Tunnustuksia

Kirjoitettu kommentiksi ripsalle Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
ripsa kirjoitti
'Niin että Rauno en oikein tajua mitä sinä teet.
...
Tajuan kyllä että mittailet aallonpituuksia, Rauno. Minä katselen mieluummin rannalta kun surffarit temppuilevat.'
*
Kommentissasi oli tietty juju, joka saa minut yrittämään hieman laajempaa vastausta.

Ensimmäiseen repliikkiin vastaan: en minäkään tiedä, mitä minä oikeastaan teen. Kunhan teen.

Ylipäätään minua ei kiinnosta tietäminen tietämisenä. Minua kiinnostaa lähinnä se, mitä minä tunnen.

Tieto on pelkkää symbolien kanssa pelaamista. Joten olkoon se Hessen Lasihelmipeli vaikka miten hyvä kirja tahansa (mitä se kyllä onkin), niin en ole rakastunut tietoon sillä tavoin kuin Joseph Knecht.

Symbolit ovat aina vaihdettavissa ilman suurempia riskejä. Tilalle saat aina jotain muuta käyttökelpoista - ehkä jopa sellaista, mitä halusit.

Mutta tunteitasi et voi vaihtaa menettämättä tietyssä mielessä identiteettiäsi. Ja juuri tämä identiteetin menetyksen uhka tekeekin esimerkiksi taide-elämyksistä ja etenkin rakastumisesta niin sietämättömän jännittävää ja viettelevää.

Muistanet ns. Stendhalin syndrooman = ylenpalttisen kauneuden (maisemat, taide yms.) kokemisen aiheuttama tilapäinen sekoaminen.

Tällainen sekoaminen on eksistenttisesti paljon todellisempaa kuin yksikään filosofinen systeemi, joka tietysti sellaisenaan voi olla äärettömän kiinnostava - samassa mielessä kuin, minkä tahansa matemaattisen tehtävän ratkaisu on haastavaa.

Mutta sellainen ei ole minun 'juttuni' kuten ei ollut Stendhalillekaan. Eikä se tietenkään riitä lopulta kenellekään ihmiselle. Olemme korjaamattomalla tavalla rakastuneita elämään, vaikka vihaisimme sitä tai yrittäisimme ratkoa sen arvoitusta 'tunteettomasti' (apaattisesti) älyllisten pelien tai tieteellisen tutkimuksen sapluunassa.

Katsos - minä olen intohimoinen luonne. Samassa mielessä intohimoinen kuin Kierkegaard, Nietzsche tai Dostojevski (miksei myös tietyin varauksin esim. Tertullianus, Augustinus ja Wittgenstein).

Olen tunnistanut heissä sukulaissieluutta itseeni jo liki 40 vuotta - heti siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran avasin Nietzschen Moraalin alkuperästä 1969 Inkeroisten Ympyrän kirjakauppaosastolla ja kun luin Rikoksen ja rangaistuksen syksyllä 1970.
Kierkegaard 'vietteli' minut muutamia vuosia edellisten jälkeen. Wittgensteinin aika tuli paljon myöhemmin kuten mainittujen kirkkoisienkin.

Näin ollen minua kiinnostavat enemmän ihmisten elämykset, fantasiat, emootiot (stendahlilaisessa - ei niinkään teoreettisessa mielessä), harhat ja ylipääätään asiat, joita jotkut saattaisivat kutsua perversioiksi - joko typerää moralismiaan tai sitten sokraattista ironiaansa ja kiinnostustaan ihmisen psyykeen.

Ja juuri tämä seikka on ollut yksi määrävä syy, miksi Slavoj Zizekistä (ammatti: pervertikko ja filosofi; - mainiota!) on tullut minulle niin tärkeä viime aikoina.
*
En edelleenkään oleta enkä myöskään vaadi, että ymmärtäisit näitten 'paljastusteni' luonteesta mitään sellaista, jonka saisit mahtumaan omiin sapluunoihisi. Eikä se sitäpaitsi ole tarpeellista tai ehkei edes suositeltavaakaan.

Toisaalta - olen halunnut kirjoittaa näin sen juuri vuoksi, että 'saisit tietää' - jos haluat tietää, mikä minä oikein olen miehiäni. Oletan, että rivien välistä tämä kysymys kuitenkin sisältyi viimeiseen kommenttiisi.
*
Mitä sitten tulee toiseen repliikkiin, niin totta - aallonpituuksia minä tosiaankin mittailen.

Metaforan alkuperä on teknologinen, mutta siirrettynä minun psyykeseeni ja luonteeseeni, kielikuva problematisoituu. On pakko myöntää, että en ole tuntenut elämässäni kovin montaa ihmistä, jotka olisivat olleet kanssani jotakuinkin samalla aallonpituudella.

Osasyy tähän lienee myös se, että kaltaiseni luonteet ovat usein melko sietämättömiä toisten ihmisten kannalta: aina kyselemässä jopa typerillä cocktail-kutsuilla, joissa pitäisi puhua sofistikoitunutta small-talkia, mitä sietämättömimmistä elämisen ja ihmissielun asioista.

Esimerkiksi kuolemantuomiosta ja miltä kuolema tuntuu! (Dostojevski), kaikki perspektiivit hajottavasta nihilismistä Jumalan kuoleman jälkeen (Nietzsche), intohimon ja uskon suhteesta (Kierkegaard), siitä, voimmeko puhua oikeastaan mistään mitään merkityksellistä (Wittgenstein).

Kuten esimerkeistä huomaat - nämä eivät ole mitään 'säädyllisten' (ja ah niin perin tylsien sekä tekopyhien) seurapiirikutsujen populaareja keskustelunaiheita.

Vaatiikin aikamoisen lottovoiton, että tuollaiset tyypit löytäisivät sukulaissieluja ylipäätään mistään. Vihailijoita ja ihailijoita toki saa vastaansa aina, mutta sitä samalla aallonpituudella olevaa ihmistä pitää etsiä melkein kuin neulaa heinäsuovasta.
*
Kuten olet huomannut, tämä teksti on todellinen narsismin kukkanen. Mutta se on sitä tietoisesti. Halusin fokusoida tarkkaavaisuuttasi sellaisiin asioihin, joista minut voi tunnistaa jonkinlaisena tyyppinä ja ehkä luonteenakin noin yleisesti ottaen.

Lopuksi en malta olla sanomatta, että jos/kun esimerkiksi 'sielunveljesi' ironmistress lukee tämän tekstin, niin hän ymmärtänee hiukan paremmin, miksi ad hominem ei ole minulle läheskään aina virhepäätelmä vaan mitä mielenkiintoisin tapa ajatella ihmismielen 'suurta tuntematonta' - ajattelemalla ikäänkuin 'väärin' - negaationa ja subjektin projektiona.

Kaavat ja käsiteanalyysit ovat näppärä keino strukturoida ja hahmottaa kokemus- ja elämysmaailmaamme, mutta ilman heittäytymistä subjektiivisen kokemuksen syövereihin, ne jäävät ilman mitään sisältöä.

Tämän äärimmäisen yksilöllisen intohimon vuoksi joku Raskolnikov on minulle niin kovin paljon läheisempi kuin koviin ja kylmiin lasihelmiinsä maailmankaikkeuden ja oman psyykensä typistänyt Joseph Knecht.

Ystävyydellä Rauno