July 31, 2008

Luonto ja Henki ihmisessä

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen Mierovassa maisemassa.
(Kielimafian jengi tuli iltateelle. Ja ne hymyilee - vinosti)
*
meri kirjoitti
‘tietysti steve reich’
*
Totta. Miten olinkaan saattanut unohtaa juuri Steve Reichin (kuka hän muuten on?)
*
Ystäväni Harri, joka on suuri free-jazz friikki, pitää myös Cagen äänimaisemista.
Kerran kotiin tullessaan hänen vaimonsa kuuli käsittämätöntä melua olohuoneesta ja totesi, että ihan kuin täällä olisi remontti käynnissä. Siitäpä sain oivallisen syyn nimittää H:n musiikkimakutyyliä remonttijazziksi (tämä oli vitsi, lat.huom,).

Olen nimittäin ymmälläni Cagen ja free-jazzin suhteen. Jos hiljaisuus tai metsässä kuultu linnunlaulu tai täysin kakofoninen soittimilla irrottelu ilman mitään melodista, sävellajiin kiinnittyvää tai kontrapunktista kiinnekohtaa on musiikkia, niin, mitä sitten onkaan ‘musiikki', jota oikein nuoteiksi ja partituureiksi sävelletään? Onko se jotain enemmän tai vähemmän kuin linnunlaulu. Ja miksi?

Vai onko niin, että musiikin tekee musiikiksi sen performaatioluonne: esittäminen joillekuille? Tosin lintukin laulaa toisille linnuille, eikä sen laulua siltikään sanota musiikiksi samassa mielessä kuin vaikkapa sinfoniaa.

Mutta yksi on minulle varmaa: taide ei voi ‘ilmaantua’ ilman taiteilijan emootiota, joka saa intentionsa viimeistään tekoprosessissa - olipa tuo intentio sitten eksplikoitu taideteoksessa tai ei.

Ongelmaksi vain tulee nyt, ettei kyseistä intentiota voi välttämättä jakaa taiteen kokijan kanssa, koska sitä ei etenkään modernin taiteen puolella ole edes tarkoitettu miksikään pysyväksi ja muuttumattomaksi nimittäjäksi (tekijän), teoksen ja kokijan ‘dialogissa’.

Mutta eikö taideteoksen luonne taiteena tällä tavoin katoa lopullisesti olemattomiin ja muutu pelkästään kokijan projektioksi. ‘Taiteilija’ vain räiskii menemään ja jättää ‘ulosteensa’ kokijoitten haisteltavaksi.

Tämä ulosteko siis on taidetta? Missä vaiheessa se sellaiseksi ‘kompostoitui? Ja miksi?

Saattaa olla 112 liipasimella Kiasman lespaavalla pomolla, kun ihan vain kokeeksi vien sinne elokuussa näytille kasan pa…aa ja sanon, että se on siinä: mestariteos - uskokaa tai älkää. Lähdesuojaan vedoten en kuitenkaan kerro, kenen henkeäsalpaava aikaansaannos on kyseessä.

Teoksen nimeksi tulee: Luonto ja Henki ihmisessä.

PS.

Täytynee hieman selittää, mitä ajoin takaa robustilla ja vulgaarilla kommentillani taiteesta.

Ongelman ydin on minulle tässä se, että jos taiteen ainoa kriteeri on sen sattumanvarainen konteksti määrätyssä performaatiossa (taidenäyttely, kodin seinä jne,), jossa sitä ymmärretään, niin mikä tahansa on taidetta. Tai ei mikään. Kyseessä on sama asia loogisesti.

Annan käytännön esimerkin äärimmäisestä tilanteesta, joka selventää väitettäni.

Muistanette? (vaikka minä en muista tekijää) taulun: valkoinen neliö valkoisella pohjalla (tvs.). Kootaan näitä 'maalauksia' vaikka 100kpl ja julistetaan taidenäyttely avatuksi.

Sisään otetaan ennakossa vaikkapa kymmenen taidekriitikkoa, joiden tehtäväksi annetaan kertoa kymmenestä 'suosikktaulustaan' säkenöivän analyyttinen kuvaus. Ne kuvaukset minä todellakin haluaisin lukea.

