Optimismia, komisario Räsänen!

Kirjoitettu kommentiksi Merille ja Petrille Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
meri kirjoitti
'me emme voi olla loputtomiin skeptisiä, meidän tulisi antaa periksi optimistisille taipumuksillemme, jotka perustuvat vakaumukseen ja luottamukseen, eikä filosofiseen taipumukseen, joka merkitsee epäilyä ja kyseenalaistamista. ihmisten pitäisi mieluummin ottaa riski olla väärässä ja rakastaa kuin olla epäileväinen ja ilman rakkautta.'
*
Veteletkös nyt Meri kaniineja hatustasi?

Jos joku sanoo minulle: 'Ole optimistinen Rauno - se helpottaa', katson häntä kyllä aika vinoon ja rupean näyttelemään satiirista komediaa niinkuin ikävä tapani on.

Sillä miten minä voin antaa itselleni (tai muille) jotain, jota minulla ei ole?

Toinen voi sen optimismin kyllä minulle antaa, jos häneltä sellainen 'lahja' löytyy, joskin vain sillä 'ehdolla', että minä itse suostun ottamaan sen vastaan. Mutta tämä edellyttääkin jo alunperin valmiutta/taipumusta optimismiin. Hmm...kierrän kehää...

Miksi en silti ikäänkuin valitsisi optimismia, jos se kerran on niin hyvä asia? Entä miksi Hobbes oli vakaumuksellinen pessimisti? Miksi hän ei valinnut optimismia? Ja miksi optimistisempi Hume oli (päinvastoin kuin riitelevä Hobbes) niin 'sympaattinen' ihminen, että jopa kirkonmiehet arvostivat tätä demokritoslaista käsite-empiirikkoa ja ateisti-skeptikkoa?
(Demokritosta kutsuttiin nauravaksi ja Herakleitosta itkeväksi filosofiksi.)

Ovatko optimismi ja pessimismi lopultakin pelkästään luonnekysymyksiä? Vai tarvitaanko tässä nyt (jälleen) sitä erityistä kykyä 'pettää' itseään pragmaattisista syistä - bona fide ja ikäänkuin kaksoisintentioon vedoten? Sen kyvyn minä totisesti haluaisin.

Optimistina - siis 'entisenä' pessimistinä - olisin kuin käänteinen - raitistunut - alkoholisti: voin silloin aloittaa/valita ryyppäämisen (pessimismin) vapaasti vain jos olen sen jo lopettanut eli hallitsen tahtoani ja emootioitani siinä määrin, että ryyppääminen ei minua orjuuta. Tarkoittaa käytännössä sitä, että minun ei silloin tarvitse edes aloittaa.

En siis voi 'lopettaa' pessimismiäni, ellei se tule minulle yhdentekeväksi, ellei päässäni tapahdu muutosta, joka ei kuitenkaan voi olla täysin omaa 'tekoani', mutta jonka vain minä itse voin ottaa vastaan.

Tämä on uskon ja metanoian paradoksi.
*
Otetaan uusiksi.

Meri sanoo: 'Ole Rauno optimisti' - ja kas ihme tapahtuu! - Rauno kokee itsensä optimistiksi. Voi tätä ilon päivää!

Mutta Nietzsche vieköön - filosofian opiskeluko on vienyt R:ltä 'hermot'? Hän ei luota enää kehenkään eikä mihinkään. Hän 'kieltää' itseltään Jumalan ja metafysiikan lisäksi jopa optimismin.
Pahaksi on päässyt tauti, jota mm. Descartes'n metodiseksi epäilyksi kutsutaan.
*
Tosin Descartes ei ollut skeptikko. Hän uskoi järjen ratkaisevan lopulta kaikki asiat.
Mitäköhän iso D. tällaisella optimismilla oikein mahtoi tarkoittaa? Että järki ja optimismi voidaan 'naittaa' keskenään - tuosta vaan - ongelmitta? Eihän sellaiseen usko enää Erkkikään...

Jään odottamaan Merkkiä ylhäältä - olkoon sitten vaikka valo-sellainen.
*
Tarvitaan siis ihme. Onks sulla Meri lisää niitä kaniineja?

PS.
Oliko muuten ranskalaisten poststrukturalistien joukossa yhtään optimistia? Tuskin. Epäilen myös vakaasti, että Nietzsche olisi ollut sisimmältään optimisti.

Nietzsche kyllä osoittaa varsin terävästi, että Schopenhauer kieltäessään tahdon tavallaan myöntää sen, koska kieltäminen on tahdonalainen akti, ja siten tärkein eli itse tahto tulee pelastettua.
('Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta': Moraalin alkuperästä-pamfletin kuuluisa loppulause).

Schopenhauerin pessimismiä voi näin ollen pitää valepukuisena optimismina.

Mutta miten oli Nietzschen itsensä laita? Olisiko oikeutettua ja perusteltua väittää, että - yllätys yllätys - hänen maanisen pingottunut dionyysinen optimisminsa olikin lopulta vain valepukuista pessimismiä?

Oli miten tahansa - yksi on varmaa: Nietzsche ei taatusti ollut onnellinen ihminen - mikä on tietysti täysin ristiriidassa hänen optimisminsa kanssa. Vai voiko onneton ihminen olla kaikesta huolimatta optimisti?

En väitä vastaan, jos joku sanoo, että voi. Haluan kuitenkin kuulla perustelut...