Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle Järveläisen päreessä "Pukeuden harmaaseen".
*
jaakko heinimäki kirjoitti:
'salliva yhteisö, jossa elää jopa lutherilainen pecca fortiter -periaate.'
*
'Sin bravely, as you are sure of the forgiveness of those who love you. Besides, you have no choice.'
http://www.goines.net/Writing/pecca_fortiter.html
*
Kiitos. Nousen huomenna ylös sillä paremmalla jalalla - ja alan heti miettiä, kuinka paljon lähimmäiseni pahuuttani tänään kestävät.
Sen verran kai lienee sentään syytä pohtia tämän 'vapauttavan' periaatteen seurauksia, vaikka Jumalan armo olisikin loputon.
Ihmiset kun sen sijaan ovat armossaan ja anteeksiannossaan yleensä rajallisia - kukin tavallaan eli omasta mielestään perustellusti - omiin syihinsä vedoten.
'Pikku pahuuteni ja vähän suuremmatkin' vaativat siis harkintaa - etten sanoisi jopa laskelmointia, jotta en polttaisi siltoja lopullisesti takanani.
Silloin kun on sattunut loukkaamaan ystäväänsä verisesti, silloin ei nimittäin Jumalan pelastava armokaan tunnu juuri missään...
Kyllä te luterilaiset, kuten itse asiassa koko perinteinen kristillinen dogmatiikka ja kirkko-oppi, olette jälleen tosi hauskoja (vai pitäisikö olla järkyttynyt moisesta 'relativismista') näissä 'poikkeuksien pokkeuksissanne'.
Joka tapauksessa ennenkaikkea luterilaisuus on pikemminkin eräänlainen vitsikirja poikkeuksista monergistiseen fatalismiin (myös sillä tavoin a road to secularism and indifference) kuin vakavasti otettava sakramentaalinen rippikäytäntö, jossa teot ja intentiot joutuu käsittelemään vakavasti - metanoian kautta.
Mutta minä myönnän. On käytännöllisempää, jos pecca fortiter toimii tuosta vain jokapäiväisessä elämässä kuin small talk ikään - tarvitsematta turvautua raskaaseen sakramenttikoneistoon.
Ja kuitenkin - vielä kerran - mitä ihmettä Jumalalla on tekemistä tämän mainion 'positiivisen ajattelun' periaatteen ja käytännön kanssa? Minun mielestäni ei mitään.
Mutta väliäkö hällä. Juna meni jo - luterilaisten jumala...
8 comments:
Arvon Rauno, kommentoin kommenttiasi tuolla Miettelijhän päiväkirjassa, mutta laitanpa kommenttini myös tähän:
Sitä en tiedä, mikä mahtaa olla goines.net, mutta lutherilaisesta pecca fortiter -periaatteesta se ei näköjään ymmärrä mitään. Se kun ei perustu ensinkään ihmisten armeliaisuuteen.
"Tee rohkeasti syntiä, mutta vielä rohkeammin usko ja iloitse Kristuksessa".
Kyse ei siis ole ihmisten välisestä small talkista vaan juuri siitä metanoiasta.
Oletan sinun lukeneena miehenä tietävän, että luterilaiset reformaattorit eivät hylänneet rippiä. Luterilaisen rippiteologian alkeisiin voit perehtyä esimerkiksi Vähästä katekismuksesta:
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/vahakatekismus.html
Isossa katekismuksessa asiasta kirjoitetaan vähän enemmän:
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ik/rippi.html
Käytännössä luterilainen kirkko on kuitenkin anteeksiantoautomaatti.
Armomagiaa ilman minkäänlaisen ymmärryksen velvoitetta.
Tekopyhyyttä korostaa kuitenkin se, että kun joku, esim. Antti Kylliäinen, suoraan julistaa kirkon todellista oppia, eli automaattista autuutta kastetuilla ja vapahdusta helvetinpelon vapinasta jokaiselle syntiselle ilman synnin perinteistä määrittelyä, niin korkeakirkollinen jetset käy hänen kimppuunsa ilman armon häivää.
