Yksinkertaista 'mystiikkaa'

Kielimafia vieraili taas noin klo: 22.10 - ks. PS.
I
Saavutettuaan pysyvän rauhan tilan ihminen luultavasti vain katselee eteensä sen kummemmin mitään ajattelematta. Hän ei enää tarvitse ajatuksia. Hän vain on. Tyhjä ja täysi yhtäaikaa. Jokainen artikuloitu ajatuspropositio on silloin täysin tarpeeton - ellei peräti vahingollinen - itse 'tyhjän täyteyden', joka on sukua täydellisyydelle, kannalta.

Miten paljon sanoja onkaan käytetty tuon täydellisyyden kuvaamiseksi ja tavoittamiseksi. Tajuamatta, että jokainen sana on itsessään sekä ovi että muuri. Yritys ilmaista kielellisesti jotain, mikä ei ole olemassa, jotain minkä kieli vangitessaan muuttaa joksikin toiseksi kuin, mitä se itsessään on ei-olevana.

Tällä tavoin tietoisuutemme kuitenkin toimii. Tällä tavoin tietoinen havainnointi ja kokeminen ylipäätään on mahdollista - etäännyttämällä ja käsitteellistämällä. Se, mitä ei voi esittää välittömästi ja suoraan (esimerkiksi äärettömyys) on pakko käsitteellistää ja symbolisoida, jotta siitä voisi puhua.

Mutta juuri tätä on ontologinen ero. Juuri tässä ja tämänkaltaisessa sanan ja käsitteen esiinmanaamisessa todellisuuden ilmaisijaksi piilee yhtä aikaa sekä alkuperäinen tietoisuuden olemassaolon mahdollisuus ja edellytys että sen lopullinen kyvyttömyys tai vajavuus suhteessa todellisuuteen - suhteessa havainnon muuttuviin kohteisiin sekä kokemuksen ailahtelevaan ja ambivalettiin kaoottisuuteen.

Tietoisuus havaitsee kohteensa eron kautta ja hinnalla. Sen vuoksi tietoinen havainto ei koskaan saavuta havainnon kohdetta sellaisenaan. Jos se havaitsisi, se kumoaisi itsensä ikäänkuin tarpeettomana, koska tietoisuuden mahdollistava ero/etäisyys havainnon kohteesta olisi näin sulkeutunut.

II
Filosofi, tiedemies ja taiteilija käyttävät ja rakastavat sanoja välineellisesti ('havaintoteknisesti') samalla tavalla yrittäen jokainen tahollaan paljastaa jotain, mikä on totta ja aitoa todellisuudessa - sekä ulkoisessa (luonnossa) että sisäisessä (emootioissa). Kuitenkaan he eivät painota aivan samoja asioita.

Tiedemies pyrkii tekemään sanoista yhtäpitäviä malleja todellisuuden kanssa. Esimerkkinä tästä Wittgensteinin Tractatuksen kuvateoria, jossa jokainen elementaarilause on todellisuuden kuva. Toisin sanoen - todellisuuden ja sanan välillä vallitsee looginen isomorfia edellyttäen, että sana on semanttisesti verifioitavissa yksi yhteen todellisuuden kuvaksi.

Myöhemmin Wittgenstein tunnetusti luopui tästä ajatuksesta kielipeli-ideansa hyväksi pitäen sitä metafysiikkana, jolla kieli on jopa tiedemiehenkin lumonnut. Ikäänkuin todellisuus voisi olla meille jotain annettua - jotain, joka sellaisenaan voisi sisältyä yhteen ainoaan ja määrättyyn tieteen kieleen.

Myös taiteilija pyrkii löytämään kuvien, sanojen, esineitten ja sävelten kautta pätevän korrespondenssin suhteessa todellisuuteen. Mutta tiedemiehestä taiteilijan erottaa jyrkästi se, ettei hän oleta todellisuuden olevan yksi ja sama - ei ainakaan taidetuotteessa. Niinpä taitelija ei myöskään voi edes etsiä ja esittää todellisuutta yhtenä ja samana, vaikka hänen taiteensa perimmältään olisikin tietyn, yhden ja samantyyppisen motiivin ja intention ilmaisua.

Taide on perimmältään performaatiota - kommunikaatiota - ei mikään jähmettynyt objekti, ikuinen totuus tai lainalaisuus. Suurimmassa taiteessa todellisuus kohtaa kokijansa subjektiivisessa elämyksessä negatiivisen positiivisuuden muodossa - herättäen voimakkaan tunteen omasta tyhjyydestään, joka kuitenkin kommunikoi äärimmäisen vahvasti. Juuri tästä Immanuel Kant puhuu kirjoittaessaan ylevän kokemuksesta. Sellaista ei voi herättää kuin esteettinen asenne - intressi, jonka pyyteellisyys paradoksaalisesti kumoutuu taideobjektin kokemisen universaaliudessa.

Filosofin suhdetta todellisuuteen voinee pitää ainutlaatuisena länsimaisen kulttuurin kehityksen kannalta. Myös filosofi etsii totuutta samassa mielessä kuin tiedemies pysyviä lainalaisuuksia, mutta koska filosofin kenttänä ei ole ensisijaisesti havaittava vaan käsitettävä eli käsitteillä operoitava todellisuus, hänen suhteensa maailmaan ei ole riippuvainen nimenomaan havainnon säännönmukaisuuksista ja sattumanvaraisuuksista, vaan se on alunperin aina jo kielellis-käsitteellinen.

Huolimatta siitä, että on sitoutunut kieleen, filosofi kuitenkin tekee eron suhteessa taiteilijaan. Filosofi ei 'usko' sanoihin tai niiden 'maagiseen' tehoon samassa mielessä kuin ilmaisun performatiivisesta voimasta elävä esteetikko ja toisaalta mittalaitteen antaman tuloksen ja todellisuuden yhtenevyyteen matemaattisessa kaavassa uskova tiedemies.

