Hitaasti nopeutuvaa kuolemaa aamulla kello kuusi

(Kielimafian jengi kävi aamulenkillä. Puhuttiin niitä näitä van Goghista ja sen korvasta. Oikolukija suostui viimein ratsaamaan tekstin. En tiedä, tekikö se hommansa taaskaan ihan tosissaan.)

***
Hitaasti. Rauhallisesti. Venytellen. Nousen ylös. Sängystä. Mikä on tämä tunnetila? Joka vääntää minua. Kääntää minut sikiöasentoon kuin alkueläimen. Tyhjä. Täysi. Alku. Loppu. Kaikki samassa. Ei rauhaa. Jatkuva ihanuus. Vatsalihasten tärinä. Panssaroitu kovuus palleassa. Turbulenssia päässä ja jaloissa. Joka paikassa. Ajatusten virta. Kaaos, jonka muodot ovat geometrisen kauniita. Pollocklaisen deliriööttisiä. van Goghin taivas. Tulessa vehnäpelto. Mustat varikset kuin kuolema. Ja minä taivun. Nöyrryn. Oksennan. Olen loppu. Tappava jännitys. Loputon raukeus. Keho kuin liikkuvaa magmaa. Sielu kuin viiteen kertaan ihanasti tapettu, soiva urkupilli.

*********************************************

Yhtäkkiä kaikki pysähtyy viimeistä kertaa ennen kuolemaa nähdäkseen kaiken koetun elämän, kaikki tunteitten aallot, kivettyneet kalliot ja murheen laakson. Yhdessä katseessa koko elämä ja todellisuus, historia projisoituna valkokankaalle, jossa näyttelen pääosaa teennäisten ja petollisten vastanäyttelijöitten pilatessa tunnelmani. Muutaman minua paljon briljantimman saattaessa oman osani kalpenemaan varjoksi heidän häikäisevyydessään. Katsojien taputtaessa jos vain kerrankin saisin heidät nauramaan tälle säälittävälle roolille, jota olen yrittänyt vetää kaikki nämä vuodet kuin kurja, kylkeen potkittu aasi, vailla muuta rakkautta kuin kirjat, kirjoittaminen, C2H5OH, kaipuu takaisin äidin syliin, loputtomat fantasiat ja mieleni äänten sekamelska, mielikuvitukseni täydellinen väripaletti, jolle ei näy mitään määrää, rajaa tai estettä. Olen yhtä täydellinen kuin en ole mitään. Mutta silti yhä jollain käsittämättömällä tavalla olen enkä pääse pakoon ennen tätä viimeistä katsetta yli kaiken menneen kohti kaikkea tulevaa, joka on yhtä aikaa kaikkialla - ulkona ja sisällä, ylhäällä ja alhaalla, mikä tarkoittaa, että loppua ei ole, yhtä vähän kuin alkua. Olen maailman kaikki asiat samassa ruumiissa, joka viimein palaa tuhkaksi ja muuttuu ikuisuuden näkymättömäksi tuleksi vailla lämpöä.

***
Kärsimykseni ja iloni on paketoitu tuhkauurnan sisään. Mutta onko tuosta lippaasta kenellekään mitään hyötyä? Kuka sitä tarvitsee? Mihin tarkoitukseen? Joku kai teki sen vain palvoakseen omaa turhaa kärsimystään kuin jumala, jolle tuli ikävä itseään. Saakoon tekijä kuitenkin anteeksi tuon ennenkuulumattoman omahyväisyytensä, jota kutsuu ikuisuuden taiteekseen, sillä vaikkei kauneus tulekaan pelastamaan tätä maailmaa, joka on yhtä turha tai mielekäs kuin kuvitelmamme siitä, se on silti ainut keino jättää todellisuuteen pieni jälki, jonka joku joskus löytää - ja jota hän alkaa ehkä hellien vaalia kuin rakkainta asiaansa.

***
Mutta eikö tuollainen ajatus lippaasta vailla oikeastaan mitään tarkoitusta, ei missään eikä milloinkaan - lippaasta, jonka joku löytää ja ottaa rakastaakseen, ole äärimmäisen lohduttava voima? Jopa siinä määrin, että sellaisen avulla saattaisi kuvitella pääsevänsä hyväkuntoisena ja reippain mielin - jos ei nyt ihan Taivaaseen niin jonnekin Nirvanan itäisessä nurkassa sijaitsevaan sisäpihalla varustettuun mukavankokoiseen kaksioon ainakin.

Jotain suuremmoisen naurettavaa ja hellyyttävää on siinä, että uskomme taiteeseen - tuon turhista kaikkein turhimman - pelastavaan vaikutukseen. Ikäänkuin yrittäisimme tehdä vaihtokaupat ikuisuuden kanssa. Mutta se kannattaa - kuten usko Jumalaan Pascalin vedonlyönnissä. Et menetä mitään, jos uskot, vaikkei Jumalaa olisikaan. Mutta jos hän on olemassa, saat kaiken.

Jännityksellä sopiikin odottaa, että vielä kerran joku rakastava ja hellä ihminen - Jumalan korvike - löytäisi minunkin lippaani. Silloin maallinen kärsimykseni ei menisi aivan täysin hukkaan vaan tulisi lunastettua tuon kiltin löytäjänsä hahmossa. Vihdoinkin voisin kokea hetkisen onnellisuutta, jota mikään paha ja ruma ei ole päässyt koskaan turmelemaan.