September 29, 2008

Se ei ole tästä maailmasta

Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle hänen edelliseen päreeseeni Pecca fortiter - sin bravely esittämäänsä kommenttiin.
*
I
Tekstini rönsyää ja pätkii sinne tänne, mutta ei voi mitään.

Mukava kuitenkin testailla epämääräisten linkkien kautta, miten hyvin 'oikeaoppiset' kirjat on siellä toisessa päässä luettu. Opin samalla itsekin jotain, koska en näitä asioita ymmärrä.

"Tee rohkeasti syntiä, mutta vielä rohkeammin usko ja iloitse Kristuksessa".

Tämä ei ollut epäselvää vaan se, mitä siitä käytännössä seuraa. Jos Kristuksesta tulee automaatti, joka vedetään näyttämölle joka ainoan rikoksen jälkeen pelastamaan ja antamaan anteeksi, niin mikäs olisi ollessa.

(Meilläpäin on tämä Jeesus, joka armahtaa - kukas teilläpäin armahtaa?)

Mutta sitä en kiellä, etteikö armeliaisuutta tarvita - ehkä enemmän kuin mitään muuta emootiota (jos armo nyt mikään emootio on) tässä maailmassa.

Kunhan vain ensin tehdään (jos kyetään) selvä ero armon ja säälin välillä. Sääli nimittäin sisältää myös halveksuntaa toista ja itseä kohtaan.

Säälillä ei pitäisi olla oikeastaan mitään tekemistä rakastamisen ja armon kanssa, koska se tartuttaa niihin kaunan tunteen - ressentimentin. Lopulta olemme tekemisissä pelkän vihan kanssa.

Edellinen päättely kumoutuu (ihminen kykenee vain sääliin - ei armoon), koska armo ei tietenkään voi olla tästä maailmasta, sillä ihminen ei lopulta kykene anteeksiantoon, vaikka miten toista puhuisi.

Lapsipsykologi Augustinus dokumentoi hirvittäviä kateudenpuuskia jo pikkuvauvoilla.

(Kant, joka uskoi ihmisen autonomiaan ja järkeen, ei olisi ollut samalla tavoin pessimistinen, mutta se on jo toinen ja liian pitkä juttu tähän).

Toisaalta - on myös rikoksia, joiden armahtaminen saattaa Jumalan mahdottoman kaikkivaltiaasta näkökulmasta olla mahdollista mutta ihmisen näkökulmasta jopa uusi ja pahempi rikos.

Tosin näinhän kirkko asiat junaileekin: Jumala armahtaa, ihminen tuomitsee. Valtakunnassa kaikki hyvin.
*
Ufo sanoisi meitä seuratessaan:

Keksivätpä nuo hölmöläiset mainion tavan saada aikaan sovinto. Panivat Jumalan takuumieheksi ja luulivat, että näin on kaikilla muka velat saatavia.

Mutta Jumala(kin) on pankin agentti, ja sen hölmöläiset tajusivat liian myöhään, koska eivät osanneet lukea, ymmärryksestä puhumattakaan.

He kaikki tekivät rohkeasti syntiä (talousrikoksen) pannen kuitenkin samalla uskonsa takuumieheen: Jumalaan - ja se Jumala heidän rahansa lopulta vei.
*
Alussa (ja lopussa) oli retoriikka - jolla sitten pelastetaan koko paketti sortumasta omaan - ei ainoastaan loogiseen vaan myös intuitiiviseen - mahdottomuuteensa.

(Nyt hieman pakitan: kristinuskossa on ihan oikeasti loogista ja intuitiivista järkeä, vaikken sitä vakavasti pysty ottamaankaan).

Retoriikkaa äärimonergismin umpikujasta selviämiseen:

Jeesukselta jäi niin paljon ylimääräistä armoa, että sitä sopii joillekin oikein hyväksilukea, jos vain heillä sielu altis on.
Eikä tällöin sorruta muka millään muotoa pelagiolaisuuteen, josta tuota goines.netin sin brave-tulkintaa kai voisi hieman syyttää.
Jne.
*
Mutta - koska Jumala on kuitenkin hiljaa eli ei ilmesty tässä maailmassa, tapahtui sitten mitä tahansa, olen erään fiktiivisen skeptikon tavoin palauttanut pääsylippuni taivaan iloihin.

