Jumalan rakastajan uni

(Oikolukija kävi täällä uudestaan päätään pudistellen klo: 23.35)

Vietin koko aamupäivän Sören Kierkegaardin kanssa homoseksuaalisessa suhteessa. Tosin olimme unessa, mutta se kaikki tuntui kuitenkin niin todelliselta. Sören neuvoi minua: ’Älä lankea pyyteettömiin. He ovat kaikkein petollisimpia’.

'Niin on Friedrich-setäkin minulle sanonut', vastasin hänelle, 'mutta tämä on niin vaikea asia, minä en ole kyennyt sitä ymmärtämään'.

Rakasteltuamme ja lauettuamme tuntui kuin sekä mieli että ruumis olisivat käyneet nirvanassa – ja niinhän ne olivatkin. Ek-staasi. Ulkopuolella ajan ja tilan.

Valitettavasti vain jouduimme orgasmin jälkeen palaamaan omaan itsekkääseen joskin nerokkaaseen minäämme ja aloimme keskustella. Keskustelu on ihmisen rationaalinen tapa yrittää päästä takaisin ekstaasiin. Platon sen tiesi, vaikka hänen suuri roolihenkilönsä Sokrates oli jopa nirvanan läpäisevässä ironiassaan kaikkea muuta kuin ekstaattinen.

Mutta Sokrates tiesi, mitä hulluus on, vaikka hän ei ollut varma pystyisikö välttämään tuon hulluuden huonoja puolia: agonia, himoa, katkeraa mustasukkaisuutta ja jopa raivoa, jotka olivat niin erottamattomalla tavalla naamioituneet ja limittyneet hyvän hulluuden, eroksen, rakkauden, kanssa.

’Olenko minä hirviö, Typhon, vai onko minun tehtävänäni olla jumalan tänne maailmankaikkeuteen asettama vartiomies, joka suojelee hyvettä ja kunniaa’, kysyi Sokrates, ikäänkuin vastaten, plataanipuun alla istuskelleelta seuralaiseltaan, kauniilta nuorukaiselta.

Sokrates jäi ilman vastausta. Kuten aina.
*
Kierkegaardin suuret, surulliset silmät katsoivat minuun: ’Ei voi vain rakastaa – vaikka pitäisi. Ainakaan tässä maailmassa. Eikä sinne toiseen pääse kuin hetkellisesti.

Katsos rakas ystävä’, jatkoi tuo nerokas ja intohimoinen rakastaja’: ’Jumala on suurin viettelijä. Tiesitkö sen? Jumala lupaa meille kaiken, mutta ei anna mitään – siis mitään muuta kuin intohimon, kaipauksen ja ekstaasin. Toisin sanoen vajavaisen itsemme ja minuutemme – jotta voisimme opetella kadottamaan sen, ja siten täydellistymään löytämällä itsemme uudestaan Hänessä.’

Tuohan kuulostaa ihan Paavalilta, minä sanoin. ’Se on Paavalia’, vastasi S. ’Paavali sai kutsun Jumalalta Damaskon tiellä, ja sen jälkeen mikään muu kuin Kristuksen rakkaus ei merkinnyt hänelle mitään.’

Senkö tähden Paavali ei mennyt naimisiin? Senkö tähden sinä annoit Reginelle rukkaset? Rakkauden tähden?

’Sinä alat oppia Rauno. Sinusta tulee vielä joskus Jumalan rakastaja. Ja kun me molemmat rakastamme Jumalaa – samaa Jumalaa, jos sallit minulle tämän pikku blasfemian, niin me emme enää tarvitse toisiamme seksuaalisesti, emme ole itsekkäästi haluavia ja toisiamme viettelyksellä riivaavia.

Meillä on silloin jotain paljon enemmän – jotain, joka yhdistää meidät ikuisesti. Agape.
*
Tässä kohdassa heräsin ja kirjoitin kaiken heti ylös. Nyt kun luen, mitä olen kirjoittanut, mieleni täyttää kovin surullinen ja jollain käsittämättömällä tavalla ääretön mutta yhä silti käsin kosketeltavasti läsnäoleva lempeys.