Hamletia (liian) vapaasti improvisoiden

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen peripetia.
*
I
Olen pohtinut, mikä olisi ratkaiseva juonenkäänne Hamletissa. Ilmeisesti sitä ei oikeastaan perimmältään ole (ks. kuitenkin III) - ja juuri sen puutteeseen kiteytyy paradoksaalisesti Tanskan prinssin tragedian koko peripetia: mahdottomuus toimia tilanteessa, jossa hän toki voisi tehdä sen, minkä on kokenut tehtäväkseen annetun.

Hamlet jää keikkumaan ikäänkuin taivaan ja maan väliin: kostaako vai olla kostamatta? Toimiako kuin eläimelliset vaistot sanelevat vai antaa olla ja armahtaa. Siten Hamletin tärkeimpänä käännekohtana voisi pitää sitä, että hän on kyvytön tekemään murhaa, koska hän tajuaa sekä jo tapahtuneen että oman tilanteensa ja asemansa siinä siinä liian hyvin.

Hamlet on kyllä toiminnan mies, mutta tässä perimmäisessä, näytelmän alkuun asetetussa isän haamun ilmestymisessä, jossa haamu vaatii 'kostamaan...mitä rikollisin ja epäluonnollisin murha', mutta ei vaadi nimenomaan murhaamaan, mikä tietysti tuntuisi luonnollisimmalta reaktiolta kyseisessä tapauksessa, vaan ilmaisee asian epämääräisesti: 'kuinka tahansa panetkin tämän toimeen' - tässä harkinnavaraisuuden mahdollisuudessa tapahtuu ja ratkeaa tavallaan koko juonen dramaturginen kulku.

Hamletin epävarmuus, jota hän pakenee osoittain kai tietoisesti puolihulluuteen, ilmentää käännettä ikäänkuin sisäänpäin suuntautuvana ratkaisuna - 'imploosiona', joka - vaikka lopulta aiheuttaakin toimimattomuuttaan epäsuoraan ja vahingossa? Claudiuksen murhan, Hamletin itsensä ja hänen läheistensä kuoleman, ei ole tämän tragedian perimmäinen käänne.

Hamletin todellinen traaginen erehdys: hamartia, josta peripetia seuraa, on lähes itsetuhoisesti sisäänpäin kääntynyt voimattomuus toimia. Kaikki muu - kaikki ne ruumiit, joita näytelmässä tulee kasapäin, niin että melkein kaikki kuolevat, on toissijaista.

On Shakespearen neroutta, että hän osasi kääntää tällä tavoin peripetian ikäänkuin päälaelleen, imploosioksi, joka kuitenkin yhtä kaikki muuttuu hamartiaksi - erehdykseksi, josta seuraa kaikki se, mihin Hamlet ei epäröinnillään pyrkinyt.

Tässä mielessä Tanskan prinssin kohtalo on todella kaikkein traagisin tragedia, koska päähenkilö ei Oidipuksen tavoin yritä välttää kohtaloaan ja juuri sitä välttäessään tule toteuttaneeksi sitä, eikä päädy Antigonen tavoin elävältä haudatuksi vaatiessaan moraalisesti oikeudenmukaista kohtelua kuolleelle veljelleen vastoin valtion kirjaimellista lakia ja traditiota.

Verrattuna jo sinänsä yksinäisiin hahmoihin: a) antisankariin: Oidipus ja b) sankariin: Antigone, Hamlet on täysin - suorastaan käsittämättömän yksin.
Hänessä ei ole kunnioitustamme herättävää sankaruutta eikä sääliämme ja myötätuntoamme nostattavaa, kohtalon armoilla olevaa antisankaruutta.

Hamlet on minun mielestäni tyypillisesti eksistentialistinen hahmo - ihminen ilman mitään kiintopistettä yhtään mihinkään, vaikka - ja ehkä juuri siksi - hänellä on tieto ja keinot ratkaista tilanne: kostaa eli tappaa setänsä Claudius.

Mutta maailman, ihmissuhteitten, kohtalon ja lopulta jopa varman tiedon paradoksaalinen absurdisuus tekee hänen ilmeisestä voitostaan (kostostaan) tyhjän. Tämänkin Hamlet tajuaa.

Prinssillä on kädessään voittamaton värisuora, mutta hän ei tee sillä mitään, koska hän ei halua tappaa. Hän on enemmän ihmimillinen ja myötätuntoinen kuin eläimellisen brutaali ja välinpitämätön. Hamlet passaa, vaikka kukaan ei mahda hänen korteilleen mitään - ja silti hän ei ole pelkuri eikä saamaton raukka vaan enemmän ihminen kuin kukaan ihminen koskaan!

Hamlet ei ajattele pakoa, koska hän tietää jo, ettei pääse pakoon - itseään. Hän ei pyri nousemaan moraalisesti alistavan ja epäoikeudenmukaisen vallan yläpuolelle, koska ei ole sellaista valtaa, jonka yläpuolelle hän pääsisi murhaamalla Claudiuksen - tai olemalla murhaamatta. Ja silti hän tuhoutuu - kuten kaikki muutkin.

Shakespeare ei kuitenkaan jätä epäselväksi yhtä seikkaa, joka ennakoi piilotajunnan psykologiaa, heideggerilaisen eksistenssifilosofian ajatusta siitä, miten ihminen on heitetty maailmaan elääkseen vain kuolemaa silmällä pitäen ja lopulta absurdia, dadaistis-ekspressionistista mielettömyyttä, joka kulminoituu myöhemmin esimerkiksi Edvard Munchin Huudossa tai Salvador Dalin uninäyissä.

