Kirje vailla osoitetta

Kielimafia pohtii kanssani tunteita ilmaisevien lauseiden, artikulaatioiden ja sisältöjen osuvimpia vaihtoehtoja 16.2. Ei mikään itsestään selvien ratkaisujen paikka.
I
Hei

Miten ihanasti sinä taas kirjoititkaan päreessäsi 'qwerty' elokuvasta 'xyz' - sen viimeisistä repliikeistä ja niiden tulkinnasta.

Ihailen taitoasi.

Minun on/oli pakko sanoa ja kirjoittaa tämä tuntemus/mielipide sinulle.

Muista ja pidä aina mielessäsi, että vaikka voisinkin kritisoida tiettyjä kirjoitusmaneereitasi (yhtä hyvin sinä minun huolimattomia 'roiskauksiani'), niin olen monesti hyvin otettu teksteistäsi. Ne inspiroivat, vaikken osaa (uskalla, kehtaa?) ottaakaan niitä enää kirjoitusteni lähtökohdiksi.

En oikein tiedä, mistä tämä asiaintila johtuu. Haluan sen ongelman kuitenkin vielä ratkaista positiivisesti ja tavalla, joka ei loukkaa sinua.
*
Joka tapauksessa - nyt olen sitten Pathoksena tappanut Sinut ja X:n - Doriksen (Mummon) ja Ernestin (Etappisian) hahmoissa - - ja tehnyt sen jälkeen itsemurhan eli mennyt junan alle.

Aikamoinen temppu. Jälkipuinti vielä puuttuu. Raskolnikovin omatunto. Mikäli nyt yli kahteensataan osaan hajonneella ruumiilla voi ajatella olevan 'sisäinen ääni', joka häntä vielä muistuttaa karmeista teoistaan kehottaen katumaan äärimmäisen syvästi suorastaan Jumalaa avukseen rukoillen.

Mutta olen tyytyväinen. Uskalsinpa sittenkin tehdä sen. Uskalsin toteuttaa mielipuolisen vihani käytännössä - - olkoonkin fiktion sisällä.
*
Miksemme 'näin ollen' - minun jo tapettuani mustasukkaisen vihani - voisi pikku hiljaa - vähitellen - alkaa tehdä käytännön sovintoa keskenämme? Sinä, X ja minä. Olen hyväksynyt muotoutuneen tilanteen täysin.

Kaikki on - siten kuin minä sen olen ymmärtävinäni nyt - niinkuin pitääkin olla - siis ainakin minun mielikuvieni ja käsitykseni tasolla, mitä tulee oletettuun nykyiseen asumiseesi ja suhteeseenne X:n kanssa.

En toki tiedä tarkkaan, missä asut(te), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Oleellista on henkinen sopu. - - -

Mutta jos et jostain syystä halua lähentymistä - et puolin etkä toisin, niin oma on asiasi. En psty sinua muuttamaan minulle suopeammaksi. Mutta tiedä, Sinä Tuntematon, että minä toivon saavani sinulta edes yhden vilpittömän hymyn - jopa naurun, sillä juuri sitä naurua olen ehkä kaikkein eniten näitten kuukausien aikana kaivannut.

Ei se ole paljon vaadittu. No - enhän minä tietenkään vaadi mitään - sinulta. Minä vain toivon...
*
Tapasimme Mummon kanssa - hänen blogissaan vetämäni oman 'kommentti-show'ni' jälkeen - viimeinkin. Kävelimme Malmin kirjastosta, jonka kahvio oli suljettu kuten aina perjantaisin jo klo:16:00, Malmin Novan Baquette-kahvilaan, ja keskustelimme yhteensä kai vähän yli kolme tuntia.

Kuten oli sovittu, Mummo lainasi minulle Kieslowskin Dekalogin osien dvd:t.

Erotessa, kun olin lähdössä taksiin, ja halasimme rakennuksen ulko-oven rappusilla, miltei kuiskasin hänen korvaansa, koska vieressämme oli muitakin ilmeisesti taksia odottavia - ikäänkuin varmistaakseni Mummon, Baquette-keskustelumme lopuksi kuin ohimennen manitseman asian:

- 'Lupaa, että tapaat minua vielä joskus'. Hän sanoi lupaavansa...

Mummo on mielenkiintoinen, hieman arvoituksellisesti luottamusta herättävä nainen. Myös yllättävässä (muka) 'vähäpuheisuudessaan', joskin kyseessä oli ilman muuta aivan varmasti jonkinmoinen uuden 'kummajaisen tunnustelu'.

