Olkinaisen kanssa mielen vuoristoradalla

Tätä tekstiä tukee edellisessä päreessäni siteerattu Heikki Salon runo: http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/yksinisen-miehen-kirottu-fantasia.html
*
Katsos itseäsi. Näetkö mitään? Katsos ulos. Näkyykö siellä mitään? Ei - et sinä mitään todellista ainakaan näe - vain omat fantasiasi: sinä hullu ja puolisokea houkka!
*
Paikat natisten ja puolipakolla nousit aamupäivällä ylös sängystä, koska ajatuksesi alkoivat kiertää kehää - sitä samaa regressiivistä kehää, jota ne ovat kiertäneet joka ainoa aamu viimeksi kuluneitten vuosien aikana.

Mutta nyt noitten ajatusten villiin viidakkoon on ilmestynyt aivan uudenlainen fantasiahahmo - puoliksi elävä, puoliksi haamu - eräänlainen olkinainen, josta Heikki Salo niin oivallisen koskettavasti kirjoittaa.

Yrittäen väkinäisesti kätkeä todelliset tunteesi päätit, että jos vaikka jotain optimistista ja hauskaa keksisit. Tästä tulee hyvä päivä. Teekeitin päälle ja iloa elämään!

Hohhoijaa...! Ei onnistu. Älä edes yritä valehdella itsellesi. Etkä sitäpaitsi onnistuisikaan siinä yrityksessä. Levottomuus, jota niin kovin haluaisit tyynnytellä itsessäsi, tulee vastaan joka ovesta.

Itse asiassa tuo oli huono kielikuva: pahimmillaan levottomuus kalvaa paitsi mieltäsi, tuntuu myös joka puolella kroppaasi, kiristää ja kivistää jopa vatsalihaksiasi. Olet ajoittain kuin viulunkieli, ikäänkuin jokin tappava tauti olisi iskenyt sinuun.
*
Oireeni ovat niin merkillisiä ja piinaavia, että ne alkavat aina välillä jopa naurattaa. Olenkohan menossa psykoosiin, saamassa sen kuuluisan 'jakomielitautikohtauksen'?

Entäpä jos yritän hieman 'leikitellä' fantasioitteni olkinaisen kanssa? Entä jos kuvittelen tosiaan, että poltan tämän oljesta tekemäni hirviömäisen ihanan fantasian, jonka tein aluperin kaiken sen mielettömän ja suhteettoman kaipauksen korvikkeeksi, jota olen potenut siitä lähtien, kun jätin ihmisen, jota rakastin ja rakastan yhä.

Torjuttu palaa nimittäin aina takaisin - vaikka tulessa palaisi...

Fantasiani olkinainen horjuttaa mieleni tasapainoa: olen yhtä aikaa sekä onnellinen pässinpää että vatsahermojaan kiristevä, tuskainen hysteerikko. Kas kun eivät kauan sitten kokemani paniikkioireet ole vielä iskeneet tajuntaani. Mihin sitten pakenen itseäni?

Helvetti - olen perinyt äitini psyyken!

Olenhan kärsinyt koko elämäni ajan jostain (vain osittain diagnosoidusta) bipolaaristyyppisestä mielialahäiriöstä. Mieleni on kuin vuoristorata - ja nyt olkinainen vie minua aina vain entistä kovempaa vauhtia ylös ja alas mieleni syövereiden Linnanmäkeä.

Ja silti jollain on otsaa kutsua sellaista hahmoa muusakseen.

Arvoisa lukija arvannee jo, että tuo joku olen minä itse - Dostojevskin Kellariloukon mies tai Ivan Karamazov, joiden musertava äly, kyynisyys ja vapaudentahto eivät jätä kiveä kiven päälle, syyllisyyden taakan alle lähes musertuva mutta metanoian/mielenmuutoksen kokeva Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov ja lopulta - tietenkin - emotionaalisesti ehkä ajoittain epävakaa mutta yhtä kaikki suurten tunteitten ja sammumattoman elämänjanon mies: Dmitri (Mitja) Karamazov.

Mutta jos minä rakastan tuota kuviteltua olkinaista enemmän kuin todellista elämää, olen tuhon oma! Tiedän sen.

Tai sitten - minä teen 'rauhan' olkinaisen kanssa! En enää odota siltä mitään ja yritä mielessäni pakottaa sitä mihinkään haluamaani muottiin vaan elän sen kanssa tasapainoista ja onnellista elämää kuolemaani saakka...

Entä onko tällainen ajatus vain hurskas toive - ikäänkuin vastafantasia, joka oikeastaan lopulta jopa ruokkii alkuperäisen kuvitelmani ambivalenttia luonnetta?

En tiedä. Tulevaisuus näyttää. Elän mielenkiintoisia aikoja...
*
Tee vihreässä mukissani on jo jäähtynyt sopivan kuumaksi. Skål ja kippis! sanon minä, nostan mukin korkealle ilmaan kuin tervehtien jotain tuttua, jonka kanssa käyn päivittäistä keskusteluani maailman menosta, ihmisen psyykestä, elämänhistoriastani, kirjallisuudesta, filosofiasta jne.

Cheers sinä olkinainen! Jos et sinä minua tapa, niin muutun entistä vahvemmaksi. Eikös se meidän 'suurin yhteinen nimittäjämme' Friedrich Nietzschekin näin sanonut.

Mutta älä kuitenkaan 'raatele' minua liian lujaa, koska silloin saatan vammautua henkisesti loppuiäkseni...