Niin tärkeä on perinteinen synti- ja sovinnaisuuskulttuuri kirkossa, että ilman kaksinaismoralistisia, neuroottisia syntimääritelmiä ja ilman kirkon ulkopuolelle määriteltävien osoittamista ei armoa saa julistaa.
Kylliäinen eroaakin virastaan nyt hieman katkerana ja voimattomana kirkon perinnetapakulttuuria vyöryttävien voimien ryöpytyksen jälkeen. Syntikulttuuri ja syntikäsitykset ovat kirkossa tärkeämpiä kuin armokulttuuri ja armon soveltaminen, persoonallisesti tulkitut oppilauseet. Harhaoppinen veks ja saatanan vilkkaasti niin varma autuus palaa seurakuntaan.
Ev.lut. kirkko on modernisoitunut hyvin skitsofreenisesti.
Kirkon armokäsitys on suoraan ehdollinen siihen, kuinka nöyrästi jäsenet luovuttavat tulkintaoikeuden ja auktoriteettiaseman kirkolle.
Kunnon kansalaiselle armoa riittää mutta jo narkkarit tuntuvat olevan uhka siistille ja hyvämaineiselle seurakunnalle. Parempi että pysyvät pois kunnon ihmisten näkyviltä kun eivät osaa pukeutuakaan jumalanpalvelukseen siististi ja mieltä ylentävästi.
Tuttavaani ei päästetty ehtoolliselle Kallion kirkossa, koska hän ei ollut pukeutunut "siististi" ja kärsi vierotusoireista. Hänen hahmonsa ahdisti kirkkoherraa ja itseään ylistäviä armon seurakuntalaisia.
Törkeintä armomagiaa kirkko on viime aikoina harjoittanut siunaamalla ateisti-ihmisten hautoja sisällissodan jäljiltä.
Siu siu ja paha pois huiskitaan.
Kirkkokunnista ei ole tullut humaaneja ja avaria sen oman opin johdosta vaan ulkopuolisten, vasemmistolaisten ja humanististen kulttuuriaaltojen jäljiltä. Tämä on itsestään selvyys moderneille historian tutkijoille. Kirkko on pakotettu pois sen ikiaikaisesta autoratiivisesta kulttuurista ja nyt on viehkosti kätkenyt autoratiivisen maailmankuvansa teologisiin runoelmiin, joita on uudestaan "löydetty" evankeliumien kätköistä.
Luterilainen kirkko on käytännössä absorboinut itseensä itselleen harhaoppisen ennaltamääräämisopin ja puhuu siitä nyt armo-oppina, jotta edes jotenkin erottusi emokirkostaan, katolisesta opista.
Protestanttien itsekritiikitön armo-oppi tarjoaa mitä harhaisimman egosentrisen jumalakuvan herätyskristillisille manipulaation muodoille: Jumala rakastaa minua ja minun ei tarvitse välittää mistään eettisestä ongelmasta, kun minulla on Jumalan bonusarmo.
Olen itse toki armollisen ihmiskuvan ja ymmärtävän armon kannattaja mutta sen tulkinta instituution kautta voi johtaa syvälle fasistiseen helvettiin. Voin kävellä lapsiorjien tekemissä kengissä, kunhan pyydän sitä anteeksi Jumalalta Tuomas-messussa.
Jos teologille esittää oletuksen, että Vuorisaarna tulisi toteuttaa, voit erottaa hänen ilmeissään eri asteisia kauhun tuntemuksia. Ei niin kuin Opettaja sanoo vaan niin kuin Äitikirkko määrittää.
Instituution tärkeyttä korostavan armo-opin logiikka on yksinkertainen:
1)
Saat kristittynä rauhassa olla moraaliton, ilman armeliaisuuden pohdintaa ja kieltäytyä eettisistä valinnoista, kunhan tunnustat syntisyytesi ja tarpeesi kirkon välittämälle maagiselle voimalle.
