Maailmankaikkeudesta, luomisesta ja naisesta osa 1

Kirjoitettu Petri Järveläisen päreen "Jumalan nimi" kommentaarien 'liikuttamana'.
*
Epätietoisille, joita lienee yhä lisääntyvä määrä, mitä tähän blogiin tulee, kerrottakoon, että en sitten parhaalla tahdollanikaan (jota minulla on vaikka muille jakaa) keksinyt vaatimattomampaa otsikkoa.
Sen verran paljastan myös, että olen juuri suunnittelemassa tulevaa elämäkertaani, jonka työnimenä on Kotkasta Universumin tuolle puolen - eli miten rakennetaan todellinen fantasia.
Kirjan tekeminen sujuu räväkkäästi, koska 'diilerini' lähettää minulle jatkuvasti pulloittain luonnollista testosteronia sisältävää, lapsilta ja miehiltä kiellettyä brunnebyn seljankukkatiivistemehua.
Vielä ei ole ilmennyt muita vakavia sivuoireita kuin nämä viimeisimmät päreet.

I
styrvainen sanoi...
'heittosi siitä, että yhteisöllisyys olisi sama kuin suvaitsemattomuus, oli kiinnostava.'

Jopas meni taas mielenkiintoiseksi. Ollaan lähestymässä villakoiran ydintä. Minäkin olen aika lailla samaa mieltä tuon ninnin yhteisöllisyysheiton kanssa.

Ajattelen näin.

(Tämä 'sentenssi' kokoaa vaatimattomasti yhteen 'melkein' kaikki käsittelemämme tärkeät teemat maailmakaikkeudessa.)

Kirkon oli pakko organisoitua, jotta sen kristillinen sanoma olisi voinut integroitua yhteiskuntaan toimivaksi ideologiseksi järjestelmäksi.

Sitten kävi tietysti niin, että muuttuessaan voitokkaaksi=päästyään vallanpitäjien suosioon, kirkosta tuli väistämättä osa valtakoneistoa, joka integroiduttuaan vanhaan järjestelmään alkoi uusintaa sitä - osittain entisen mallin mukaan (koska se oli integroitumisen ehto) mutta myös modifioida sitä uusien uskonnollis-eettisten 'intuitioiden' ja itseymmärryksen pohjalta.

Ennen organisoitumistaan kristillisissä yhteisöissä ei vallinnut niin selvästi legitimoitua maskuliinishierarkista organisaatiomallia kuin 300-luvun jälkeen.

Mutta ketä/mitä pitäisi syyttää tai kuka/mikä on vastuussa siitä kehityksestä, joka mitä ilmeisimmin ajoi naisen ikäänkuin paitsioon kirkon 'käskyttämiskoneistosta'?

Edellä mainittu realiteetti ei nimittäin edes minun - puolisovinistisen kaappifeministin (luitte oikein) mielestä- ole oikeudenmukainen asiaintila.

II
Koko kristillisyys periytyy mysteeriuskonnoista, ja mysteeriuskonnot gnostilaisissa versioissaan ovat leimallisesti androgyynisiä.

Mutta - tässä törmätään vakavaan ongelmaan.

Feministit ovat kyllä oikeassa siinä, että gnostilaisuuden ytimestä löytyy androgyyninen elementti, jossa sukupuolten väliset erot on ikäänkuin dekonstruoitu, mutta samalla gnostilaisuus tuomitsee jyrkästi tämänpuoleisen - siis lihan.

Ja se merkitsee ilman muuta, että myös naisen liha 'heitetään roskikseen' - ei vain miehen.

New Age- ja muut - usein feministiset 'säteilyuskovaiset' eivät ole tulleet ehkä ajatelleeksi tätä vakavaa imbalanssia, joka sisältyy heidän ajatukseensa siitä, että sukupuolten välinen 'kosminen' tasa-arvo ja vapaus löytyisi nimenomaan androgyynisesta ek-staasista (ek=ulkona, stasis=tila).

Tai jos se löydetäänkin, niin hintana on kuten edellä jo viittasin - myös feminiinisen aspektin täydellinen nihilointi, mikä ei liene ollut feministien perimmäinen pyrkimys (Ks. kuitenkin PS.)
*
Mutta kristinusko ei ole gnostilainen uskonto - huolimatta gnostilaisista virityksistään, jotka juontuvat aina jonnekin buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen saakka.

Erotuksena näihin uskontoihin, joissa minuudella ei ole mitään ontologista statusta - kuten ei siten myöskään tahdolla tai halulla -, kristinusko perustaa fundamentaalin lähtökohtansa Luomiseen, mitä aktia voisi kuvata metaforisesti nimikkeellä: 'fataali kosminen synnytys': Oleminen/Jumala tulee lihaksi.

En mene sanomaan, oliko synnytys ennenaikainen vai ei, mutta itse synntysaktina se oli jotain täysin ennenkuulumatonta iättömän universumin ajattomuudessa.

'Trendikkäimmät' kosmologit toeteavat nyt ykskantaan, että universumi on paitsi vähintäin kymmenulotteinen myös syklinen - sillä ei siis ole mitään luomiskertomukseen verrattavaa absoluuttista alkua. Toisin sanoen big bangia.

