Kirjoitettu kommentiksi Merin kommenttiin päreessä kirjallista kitkutusta.
*
LSD:n kokeilu terapeuttisessa tarkoituksessa oli yksi (monista) surullinen vaihe skitsofrenian hoidon historiassa. Ja nimenomaan jopa antipsykiatriaa lähellä olevien tahojen (esim. Ronald Laing) historiassa.
Kokeilujen tulokset olivat vähintäinkin kyseenalaisia (psyykkisen tilan arviointi ennen ja jälkeen kokeen vaikeaa) - joskus jopa katasfrofaalisia (trippi jäi päälle) tai plus miinus nolla (ei reaktiota).
Kaikkea sitä mielen vapauttamisen nimissä tehdäänkin. Eikö olisi parempi pitää mieli 'vankilassaan' ja tarkastella maailmaa sieltä käsin ihan vain varovasti - vailla illuusioita jostain autuaaksi tekevästä tajunnan laajentumasta.
Ekstaattisen hörhöilemisen harjoittamiseen - jos siihen on pakottavaa tarvetta - löytyy kyllä helpompia ja vaarattomampiakin konsteja. Kuten nyt esimerkiksi amerikkalaisten sarjafilmien katselu...
*
Lääke on potentiaalin ja kontingentin funktionsa vuoksi ymmärretty aina samanaikaisesti myös myrkyksi (ks. PS.), mitä seikkaa saatamme tietenkin pitää ikäänkuin lieventävänä asianhaarana tuomitessamme noitten antipsykiatristen ja reichilaisten LSD-poppamiesten toimia 1960-luvulla.
Toki aina jälkeenpäin voi olla viisaampi, mutta kun ajattelen vielä kerran näitten psykiatrien beat-generation-henkistä ja hippi-ideologista maailmankatsomusta, en voi edelleenkään olla ihmettelemättä, mikä merkillinen autuus tajunnan laajenemisen tavoitteluun oikein sisältyy/yi.
Kysehän on mielen tasapainoa horjuttavasta epänormaalista tilasta, joka voi toki olla nimenomaan autuaallinen, mutta johon väistämättä kehittyy addiktio, koska ihminen ei voi elää jatkuvaa orgasmia kuin kuolemassa.
Trippien välillä pitää elää ihan vain tavallista, tylsää ja huolten täyttämää elämää. Ja mitä pakonomaisemmin trippiä pyrkii jatkamaan sekä ylläpitämään, sitä vähemmän siitä saa kicksejä. Nautinnot kun ovat yleensä aina askeettisia ja muuttuessaan eksessiivisiksi ne latistuvat.
Tämä kritiikki ei tosin välttämättä päde intohimoiseen (ja pakkoneuroottiseen) uskonnonharjoittamiseen eikä tietyn varauksin polygaamiseen seksiin, joskin mainittuja ilmiöitä tulee tarkastella yleistämistä välttäen tapauskohtaisesti.
Fenomenologian hengessä voidaan kuitenkin nyt esittää fundamentaalinen kysymys: onko pyrkimys ekstaasiin - sekä 'itseaiheutettuun' (seksuaalisuus: dopamiinin ja endorfiinien luonnollinen vapautuminen) että lääkkeen ikäänkuin ulkoapäin stimuloimaan - oire 'kuolemanvietistä´?!
Vastaukseni kuulu: kyllä. Näin lähellä elämänvietti ja kuolemanvietti ovat toisiaan. Itse asiassa ne sisältyvät erottamattomasti toisiinsa.
*
PS.
Pharmacy
c.1386, "a medicine," from O.Fr. farmacie, from M.L. pharmacia, from Gk. pharmakeia "use of drugs or medicines," from pharmakeus "preparer of drugs," from pharmakon "drug, poison, philter, charm, spell, enchantment." Meaning "use or administration of drugs" is attested from c.1400; that of "place where drugs are prepared and dispensed" is first recorded 1833. Pharmacist coined in Eng. 1834.
5 comments:
HEHI!
Hyviä pointteja, joskin tästä huokuu ehkä hieman vääristynyt kuva ainakin mitä tulee LSD:n vaikutuksiin. Niitä ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata ekstaattiseksi dopamiini- tai endorfiiniryöpyksi siinä mielessä, että vaikutuksena olisi mielihyvä, onnellisuus tai tyytyväisyys.
Se ei myöskään sisällä juuri ollenkaan addiktiopotentiaalia. Tämän voi tarkistaa lääketieteellisistäkin lähteistä. Totta kai on niitä hyvin harvoja, jotka kehittävät jonkinlaisen elämäntavan LSD:n ja vastaavien psykedeelien ympärille. Jo fysiologisesti tosin on mahdotonta olla jatkuvassa LSD-päihtymyksessä, mikä kokemuksen tuntevasta kuuloistaisi lähinnä painajaiselta (kun jo se 8-12 tuntia tuntuu tarpeettomasti ikuisuudelta).
Itse asiassa LSD aiheuttaa normaalissa henkilössä usein vahvankin tunteen siitä, "ettei enää". Joillain tämä tunne unohtuu esim. kuukausien kuluessa tai vertaisryhmän antamien virikkeiden vuoksi. Itse en kyllä ymmärrä, miten LSD:n varaan voi rakentaa minkäänlaista tapaa, kulttia tai oppia "tajunnan laajentamisesta".
Kaiken kaikkiaan näistä asioista on hyvin vaikea puhua, jos ei ole omaa kokemusta. Klisee, tiedän, mutta tässä asiassa vain erityisen totta.
Kiitos tarkennuksistasi.
Sen verran tiedän kyllä itsekin (en kokemuksesta), että LSD ei aiheuta euforiaa vaan jotain 'muuta'.
LSD- tai ylipäätään huumekultit ovat minulle henkilökohtaisesti melko tuntemattomia. Tavallisessa alkoholissa on ollut meikäläiselle ihan tarpeeksi onnea ja kauhua tämän elämän aikana. Tiedä sitten tulevista...
Juu, eihän sitä ehdoin tahdoin kannata riskeraata mielenterveyttään. Vaikka ahdistavat kokemukset eivät mitenkään älyttömän harvinaisia psykedeelien kanssa ole, ja vielä hyvin huomattavasti pienempi on pysyvien ongelmien aiheutuminen, ei sitä halua välttämättä lotota sellaisilla panoksilla.
Kriminalisointiin johtaneet 60-luvun ongelmat liittyivät käsittääkseni katukäytön ongelmiin, kun ainetta käytettiin valvomattomissa ja rauhattomissa oloissa. Kliinisissä kokeiluissa puolestaan ongelmat olivat harvinaisia sen jälkeen, kun ymmärrettiin, että ne kliiniset sairaalaolosuhteet eivät olleet ehkä niitä parhaimpia.
Nyt muuten on näitä aineita vuosikymmenien tauon jälkeen alettu kokeilla lääketieteellisesti uudelleen, ja alustavasti lupaavanoloisia tuloksia on saavutettu muistaakseni esim. alkoholistien hoidossa ja syöpäsairaiden terminaalivaiheessa. "Viimeinen trippi" Aldous Huxleyn tyyliin ei kuulostaisikaan hassumalta, vai? ;)
Tuo Huxleyn Doors of Perception on muuten ihan OK "trippistoori", mutta ei senkään perusteella vielä ehkä voi saada täyttä käsitystä näista kummallisista, hyvin *oudoista* aineista.
Kirjoitinpa vähän hutiloiden. Asia tullee silti selväksi.
Post a Comment