Esimerkiksi. Taulu 46:

Imponoivan ja ekstraordinarisen hypoteettinen antiväri-installaatio konstelloituu dadaistis-dramaattisesti yhteen näkymättömän tekijän kanssa. Pidin maalauksen tyynen rauhallisesta atmosfääristä, joka viesti iintiimin interiöörin paljaasta sisäänpäinkääntyneisyydestä puhtaan transparenssin kontekstissa.

Ja näitä arviointeja tulee siis sata kappaletta. Kaikki täysin erilaisia(?) Oletteko sitä mieltä, että yksikään taidekriitikko puhuu lopultakaan ja nimenomaan itse taulu(i)sta? Jos olette, näette aivan erilaista unta kuin minä.
*
Taideteoksen 'olemuksen' (substanssin) voi tuhota sekä tekemällä siitä joko täysin tilakontekstiriippuvaisen (esim. taidenäyttely) tai sulauttamalla se täysin osaksi kontekstia (esim. tilataideteos, jota ei ole intentoitu irralliseksi ympäristöstään).
*
Vedän nyt hieman takaisin äärimmäistä kritiikkiäni ja sanon, että kaikkein olennaisin vaikutin objektin/tuotteen/esityksen muuttumisessa taiteeksi piilee siinä, että taideteos täytyy keksiä aina uudelleen.

Mutta tämä keksimisprosessi ei ole enää/vielä kontekstiriippuvaista vaan jokin 'naksahdus' kokijan päässä - naksahdus, jonka seurauksena hän ryhtyy pitämään jotain objektia arokkaampana ja ehkä jopa pyhempänä kuin jotain toista. En tiedä miksi.

Kuitenkin juuri tällaisen mahdollisuuden subjektiivinen modernismi kaikkine pakonomaisine kokeiluineen on tuhonnut ehkä lopullisesti. Taide on nykyään kitchiä ja campia - tai tilataideteoksia, joiden pitäisi sulautua 'maisemaan' - ja yhä silti lumota näkijänsä/kokijansa taiteena.

Tunnustan (tosin pitkin hampain), että tässä jälkimmäisessä vaihtoehdossa piilee 'aidon ja oikean' taiteen ainoa mahdollisuus. Tai paremminkin kytee - säästöliekillä.

Minun vokabulaarillani ilmaistuna taiteesta on campissä jäänyt jäljelle oudosti vino hymy, joka ei kuvasta enää vapauttavaa naurua (ylevästä puhumattakaan) vaan itseensä käpertynyttä solipsistista (väärää) ironiaa.

Ja yhä silti. 'Objektin' on mahdollista syntyä uudelleen taiteena juuri potentiaalisessa dynaamisuudessaan - mahdollisuudessaan tulla joksikin muuksi - enemmäksi kuin, mitä se itsessään pelkkänä aistein havaittavana oliona on.

Siltikään en ymmärrä, mitä tapahtuu, kun nän tapahtuu. Ehkä taidekriitikoilla on minua paremmat 'tuntosarvet' todellisuuteen. Voin vain kadehtia moisia kykyjä...

15 comments:

lespan kaa said...

voi miten herkullinen olet. en tieda miten pain sinut soisin
paskaa
oishan se onnellista jos ei estetiikkaa oisi ja aisteja

Anonymous said...

asiantilan vallitessa tykkaan lampimasta ..kesametsasta

. said...

onko valtiotiede luontoa?

Rauno Rasanen said...

Mitä porukkaa te oikein olette? Vapaakävelyaikanne päättyi jo. Menkää takaisin osastolle!

Existenz_ said...

Räsänen kirjoitti: "Totta. Miten olinkaan saattanut unohtaa juuri Steve Reichin (kuka hän muuten on?)"

Ellei sinua jo asiassa valistettu, Steve Reich on siis minimalistista ja erittäin kokeellista musiikkia tekevä säveltäjä. Mielenkiintoista settiä ainakin omasta mielestäni. Kannattaa tutustua, jos pitää esim. Philip Glassin taikka Michael Nymanin musiikista.

Mutta itse asiaan:

Itse näkisin taiteen käsitteen yhtenä ideologisen merkitsemisen tavoista. Museoissa ja yliopistojen taiteen tutkimuksen laitoksilla määrittelemme "sopivan" kokemuksen. Taide on sitä, mikä tulee esitettäneeksi taideinstituutioiden yhteydessä.

