September 25, 2008

Valta, väkivalta, totuuden mahdollisuus ja itsekritiikki

Blogijournalismini eettinen perusmaksiimi:
I
Ei päivää ilman muiden kritisointia. Ei päivää ilman itsekritiikkiä.
Ia
Sen, joka syyttää muita, on kyettävä paitsi tunnustamaan myös antamaan anteeksi oma 'pahuutensa', jottei paatuisi täysin tunteettomaksi.
*
Julkaisen kyseisen kommentin asiaa pitkään harkittuani myös omassa blogissani 1) sylikoiria?-päreen kirjoittajan nimenomaisesta pyynnöstä ja 2) siksi, että se sivuaa yleisesti eräitä valtaan ja väkivaltaan liittyviä teemoja, joista viime päivinä on niin paljon keskusteltu, ja 3) joiden lietsomiseen olen lievemmässä muodossaan valitettavasti myös itse elämässäni joskus langennut.
[Tämä versio on muutamaa sanaa lukuunottamatta sama kun alkuperäinen kommentti.]
***
Slavoj Zizekin mukaan kapitalismin vastustamisen suurin ongelma piilee nykyään siinä, miten on mahdollista kumota järjestelmä, joka kumoaa itse itseään jatkuvasti.

Kapitalismi ei ole mikään staattinen ideologinen elementti, johon voi kohdistaa ideologia-kriittisen täsmäohjuksen tietäen, että kritiikistä tulee olemaan juuri mitään hyötyä pitemmän päälle.

Tämä järjestelmä on kuin ameeba, joka muuttuu markkinavoimien tavoin - se on ikäänkuin elokuvan Alien hirviömatkustaja, joka asuu meissä itsessämme ja syntyy meistä itsestämme. Miten me siis voisimmekaan koskaan lopullisesti vastustaa sitä?

Humanistin, kirjailijan ja toimittajan tehtävä on toimia ikäänkuin kollektiivisena omanatuntona ja poliittisen kontrollin välineenä.

Edelliseen viitaten voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin tämä projekti on enää mahdollinen tilanteessa, joka sisällyttää itseensä oman vastavoimansa ja kritiikkinsä kuitenkaan kumoutumatta lainkaan olennaisilta osiltaan?

Pääoman kasautumisen, arvojen nihiloitumisen ja ihmisen reifikaation eli markkinaistumisen ja väkivaltaistumisen prosessi etenee vääjäämättä teknologisen kehityksen myötä.

Miten siis on mahdollista, että humanisti, kirjailija tai toimittaja (joka on luultavasti kaikkein alttein rahan huoraavalle vaikutukselle) voisi enää ottaa kriittisen etäisyyden järjestelmään, jonka napanuorassa hän roikkuu täysin riippuvaisena sen antamasta tuesta, turvasta ja ravinnosta?

Toki voidaan sanoa, että humanistit ja tiedottajat ovat eräänlaisia kanarialintuja, jotka reagoivat siihen kaasuun, joka uhkaa yhteisössä eläviä työmuurhaisia. Tiedottajat haluavat kertoa totuuden - ja vain totuuden.

Mutta entä jos mitään yhtenäistä diskursiivista totuutta ei voi olla olemassakaan ameebamaisessa järjestelmässä, jonka olemus itsessään on väkivalta, korruptio, prostituutio ja valhe?

Jospa humanisti ja tiedottaja eivät enää kykenekään erottamaan myrkkykaasua ja pilaantunutta ilmaa toisistaan?

Jospa poliittinen ja yhteiskunnallinen totuus onkin vain loputon erehdys ja mystifikaatio, jota on erittäin hankala osoittaa vääräksi?
Näin siis Orwellin uuskieli, Althusserin ideologiset valtiokoneistot ja Gramscin hegemonia olisivat nivoutuneet yhdeksi ja samaksi mediamössöksi, jonka jäljet johtavat markkinavoimien sylttytehtaalle, joka on aina jo siirretty halvemman työvoiman ja kustannusten maahan?

Eikö tiedottajasta tule tällöin satunnainen matkailija, joka myöhästyy väistämättä ‘kohtauksesta ja taistelusta’, koska ameebamainen järjestelmä liikkuu ja muuttuu liian nopeasti?
*
Viittaan ihan piruuttani tässä Foucault’n, Deleuzen, Baudrillardin ja Virilion kaltaisiin postmodernisteihin, jotka osaavat kyllä keksiä mainioita metaforia nykymaailman yhä kiihtyvämmästä simulacra-liikkeestä (sekä simulaation ja stimulaation samaistumisesta) ja siitä, miten valta tulee kaikkialta, mutta jotka ovat näköjään tuohon virtuaaliseen liikkeeseen samaistuessaan menettäneet kyvyn ja mahdollisuuden kriittiseen etäisyyteen, joka vaaditaan, jotta poliittinen kritiikki olisi todellisesti enää mahdollista.

Puhumattakaan siitä, että näiltä postmodernisteilta puuttuu sekä universaali moraalinen deontologia että perustava hyve-eettinen perspektiivi, johon vedota kritiikkinsä legitimoimiseksi. Sen sijaan he ajautuvat etiikkansa oikeuttamiseksi vetoamaan valtaan ja väkivaltaan.

Esimerkiksi Foucault’n poliittinen vastarinta perustuu lopulta spontaanisti oikeutettuun vähemmistöryhmien egoismiin. Eikä se ole yhtään sen vakuuttavampaa rationaalisesti kuin kapitalismin preferenssi-utilitarismiin naamioitunut psykologinen egoismikaan.