2)
Jumalan armo kutsuu maagisesti luokseen niitä nöyriä, jotka armoa tuottava verinen sovitustyö ristillä voi pelastaa.
3)
Ne, jotka liittyvät kirkkooon ja maksavat kirkollisveronsa, ovat jumalallisen armon kutsumia ja saavat automaattisesti armon kun joskus jumalanpalveluksessa mumisevat synnintunnustuksen verbaalisen osuuden ja ovat ainakin kerran käyneet maagisella ehtoollisella polvillaan papin edessä.
4)
Jo kaste ilman ymmärrystä on Jumalan armotyötä ja vanhempien hyväksymän armon kautta lapsikin pelastuu - automaattisesti, ilman eettistä pohdintaa, ilman parannuksentekoa, ilman vuorisaarnan allekirjoittamista, ilman seuraamusten ja vastuun ymmärrystä, ilman omaa uskoa - hyväksyminen ja hengailu riittää ylitsevuotavaan armoon, sillä kirkko on itsessään Jumalan työn ihmeellinen jatkumo ja siten jäsenensä pyhittävä ilmiö.
5)
Jumalan armo ilmenee armon vastaanottajissa sitten (jos ilmenee) moraalisena toimintana, pohdintana, hyvinä tekoina yms - mutta se ei ole välttämätöntä, sillä armo on niin suuri, ettei yksilön tarvitse huolehtia omista valinnoistaan. Armon saaneen ei tarvitse kyseenalaistaa esim väkivaltaista kasvatustaan lapsen kanssa sillä armo on kaikkea syntiä suurempi. Jumalan haltuun.
6)
Kirkon asemaa pönkittävänä pohjaideologiana on idea armosta vain seurakunnan yhteisöarmona eli armon kemia toimii vain jos henkilö on liittynyt Kristuksen tosi ruumiiseen eli kirkon jäseneksi.
Juuri äsken tänään keskustelin yhden pastorin kanssa kuinka hän oli taas hämmentynyt kirkollisesta vihkiprosessista ja ihmisten pakkomielteisestä ja pelonsekaisesta kunnioituksesta pappia kohtaan. Joka vaiheessa ihmiset olivat pokkuroineet ja puhutelleet juhlavasti herra pastoria, koska se on yhä kirkkokulttuuriamme ja antaa ihmisille turvallisuuden tunnetta. Joku Jumalan Edustaja.
Suomalaisella ja tanskalaisella luterilaisuudella ei ole paljoa yhteistä -käytännössä. Teoriassa tietysti on.
Kun kaverini oli vihkitilaisuuden jälkeen vaihtanut siviilivaatteet päälleen ja suunnannut bilesaliin, oli joku nainen hakenut hänet tanssiin.
Nainen ei älynnyt tanssivansa papin kanssa. Mutta heti kun nainen oli huomannut tanssivansa papin kanssa, hänen kasvonsa olivat valahtaneet pelästyksestä valkoisiksi ja nainen vilahti muualle.
Ihmiset haluavat vieläkin kokea papin katolilaiseksi epäihmiseksi, statukseltaan yli-inhimilliseksi olennoksi, jolla on todella valta ja voima siunata ihmiset Jumalan voimallisilla sanoilla - ja jota ilman rituaali olisi voimaton.
Tämä on kirkon syytä, kirkon järjestelmällinen toiminta on tähdännyt aina pappien roolin ja käyttäytymisen ylentämiseen seurakuntalaisten yli maagiseksi superihmiseksi.
"Yleinen pappeus" käsitteenä on oppina samaa kepeää sumutusta kuin katolisten oppien peitteleminen luterilaisella rationalisoinnilla ja käsitekikkailulla.
Luterilainen armokäsitys käytännössä on käsitys säteilevästä armosta instituution omistamana. Kirkon olemassaolon merkitys ja tehtävä on "suojella" aarretta eli maagista voimaa välittää ihmeellistä pelastusvoimaa jäsenilleen helvetin liekeiltä.