Mummo tietoisesti odotti minun puhuvan ja kyselevän, jos vain halusin kysellä ja puhua. Hyvin ymmärrettävää. Hän nimittäin todella osaa kuunnella. Hänessä(kin - kuten sinussa) on jokin 'aisti' kuuntelua ja runoa varten.

Eivätkä - näin luulisin, tuossa kuuntelemisessa ja ylipäätään koko tapaamisessamme - outoa ehkä? - onneksi myllertäneet mitkään niin hirveän suuret (ja sillä tavoin epärealistisen ylimitoitetut) tunteet - kumminkaan puolin - kuten myllersivät aikoinaan sinun ja minun tapauksessamme. Usein ehkä liiallisesti - ainakin siihen nähden, mitkä noiden affektiemme toteutumisen ja realisoitumisen mahdollisuudet käytännön elämässä sitten lopulta olivat (eli eivät olleet!) .

Kuitenkin juuri tätä: - avointa, suoraa, hetkellisesti ehkä räiskyvääkin mutta lopulta aina rauhallisen kontrolloituna pysyvää puhetta/juttelua toki Mummon kanssa halusinkin. Ja hän minun.

Naiset voivat - ainakin jotkut ja ainakin joskus - jollain merkillisellä tavalla, tietyssä mielessä, olla psykologisesti paljon ymmärtävämpiä ihmisiä kuin miehet. Enkä tarkoita nyt mitään stereotyyppistä empatianyökyttelyä.

Ongelmaksi tietysti saattaa usein muodostua se, että mies nimenomaan puolitahallisesti haluaakin joko tulla 'paijatuksi' kuin pikku lapsi eli saada äidillistä sympatiaa, tai että hän alkaa täysin tahallisesti ja suunnitelmallisesti kokea tuon paijauksen seksuaalisena, eli on siis useimmiten jo alunperin ajatellut iskeä naisen mukaan sukupuoliseen peliinsä.

Mutta mikäli seksuaalisen halun aktivoituminen voidaan pitää toissijaisessa asemassa ja silti ikäänkuin mahdollisena muttei minään - varsinkaan miehen pakkomielteenä - miehen ja naisen ystävyydestä voi muodostua - merkillistä kyllä - todella poikkeuksellisen välitön, suora ja rehellinen - kuitenkin luottamuksellinen, vailla teennäisen pateettista retoriikkaa, jonka dialogis-emotionaalisen mielenkiinnon tärvää nimenomaan - - mikäpä muu kuin yksipuolinen iskemisen tarve ja omistamisen halu, josta on monesti vain askel keskinäistä kommunikaatiota monin tavoin rajoittavaan mustasukkaisuuteen, jonka nainen voi aluksi kokea jopa turvalliseksi asenteeksi miehen taholta, mutta joka hyvin nopeasti johtaa painostuksen, uhkailun ja toisen käytöksen ylenmääräisen kontrollin kehittymiseen (mustasukkaisuus on sitä tuntevan liki parantumatonta itsetunnon vajausta).

Kuitenkin ajattelen yhä niin, että mies ja nainen saattavat todella parhaimmillaan ymmärtää toisiaan paljon paremmin ja syvemmin kuin maneereihinsa ja stereotypioihinsa jämähtäneet saman sukupuolen edustajat keskenään koskaan. Olen tämän kokenut joskus joissain keskusteluissani naisten kanssa. Mutta kyse on kieltämättä harvinaisesta 'dialogiherkusta'. Tosin sitäkin miellyttävämmästä ja luottamusta herättävämmästä, koska nainen ja mies ihan oikeasti ovat toisilleen yhtäaikaa sekä 'antagonisteja' että lopullisen rauhantilan ainoat mahdolliset asianosaiset.

Joka tapauksessa olen vakuttunut, että miehen ja naisen välinen rakkaus on sittenkin mahdollista muunakin kuin hetkellisenä, seksuaalisena täyttymyksenä, jolloin se siis ei edes ole rakkautta!? vaan hedonistista toisen välineellistämistä oman nautinnon välikappaleeksi.

Miehen ja naisen välinen rakkaus on parhaimmillaan totisinta totta ja toteutuu - - eikä sukupuolten välinen vastakohtaisuus silloin tietenkään ole, jos ja kun asiat sille tolalle yhteisestä viehtymyksestä ja viettymyksestä kääntyvät, mikään illuusio ja/tai harhainen viettifantasia.

Mutta. Tuo ikuinen ja kirottu mutta!