Deleuzen nomadi taas vaikuttaa pikemminkin säälittävältä räpeltäjältä kuin Nietzschen sankarillista hyve-etiikkaa noudattavalta dissidentiltä. Baudrillardilla ei ole etiikkaa koskaan ollutkaan ja Viriliolla menee muuten vain lujaa eikä muuta tarvita.

Jopa Sartren itsessään ristiriitainen totuudessa-pysymisen vaatimus situationaalisine moraaleineen vaikuttaisi näiden herrojen eettisen kadoksissa-olon rinnalla arvostettavalta - ellemme siis tietäisi, että Sartre myi omantuntonsa kahdelle paholaiselle, jotka eivät koskaan kohdanneet toisiaan kuin imaginaarisesti.

Ensimmäinen tarkoitti sitä, että olemassaolo on ennen olemusta (negatiivinen vapaus). Toisen mukaan kommunismi (olemus) on kaiken päämäärä (positiivinen vapaus). Jos nämä kaksi ääripäätä jossain sitten kohtasivat, niin sitä ei Sartre pystynyt koskaan pätevästi ja uskottavasti osoittamaan.
.…………
Mutta enhän saisi langeta jälleen pessimismiin! Totta kai Sartre oli edistyksellinen ja kriittinen älymystöintellektuelli, jonka vaikutus on ollut merkittävin ehkä juuri hänen vapauskäsityksensä ja yhteiskuntakriittisyytensä ‘käsittämättömässä’ synteesissä.

Ja totta kai päreesi kuvan murhattu naistoimittaja Anna Politkovskaja ansaitsee kaiken kunnioituksemme ja arvostuksemme totuuden äänitorvena.

Olkoon niin. Lienee parempi kainosti edes hiukkasen uskoa humanistien ja tiedottajien mahdollisuuksiin kuin heittää heitä kylmän kriittisen ja illuusiottoman pesuveden mukana sinne, mihin kaikki katteeton optimismi minun puolestani joutaa (en sano minne).

Ja totta kai minäkin haluan kuulua kriittisten totuuden paljastajien lahjomattomaan joukkoon. Toivon mukaan vain väkinäistä hymyäni ei ryhdytä pitämään irvistyksenä…taas kerran…

6 comments:

Homo Garrulus said...

katteeton optimismi minun puolestani joutaa (en sano minne)

- minä voin sanoa: Pärsseeseen.

Minä itken ihan samaa: olen totaalisesti kyllästynyt valehtelijoihin ja olevinaan olemiseen; muutan Liemolan luo pian.

Homo Garrulus said...

Piti olla Linkolan luo; Kaarlo Pentin luo.

Arhi Finnsanity said...

Pörssisysteemin kanssa sama jäsennysongelma kuin tuo kapitalismin vastustaminen : kuinka olla kyyninen äärimmäisen kyynistä systeemiä kohtaan, jonka sisällä kokeva edustaja haluaa ladata vielä kyynisemmän kommentin ja suorastaan haltioituu muiden osoittamasta kyynis-dramaattisesta huomiosta.

jarvelainen said...

Zizekin esille tuomaan ongelmaan, miten vastustaa järjestelmää eli kapitalismia, jonka eteneminen perustuu itsensä vastustamiseen, liittyen. Kapitalismi on "savolainen": se tuhoaa itsensä ennen kuin kukaan muu pääsee sitä tuhoamaan ja jää näin henkiin. Meill Suomessa aitoa kapitalistisen valtion ideologiaa on harjoitettu minun käsittääkseni 1980-luvun puolivälistä alkaen (siihen asti kapitalismiksi Prosessiin kuuluva väkivalta on ollut ns. rakenteellista. Hyvinvointierot ovat kasvaneet, vanhukset ja lapset ovat heikoimmassa asemassa ja nuorten pahoinvointi on jatkuvasti lisääntynyt. Viime eduskuntavaaleissa syntyi lapsellinen ajatus siitä, että sosiaalidemokraattien ja kepun ajama kapitalismi, joka oli tuottanut tämän tilanteen, joten parantuisi, kun tehdään positiivinen ja iloinen, myönteinen muutos. Ryhdytään toteuttamaan Kokoomuksen kapitalismia. Mutta tämä on juuri sitä samaa valtiokapitalismia, joka meillä oli voimassa ennen lamaa. Aina siihen liittyy välivalta ja valhe ja aina siihen liittyy se, että kapitalismi viime kädessä voittaa tuottaen tappionsa lääkkeiksi asiat, jotka tuottavat lisää väkivaltaa. Uusimman lääkkeen nimi näyttää olevan yhteisöllisyys.

jarvelainen said...

Korjauksia edelliseen. Kohta 1980-luvusta loppuu kesken virhelyöntini takia. Oli tarkoitus sanoa, että ennen 80-lukua kapitalismiksi riitti se, että ei ollut Varsovan liiton jäsen. Tämän jälkeen kirjoitin kadonneessa kohdassa, että lama näytti särkevän valtiollisesti johdetun kapitalismin, mutta tosiasiassa kapitalismi voitti, koska kaikki laman voittamiskeinot olivat valtiollisesti johdettua kapitalismia. Tähän prosessiin sisältyvät hyvinvointierot jne.

Homo Garrulus said...

Milton Friedman ja Margret Thatcher politiikka: uskomukset, että köyhistä voi tehdä vipu omille tarkoituksille; ja siinä ovat onnistuneet.