni kohtuulliseksi sisällöksi ja nautinnoksi. Minä itse tein makkaroista (epä-)jumalani ja aloin suorastaan rakastaa niitä. Tosin makkaroiden viaksi sopii kyllä lukea, että ne maistuvat niin erityisen hyviltä. Heikkoluonteisena ihmisenä sorruin kuitenkin lopulta hamartiaan ja aloin käyttää makkaroita väärin. Mutta tämä asiaintila ei siis ollut makkaroitten oma vika vaan minun kontrolloimattoman himoni seurausta.
*
Viimeisenä iltana istun käryttämässä viimeistä kabanossilastia sähköuuni-krematoriossani. Tunnelma on harras ja ylevä. Mieleni tekee lukea Kabanossille kirjoittamani runo, joka kertoo syvästä kiintymyksestäni Häneen.
Oodi Kabanossille (luetaan ortodoksista resitaatiota käyttäen)
Oi Sinä ihana Kabanossi, mä palvon sun muotojasi että sun makuasi. Hiukan sinappia pursottelen päälles, jotta hunnun saat maukkaan ihanaisen ja sut sitten syön kuin itämaisen naisen, jonka muistoa iäti palvon. Pyhitetty olet sinä minun ainoa grilliin naulittu Makkarani. Nam.
*
Viimein arvioin kellonajasta, josko makkarani ovat kypsyneet herkullisen sopiviksi kannibaalin paloiksi nautiskella. Tök tök – jees. Läpi meni haarukka. Kypsää on. Hellästi tartun pannulapulla makkarapeltiin ja nostan neljä Kabanossia suurelle lautaselle. Otan sinappituubin, lohkottuja tomaatteja sekä jotain merkillistä kurkkupikkelsiä ja vien tämän viimeisen aterian pyöreään pöytääni, joka tosin näyttää tällä hetkellä pikemminkin kirjahyllyn perverssiltä korvikkeelta kuin aistillisen sofistikoituneelta Big Bang & Olufsen pöydältä, jonka funktionaalisuus tosin kärsii jouduttuaan raiskaavan musikkamaisen käyttöni uhriksi.
Ensimmäisen makkarapötkylän omistan ystävilleni. Nam. Kohtuullisen hyvää. Toisen omistan vihollisilleni. Nam. Jostain syystä se maistui paremmalta kuin ensimmäinen. Kolmas menee Rakkaudelle. Nam. Kitkerää. Neljäs pyhälle mutta sadistiselle Jumalalle. Yök. Melkein tuli oksennus.
Kummallista. Viimeinen, Jumalalle omistettu makkara maistui pahalta. Mistä se voi johtua? Samassa krematoriossahan ne kaikki makkarat paistuivat. Vai sisältyykö jumala-makkaran makuun jokin merkki tai piiloviesti – itse Suuri Kaksoismerkitys?
Merkki Rauno Räsäselle - Ylhäältä
Syödessäsi nyt tämän viimeisen makkarasi, pidä mielessä, että luopumisen tuska sisältää aina vapautumisen uuteen elämään. Tämä viimeinen makkara muistuttakoon sinua kaiken vanhan ja entisen katoavaisuudesta ja mahdollisuudesta uuteen – kirkkaampaan Olevaisuuteen.
Hmm. Pitäisikö minun tulkita tuo viesti niin, että laihdutuskuurini tulee sittenkin onnistumaan. Että sillä on loistava ja elämääni mullistava tulevaisuusvaikutus? Että se kokoaa entisen elämäni rauniot kuin messiaanisen sirpaleet ja rakentaa niistä minuun uuden, hohdokkamman muodon – kuin olisin valaistunut ja päässyt Pyhyyteen muiden Pyhien Laihduttajien kanssa?
Ah – pelkästään jo tämän häikäisevän näyn takia uhraan makkarani ja ryhdyn syömään yksinomaan porkkanoita sekä lannttuva ja kaaliva. Net on kohta Fallkullan herkkuva.
Kaikki toivo ei siis ole mennyt. Minä (ehkä) pystyn tekemään sen. Jättämään Kabanossin lopullisesti. Mutta en ilman muistojuhlaa, jota vietän säännöllisesti päivittäin syömällä hevosen lailla vegetableseita. Rauskista. Nam. (Yök.)
Viimeisen aterian konsekraation substanssina käytän siis makkaran sijaan nyt kasvikunnan tuotteita. Öylättinä vihanneksia ja viininä Nutrilett-puruliuos-juomavelliä, joka maistuu maukkaalta – varsinkin, jos laihduttajalla sattuu olemaan hyvä mielikuvitus. Ja minulla sellainen on.
Hyvästi Kabanossi – mun ainoain. Suo rakastin paljon, häntä rakastan ehkä enemmän, ole mulle ikuisesti - Vihanneskaalikeittoa.
