September 22, 2008

Fiktiivinen tarina hulluudesta ja aaveista

Tämä pohdiskelu on omistettu Hamletille ja hänen isänsä haamulle.
I
Kausi Helvetissä on käyty läpi.

Selvisin siitä hengissä, mutta en ehkä ilman pysyviä traumoja. Pudotus manalaan oli kuitenkin niin raju, että sitä voi tosiaankin verrata kuolemaan. Henkiseen ja emotionaaliseen kuolemaan ainakin. Eikä siitä kuolemasta ollut hulluus kaukana.

Pakko myöntää, että kadun nyt syvästi joitain 'helvettireissullani' ääneen lausumiani ajatuksia, joitain kirjoittamiani sanoja sekä lauseita, mutta anteeksi en pyydä keneltäkään julkisesti, koska en ole ainoa asianosainen enkä siten myöskään ainoa syypää tässä emotionaalisessa kaaoksessa, johon tahtomattani ajauduin yhä syvemmälle vimeksi kuluneitten kuukausien aikana.

Yksityisesti voin toki pyytää anteeksi ja niin teenkin. Mutta siitä huolimatta kysyn heti perään: mitä järkeä ja merkitystä on pyytää keneltäkään anteeksi näitten emotionaalisten rauniotten keskellä, joiden varaan minun pitäisi rakentaa uusi elämä - taas kerran?

Kuka voisikaan antaa minulle anteeksi, ja mitä se lopulta hyödyttäisi? Olinhan itse mennyt tekemään klassisista klassisimman virheen - todellisen kardinaalimunauksen, koska rakastuin ihmiseen, jonka oli lopulta mahdoton rakastaa minua, ja jota minä en voinut koskaan rakastaa vilpittömästi ja täysin avoimesti.

Läpikäymästäni episodista löytyy lähes kaikki ainekset perinteiseen tragediaan, mikä siis merkitsee tässä, että ketään päähenkilöistä ei voi nimetä näytelmän konnaksi. Kukaan ei yksistään aiheuttanut tilanteen hajoamista, vaan kaikki olivat ikäänkuin yhtä aikaa ja vuoronperään edesauttamassa totaalia romahdusta.

Eräs tragedian perusteemoista on yleensä se, että sen henkilöt eivät ymmärrä - ainakaan tarpeeksi ajoissa, että he eivät hallitse omaa tai muiden tilannetta - että he eivät selviä vastuistaan ilman, että koko asetelma muuttuu perusteellisesti. Ei ainoastaan yhden tai kahden vaan mahdollisimman monen henkilön osalta.

Jos ja kun joku heistä viimein yrittää ratkaista ristitiitatilanteen ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä turvaan ja kuitenkin yhä samalla pelastaakseen vallinneesta asetelmasta edes sen (lähinnä itselleen) perustavimman osan, niin hän tulee mitä todennäköisimmin tuhoamaan ainakin yhden päähenkilön psyykkisen ja joskus jopa ulkoisen tilanteen.

Tragediassa kukaan ei voita, koska kukaan ei saa lopultakaan sitä, mitä alunperin halusi. Tragediassa on vain häviäjiä - ei syyllisiä eikä sankareita.

II
Mutta koska kaikki edellä kirjoitettu on minulle nyt käynyt selväksi, niin miksi tosiaankaan pyytäisin anteeksi keneltäkään muulta kuin itseltäni - niin ehkä mielettömältä kuin tällainen tunnustus jonkun korviin kuulostaakin.

Minä tein itseni suhteen perimmäisen virheen, ja olen sillä tavoin syypää - itselleni. Ja jos joltain pitää pyytää anteeksi, niin sen kohde olen minä itse. Siten minun on myös kyettävä antamaan itselleni anteeksi - armahtamaan itseni, koska muiden syyttäminen tai armon aneleminen heiltä vain jatkaa koston kierrettä.

Todellinen vapaus merkitsee riippumattomuutta, ja siihen minä pyrin. Täydelliseen riippumattomuuteen.
*
Kausi Helvetissä maksoi/maksaa minulle oman psyykeni horjumisen hinnan.

Oli emotionaalinen arviointivirhe mennä ja ajautua yhden ihmisen mielen ja alitajunnan syvyyksiin pitemmälle kuin se olisi milloinkaan ollut psyykkisesti mielekästä ja rationaalisesti järkevää, koska kohtaamani traumat, jotka läpielin, ja joita kosketin, satuttivat minua itseäni aivan liikaa.

Tätä kahden ihmisen välillä tapahtuvaa - usein tahatonta! - satuttamista nimitetään joskus rakkaudeksi. Suurin rakkauteen sisältyvä vaara kuitenkin on, että kääntyessään jostain syystä vihaksi rakkaudesta saattaa kehittyä henkisen väkivallan kauhistuttavin muoto.

Tämän satuttavuutensa vuoksi suuri rakkaus ei voi enää muuttua ystävyydeksi, kun taas ystävyydestä on mahdollista kasvaa rakkaus. Rakkaus ei luovu mistään, kun taas suuri ystävyys sen sijaan antaa toisen olla, ja tekee tällä tavoin tilaa rakkaudelle.