Minua tuo väite ei tässä yhteydessä häiritse, koska jos ulottuvuuksia on enemmän kuin, mitä ihmisjärki pystyy mittaamaan ja tajuamaan (senkin vuoksi, että universumin laajeneminen on nopeampaa kuin datankäsittelymme kapasiteetin kasvu) eikä alkua ole missään, mikä merkitsee, ettei ole myöskään loppua, niin mahdollisuutemme käsittää järkevästi maailmankaikkeus ovat tyystin mennyttä.

World, well lost!

Lienee siis perusteltua ja järkevää pysytellä ihan vain hypoteettisista syistä luomismyytissä.
*
Juutalaiskristillisyyttä gnostilaistyyppisesti ajatellen luomisessa tapahtuu ikäänkuin kosminen katastrofi, jossa Olemisen tasapaino ja harmonia rikkoutuu ja universumi joutuu ikäänkuin aloittamaan kaiken alusta haljettuaan kahtia: epätäydelliseen luotuun (Lapsi, jonka asema on hieman kyseenalainen suhteessa vanhempiinsa) ja täydelliseen luojaan (Isä, joka on samalla Äiti).

Olemisesta tulee inkarnaation prosessi - ei ontologisen dualismin vaan monistisen dialektiikan merkityksessä (kokonaisuus halkeaa kahteen osaan, jotka eivät kuitenkaan ole erillisiä substansseja), ja joka sitten kaiken lisäksi - onneton erehdys vai ei? - jakautuu samassa synnytysaktissa maskuliiniseen ja feminiiniseen.

Metaforisesti kaikkeutta kuvaavat yhtenä yksikkönä näppärästi Platonin androgyynit ja sillä tavoin täydelliset pallot, joissa sukupuolet olivat osa toisiaan. Ne olivat ihmisen esimuotoja, jotka kuitenkin käytöksellään suututtivat jumalat ja, jotka rangaistukseksi halkaistiin kahtia - maskuliiniseen ja feminiiniseen osaan.

Tämän halkaisun jälkeen nämä osat ovat epätoivoisesti etsineet toisiaan saavuttamatta koskaan entistä täydellisyyden tilaansa. Luominen ja sen jälkeinen tila onkin yleensä kaikissa gnostilaisissa tarinoissa useimmiten rangaistus.
*
Juutalaiskristillisessä uskossa - toisin kuin gnostilais-itämaisissa uskonnoissa - Oleminen on peruuttamattomasti inkarnoitunut ja personifioitunut lihaan, joka ei ole pahantahtoisen, Platonin demiurgin, vaan kaikkivaltiaan ja hyväntahtoisen Jumalan luomisen=synnyttämisen akti.

Totta kyllä - kaikki 'paha' alkoi tästä luomisaktista mutta niin myös kaikki 'hyvä'.

Syntiinlankeemuskertomus on merkillisesti ristiriidassa luomiskertomuksen kanssa, koska jos Jumala kerran loi maailman, jonka hän totesi hyväksi, niin miten on mahdollista, että hänen hyviksi luomansa ihmiset - Aatami ja Eeva - saattoivat viattomuudessaan langeta. Kyseessä on looginen mahdottomuus.

Joka tapauksessa on jollain tapaa oletettava, että vaikka Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen, niin hän ei luonut itsensä kanssa identtistä oliota, mitä itämaisten uskontojen minuudeton/persoonaton ihminen itse asiassa on.

Paratiisikertomus on kristinuskon toinen, massiivinen, kosminen trangressio: ihmisestä tulee yhtä aikaa paha ja vapaa. Hän ikäänkuin lipeää Jumalan käsistä Saatanan haltuun.

Ongelmaksi nousee: miten paljossa kyse on Jumalan omasta tahdosta sallia Saatanan vietellä ihminen, ja miten paljossa ihmisen oman tahdon heikkoudella=hamartialla=synnillä on osuutta tähän traagiseen emansipaatioon eli Paratiisista karkotukseen.

Ensimmäisessä tapauksessa Jumala on kosminen sadisti, toisessa hänen kaikkivaltiutensa käy 'hieman' kyseenalaiseksi.

En kuitenkaan aio edes yrittää vastata tuohon loogiseen mahdottomuuteen, jota esim. Tuomas Nevanlinna on mainiosti pohtinut esipuhessaan ensimmäisen Mooseksen kirjan uuteen käännökseen.

Olennaista on, että juuri tässä kohdassa - lankeemuksessa - seksuaalisuudesta tulee nimenomaan kristinuskon tulkinnassa jotain arveluttavaa, vaarallista ja moraalis-ontologisesti ihmistä rappeuttavaa.

Mutta hieman omituista sen sijaan on se, että sinänsä seksuaali- ja 'materiaalimyönteinen', tämänpuoleisuutta vahvasti Jumalan kiinnostuksen kohteena painottava juutalaisuus, otti käyttöönsä moisen syyllistämismyytin.

