July 29, 2008

Retoriikkaa ja vanhoja klisheitä

Kevyesti muokattu kirje luovan kirjoittamisen genealogiasta sekä totuudesta ja estetiikasta.
*
Mitä tammikuussa lähettämäni, omaa bloggaamistani voimakkaasti kritisoivan postini sisältöön tulee, niin olen sitä miettinyt joskus viime aikoina – itseäni ihmetellen.

Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että meneillään olevaa inspiraation kautta, joka minulla nyt on päällä, voi tietyssä mielessä pitää paljolti X:n ansiona.

En vain oikein ymmärrä, mitä minussa tapahtuu. Melkein kaikki aiheet tai aihiot, joihin viimeisen kuukauden aikana olen tarttunut, näyttävät muuttuneen lähes kullaksi. On tapahtunut selvä hyppy parempaan, mitä tekstieni tyyliin, sisältöön ja jopa monipuolisuuteen tulee.

Inspiraation saaminen on melkoinen mysteeri – etenkin se, miten tietty tunnetila muuttuu luovuudeksi. Kyse on aivan konkreettisesti sublimaatiosta. Viimeistään ja vasta tässä vaiheessa elämääni voin täysin avoimesti tunnustaa itselleni, että sublimaatio ei ollut freudilaista huuhaata vaan edelleen freudilaisittain totinen tosi, joka ilmaisee jotain hyvin olennaista luovaan prosessiin sisältyvästä psyyykkisestä metaformoosista, jossa tunnetilat muuntuvat sanoiksi, väreiksi ja musiikiksi.

Kyseessä on ajoittain niin ällistyttävän turbulenttinen viritys, että tuntuu kuin itse kirjoittaisin vain jotenkin mekaanisesti ja robottimaisesti, mutta todellisuudessa se on joku muu, joka kirjoittaa minun kauttani – jota minä vain puen sanoiksi.

Olen varsin kiitollinen tällaisesta tilasta, koska se on luovuudessaan persoonallisuutta vapauttava kokemus.

Ja sellaista vapautusta minä – hieman liioitellusti määriteltynä: erakko, sosiaalinen foobikko, huonosta itsetunnosta (hmm?) kärsivä jännittäjä ja hieman ehkä paniikkihäiriöinen, hysteeris-paranoidinen jne. (hymiö) ihminen olen ollut vailla koko elämäni ajan.

Olen muuttunut näiden kohta neljän vuoden blogikansalaisuuteni aikana – omasta mielestäni parempaan kuin huonompaan suuntaan, vaikka ailahteleva mieleni tuppaakin salakavalasti ja jopa jotenkin säännönmukaisesti viemään minua itseeni käpertyvän, kyynisen ja ihmisiä halveksuvan egoismin suomaastoon.
*
Mutta olkoon miten on. Elän tässä ja nyt. Ikuisuudessa. Se riittää, joskin ajoittain tuntuu siltä, kuin tällaisen yhtä aikaa paikalleen pysähtyneen mutta yhä silti ajatuksen nopeudella kulkevan turbulenssin aiheuttama huumaus olisi psyykkisesti liian rankka kokemus. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole annettu. Kaikki tai ei mitään...

PS.
Tämä posti ei sisällä sellaisia tietoja, joita haluaisin salata. Voit julkaista sen.

Saattaisivat tosin ehkä hiukan ihmetellä toimituksessa po. tekstiä, mutta sehän juuri olikin tarkoitukseni: nähdä asiat toisin – nurin ja oikein: nurin oikein.

Sillä totuus on alunperin aina jotain ’rikkinäistä’, eikä se enää muuksi muutu, vaikka kehittelisimme ihmismielestä ja maailmasta miten tahansa kauniita kaavoja, malleja tai hypoteeseja.

Kyseessä on paradoksi: Menin rikki – hajosin lähes pirstaleiksi, mutta juuri – ja vain – rikkinäisyyteni voi olla vähittäisen tasapainoittumiseni edellytys – ehkä jopa sen ainoa mahdollisuus. Silloinkin, kun menneisyyden haamut uhkaavat tuhota lopullisesti koko identiteettini, joka on juuri perimmäisen rikkinäisyyteni varassa.
*
Silti - kaikesta huolimatta - haluan kirjoittaa seuraavaa:

Kauneus on pelastava maailman (Dostojevski).

Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita " (Joh.8:31-32)

Tiedostan kyllä erittäin selvästi, että nämä kaksi ’ilmoitusta’ eivät välttämättä päde kaikkein kauheimpiin traumaattisiin kokemuksiimme, mutta on samalla jotenkin musertavalla tavalla vapauttavaa oivaltaa se, että muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Sillä se, mikä rakentuu itsepetoksen ja valheen varaan, synnyttää vain katkeruutta ja ressentimenttiä.

Totuus ja kauneus eivät ole illuusioita, sillä ne murskaavat menneisyyden valheet ja rumuudet. Ja vaikka niiden jäljiltä ei jäisi kuin raunioita – siis oma rikkinäisyytemme, vain totuuden ja kauneuden varaan on mahdollista rakentaa tasapaino, jonka ytimessä vapaus ja luovuus saavat niin paljon tilaa, että mikään kauhu tässä maailmassa ei voi meitä enää sen jälkeen tuhota.

Tiedän: – vaikka pidänkin edellä kirjoitettua kokemuksellisena tosiasiana, niin samalla se on myös etäännytetty fantasia. Mutta tohtisinko luopua tällaisesta fantasiasta..? Tuskin.

7 comments:

Homo Garrulus said...

Small is beautiful: kun tajuaa, ettei tarvitse olla kaikille mieliksi niin tuleekin hyvä olo. Tunnen tilanteen ja olen elännyt samassa flow-kirjoittamisen vaiheessa missä vihani ja suruni, toiveeni ja rakkauteni huusin ulos - välittämättä siitä, että samalla varmasti satutin myös muita. Minä en olisi itse voinut elää enää siinä valheessa missä elin.
Nyt tuntuu hyvältä ja olen onnellinen, että juuri sinä sanot. PS. Saat julkaista.

ber sέ said...

No nyt voin sanoa homo garruluksen kanssa
Mmmmmonami!! muitakin..Tiedostan , että tämä ei päde kaikkein kauheimpiin traumaattisiin kokemuksiini...
mutta...

Homo Garrulus said...

Ps. moon sit siin, en amin.
Saa julkaista. Ps. Ds. Hs.

Mummo said...

En ole lukenut sinua tammikuussa, mutta muutamia kuukausia olen lukenut. Ja kyllä: jokin sinussa on muuttunut. Vähän kuin olisit päässyt pois kiskoilta. Onnea vaan.

Androgyynihullumies said...

Blogisi on parantanut elämääni. Kiitos siitä.

Homo Garrulus said...

Rässi on saanut uden tulemisen; third coming. Pragmaattinen soliphismi menee kuin papparaisten Solifer pian ihan toisille teille. Tai näin kuvittelen ja olen hyvä kuvi-tella. Osaan tehdä kuvia myös unissani ja niitä menen pohtimaan Kriittiseen Korkkarikouluun kunhan kurssi alkaa.
Itse uneksin vain työrauhasta ja etenkin työporukasta; minun ihmemaan seikkailut ovat toivottavasti ohi.
AHM on minun lempparibloggi mutta RR on vienyt kaiken intohimoni tässä viime aikoina; on ollut niin paljon uutta minullekin. Onpa hauska maailma, mutta ei tänne passaa jäädä. Oikea elämä ei odota.

Rauno Rasanen said...

KIITOS