Mutta ehkä olen taas erehtynyt tunteitten tulkinnoissa. Ehkä vain retorisoin jälleen kerran. Ehkä olisi oikeampaa kutsua tuota aikaa helvetissä nimellä folie a deux - hulluudeksi kahden kesken: kaikkien affektiivisten elementtien, voimien ja perspektiivien emotionaaliseksi kaaokseksi - psyykkiseksi turbulenssiksi, joka käänsi niin mieleni kuin sisuskalunikin ylösalaisin.

Kyse ei siis ollut rakkaudesta, ei vihasta eikä ystävyydestä vaan nimenomaan hulluudesta, joka sai valtaansa molemmat - niin totaalisti ja ehdottomasti, että sellaisen tunteen kanssa ei yksinkertaisesti voi elää tässä maailmassa. Siitä on luovuttava tai se muuttuu ennenpitkää tuhoavaksi.
*
Niinpä luovun kyseisestä hulluudesta. Unohdan sen enkä toivo mitään tilalle. Koko episodi ja kokemus muistuttakoon minua siitä, että elämä todellakin oli/on erehdys. Kauhistuttavin erehdys - hirvittävin painajaisuni, johon olen koskaan joutunut.

Vain oman luonteeni heikkous estää minua toistaiseksi lähtemästä tästä maailmasta oman käden kautta.

Jotkut hurskasteleviin näkyihinsä (itsesuggestioonsa) seonneet ovat ryhtyneet kutsumaan tuollaista heikkoutta uskoksi, mutta eikö ole kunniakkaampaa kuolla ilman ainoatakaan tekopyhää klisheetä kuin jäädä kitumaan jonkun typerän, illusorisen rakkaudentunteen varassa - kutsuttiinpa tuota rakkautta sitten Jumalaksi tai toiseksi ihmiseksi.

Molemmat, sekä Ihminen että Jumala, pettävät. Saman asian kääntöpuolia kun ovat. Sen verran on varmaa. Myös tämän vuoksi Uskoa, Toivoa ja Rakkautta voi pitää mielikuvituksellisimpina valheina ja aaveina, jotka maan päällä koskaan ovat liikkuneet.
*
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html

19 comments:

Anonymous said...

Harvoin olen lukenut mitään näin paljasta, hyvää ja syvää yhdestäkään blogista. Tuot mieleen Ingmar Bergmanin tavan kuvata henkilönsä raadollisuuden. Luin myös ne poistetut kommentit, ja olen samaa mieltä anteeksipyyntösi kohteesta: se olet sinä itse, ei kukaan muu.

Homo Garrulus said...

Niin, heitä ajatuksesi vain mereen. Vie Hänen tekstit toisille naisille, eläydy niitten kautta ja nauti muista. Mitäs yhdestä: kuten raitiovaunutkin; jos yksi menee tulee aina uusi. Odottaa vaan katsos.

Män är såsom spårvagnar; missar du en så kommer det alltid en ny.

Rauno Rasanen said...

anonymous

En voi tietää, kuka olet, mutta se, mitä kirjoitit jutustani, lämmitti ehkä enemmän kuin mikään päreistäni koskaan aiemmin sanottu.

Jotain bergmanilaista raadollisuutta tuossa 'syväsukelluksessani' tosiaan on.

Miksei myös Rimbaudin 'Humaltuneen venheen' maagista, elämyksellistä hurmiota: pelkkää 'drifting'iä läpi tuntemattoman hulluuden.

Vielä kun tavoitan Bergmanin idolin, Andrei Tarkovskin elokuvien kuvavirtaan sisältyvän aika-aspektin, olen saavuttanut ikäänkuin päätepisteeni:

1) kokemuksellisen ajan, 2) pysäyttämättömän liikkeen ja 3) jatkuvasti muuttuvan muodon sietämättömän rosoisen keveyden, jossa yhdistyy loputtomasti lipuva täyteys.

Toisin sanoen: miten tapahtumisen elementtien yhteys ja ykseys soljuu eteenpäin unenomaisesti luoden kouriintuntuvalla tavalla koskettavan käsityksen ajan vääjäämättömästä, kokemuksellisesta kulusta mielettömässä maailmassa, mikä prosessi kuitenkin miltei salpaa hengityksen naturalistisen ja pyhän unio mysticallaan.

Zen said...

Rajua, avointa, vilpitöntä tekstiä.

Mutta en tietenkään usko sinua. Etkä toivoakseni usko itsekään. Ei meitä voi pettää kukaan muu kuin me itse.

Anna se anteeksi itsellesi.

Homo Garrulus said...

http://www.city.fi/antitv/klippi/19201/
elämää - vain elämää, ei sen enempää...on kaikki tää..jne

:) keep smiling

muuminlaakso said...

TUO JUMALAN PETOS ON mielenkiintoinen asia! did you find your luggage?
ehka zen on sanoessaan oikeassa etta parhaiten itse itseaan pettaa
mutta siitakin kai voi luopua
? en tieda mika minut tanne toi mutta aion viipya viela kuukauden, ainakin
pikkutyttoni jutteklee puhelimessa en tieda pidetaako hanesta huolta

Anonymous said...

omia kokemuksia petoksesta minulla ei ole

Rauno Rasanen said...