Ja mikä tärkeintä aiheeni kannalta - seksuaalisuus leimautuu pahana yksinomaan naiseen! Jos jossain niin tässä saneltiin patriarkaalisen hegemonian perustavin ja pysyvin traktaatti. Nainen/seksuaalisuus on jotain, mikä aiheuttaa (miehille) vain himoa, huolta, aggressioita - ja tietenkin pahimman laadun pään sekoamista rakastumisen myötä.

Nyt on pysähdyttävä ja kysyttävä: mitä tässä oikein tapahtuu? Miksi nainen syyllistetään seksuaalisena olentona? Miksi ei yhtä - ja kaiken lisäksi 'paremmasta' syystä - juuri mies?

Kyseessä ei ole enää puhtaasti ontologinen tapahtuma kuten Luomisen ja suurelta osalta myös Kristuksen lihaksitulon, kuolemisen sekä ylösnousemuksen tapauksessa (joka itse asiassa toistaa alkuperäisen luomisen tuomalla siihen kuitenkin olennaisesti uuden ulottuvuuden eli pelastuksen elementin) vaan jotain, jossa ihminen astuu 'vapaan tahdon omaavana - pahana/hyvänä - lihana' pysyvästi länsimaisen monoteismin näyttämölle.

Moraalinen dualismi (hyvän ja pahan kosminen taistelu), joka oli zarathustralaisuuden (ja manikealaisuuden) peruselementti, jäi siten myös peruuttamattomasti länsimaisen ihmisen eetokseen.

III
Jään pohtimaan asiaa ja jatkan osassa 2. Siinä lopulta ratkaistaan naisen aseman konstellaatio sekä universumissa että postliberaalissa kirkossa (uskokaa tai älkää).

Kyse on siis - ei enempää eikä vähempää kuin postmodernin feministisen ajattelun ja teologian mahdollisuudesta integroitua tasavertaiseksi ja tasa-arvoiseksi osaksi patriarkaalis-kristillisen uskomusorganisaation hierarkista kenttää.

Vai perustavatko naiset sittenkin oman kirkkonsa. Siinä tapauksessa minä rakennan oman majani sen kirkon takapihalle....

Sillä onhan sanottu, että minne Jumala rakentaa kirkkonsa ja pystyttää sanansa, sinne paholainen petoksella ja vääryydellä tulee viettelemään 'viattomia?' neitsyitä.
(Ei ihan suora mutta kuitenkin olennaisen ilmaiseva sitaatti.)

(to be continued)

PS.
En ota tässä yksityiskohtaisempaa kantaa Judith Butlerin seksuaalinihilismiin, mutta minulle se on yksinomaan korttitalo, joka on rakennettu epäuskottavasti epähistorialliselle, ei-ajalliselle ja ei-biologiselle pohjalle.

Meidän olisi syytä puhua sukupuolesta vaatimattomammin kuin Butler: tiukasti tämänpuoleisena ilmiönä, eikä kuskata kaikki perspektiivit ja ajattelun säännöt sekoittavaa mystiikkaa takaovesta sisään samalla, kun olemme muka potkaisseet sovinistiseksi fundamentalismiksi eli mystifikaatioksi nimittämämme länsimaisen rationalismin etuovesta ulos.

Järkevä puhe loppuu aina siihen paikkaan, missä ajattelun 'ontologinen järjestys' loppuu.

Minun puolestani tuo järjestys saa - ja sen pitääkin - loppua, kun mennään makuuhuoneeseen, mutta sieltä pois tultaessa siirrytään väistämättä symbolisen järjestyksen piiriin. Ei siksi, että nimenomaan miehet siihen pakottavat vaan siksi, että mikään sosiaalinen systeemi tai organisaatio - edes oikos (koti ja talous) ei voi toimia ikäänkuin jatkuvan orgasmin/mystisen emansipaation tilassa.

Sosiaalisen todellisuuden ylläpitoon tarvitaan joku, joka käskee. Ja se joku on yhtä lailla mies kuin nainenkin. Sorry vain feministit, mutta te ette nyt näe malkaa omassa silmässänne.
*
Butlerin perusnäkemykset ovat ikäänkuin sosiologisoitua ja maallistettua seksuaalimystiikkaa, jota niin monet gnostilaiset kertomukset ovat pullollaan. Ikäänkuin raskaana oleva maailma synnyttäisi miljardeja eri sukupuolia tähän maailmaan.

Kyseessä on panteismin tai hinduistisen pluralismin länsimaistettu ja metaforinen versio - pikemminkin taidefilosofinen 'peli' kuin ontologinen 'ilmiö'.

Nimittäin - vaatimus siitä, että minkä tahansa konstruoidun sukupuolen (gender) tulisi saada legitimoitu asema sen vuoksi, että gender (valittu sukupuolirooli) muka synnyttää biologisen sukupuolen (geneettinen sex) - herrajumala - miten?! - on filosofisesti lähinnä huono pila.

Jos genderille annetaan legitimoitu asema edellä mainitussa mielessä (mikä on paitsi oikeutettua myös oikeudenmukaista), niin sitä ei anneta tällaisen gender=sex silmänkääntötempun takia vaan aivan muista syistä.