Tämän tilanteen kritiikki on nähdäkseni keskeisenä esim. Marcel Duchampin (ja muiden dadaistien) ja John Cagen taiteessa. Ongelma on kuitenkin se, että heidän teoksensa ovat edelleen "pelkkää" "taidetta" (siis ideologisen taideinstituution sallimaa kokemuksen muotoa). Tämän vuoksi Kansainväliset Situationistit (SI) pyrkivät dadan ja surrealismin tavoin lakkauttamaan taiteen "toteuttamalla se". Tämä tarkoittaa taiteellisen vapauden, joka tähän asti on suljettu taideinstituutioiden sisälle, toteuttaminen arkielämässä. Taiteen ja elämän erottamisen vastustaminen on SI:n kiinnostavimpia pointteja.

Taiteen ja elämän yhdistäminen tarkoittaa eräänlaista aktiivista nihilismiä, jossa taiteellisen mielikuvituksen avulla pyritään tuhoamaan vallitseva järjestys, ja luomaan uusi henkilökohtainen järjestys tilalle. Eräänlaista anarkismia siis.

Marko Pyhtilän, jonka teokseen "Taiteen kritiikki ja kritiikin taide - länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt historia" kannattaa tutustua, mukaan juuri populaarimusiikin traditiossa syntynyt punk oli esimerkki tällaisesta taideinstituution ulkopuolisesta "taiteesta" tai pikemminkin toiminnasta. Punk ei edes pyrkinyt tulemaan tunnustetuksi taiteena. Punk kuitenkin koki kohtalonsa hieman toisesta suunnasta - MTV:n ja muun viihdekoneiston.

Onko siis Situationistien teorian viitekehyksessä mielekästä puhua ollenkaan taiteesta? Nähdäkseni ei. Taide terminä voidaan hylätä porvarillisena käsitteenä historian roskakoriin.

En täysin kuitenkaan allekirjoita situationistien johtopäätöstä. Tämä jo sen vuoksi että mikäli hylkäisimme kaikki ideologiset käsitteet, täytyisi meidän lakata puhumasta kokonaan. Sen sijaan meidän tulee tulla toimeen nykyisellä käsitteistöllämme, ja pyrkiä kumoamaan ideologia sen omilla käsitteillä.

Homo Garrulus said...

Parallellismi on osaksi sitä mihin vertaan omia ajatuksia usein: minä voin "alentaa" itseäni menemään sellaisiin ajatusmaailmoihin missä olen "alhaisempi" ja niissä on oma logiikkansa enkä minä siitä kärsi jos satun löytämään syyn olla siinä moodissa.

Jos sen sijaan haluan ajatella higher order voin ihan yhtä helposti käynnistää flow-ajatteluni (olisi kiva tietää mitkä aivo-alueet on silloin käytössä ja millä frekvenssillä sähkö liikkuu) mutta se on parhaimmillaan aamulla kun on nukkunut eikä vielä alkanut päivän ns. rationaalisia ja johdonmukaisia tekoja. Ei siis saa olla häiritsemässä kaikenlainen "must" niinkuin tämän päivän professoreilla on kaikenlaiset hallinnolliset paperityöt. Jos ihmistä mitataan hänen manageri-osaamisestaan hän heikkenee flowssa. Minä väitän näin. On siis huonoa, että luoville ihmisille laitetaan liikaa näperrystyötä. Pitäisi olla vaikka yhteinen sihteeri, joka helposti kasaa sen, minkä nuo yksittäiset ihmiset muuten joutuisi tekemään. Muuten on turhan koulutettuja ihmisiä hoitamassa pelkkiä sihteerien duuneja.

Samalla olen sitä mieltä, että nuo ns. luovat ja tutkivat eivät aina ole niin luovia ja tutkivia vaan pikemminkin vain kirjoihin kiinni kasvaneita. Eivät aina ole intohimoisia ja sellaisia pedantteja voi tietysti myös käyttää, mutta jälleen nousee kysymys; miksi sellaiset ihmiset saavat saman statuksen kuin aidosti luovat?

Hierarkia on siis juuri kuten sanoit Hotaselle: melankolia suhteessa angstiin ja hierarkia suhteessa demokratiaan. Ei voi peräänkuuluttaa vain toista.

Luonto on minulle se minun alhainen minuus ja henki on se minun korkeampi: tulee uusi lamppu mukaan sisältä.

Rauno Rasanen said...

HG

Mitä puhut parallellismista ja flowsta, niin allekirjoitan kaiken.