Sitäpaitsi (Danten) taivaassa on liikaa tylsiä ja tekopyhiä ihmisiä.

Helvetissä joutuu kärsimään sielun ja ruumiin tuskia eikä voi edes puhua rakastettunsa kanssa (mikä kyllä hetkittäin voi tuntua jopa taivaalliselta olotilalta) , vaikka näkee tämän: Paolo ja Francesca.

Siis - voi miks en syntynyt/päässyt mä limboon?

II
(Kirjoitin tämän tekstin aivan ensimmäiseksi, joten sen sävy ja sisältö on hiukan toinen kuin edellä kirjoitetun, mutta tulkoon nyt tähän, koska tapanani ei ole säästää itseäni enkä muita).

En ole lukenut tarpeeksi tarkkaan, mitä sanassa sanotaan, joten tulkintani viiraavat joskus pahasti. Ja vielä pahempaa - uskoni on puutteellista. Sitä vikaa on sanan lukemisella vaikea korjata. Tarvitaan ihme.

Mutta kun tarpeeksi pitkään odottelen, se ihme tapahtuu luultavasti kuin itsestään. Toivon mukaan armeliaasti...
*
Koska olen alunperin luterilainen, niin minulta toki löytyy yksi empiirinen havainto tämän koulukunnan initiaatiorituaalista (ripistä) vuodelta 1969.

Tosin erosin sitten siitä(kin) puljusta, kunnes kosminen (epä-) järjestys (nainen - kuinkas muuten) 'pakotti' (ihan totta) minut lopulta liittymään ortodoksiseen kirkkoon.

Nykyään kuulun niin sanottuihin 'aivan liian vapaasti uskoviin ortodokseihin'. Meitä on jo paljon.

11 comments:

mattitaneli said...

Hei hyvät Rauno et al,


Kiitos tärkeiden asioiden analysoinnista.
Kannattaako ja onko laisinkaan
relevanttia miettiä, millaisia
käytännöllisiä ulottuvuuksia
luterilaisista opeista seuraa? Onko mitenkään
viisasta sekoittaa toisiinsa ja
vertailla usko(nto)a ja moraalia?
Oliko Luther tosissaan jotain
tiettyä mieltä vai toistiko
hän "vain" augustinolaisia pointseja?
Miksi kutsut Augustinusta lapsipsykologiksi?
Onko se keskeisintä A:n teologis-filosofisessa kontribuutiosta?
Voisimmmeko ymmärtää ufojen matkalaisia eli humanoideja, jos he
tai ne osaisivat puhua ( vrt.
Wittgensteinin esimerkki muistaakseni leijonista)?
Miksi ihmeesssä luterilaisuudessa pitäisi olla mitään loogista tai
intuitiivista järkeä?
Mitä muuten tarkoitat intuitiivisella järjellä tässä yhteydessä?
Mitä vikaa siinä pelagiolaisuudessa tai semipelagiolaisuudessa on?
Eikö Jumala saa armahtaa syntistä?
Mistä tiedät sen, että Jumala ei ilmesty maailmassa ja on hiljaa?
Eikö sitten Jumala itkekään ääneen ja ole kulkemassa synsyguksena ( keneltä kuulit ja millaisella evidenssillä hän oli liikkeellä?, oliko kovankin tason teologi tai filosofi, ajattelin vain, että olisi kiva saada nimmari häneltä?)



Ystävällisesti Matti

Rauno Rasanen said...

mattitaneli

G.Pula-Aho vastaa: 'Kuule kunti. Sä kyselet ihan liikaa noin viksuks tyypiks. Viittiks ite vastata, kun noi sun kysymyksetkin on niin terävii. Mä otottelen sillä aikaa.'

