Hyvä maku, diskursiivinen arvottaminen, taideteos ja totuus

(Kielimafia aamuäiväkahvilla 11.9 klo: 10.00)

meri kirjoitti
'hyvä maku on todettu jo ajat sitten orjankahleeksi.'
*
Hyvä maku. Siinä meillä on kerrassaan mahdoton ongelma. Samaistin aiemmin tavallaan jopa melko reduktionistisesti luovan kielellisyyden tajun ja hyvän maun.

Hyvä maku ei siis ole minulle mikään konventionaalisen taidediskurssin hallitsemisen synnyttämä opittu taito tai lamarckilaisittain jopa opittu/hankittu kyky vaan jotain sellaista, joka aktualisoituu vasta intensiivisen tekemisen ja intuitiivisen kokemisen prosessissa - jos on aktualisoituakseen.

Kaikki ihmiset eivät ole ainakaan samalla tavalla luovia, sillä aika (historia) lopulta näyttää, että jotkut ovat/olivat kuin olivatkin syvempiä ja sillä tavoin lahjakkaampia kuin toiset, vaikka tällaista hierarkisointia on tietysti pirun hankala validisoida jonkin asteikon - esim. Gaussin käyrän - puitteissa ilman, että silloin kadotettaisiin itse asia eli yksilön luovuuden ainutlaatuisuus, joka ei palaudu määritelmiin vaan geenien tyhjyyteen, joka saa hahmon vasta symbolisaatio- fantasiaprosessissa (lukekoot biologit enemmän semiotiikkaa ja psykoanalyysia, jotta kykenisivät edes sivuamaan tätä problematiikkaa).

Diskursiivinen arvottaminen on hyvin patriarkaalis-maskuliinen tapa suhtautua maailmaan: siinä tehdään aina ja heti hierarkisoivia verrantoja eli määritellään ihmisiä, asioita ja ilmiöitä ikäänkuin rankijärjestystä luoden.

Matriarkaalinen lähtökohta on tasa-arvoisempi ja ainakin näennäisesti 'sopuisampi', mutta mitä ilmeisimmin se myös ajautuu herkästi ratkeamattomiin ristiriitoihin ja kaunoihin eri intressien välisten intrigien selvittelyissä.

Patriarkaalisuus on erojen, etäisyyksien ja yksilöllisen vallan 'filosofiaa', matriarkaalisuus linkittävien suhteiden ja kollektiivisuuden 'harmaata' aluetta, josta puuttuvat selkeän eksplisiittiset, valtareviirien väliset rajat.
*
Hyvään makuun palatakseni - on siis vielä kerran korostettava, että siitä todella muodostui orjankahle - jälleen paradoksaalisesti, kun estetiikka irtautui traditiosta ja kiinnittyi yksilön/yksilölliseksi projektiksi.

Tämä eurooppalainen kehitys sai alkunsa renessanssista ja reformaatiosta, radikalisoitui romantiikassa ja toteutui käytännössä teollis-kapitalistisen modernismin myötä taiteen teknologisen uusintamisen mahdollistaessa maun standardisoinnin.

Toisin sanoen yksilöllinen hyvä maku irtaantuessaan uskonnosta ja viimein myös ideologiasta kohtasi tiensä pään, kun teknologis-teollistuneesta valmistusprosessista tuli kapitalismin (pääoman liikkeen) tärkein primus motor. Tällä tavoin 'hyvä maku' (laajasti ymmärretynä) muuttui harvojen 'herkusta' tarjoustalon kampanjatavaraksi.
*
Väitän, että ehkä kaikkein modernein esteettinen diskurssi, jossa taide pyrkii ylittämään ja kumoamaan kaupallisuuden hyödyntämän (prostituoiman) tekijäsidonnaisuuden on epäonnistunut kaikessa muussa paitsi performatiivisessa tilataiteessa ja campissa.

Kummassakin tapauksessa diskursiivisesti ehdollistettu, kaupallinen hyvä maku, heitetään viemäriin, koska siitä oli mystifioidusti, kaupan tarpeiden mukaisesti, muokkautunut pelkkä brändi, joka tietysti itsessään saattaa olla aidosti hyvän laadun tae, ilmentäen kuitenkin enemmän tuotteen 'ehdollistettua' funktiota eli käyttötarkoitusta kuin sen substanssia: kauneutta ja 'totuutta'.