Olen toiminut suuren osan elämästäni hoitajana psykiatrisessa sairaalassa. Väitän tietäväni, mistä puhun.

En voi tosiaankaan syyttää kuin itseäni. Tein kohtalokkaan virheen. Rakastuin ihmiseen, johon minun olisi pitänyt säilyttää vain hoitosuhde - niin 'siviilissä' kuin molemmat elimmekin.

Vielä kerran - vika on ollut minussa.

Sotkin 'puurot ja vellit' eli toisen ihmisen vaikean trauman analyysin omaan rakkauteeni.

Seurauksena oli liki hulluuteen verrattava prosessi - folie a deux, kuten kirjoitin.

En meinaa millään päästä 'kuiville' siitä 'syvyydestä', johon sekä pääsin että halusin tietoisesti itse laskeutua.

Mutta tuloksiakin saavutettiin: sellainen tajunnan räjähdys ja oivallusten suma, jota kumpikaan ei ilmeisesti koskaan aiemmin ollut kokenut.

Ehkä on kuitenkin niin, että jotkut traumat vain pitäisi jossain kohtaa jättää silleen, koska niitä ei kerta kaikkiaan voi enää korjata.

Mutta tätä seikkaa minä en tahtonut myöntää vaan 'leikin' suurta arvoituksen ratkaisijaa - kuin Oidipusta, joka viimein ratkaisi kuin ratkaisikin sfinksin arvoituksen ja pelastui tämän nielevältä kidalta toisin kuin kaikki aiemmat yrittäjät.

Vain pelastuinko? Jos olen ihan loppuun asti rehellinen, en tiedä - en ole lainkaan varma.

Ehkä minun lopulta kävi sittenkin kuin Oidipuksen: tapoin isän(i) ja nain äidin(äitini).

Toisin sanoen jäin sen ihmisen traumaattisen kohtalon vangiksi, jonka yritin pelastaa totuuden avulla, mutta koska rakastuin häneen, eikä hän voinut antaa minulle anteeksi traumaansa, koska se nyt vain oli liian kauhea kenenkään - edes minun kannettavakseni - päädyin miltei tuhon omaksi.

Tämä on se syy, josta otan vastuun, ja joka minun on itselleni anteeksi annettava, koska muita en voi sormellani osoitella, sillä he ovat jo traumansa lopullisesti haavoittamia, eikä mikään parantava ele - olkoonkin miten oivaltava tahansa - voi muuta kuin satuttaa heitä ja kivettää heidät.

Näin siinä kävi.

Ei elämä ole kauheaa. Se on joskus vielä kauheampaa...Olen yhtä voimaton kuin Hamlet. En tiedä, mitä voisin tehdä, sillä tiedän jo nyt liikaa...

Homo Garrulus said...

To be or not tobi?

Minäkin näen unta valkoisista miehistä; ne, jotka tulevat
hakemaan ahaa ihii ohoo; they'r
coming to take me away ahaa ihii
ohoo, in their clean white clothes
their coming to take me away..to where life is easy all the time...

Miksi minä en saa tuollaista
omahoitajaa? Hulluna olisin.
:)

Anonymous said...

Miten niin "-na"? Ja "olisin"...?

mennen said...

en tieda nyt mista traumoista on kyse, yleensa ne eivat kovin..kiinnosta. ihminen kiinnostaa. ja hulluus sigura. kauneus maltaamattomuus,syksyn sateet

Anonymous said...

Kauheesti täällä on kärpäsiä (dipteria), ehkä ennen aikaisesti? Tai sitten ei. (Vrt. Mark Twein.) R.R on upea ammattipugilisti joka pamauttaa swingin omaan leukaansa; siinä ei ole kellään nokan kopauttamista. Hulluhan hän on... epäilen tosin muitakin. (Ja väliäkös sillä.) ÄrÄrrän jutut ovat niin "paksua tavaraa", että jos uni ei tule kun niitä lukee, ei se tule sen jälkeenkään.

Anonymous said...

mita? kenelle puhuit

ieno said...

mina luulen etta jumalan petos on sellainen etta se vie sinut viela syvemmalle ja etta siina itse toteutuu uskomattomin ja hieno

Homo Garrulus said...

öäytsh

catulux said...

Rane.

Pääasia, notta oot pitänyt rehellisyytes ja ollut oma itses.

Kuten aina.

Tervetuloa takaas elämään!

Anonymous said...

Ma puhun jumalalle. Anteeks jos sulla soi, vaara numero. Sorry!

Homo Garrulus said...

http://www.snapsvisor.nu/index.php?name=Forums&file=posting&mode=quote&p=9

vem är det som ringer så? hallå hallå hallå...(en voi laulaa, ikävä kyllä mutta sanat ovat tässä; ehkä löytyy joka voi kompata)
:)

Anonymous said...

dee seiskaa geetä on mulla rytmitajuu
syntyyks tasta joku piisi