Filosofin totuus on Käsite - Sana. Sana/Käsite on jotain samassa mielessä lukkoonlyötyä ja pysyvää kuin kreikan Logos, mutta joka kuitenkin samalla sisällyttää itseensä muutoksen dynamiikan - empiiris-semanttisen tapahtumisen, jonka sofistikoitunein ilmenemismuoto antiikin ajalla oli Plotinoksen uusplatonistinen oppi Yhdestä ja sen emanaatiosta.

Voidaan sanoa, että Yksi, Logos, ja emanaatio ovat filosofian ja filosofin peruskäsitteet todellisuuden kielellisessä hahmottamisessa. Yksi on kaikkeus, Logos on kaikkeuden järki ihmisessä ja emanaatio todellisuuden tapahtumisen perimmäinen prosessi.

Tällainen kolmijako on täysin metafyysinen. Se eroaa tieteen pyrkimyksestä havaintoeksaktiuteen ja esittävän kokemuksellisuuden tapahtumisesta taiteessa. Se ei ole myöskään uskonnollinen, vaikka lähentyykin mystiikkaa.

Kyseessä on filosofille ominainen tapa käyttää tiettyjä sanoja - ikäänkuin käsitteiden omassa maailmassa, joka on itsenäinen kenttä, mutta joka samalla kattaa kaiken: niin havaittavan kuin koettavan ja esittävän/esitettävänkin todellisuuden.

Ainoa, mitä filosofia ei voi antaa, on eksistentiaalinen pelastus ja lunastus. Siihen kykenee vain uskonto ja oleellisin varauksin taide (elämyksellisessä todellisuussuhteessaan, joka luo merkityksiä), ja jos filosofi haluaa - kuten joskus käy - etsiä pelastusta käsitteellisestä maailmasta, hän enemmän tai vähemmän hylkää filosofian ja siirtyy avoimesti juuri mystiikan alueelle.

On sitten asia erikseen, milloin tämän siirtymän mystiikkaan oletetaan tapahtuvan jokun filosofin ajattelussa. Onko esimerkiksi Heideggerin perimmältään agnostinen Olemisen filosofia tulkittavissa mystiikaksi ainakin joissain hänen myöhäiskauden teksteissään (esim. 'Gelasseinheit-puhe')? Mielestäni ei välttämättä ole, mutta jätän tämän kysymyksen tässä auki.

Myöskään tieteellinen asenne ei todellisuussuhteessaan ja maailmakuvassaan pyri antamaan mitään pelastuksenkaltaista ilmoitusta tai sanomaa ikäänkuin uskontoa korvaamaan, joskin myös tiedemies (ja -nainen) saattaa taiteilijan tavoin kokea työtään kohtaan senkaltaista ja -tyyppistä kutsumusta, jota voisi hyvin väljässä mielessä kutsua henkiseksi - spirituaaliseksi.

Kyse ei tietenkään ole tällöin mistään tunnustuksellisesta, uskonnollisesta asenteesta vaan kokemuksellisesta avoimmuudesta kaikille psyykkis-henkisen alueen elementeille, aspekteille, ja perspektiiveille.

III
Palatakseni alkuun ja sen tunnetilaan, rohkenen väittää, että pysyvän rauhan, eräänlaisen tyhjän täyteyden, jolle pyhä huolettomuus on sukua, kokeminen ja saavuttaminen, mahdollistuu kaikkien edellä kuvattujen diskurssien kautta, mutta silti se itsessään on jotain niistä täysin irrallista - niihin koskaan palautumatonta ja niden vokabulaarilla definitiivisesti selitettävissä tai edes ymmärrettävissä olevaa.

Tätä erityistä 'tilaa' voidaan kutsua mystiseksi, mutta vain sillä edellytyksellä, että meillä ei ole suoraa havaintokäsitteistöä tai performatiivista 'dramaturgiaa' kyseisen 'ek-staasin' (kirjaimellisesti: pysyvän tilan ulkopuolella) ilmaisemiseksi/-lle.

Olen itse hieman kieli poskessa kehitellyt käsitteellisen määritelmän tämänkaltaisille kokemuksille/elämykselle: kineettis-skemaattinen impressio. Sitä makustelkoon ja pohtikoon tykönänsä ken haluaa.

Sanahirviön ilmaisema tunne ei kuitenkaan itsessään ole mikään outo tai vaikea asia. Jokainen, joka on joskus kauniina kesäiltana kesämökillä ollessaan käynyt saunassa, tullut uimasta ja juonut nopeasti pari pulloa olutta janoonsa katsellen auringonlaskun varjoja sekä hiipuvia säteitä, tietää, minkälaisesta olotilasta minä puhun.

'Mystiikka' on yksinkertaista. Eihän se muuten mystiikkaa olisikaan.

PS.
Platoniin ja ylipäätään alkuperäisimmän filosofisen ajattelukäytännön vokabulaariin viitaten rohkenisin jopa sanomaan, että syvällisintä ajattelevan kokemisen tasoa tuossa saunan rappusilla kesäiltana istuskellessa voisi kutsua nimenomaan kontemplatiiviseksi tilaksi - kirjaimellisesti: 'näkemiseksi' (theoria, visio).
*
contemplation
c.1225, from O.Fr. contemplation, from L. contemplationem "act of looking at," from contemplari "to gaze attentively, observe," orig. "to mark out a space for observation" (as an augur does). From com- intensive prefix + templum "area for the taking of auguries" (see temple). Originally in Eng., "religious musing." Contemplate is from 1592; contemplative is from 1340.