Aika on mennyt sijoiltaan. Eikä Hamlet kykene aikaa takaisin paikalleen kääntämään. Kaikki on lopullisesti 'vinossa' ja kulkemassa kohti tuhoa, josta kukaan ei välttämättä hyödy, ja jota kukaan ei siten myöskään tarvitse. Tappaminen ja murhaaminen osoittautuu ja osoitetaan tässä näytelmässä ihmisluonnon ja ihmissuhteitten mielettömyyden apokalypsiksi.

Lopulta - niin kovin vaivaannuttavalta ja ehkä jopa aavemaiselta kuin se katsojasta saattaa tuntuakin - vain hulluuden mahdottomassa tilanteessaan 'valinnut' Hamlet - tuo 'tuhlattu, jalo mieli', kuten Ofelia vaikeroi - on ainut, joka nousee kaiken mielettömyyden yläpuolelle - silti yhä muiden tavoin tuhoutuen.

II
Siten Hamlet-tragedian peripetia ei ole nimenomaan vain juonellis-dramaturginen siirtymä vaan päähenkilön omassa tietoisuudessa tapahtuvaa muutosta.

Se ilmenee 1) näennäisesti Hamletin hulluutena, 2) toissijaisesti hänen kyvyttömyytenään toimia ja 3) ensisijaisesti tietoisuutena siitä, että hänelle on annettu mahdoton tehtävä, josta ei voi suoriutua täysin kunniallisesti ja ehkä lopulta tuhoutumatta ihmisten välisten intohimojen, kaunojen ja vallanhalun konflikteissa - ja että vaikka jollain olisi kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, hän ei viime kädessä - mikäli aikoo toimia oikein, voi tehdä oikeastaan yhtään mitään - ei edes paeta. Hänen on vain elettävä elämäänsä eteenpäin niinkuin parhaaksi näkee.

Hamletin 'peripetia' - sisäinen muutos ja muuttumattomuus - tapahtuu viime kädessä näytelmän katsojassa, mutta tällä kertaa ilman katharsista - vaikutuksen ollessa kuten sanottu lähes sietämätömän hämmentävä ja pitkäkestoinen.

Encore

Tanskan prinssin mahdoton tilanne siis muuttaa meitä - katsojia sekä lukijoita - ei niinkään Hamletia tai ketään muutakaan näytelmän henkilöhahmoa. Ja juuri tämä on Shakespearen suurinta neroutta. Tehdä katsojasta Hamlet - kirjaimellisesti isänsä haamun riivaama mies, joka ei kykene kostamaan tämän murhaa, koska kostaessaan hän vajoaisi takaisin moraalisen vajavuuden tilaan, koston kierteeseen ja juonitteluihin vailla loppua.

Hamlet ei kiellä koston mahdollisuutta, mutta kun hän sanoo kyllä, hän sanoo niin jollekin aivan muulle ratkaisulle, josta hänellä eikä katsojallakaan voi olla kuin enintään heikko aavistus.

Ajattelen varsin uhkarohkeasti, että tuo aavistus sisältäisi ikäänkuin häivähdyksen perverssiä armoa, ja että Hamlet olisi niin kyynisen, illuusiottoman joskin leikittelevän ja brittiläisesti pragmaattisen Shakespearen ainoa potentiaalinen pyhimyshahmo.

Tai jos ei nyt toki sentään pyhimys niin hieman ilkikurisesti sanaleikitelläksemme - Hamletista löytyy paljon sellaisia 'oireita, joista pyhimykset on tehty' (vrt. Tempest - We are such stuff as dreams are made on).

Toistan kuitenkin vielä kerran: Hamletia ei riivaa usko siihen, miten asiat saattaisivat olla vaan tieto siitä, miten ne ovat.

III
Alla kuvaus siitä, mikä estää Hamletia tappamasta Claudiusta, ja mikä lopulta aiheuttaa Hamletin ja hänen läheistensä kuoleman. Itse yritän nähdä ikäänkuin tämän selityksen läpi, joten retoriset tulkinnat ovat täysin omalla vastuullani.

Hamlet

In Shakespeare’s tragedy, Hamlet: Prince of Denmark, the peripeteia occurs in Act 3 scene 3 when Hamlet sees King Claudius praying alone. It is the perfect opportunity to avenge his father and kill Claudius. Hamlet draws his sword, but then hesitates. He realizes that Claudius is praying, and that if he killed Claudius, then Claudius would go straight to heaven and Hamlet would not have avenged his father. Hamlet decides not to “take him [Claudius] in the purging of his soul,/ When he is fit and seasoned for passage” (Shakespeare 90-91). He resolves to “know thou a more horrid hent”, or wait for a more horrible occasion (93).

The irony of the situation is that, unbeknownst to Hamlet, Claudius cannot ask for forgiveness for murdering his brother because he is “still possessed/ Of those effects for which I [Claudius] did the murder./ My crown, mine own ambition, and my queen” (57-59). This scene marks Hamlet’s point of no return in avenging his father and his hesitation allows Claudius to constantly be one step ahead.

In the end, it is Hamlet’s hesitation that causes the death of himself, his mother, Laertes, and Ophelia.

On the other hand, according to Hegel’s theory of the tragic, tragedy is “set in train by a peripatetic act that rebounds upon the agent as a conflict between ethical powers” (Finlayson 500). The downfall of the hero is because of an act done in error rather than from a character flaw, so therefore, the character is responsible, at least in part, for his or her downfall (501). In Hamlet’s case, it is the lack of action that causes his downfall and eventual death.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Peripeteia

http://blogit.helsinki.fi/pzrautia/post46.htm
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html
Imploosio – Wikipedia