Fiktiivinen tarina hulluudesta ja aaveista

Tämä pohdiskelu on omistettu Hamletille ja hänen isänsä haamulle.
I
Kausi Helvetissä on käyty läpi.

Selvisin siitä hengissä, mutta en ehkä ilman pysyviä traumoja. Pudotus manalaan oli kuitenkin niin raju, että sitä voi tosiaankin verrata kuolemaan. Henkiseen ja emotionaaliseen kuolemaan ainakin. Eikä siitä kuolemasta ollut hulluus kaukana.

Pakko myöntää, että kadun nyt syvästi joitain 'helvettireissullani' ääneen lausumiani ajatuksia, joitain kirjoittamiani sanoja sekä lauseita, mutta anteeksi en pyydä keneltäkään julkisesti, koska en ole ainoa asianosainen enkä siten myöskään ainoa syypää tässä emotionaalisessa kaaoksessa, johon tahtomattani ajauduin yhä syvemmälle vimeksi kuluneitten kuukausien aikana.

Yksityisesti voin toki pyytää anteeksi ja niin teenkin. Mutta siitä huolimatta kysyn heti perään: mitä järkeä ja merkitystä on pyytää keneltäkään anteeksi näitten emotionaalisten rauniotten keskellä, joiden varaan minun pitäisi rakentaa uusi elämä - taas kerran?

Kuka voisikaan antaa minulle anteeksi, ja mitä se lopulta hyödyttäisi? Olinhan itse mennyt tekemään klassisista klassisimman virheen - todellisen kardinaalimunauksen, koska rakastuin ihmiseen, jonka oli lopulta mahdoton rakastaa minua, ja jota minä en voinut koskaan rakastaa vilpittömästi ja täysin avoimesti.

Läpikäymästäni episodista löytyy lähes kaikki ainekset perinteiseen tragediaan, mikä siis merkitsee tässä, että ketään päähenkilöistä ei voi nimetä näytelmän konnaksi. Kukaan ei yksistään aiheuttanut tilanteen hajoamista, vaan kaikki olivat ikäänkuin yhtä aikaa ja vuoronperään edesauttamassa totaalia romahdusta.

Eräs tragedian perusteemoista on yleensä se, että sen henkilöt eivät ymmärrä - ainakaan tarpeeksi ajoissa, että he eivät hallitse omaa tai muiden tilannetta - että he eivät selviä vastuistaan ilman, että koko asetelma muuttuu perusteellisesti. Ei ainoastaan yhden tai kahden vaan mahdollisimman monen henkilön osalta.

Jos ja kun joku heistä viimein yrittää ratkaista ristitiitatilanteen ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä turvaan ja kuitenkin yhä samalla pelastaakseen vallinneesta asetelmasta edes sen (lähinnä itselleen) perustavimman osan, niin hän tulee mitä todennäköisimmin tuhoamaan ainakin yhden päähenkilön psyykkisen ja joskus jopa ulkoisen tilanteen.

Tragediassa kukaan ei voita, koska kukaan ei saa lopultakaan sitä, mitä alunperin halusi. Tragediassa on vain häviäjiä - ei syyllisiä eikä sankareita.

II
Mutta koska kaikki edellä kirjoitettu on minulle nyt käynyt selväksi, niin miksi tosiaankaan pyytäisin anteeksi keneltäkään muulta kuin itseltäni - niin ehkä mielettömältä kuin tällainen tunnustus jonkun korviin kuulostaakin.

Minä tein itseni suhteen perimmäisen virheen, ja olen sillä tavoin syypää - itselleni. Ja jos joltain pitää pyytää anteeksi, niin sen kohde olen minä itse. Siten minun on myös kyettävä antamaan itselleni anteeksi - armahtamaan itseni, koska muiden syyttäminen tai armon aneleminen heiltä vain jatkaa koston kierrettä.

Todellinen vapaus merkitsee riippumattomuutta, ja siihen minä pyrin. Täydelliseen riippumattomuuteen.
*
Kausi Helvetissä maksoi/maksaa minulle oman psyykeni horjumisen hinnan.

Oli emotionaalinen arviointivirhe mennä ja ajautua yhden ihmisen mielen ja alitajunnan syvyyksiin pitemmälle kuin se olisi milloinkaan ollut psyykkisesti mielekästä ja rationaalisesti järkevää, koska kohtaamani traumat, jotka läpielin, ja joita kosketin, satuttivat minua itseäni aivan liikaa.

Tätä kahden ihmisen välillä tapahtuvaa - usein tahatonta! - satuttamista nimitetään joskus rakkaudeksi. Suurin rakkauteen sisältyvä vaara kuitenkin on, että kääntyessään jostain syystä vihaksi rakkaudesta saattaa kehittyä henkisen väkivallan kauhistuttavin muoto.

Tämän satuttavuutensa vuoksi suuri rakkaus ei voi enää muuttua ystävyydeksi, kun taas ystävyydestä on mahdollista kasvaa rakkaus. Rakkaus ei luovu mistään, kun taas suuri ystävyys sen sijaan antaa toisen olla, ja tekee tällä tavoin tilaa rakkaudelle.

Mutta ehkä olen taas erehtynyt tunteitten tulkinnoissa. Ehkä vain retorisoin jälleen kerran. Ehkä olisi oikeampaa kutsua tuota aikaa helvetissä nimellä folie a deux - hulluudeksi kahden kesken: kaikkien affektiivisten elementtien, voimien ja perspektiivien emotionaaliseksi kaaokseksi - psyykkiseksi turbulenssiksi, joka käänsi niin mieleni kuin sisuskalunikin ylösalaisin.

Kyse ei siis ollut rakkaudesta, ei vihasta eikä ystävyydestä vaan nimenomaan hulluudesta, joka sai valtaansa molemmat - niin totaalisti ja ehdottomasti, että sellaisen tunteen kanssa ei yksinkertaisesti voi elää tässä maailmassa. Siitä on luovuttava tai se muuttuu ennenpitkää tuhoavaksi.
*
Niinpä luovun kyseisestä hulluudesta. Unohdan sen enkä toivo mitään tilalle. Koko episodi ja kokemus muistuttakoon minua siitä, että elämä todellakin oli/on erehdys. Kauhistuttavin erehdys - hirvittävin painajaisuni, johon olen koskaan joutunut.

Vain oman luonteeni heikkous estää minua toistaiseksi lähtemästä tästä maailmasta oman käden kautta.

Jotkut hurskasteleviin näkyihinsä (itsesuggestioonsa) seonneet ovat ryhtyneet kutsumaan tuollaista heikkoutta uskoksi, mutta eikö ole kunniakkaampaa kuolla ilman ainoatakaan tekopyhää klisheetä kuin jäädä kitumaan jonkun typerän, illusorisen rakkaudentunteen varassa - kutsuttiinpa tuota rakkautta sitten Jumalaksi tai toiseksi ihmiseksi.

Molemmat, sekä Ihminen että Jumala, pettävät. Saman asian kääntöpuolia kun ovat. Sen verran on varmaa. Myös tämän vuoksi Uskoa, Toivoa ja Rakkautta voi pitää mielikuvituksellisimpina valheina ja aaveina, jotka maan päällä koskaan ovat liikkuneet.
*
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html