On eri asia yhdistää hyvä maku taiteilijan luovuuden 'sisäiseen' tai mihin tahansa inspiraatioon kuin arvioida sitä jonkun näyttelyn tai kirjamessujen apinahäkin läpi.

Ensin mainittu 'hyvä maku' palaa alkuperäänsä: taiteilijan omaan kutsumukseen ja sitoutumiseen oman taiteensa tekemisen agentiksi - mitä tämä sitten ikinä merkitseekin.

Toisessa tapauksessa hyvä maku on standardisoitu ja siten tyhjennetty alkuperästään markkinavoimien trendien alaisuuteen, jossa tekijästä on tullut pelkkä kaupankäynnin ja sitä palvelevan diskurssin brändi ja väline.

Ehkä olen epärealistinen romantikko, mitä hyvään makuun tulee, mutta siitä käsityksestä en luovu, jonka mukaan hyvä maku on viime kädessä vain jotain tekijälle ominaista - jotain, jota joku toinen ei välttämättä ehkä koskaan ymmärrä sellaisenaan.

Mutta koska hyvä maku on mielestäni väistämättä aina myös kommunikoivaa, se ei voi jäädä lopullisesti piiloon - se ei voi olla puhuttelematta jollain tavoin, ja tämän vuoksi hyvän maun eräs tärkein piirre on sen viettelevyys - sen pakoton suostuttelevuus, sen ärsyttävä vetoavuus, jolla juuri 'ei-intetoitu' (tila-)taidetuotos kiinnittää huomiomme ja saa meidät etsimään, luomaan ja ikäänkuin löytämään sille skeemoja, jotka tekevät siitä mielekkään ja merkityksellisen oman kokemushistoriamme ja merkityselämyksiemme kantajana.

'Hyvä maku' modifioituu ja ilmenee siten kommunikoivana performaationa tekijän ei-artikuloitujen intentioiden, taidetuotoksen ja sen kokijan välisessä vuorovaikutuksessa.

Eikä tähän 'trialogiin' tarvita välttämättä mitään diskursiivista 'manipulaatiota' tai indusointia.

Sanon välttämättä, vaikkei tuo diskursiivinen 'ohjeitus' ja teoriakenttä tietysti olekaan pahitteeksi, mikäli taiteen kokija vain pitää mielessään, että diskurssit vaihtelevat.

Merkityselämyksen syntyminen on kuitenkin aina ja joka tapauksessa ainutlaatuinen tapahtuma - kairos-hetki, jossa taiteen ilmaisema ikuisuusaspekti tunkeutuu ajallisen kokemuksen piiriin.

Tämä on se 'paradigma' tai laajemmin 'episteme', jonka puitteissa hyvä maku ilmenee, ja jonka 'läsnäoloon' se voi 'pesiytyä' ilman, että siitä tulisi poroporvarillisen, kaupallisen ja diskurssisidonnaisen huutokauppanäyttelyn 'prostituoitu', joka myydään parhaiten tarjoavalle kuin mikä tahansa esine, johon on lisätty abstraktia, rahallis-kvantitatiivista odotus- eli lisäarvoa.

Taiteen mahdollisuus piilee siis oikeastaan enää vain sen kyvyssä paeta kaupallis-diskursiivisia käytänteitä.

Tässä mielessä situationismi, oli kannatettava projekti, mutta joka tietysti kapitalismissa tai ylipäätään sivilisaation piirissä on aina tuomittu epäonnistumaan projektina - ei kuitenkaan yksilöllisenä asenteena taiteen tekemiseen.

Taidetuotos pitää - absurdia ja paradoksaalista kyllä - osata piilottaa maailmalta niin hyvin, ettei edes sen löytäjä pysty tunnistamaan tuotoksen synty- ja alkuperää sekä sitä motivoineita lähtökohtia - sen tekijän intentioita ja subjektiivisesti salattuja tarkoitusperiä.

Tällainen 'taideteos' palaa alkuperään - todellisuuden tuntemattomuuteen ja tyhjyyteen, jonka se paljastaa vasta löytäjänsä kokemuksessa ja tietoisuudessa - väreinä, muotoina, sanoina tai sävelinä - ehkä jopa makuna.
*
www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/107/paatos10708.html