Meistä tulee garru vielä hyvä tiimi, jahkas kielimafian jengi alkaa käydä tarkistuskäynneillä sinunkin luonasi. Net on säälimätöntä porukkaa - mutta sisimmältään hyväntahtoisia.

Rauno Rasanen said...

Existenz

Kiitos vain Reich-valistuksesta. Ehdin sitä tosin jo saada hieman aiemmin, mutta kertaus opintojen anoppi.

By the way - mistä meidän tarkkaan ottaen pitäisi vapautua? Ja onko se ylipäätään mahdollista muuten kuin utopiana?

Entä miten taide voisi vapauttaa meidät, jos se jo itsessään on - ontologian: olemisen tasolla - väistämättä pikemminkin artefaktimaista kuin energeettistä? Jopa esittävä/esitettävä musiikki.

Ja jos poistamme taiteelta täydellisesti sen performaatioluonteen, joka juuri sitoo sen ideologiaan, se katoaa - haihtuu pois.

Vai onko nyt niin, että taide itsessään on ideologian viimeinen linnake, joka täytyy murskata, jotta kokisimme todellisuuden niin vapaasti kuin-se-todella-itsessään-on?

Tiettyä mystiikkaa siis.

*
Haluan vain huomauttaa, että vaikutat minun mielestäni puhuvan ideologiaa vastaan ikäänkuin sen kumoamisen jälkeen saavuttaisimme vapautuksen 'ideologian' - siis uuden ideologisen hegemonian, jota nimitetään 'virhepäätelmällisesti' ja mystifioivasti vapaudeksi.

Mutta täydellistä vapautta ei ole. Eikä myöskään mitään perimmäistä ideologiaa. Sanoo antiikin kyynikko ja kääntää kylkeä tynnyrissään.

On vain minä, minun hyveeni, muut ihmiset ja maailmankaikkeus.

mesee said...

Vapaus On olemassa taydellinenkin erilaisia vapaukisia enka mee
minne rauno haluaa
paitsi

Anonymous said...

elokuu? kumpa olsin sellainen

Homo Garrulus said...

Minä huomasin sen eilen Rässi. Kielimafia on niin epävarma, että käyttävät ns. kasvatusalan oppeja tai metodeja tarkistaakseen toisen ns. rehellisyyden. Ovat ovelia mutta minä vielä ovelampi, joka on heille harmi.

Mutta koska olen maailman paras strategikko ja siksi myös strategioiden re- ja dekonstruoinnin mestari (ai hitto että tuntuu hyvältä vähän kehua kun ei muut kehu!) niin minä näen milloin olen tekemisessä autenttisuuden kanssa ja milloin kyseessä on pelkkä show.

Mutta samalla minä en aio kauan katsoa sitäkään jos rikkovat lapseni* samalla lailla kun yrittivät rikkoa minut: minun lapseni ovat myös älykkäitä ja herkkiä ja se herkkyys on rahassa valtava mitä tämä mafia ei epävarmuudessaan (koska ovat kivipatsaita aika pitkälle) kykene tajuamaan. Vain elävä on siis herkkä, todella elävä on todella herkkä. Mutta lapsenikin kärsi tästä pelistä mikä oli pantu osittain käyntiin; hän vaistoaa falskiuden vaikka ei vielä tiedä mitä pitää katsoa.

Minä raivostun heidän alamaisiin temppuihin ja harmi, ettei voi pierasta keskellä myymälää sillä se olisi ollut paras "vastaus" moisiin tarkistuksiin. Toivon, ettei enempää harmia tule sieltä suunnalta ei minulle eikä lapsia hyväksikäyttäen. Voisivat revidoida omat ns. kasvatusohjeet noissa temppeleissään; ovat vanhentuneet kun niitä jo tunnistaa meikäläinen.

Miksi elämäni piti kääntyä näin sairaan sairaaksi: kenen tietämättömyys tai kypsymättömyys oikein pääsi johtamaan?

* nuori, aidosti autenttinen ja aidosti johdonmukainen ja aidosti avoin (=minun kasvattamat lapset ovat sitä, sillä vain näin lapsesta kasvaa suoraselkäinen, balanssissa oleva ja omilla aivoilla ajatteleva) suree ja potee hetken skitsofreniaa siitä, ettei asiat ns. stemmaa. Näin kasvava nuori on herkempi kuin kasvava koira vaikka mm poliisikoirista sanotaan, etteivät voi ikinä ottaa parhaimmat koirat vääriltä kasvattajilta: nuoruudessa saatu input on tärkeämpi kuin mikään muu loppupäässä mutta kun vanhemmat ns. yliauttavat tai ylikasvattavat menee asia ojasta allikkoon ja ulos tulee ei ajattelevia vaan ainoastaan sotilaita; suoria kylläkin ja kauniita kylläkin mutta aivan liian falskeja alusta saakka.