Amen
*
Muistolaulu Makkaralle
Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Kun tulen kiinni sinuun
jumalatkin uskoo minuun
vaikka itse aina usko en
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Häntä rakastin paljon
sua rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
http://www.lyricsbox.com/juice-leskinen-lyrics-syksyn-savel-lb6bcvq.html
July 13, 2008
Jumalan rakastajan uni
(Oikolukija kävi täällä uudestaan päätään pudistellen klo: 23.35)
Vietin koko aamupäivän Sören Kierkegaardin kanssa homoseksuaalisessa suhteessa. Tosin olimme unessa, mutta se kaikki tuntui kuitenkin niin todelliselta. Sören neuvoi minua: ’Älä lankea pyyteettömiin. He ovat kaikkein petollisimpia’.
'Niin on Friedrich-setäkin minulle sanonut', vastasin hänelle, 'mutta tämä on niin vaikea asia, minä en ole kyennyt sitä ymmärtämään'.
Rakasteltuamme ja lauettuamme tuntui kuin sekä mieli että ruumis olisivat käyneet nirvanassa – ja niinhän ne olivatkin. Ek-staasi. Ulkopuolella ajan ja tilan.
Valitettavasti vain jouduimme orgasmin jälkeen palaamaan omaan itsekkääseen joskin nerokkaaseen minäämme ja aloimme keskustella. Keskustelu on ihmisen rationaalinen tapa yrittää päästä takaisin ekstaasiin. Platon sen tiesi, vaikka hänen suuri roolihenkilönsä Sokrates oli jopa nirvanan läpäisevässä ironiassaan kaikkea muuta kuin ekstaattinen.
Mutta Sokrates tiesi, mitä hulluus on, vaikka hän ei ollut varma pystyisikö välttämään tuon hulluuden huonoja puolia: agonia, himoa, katkeraa mustasukkaisuutta ja jopa raivoa, jotka olivat niin erottamattomalla tavalla naamioituneet ja limittyneet hyvän hulluuden, eroksen, rakkauden, kanssa.
’Olenko minä hirviö, Typhon, vai onko minun tehtävänäni olla jumalan tänne maailmankaikkeuteen asettama vartiomies, joka suojelee hyvettä ja kunniaa’, kysyi Sokrates, ikäänkuin vastaten, plataanipuun alla istuskelleelta seuralaiseltaan, kauniilta nuorukaiselta.
Sokrates jäi ilman vastausta. Kuten aina.
*
Kierkegaardin suuret, surulliset silmät katsoivat minuun: ’Ei voi vain rakastaa – vaikka pitäisi. Ainakaan tässä maailmassa. Eikä sinne toiseen pääse kuin hetkellisesti.
Katsos rakas ystävä’, jatkoi tuo nerokas ja intohimoinen rakastaja’: ’Jumala on suurin viettelijä. Tiesitkö sen? Jumala lupaa meille kaiken, mutta ei anna mitään – siis mitään muuta kuin intohimon, kaipauksen ja ekstaasin. Toisin sanoen vajavaisen itsemme ja minuutemme – jotta voisimme opetella kadottamaan sen, ja siten täydellistymään löytämällä itsemme uudestaan Hänessä.’
Tuohan kuulostaa ihan Paavalilta, minä sanoin. ’Se on Paavalia’, vastasi S. ’Paavali sai kutsun Jumalalta Damaskon tiellä, ja sen jälkeen mikään muu kuin Kristuksen rakkaus ei merkinnyt hänelle mitään.’
Senkö tähden Paavali ei mennyt naimisiin? Senkö tähden sinä annoit Reginelle rukkaset? Rakkauden tähden?
’Sinä alat oppia Rauno. Sinusta tulee vielä joskus Jumalan rakastaja. Ja kun me molemmat rakastamme Jumalaa – samaa Jumalaa, jos sallit minulle tämän pikku blasfemian, niin me emme enää tarvitse toisiamme seksuaalisesti, emme ole itsekkäästi haluavia ja toisiamme viettelyksellä riivaavia.
Meillä on silloin jotain paljon enemmän – jotain, joka yhdistää meidät ikuisesti. Agape.
*
Tässä kohdassa heräsin ja kirjoitin kaiken heti ylös. Nyt kun luen, mitä olen kirjoittanut, mieleni täyttää kovin surullinen ja jollain käsittämättömällä tavalla ääretön mutta yhä silti käsin kosketeltavasti läsnäoleva lempeys.
Vietin koko aamupäivän Sören Kierkegaardin kanssa homoseksuaalisessa suhteessa. Tosin olimme unessa, mutta se kaikki tuntui kuitenkin niin todelliselta. Sören neuvoi minua: ’Älä lankea pyyteettömiin. He ovat kaikkein petollisimpia’.
