Se ei ole tästä maailmasta

Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle hänen edelliseen päreeseeni Pecca fortiter - sin bravely esittämäänsä kommenttiin.
*
I
Tekstini rönsyää ja pätkii sinne tänne, mutta ei voi mitään.

Mukava kuitenkin testailla epämääräisten linkkien kautta, miten hyvin 'oikeaoppiset' kirjat on siellä toisessa päässä luettu. Opin samalla itsekin jotain, koska en näitä asioita ymmärrä.

"Tee rohkeasti syntiä, mutta vielä rohkeammin usko ja iloitse Kristuksessa".

Tämä ei ollut epäselvää vaan se, mitä siitä käytännössä seuraa. Jos Kristuksesta tulee automaatti, joka vedetään näyttämölle joka ainoan rikoksen jälkeen pelastamaan ja antamaan anteeksi, niin mikäs olisi ollessa.

(Meilläpäin on tämä Jeesus, joka armahtaa - kukas teilläpäin armahtaa?)

Mutta sitä en kiellä, etteikö armeliaisuutta tarvita - ehkä enemmän kuin mitään muuta emootiota (jos armo nyt mikään emootio on) tässä maailmassa.

Kunhan vain ensin tehdään (jos kyetään) selvä ero armon ja säälin välillä. Sääli nimittäin sisältää myös halveksuntaa toista ja itseä kohtaan.

Säälillä ei pitäisi olla oikeastaan mitään tekemistä rakastamisen ja armon kanssa, koska se tartuttaa niihin kaunan tunteen - ressentimentin. Lopulta olemme tekemisissä pelkän vihan kanssa.

Edellinen päättely kumoutuu (ihminen kykenee vain sääliin - ei armoon), koska armo ei tietenkään voi olla tästä maailmasta, sillä ihminen ei lopulta kykene anteeksiantoon, vaikka miten toista puhuisi.

Lapsipsykologi Augustinus dokumentoi hirvittäviä kateudenpuuskia jo pikkuvauvoilla.

(Kant, joka uskoi ihmisen autonomiaan ja järkeen, ei olisi ollut samalla tavoin pessimistinen, mutta se on jo toinen ja liian pitkä juttu tähän).

Toisaalta - on myös rikoksia, joiden armahtaminen saattaa Jumalan mahdottoman kaikkivaltiaasta näkökulmasta olla mahdollista mutta ihmisen näkökulmasta jopa uusi ja pahempi rikos.

Tosin näinhän kirkko asiat junaileekin: Jumala armahtaa, ihminen tuomitsee. Valtakunnassa kaikki hyvin.
*
Ufo sanoisi meitä seuratessaan:

Keksivätpä nuo hölmöläiset mainion tavan saada aikaan sovinto. Panivat Jumalan takuumieheksi ja luulivat, että näin on kaikilla muka velat saatavia.

Mutta Jumala(kin) on pankin agentti, ja sen hölmöläiset tajusivat liian myöhään, koska eivät osanneet lukea, ymmärryksestä puhumattakaan.

He kaikki tekivät rohkeasti syntiä (talousrikoksen) pannen kuitenkin samalla uskonsa takuumieheen: Jumalaan - ja se Jumala heidän rahansa lopulta vei.
*
Alussa (ja lopussa) oli retoriikka - jolla sitten pelastetaan koko paketti sortumasta omaan - ei ainoastaan loogiseen vaan myös intuitiiviseen - mahdottomuuteensa.

(Nyt hieman pakitan: kristinuskossa on ihan oikeasti loogista ja intuitiivista järkeä, vaikken sitä vakavasti pysty ottamaankaan).

Retoriikkaa äärimonergismin umpikujasta selviämiseen:

Jeesukselta jäi niin paljon ylimääräistä armoa, että sitä sopii joillekin oikein hyväksilukea, jos vain heillä sielu altis on.
Eikä tällöin sorruta muka millään muotoa pelagiolaisuuteen, josta tuota goines.netin sin brave-tulkintaa kai voisi hieman syyttää.
Jne.
*
Mutta - koska Jumala on kuitenkin hiljaa eli ei ilmesty tässä maailmassa, tapahtui sitten mitä tahansa, olen erään fiktiivisen skeptikon tavoin palauttanut pääsylippuni taivaan iloihin.

Sitäpaitsi (Danten) taivaassa on liikaa tylsiä ja tekopyhiä ihmisiä.

Helvetissä joutuu kärsimään sielun ja ruumiin tuskia eikä voi edes puhua rakastettunsa kanssa (mikä kyllä hetkittäin voi tuntua jopa taivaalliselta olotilalta) , vaikka näkee tämän: Paolo ja Francesca.

Siis - voi miks en syntynyt/päässyt mä limboon?

II
(Kirjoitin tämän tekstin aivan ensimmäiseksi, joten sen sävy ja sisältö on hiukan toinen kuin edellä kirjoitetun, mutta tulkoon nyt tähän, koska tapanani ei ole säästää itseäni enkä muita).

En ole lukenut tarpeeksi tarkkaan, mitä sanassa sanotaan, joten tulkintani viiraavat joskus pahasti. Ja vielä pahempaa - uskoni on puutteellista. Sitä vikaa on sanan lukemisella vaikea korjata. Tarvitaan ihme.

Mutta kun tarpeeksi pitkään odottelen, se ihme tapahtuu luultavasti kuin itsestään. Toivon mukaan armeliaasti...
*
Koska olen alunperin luterilainen, niin minulta toki löytyy yksi empiirinen havainto tämän koulukunnan initiaatiorituaalista (ripistä) vuodelta 1969.

Tosin erosin sitten siitä(kin) puljusta, kunnes kosminen (epä-) järjestys (nainen - kuinkas muuten) 'pakotti' (ihan totta) minut lopulta liittymään ortodoksiseen kirkkoon.

Nykyään kuulun niin sanottuihin 'aivan liian vapaasti uskoviin ortodokseihin'. Meitä on jo paljon.