*
Melkein sama selkokielellä: Ei kiinnosta enää pätkääkään todistaa tai kumota yhtään mitään - ainakaan teologiassa. Eikä sen puoleen filosofiassakaan.

Jos mulla olis tarpeeksi lahjoja siirtyisin kokonaan fiktion ja ylipäätään taiteellisen ilmaisun pariin välittömästi.

Viime kesän kokeilut näyttivät jo oikeaa suuntaa.

Homo Garrulus said...

Hmmm jasså.

Homo Garrulus said...

Niin, tieteestä voisi sanoa sen verran, että uskottavuus on jotenkin - ehkä myyty?

Kuoppasivat itsensä vähän samalla lailla kuten alkuasukas joka lyö alahuulen pään yli ja glumps; nielaisee itse itsensä.

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno et al.,


Kiitos paljon hauskasta kommentistani.
Koen "velvollisuukseni" vastata
kysymyksiini.
Riippuu, mitä kannattamisella tarkoitetaan? On syytä arkisessa
aherruksessa miettiä käytännöllisiäkin ulottuvuuksia eli dimensioita, joita luterilaisesta opista seuraa, kun kerran eksistoimme
täällä kai luterilaistyyppisessä
maassa, vaikka meitä vaivaakin enemmän häpeä(n), kasvojenmenetyskulttuuri kuin syyllisyyskulttuuri. Siinä mielessä meillä on vähän omaehtoinen sekoitus pietismiä, joka on sulautunut osaksi ev.lut.
kirkkoamme, mutta sekulaarisuus
on kyllä sen valtava voimavara, joka luikertelee kaikkialle vähän samalla tavoin kuin Willian James väitti kai pragmatistisista implikaatioista about saman nimisessä ( Pragmatismi) kirjassaan, ainakin
suomeksi se on hiljattain pätevästi sen nimiseksi käännetty professori Sami Pihlströmin edustavilla jälkipuheilla.
Moraalisia asioita seuraa uskosta jotenkin, vaikka ei vääjäämättömästi, mutta
voi olla, että Jumalaa ei ehkä ole
rationaalista pitää minään moraalisubjektina, jos -objektinakaan kuten meikäläistä tai
Ranea tai Petrusta tai Jaakko Heinimäkeä.
Kyllä Luther oli jonkin sortin Augustinus-imitaattori, mutta jurinen koulutus
antoi hänen teologiaansa ja ennen muuta "armo-oppiinsa" "sievän" silauksen.
Myös filosofinen eetos, joka implisiittisesti on läsnä hänen tietyissä näkemyksissään on ehkä perua juristeilta pikemminkin kuin filosofeilta tai kirkkoisiltä.
No, ainakin Augustinusta voidaan pitää ensimmäisenä tai ainakin yhtenä ensimmäisistä psykologisen autobiografian kirjoittajista, joka saattoi edeltää monia teoreettikkoja, jotka analysoivat
ihmisen uskonnollista kehitystä tai
uskoontuloa joko äkillisesti tai asteittain kehittyen ( Fowler, Piaget, Clark... näitä riittää), ei kai A. sentään ollut lapsipsykologi, kuten Maria Montessori? tai Daniel Stern &.
En pidä uskottavana, että humanoidit voisivat tai pikemmin, että me voisimme keskustella heidän/ niiden kanssa teologiasta tai filosofiasta tai edes Mersuista, ehkä ufoista kuitenkin jossain määrin.
Ei luterilaisuudessa tai muussakaan uskonnollisuudessa tai uskossa tai uskonnossakaan tarvitse olla mitään "järkeä" ( rational vs. reasonable) Tuskin niiden
keskeinen substanssi avautuu eläväksi optioksi kaksi-tai moniarvologiikankaan avulla, pikemminkin on kysysmys mytologiikasta ( 1+1+1=1!)
Intuitiivinen järki on intuitiivisesti koettavissa, jos sitä yrittää muutoin formuloida tai artikuloida, niin sen intuitiivinen luonne saa kolhuja niin, että sitä tuskin enää moorelainen intuitionistikaan tunnistaa intuitionismiksi tai sitten syyllistyy naturalistiseen virhepäätelmään tai ainakin johonkin epäuskottavaan päättelyketjuun, jota ei ainakaan voida deduktion ( ei edes kantilaisen deduktion) avulla todistaa oikeastaan miksikään sellaiseksi, joka olisi intuitiivisesti uskottavissa luotettavaksi.
Tässä yhteydessä, so. uskonnollisen uskon kontekstissa, intuitiivinen "järki" on kova sana, suosittelen lämpimästi.
Ei pelagiolaisuuksissa mitään vikaa ole, jos on niiden kannattaja.
Musta ( ei väri) Jumala armahtaa nimenomaan syntisiä, mullakin on hyvät mahdollisuudet, kai?
Jumala ilmestyy maailmassa. Hän on jättänyt paljon "jalanjälkiä", josta Hänet tunnistaa. Niiden näkeminen edellyttää halua uskoa tai tahtoa usko ("to will to believe")
Jumala itkee itkevien kanssa ja nauraa nauravien kanssa. Katso K. Kieslowskin Dekalogin 1. käsky, niin näet, miten Jeesus Vapahtajamme itkee niin, että kyyneleet virtaavat alttaritaulussa.
Siinä pyydettyä evidenssiä, so. kokemuksellis-tukinnallinen evidenssi, jonka
miljoonat ja taas miljoonat tunnustavat verifioiduksi oman
Lebensformin eli elämänmuodon sisällä.
Jumalattomat ovat erityisen rakkaita Jumalalle, koska he ovat kadottaneet näköpiiristään Jumalan, jota heidän sydämensä kaipaa lohduttomasti. Jumala haluaa antaa heille "ikuisuuden horisontin"
takaisin ja siksi Jumala ilmestyy vähän väliä milloin epäonnistuneena, konkurssin tehneenä, kauppiaana, milloin
lapsenä, joka huutaa äitiään, joka
juoksi jonnekin "omaa identiteettiään etsimään", milloin
tuskaisina maiden presidentteinä, jotka haluavat olla kuin kuka tahansa meistä "tavallisista" kansalaisista, milloin vuorineuvoksena, joka teki väärän uravalinnan kun teki "oikean" uravalinnan, milloin minäkin, joka räikeästi sotii itseäänkin ja Luojaansa ja luomakuntaakin vastaan.