'Niin on Friedrich-setäkin minulle sanonut', vastasin hänelle, 'mutta tämä on niin vaikea asia, minä en ole kyennyt sitä ymmärtämään'.
Rakasteltuamme ja lauettuamme tuntui kuin sekä mieli että ruumis olisivat käyneet nirvanassa – ja niinhän ne olivatkin. Ek-staasi. Ulkopuolella ajan ja tilan.
Valitettavasti vain jouduimme orgasmin jälkeen palaamaan omaan itsekkääseen joskin nerokkaaseen minäämme ja aloimme keskustella. Keskustelu on ihmisen rationaalinen tapa yrittää päästä takaisin ekstaasiin. Platon sen tiesi, vaikka hänen suuri roolihenkilönsä Sokrates oli jopa nirvanan läpäisevässä ironiassaan kaikkea muuta kuin ekstaattinen.
Mutta Sokrates tiesi, mitä hulluus on, vaikka hän ei ollut varma pystyisikö välttämään tuon hulluuden huonoja puolia: agonia, himoa, katkeraa mustasukkaisuutta ja jopa raivoa, jotka olivat niin erottamattomalla tavalla naamioituneet ja limittyneet hyvän hulluuden, eroksen, rakkauden, kanssa.
’Olenko minä hirviö, Typhon, vai onko minun tehtävänäni olla jumalan tänne maailmankaikkeuteen asettama vartiomies, joka suojelee hyvettä ja kunniaa’, kysyi Sokrates, ikäänkuin vastaten, plataanipuun alla istuskelleelta seuralaiseltaan, kauniilta nuorukaiselta.
Sokrates jäi ilman vastausta. Kuten aina.
*
Kierkegaardin suuret, surulliset silmät katsoivat minuun: ’Ei voi vain rakastaa – vaikka pitäisi. Ainakaan tässä maailmassa. Eikä sinne toiseen pääse kuin hetkellisesti.
Katsos rakas ystävä’, jatkoi tuo nerokas ja intohimoinen rakastaja’: ’Jumala on suurin viettelijä. Tiesitkö sen? Jumala lupaa meille kaiken, mutta ei anna mitään – siis mitään muuta kuin intohimon, kaipauksen ja ekstaasin. Toisin sanoen vajavaisen itsemme ja minuutemme – jotta voisimme opetella kadottamaan sen, ja siten täydellistymään löytämällä itsemme uudestaan Hänessä.’
Tuohan kuulostaa ihan Paavalilta, minä sanoin. ’Se on Paavalia’, vastasi S. ’Paavali sai kutsun Jumalalta Damaskon tiellä, ja sen jälkeen mikään muu kuin Kristuksen rakkaus ei merkinnyt hänelle mitään.’
Senkö tähden Paavali ei mennyt naimisiin? Senkö tähden sinä annoit Reginelle rukkaset? Rakkauden tähden?
’Sinä alat oppia Rauno. Sinusta tulee vielä joskus Jumalan rakastaja. Ja kun me molemmat rakastamme Jumalaa – samaa Jumalaa, jos sallit minulle tämän pikku blasfemian, niin me emme enää tarvitse toisiamme seksuaalisesti, emme ole itsekkäästi haluavia ja toisiamme viettelyksellä riivaavia.
Meillä on silloin jotain paljon enemmän – jotain, joka yhdistää meidät ikuisesti. Agape.
*
Tässä kohdassa heräsin ja kirjoitin kaiken heti ylös. Nyt kun luen, mitä olen kirjoittanut, mieleni täyttää kovin surullinen ja jollain käsittämättömällä tavalla ääretön mutta yhä silti käsin kosketeltavasti läsnäoleva lempeys.
May 22, 2007
Aforismi 'rivouden fenomenologiasta'
Kirjoitettu kommentiksi Androgyynihullumiehen päreeseen Rivo, irstas.*
AHM
Päivän mietelause "Rivous merkitsee salaisuuden menettämistä, informaatioon ja kommunikaatioon kokonaan liukenemista." (Jean Baudrillard)
RR
Rivouden fenomenologia
'Kun ei ole enää mitään, minkä rikkomisessa olisi 'pyhyyden ja pahuuden ekstaattista elementtiä', elämästä tulee rivoa: latteaa, banaalia, turruttavaa ei-mitään, pakonomaista ja mekaanista pyrkimystä laukeamiseen; - juuri sellainen on kuin elävältä kuolemista: ruumis sätkii jatkuvasti nautinnon ja orgasmin kourissa, mutta mieli on tyhjä ja tahdoton kuin kuolleen katse'.
*
Subscribe to:
Comments (Atom)