Kasvatusopit ovat erittäin tärkeitä, mutta sovellus on saanut jäädä näihin salaliittoihin, joka on harmi näin jälkeenpäin ajatellen. Liian paljon on yhtä huonoa kuin liian vähän.

Look forward anyway, oli mikä vaan mutta en ole varma jaksanko odottaa sillä muut ongelmat pukkaavat.

Existenz_ said...

"By the way - mistä meidän tarkkaan ottaen pitäisi vapautua? Ja onko se ylipäätään mahdollista muuten kuin utopiana?"

Meidän tulisi vapautua kaikista ihmistä alentavista ja ihmisen potentiaalia rajoittavista yhteiskunnallisista tekijöistä. Kaikki sellaiset tekijät, jotka jollakin tavoin estävät ihmisen potentiaalien aktualisoitumista ovat ihmistä alistavia ja siksi vääriä.

Utooppinen ajattelu on kieltävää ajattelua. Kaikki kriittinen ajattelu tarvitsee aina ripauksen idealismia. Idealismi, metafysiikka ja uskonto nimittäin ovat (oikein ajateltuna) pelkkiä mahdollisten maailmojen kuvittelua. "Miten asioiden tulisi olla?" tai "Miten asiat voisivat olla?"

Isaiah Berlinillä olisi tähän tietysti sanottavansa - syyttäisi monoliittisesta ajattelusta. Berlinin mukaanhan utooppisen ajattelun vikana onkin se että utooppisessa ajattelussa nostetaan objektiivisten ja ristiriitaisten arvojen joukosta yksi arvojoukko, joka universalisoidaan. Berlinhän oli pluralisti, ja hänen mukaansa arvot ovat objektiivisia mutta ristiriitaisia keskenään. Esimerkiksi vapaus on ristiriidassa koskemattomuuden kanssa. Berlin kannatti negatiivista vapaskäsitystä ja ajatteli että jos vapaus universalisoidaan, täytyy meidän sallia murhakin. Berlinin argumentti on hyvä, mutta toimii ainoastaan jos sallimme negatiivisen vapauden määritelmän.

Jos sen sijaan argumentoimme, että vapaus on toimintamahdollisuuksien maksimaalisuutta sosiaalisessa kontekstissa, ei ainakaan vapauden tarvitse poistua tavoiteltavien - ja siis universalisoitavien - arvojen luettelosta. Vapaus on mahdollisuutta toteuttaa ihmisyyttään mahdollisimman laajalla skaalalla. Vapauden täytyy myös olla totta kaikille yksilöille tasavertaisesti: kaikilla täytyy olla samat toimintamahdollisuudet käytössään. Esim. kehitysvammaisella tulee olla mahdollisuus käyttää kirjastolaitosta siinä missä ns. "terveidenkin". Sama koskee varallisuuseroja.

Vapaus on siis eräänlaista potentiaalien maksimaalista aktualisoitumista.

"Vai onko nyt niin, että taide itsessään on ideologian viimeinen linnake, joka täytyy murskata, jotta kokisimme todellisuuden niin vapaasti kuin-se-todella-itsessään-on?

Tiettyä mystiikkaa siis."

Taide ei suinkaan ole ideologian viimeinen linnake. Halusin vain korostaa taiteen ideologista luonnetta. Tämän vuoksi ainoastaan taiteen kieltävä "taide", kriittinen kokemustuotanto, voi nousta ideologian yli.

"Haluan vain huomauttaa, että vaikutat minun mielestäni puhuvan ideologiaa vastaan ikäänkuin sen kumoamisen jälkeen saavuttaisimme vapautuksen 'ideologian' - siis uuden ideologisen hegemonian, jota nimitetään 'virhepäätelmällisesti' ja mystifioivasti vapaudeksi."

Ainakin haluaisin ajatella näin. Siis että ideologiasta voitaisiin vapautua. Tämä tuntuisi omasta mielestäni vaativan negatiivisen, kieltävän ajattelun voimaa. Ideologia nimittäin ainoastaan puhuu positiivisesti. Toitottaa vallitsevan todellisuuden hyvyyttä. Täydellinen selänkääntö vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle mielestäni vapauttaa ajattelun ideologiasta.