Annan nimmarin nyt itselleni vaikka en sitä ansaitsekaan??, olen kai jonkun sortin luterilainen.


Ystävällisesti Matti

Anonymous said...

nin etko rane nahny jumalaa? at the yur door
minua taivas kiinnostaa sellaisena kun se on tassa. kylla uskonnon kannattajien kuten poliitikkojenkin moraalia kannattaa tutkahilla..ykkosia ja intuitiivista jarkea myos. i will to believe
yours, zeson

Rauno Rasanen said...

mattitaneli

Saat nimmarin minultakin. Vastauksesi oli perusteellinen. Sellaista odotinkin.

Arhi Kuittinen Finnsanity said...

Niin, miksi pitää puhua järjestä kun tarkastellaan dogmaattista obsessiota? Eikö teologi puhu vain uskosta?

Jos väitetään, että standarditeologialla ei ole tarvetta logiikalle, niin valehdellaan. Jos teologiaa tavoittelevalla on tarve oikeaoppisuuteen, on teologian tavoite aina dogmaattinen autuus.

Eihän dogmatiikka (oikeaoppisuudesta ja varmuudesta) ole mitään muuta kuin hikisen epätoivoinen yritys luoda "looginen" koheesio erilaisille mielikuville ja luoda mahdollisimman "järjellinen" ja suljettu vaikutelma, mikä sinänsä menee lähes aina Monty Pythonista tutulla tavalla absurdiseen järjettömyyteen todistamattoman todistelussa.