Aivan kuten anekaupassa Paavi saattoi myydä armoa rahasta.
Yksilön moraalinen aktiivisuus tai eettinen tiedostamiskyky ei ole tärkeää kunhan antautuu armoa välittävälle rituaalikoneistolle "syntisenä", voimattomana. Otollisena. Kirkonmiehet puhuvat hyvin mielellään kirkon yhteiskuntarauhaa ylläpitävästä tehtävästä. Sitä se onkin.
Yleinen pappeus on yksi parhaimpia vitsejä, mitä teologisessa kuulee (olen opiskellut teologisessa Heinimäenkin kanssa). Teologinen tiedekunta tähtää ylemmyydentuntoisten ja opilla leikittelevien pappismachojen tuottamiseen, oli koulutusmuokkaamisen kohde sitten mies tai nainen.
Kirkon ytimessä on rituaali, jota voi toimittaa vain korotettu ihminen, pappi. Tämä katolinen metaorganismi/-organisaatio tähtää egon paisuttamiseen jumalallisesta vallasta, varmuudesta ja maagisesta voimasta, joka suvaitaan vain pappisvihkimyksen pauloihin vihitylle. Armotonta armoa.
Se mitä pappi ei ehkä tiedä, on se, että oman päätösmekanisminsa taustalla ohjaantuu käskyjä, joiden takia narkkarit syntyvät - kannattavuutensa takia. Kun ihmiset, joilta puuttuu fantasia ryhtyvät rustaamaan maailman systeemistä menoa vaatimalla mm nollatoleranssia se patistaa loppujen lopuksi palkkaamaan yhä enemmän negatiivista bisnistä (raha tulee katteellisena moninkerroin nopeammin huumemyynnin kautta kun se tulee työn/jalostuksen/logistiikan jne kautta. Sitäpaitsi ns. yksityiset hoitolat ovat äärimmäisen kannattavat sillä verorahoin kustannetaan päihdekäyttäjien kuntoutus. Opit menevät suoraan seuraavaan karusellirundiin ja näin saavat lisäksi vielä tietoa siitä, miten entistä helpommin saavat lisää päihdekäyttäjiä: nehän ovat paitsi kannattavia niin vielä tottelevaisia kunhan pilleri on näkyvissä...(kuten sirkuskoirat).
Liian ahdas maailmankuva ja siihen liittyvät sallivuudet ajavat siis firmoja/maita viljelemään huumeita koska money-makes-the-world go around sellaisella vauhdilla, ettei pian mitkään muut keinot ole enää kannattavia kuin tappaminen: suora tai sitten näin kulman takaa.
Papit eivät tajua mitä aiheuttavat jos sekaantuvat liikaa moraaliin ja sen kulkuun. Menee puurot ja vellit oikein kunnolla sohjoksi.
Moraalia ei saa keinotekoisesti ohjata mutta kylläkin motivoida.
armomagiaa ilman ymmarryksen velvoitetta..jos mina olisin tyhma niin kylla vittuttais
Siis mikä vituttais?
Ajattelemattomiahan kirkon kauniisiin rituaaleihin sidottu armomagia juuri viehättääkin.
Kirkon jäseneks jotta sais kirkkohäät, se on yksi tärkein syy miksi ihmiset liittyvät kirkkoon.
juus. sita joutuu helposti hunningolle vaittelyssa
on tarkeaa, mita tunnet niissa kengissa
mina tunnen eraan miehen, hanella ei ole helppoa, kella olisi, onko Sinuilla?
armosta. ja ikuisuudesta
unohdat tunteen
yleinen pappeus on mummielesta ihku, pummipappi
garrulle Tawney showed that the religious revival of the 16th and 17th centuries ushered in its opposite – an individualism untethered from any social contract. As people grew firmer in their conviction that salvation could be had through God’s grace, it became a much less pressing matter whether the public sphere was run on Christian principles.
Post a Comment