Ideologiasta vapaa yhteiskunta vaatii fyysisen vapauden ihmiselle. Jos ajattelukin on toimintaa, niin toimintamahdollisuuksien maksimaatio vapauttaa myös ajatuksen.

Vapautettu ihminen = vapautettu kokemus = ideologiaton yhteiskunta. Tämä tietysti pätee ainoastaan jos ideologia määritellään "vääräksi tietoisuudeksi", niin kuin itse Marxia seuraten teen.

Kyky toteuttaa omaa ihmisyyttään vapaasti koskee myös ajattelua ja havaintoa. Havaintokin on toimintaa Marxille, ja luokattomassa ja työnjaosta vapaassa yhteiskunnassa havainnon ja ajattelun yhteiskunnallinen positioituneisuus katoaa, koska järkeä ei tässä ole enää asetettu mihinkään tiettyyn yhteiskunnalliseen muotoon. Eikä Marxille vapautuminen koske ainoastaan työväenluokkaa: työväenluokkahan lakkaa olemasta, vaan nimenomaisesti ihmisen vapautumista, emansipaatiota pakotetusta toiminnan rajoittamisesta - palkkatyöstä. Ja kun havainto ja ajattelukin vapautetaan saavutamme vapaan tietoisuuden, joka kykenee kokemaan maailman täysipainoisesti ja kokonaisvaltaisesti. Todellisuuden oikeaan kokemiseen kuuluu siis vapaus. Vapaus on totuuden ehto. Kun ihmisen tietoisuutta eivät rajoita muut kuin biologiset tekijät, voidaan totuuskin saavuttaa. Ideologia on tästä syystä juuri "väärää tietoisuutta", koska sen alkuperä on aina työnjaossa ja luokkayhteiskunnassa. Vapauden tilassa ihminen ei enää havaitse maailmaa ideologisesti, siis vääristyneesti, vaan täysin vapaasti - siis oikealla tavalla.

Zizek voisi tietysti heittää tähän kokonaisen arsenaalin vasta-argumentteja. Mutta en mene niihin nyt.

"Mutta täydellistä vapautta ei ole. Eikä myöskään mitään perimmäistä ideologiaa. Sanoo antiikin kyynikko ja kääntää kylkeä tynnyrissään.

On vain minä, minun hyveeni, muut ihmiset ja maailmankaikkeus."

Täydellistä vapautta ei ole. Tämä on totta. Mutta pelkästään tälle tasolle jääminen on myöntävää ajattelua. Pelkkää tosiasiain rekisteröimistä. Kiellon kautta voimme kuitenkin pitää ajattelun liikkeessä. Todellisuuden ja vapauden välinen ristiriita: utooppisen ajattelun oikeutus.

Existenz_ said...

Korjaan: Marxhan ei siis itse käytä ideologiasta termiä "väärä tietoisuus".

Rauno Rasanen said...

Existenz

Lyhyesti. Pidä vain lippua korkealla vapauden puolesta.

Toisaalta - voin olla tähän astisen kokemukseni perusteella varma, että ainoa, mitä vapaudesta tässä maailmassa jää jäljelle, on todellakin vain utopia.

Todellisuus ja käytäntö osoittavat asiaintilojen olevan jotain aivan muuta: itsekästä oman 'selustan' turvaamista.

Mikä ei tarkoita, että hyväksyisin itsekkään resignaation. Vastarinta on luovan ihmisen jatkuva poliittinen asenne, vaikkei hän nuoruuden idealismin hegessä enää pyrkisikään luomaan Valtiota nimeltä LIBERTY.

Mutta onnellisimpia lienevät tietysti ne, jotka uskovat, toivovat ja ehkä jopa rakastavatkin.

Homo Garrulus said...

Kyllä, onnellisuus alkaa siitä, että vain ON elämässä eikä yritä muuttaa liikaa ja silti voi muutoksista puhua, niitä voi miettiä valmiiksi, niitä voi esitellä ja niistä voi käydä dialogeja mutta kun yö tulee on vain parempi, että putsaa aivot turhista emootioista ja nukkuu.

Se on onnea. Samalla on tietysti niin, että on olemassa ihmisiä joiden kanssa kaiken tuon voisi jakaa paremmin. Se on toinen juttu.