Dogmatiikka muuten rikkoo ironisesti lähes aina Mooseksen Kymmenennen käskyn "Älä tee jumalankuvaa" -kohtaa tehdessään juridisesta kuvailusta uskon ehdon.

Usko ei dogmatiikalle riitä ja dogmatiikka on todiste siitä, että kirkko ei uskosta paljoa perusta vaan haluaa perustella tärkeytensä dogmaattisella "tiedolla" ja sulkemalla muita ajatuksia mahdollisimman paljon pois uskontojen tatamilta harhaoppisuuden kiirastuleen.

Dogmatiikka ja teologia on silkkaa mustasukkaisuutta jumaluuden omistamisesta.

Ufot kyllä ymmärtäisivät paljonkin teologiasta, siis niiden ihmisten epätoivoisesta pseudologiikasta ja siitä aivotoiminnasta, joka esittää elämänsä pylvääksi tuntemattoman Jumalan määrittelyn. Praestigarum paradoxus.

Kun puhutaan luterilaisuuden järjellisyydestä, puhutaan subjektiivisuuden ehdottomuudesta ja objektiivisuuden mielettömydestä.

Lutherin protestin tosi ydin oli se, että yksilön usko määrittelee uskonnon tärkeyden eikä instituution tarpeet ja perinteet.

"Oikea" luterilainen asenne muutosvoimana on loputonta kapinaa ja muutoksen kohtaamista ja sen sallimista.

Luther oli piilo-pelagiolainen.

Tämä on sietämättömin subteksti Lutherin konstruktiossa, jota sadat teologit kauhuissaan pyrkivät dogmaattisen lannanluonnin avulla kätkemään ja torjumaan. Lutherin teologiaa voi lukea myös dekonstruktiivisena teologiana, anti-teologiana, itse itseään tyhjäksi tekevänä.

Luther oli anti-häpeän oppi-isä - ainakin vielä silloin kun oli järjissään ennen antisemiittis-paranoidista psykoosia.

Mikään uskon subjektiivinen liikahdus ei saanut olla riippuvainen kelpaavuuden yrittämisestä toisten ihmisten mielipiteiden mukaan.

Luterilaisuutta täytyisi kutsua röyhkeyden opiksi. Luther oli kaikkea muuta kuin Augustinolainen häpeäkompleksi.

Hän oli käynyt sen vaiheen läpi uskoessaan pystyvänsä olemaan synnitön ja omat tarpeensa amputoiva aseksuaalinen Paavin henkinen eunukki muuttumattoman totuuden äärellä. Kuten Wittgenstainkin filosofian saralla, suuruudenhulluutensa vaiheessa.

Lutherin paradoksi on siinä, että hän vetosi "Jumalan sanaan" mutta kaikki sana oli hänelle tulkittavaa ja ehdollisesti tarpeellista vain yksilön reaaliaikaisen uskontarpeen sanelemana.

Pyhä Henki oli hänelle yksilön intuitiivinen oivallus Jumala-ideaalin tarpeessa ihmisyyden esilletulon apuna.

Anonymous said...

eiko oikeaoppisuus ole myos tieteen tavoite
mik saa sinut uskomaan kymmeneen kaskyyn? mina en ole deetiikasta paljon perustanut mutta kun paastiin aiheeseen, niin
ja kun puhutaan hiestäkin yhteydessä...tassa on varmaan suurta rakkautta jos (dogmatiikkaan) siihen sisaltyy myos mustasukkaisuutta
eiko tiede ole noh

mmm.

have a happyday

Anonymous said...

se, joka puhuu tai on puhumatta , On tarkea, mita han sitten sanookin
tai kuka
han sitten
onkin

dudivie said...

ihminen tietaa moraalista paljon enemman kunin jumala, koska ihminen karsii
kylla jomalakin kärsii, mutta mita se meille kuuluu? voisiko olletta etta jumala yhdisti neulansilman ja nk pelastuksen. ehkei jumalan karsimys olekaan mitaan sanomatonta?