Skeptikon logiikkaa yhä kuitenkin preferoiden en aio silti edelleenkään unohtaa, että ei ole lainkaan typerää olla edes tuollaisessa, oletetussa ideaalitilanteessa muistamatta neuvoa, joka kertoo, että seksi on aina rikkonut enemmän hyviä ystävyyssuhteita kuin se on niitä koskaan pystynyt tähän maailmaan miehen ja naisen välille rakentamaan...

Rakastuminen ja rakastaminen on aina ihmiselämän yleisin ja vaarallisin riskinoton sekä 'uhkapelin' muoto. Siksi intohimo onkin ihmiselämän todellisin, aidoin ja perimmäisesti rehellisin tunne - niin hyvässä kuin pahassa (En voi olla jälleen viittaamatta Kierkegaardiin).

II
Olkoon kuitenkin tämä nyt riittävästi tästä tällä erää. Haluan edellisen viestin kautta vain muistuttaa sinua siitä, että merkitset minulle edelleen paljon - ja tulet aina merkitsemään. En unohda milloinkaan sinun vaikutustasi, sinun niin mieleeni painuvaa ja merkillisen ujoa, joskus jopa epävarmaa, mutta yhtäkkiä niin kummallisen 'herkällä tavalla kovaa ja tiukan varmaa' ääntäsi - ylipäätään tapaasi ilmaista ajatuksiasi ja/tai aja'tuskiasi'.

Näistä äänistä ja eleistä, kasvojesi liikkeestä, silmiesi naurun ja vihan näyttämöstä, on jo nyt muodostunut oman kokemushistoriani pysyvä piirre, jonka dramaturgiaa persoonallisuuteni vastaanottaen toistaa, muokkaa ja heijastelee päivittäin kuin ikuisen jatkokertomuksen alati muuttuvaa osaa.

Terveisin:

Ystävyydellä - siihen lupaa kysymättä

Rauno

Mummon kanssa suunniltaan

Tapahtumapaikkana on erään nimeltä mainitsemattoman helsinkiläisen kirjastotalon/kulttuurikeskuksen kahvio.
*
(Kielimafia tarkistelee sanajärjestyksiä ja viilaa englanninkielisiä repliikkejä. 2.12: Kts. päreen taustoja oleellisesti selventävä linkki - PPS. Teimme myös pienen lisäyksen Mummon laukun sisältöanalyysiksi. - 3.12: Mummon viimeistä repliikkiä on täydennetty kappaleen sisäisen logiikan tarkentamiseksi).
*
Se oli mummo. Ihan varmasti oli.

Tunnistin hänet heti. Pieni natiainen seinän viereisen pöydän takapenkillä. Huivi kaulassa. Silmälasit pöydällä. Ilme vähän kuin Emma Bovarylla, jonka olin pokannut edellisellä viikolla Kalliosta. Haaveileva mutta lievästi irstaan oloinen nainen. Jes - ajattelin. Kelpaa mulle - paremman puutteessa.

Mummo ei ollut vielä huomannut minua, joten ehdin ottaa et...ilmeen, joka oli varattu kauniille naisille, joita yrittäisin vokotella tyydyttämään itseäni. Samalla huomasin mummon kääntävän katsettaan minuun päin, joten suoristin ryhtiäni, vedin vatsaa sisään, karautin kurkkuani ja huusin niin kovalla äänellä, että kahvion myyjätär tiputti posliinikupin kädestään lattialle:

No hei Mumppeli! Sinäkös se olet? Hani! Yritin tehdä vaikutuksen - sikäli kuin tällä habituksella voidaan enää muuta kuin pelästyttää naisia (mikä onkin hyvä ja tehokas tapa aloittaa suhde).

Sirpaleet tietävät onnea, kuiskasin samalla nopeasti myyjätyttärelle lempeän ironisella äänelläni, joka olisi saanut Tarmo Manninkin kalpenemaan kateudesta. Tytär vaikutti olevan hieman eri mieltä nyrpistäen nenäänsä ja vilkaisten mummoon.

Mummon ilme muuttui säikähdyksestä hämmästykseksi ja sen jälkeen uteliaan viekkaaksi hymyksi, josta saattoi aistia parfyymin, hien, öljyn ja eritteiden - siis koko elämän kaikessa ihanassa sekamelskassaan.

Hän kiljaisi: Raaauno! Julmettu - sähän olet kuin lato (oletin että tuo oli kohteliaisuus).

Eka erä himassa, funtsasin. Mutta niin ajatteli luultavasti mummokin.

Oletsä tullu millon? Mähän olen 10 minuuttia etuajassa, kysyin.

Mä tulin ihan äsken. Sopivasti ilmestyit paikalle partoinesi. Korsto.

Etsin hänen - lempeän pirulliseksi muuttuneesta mutta yhä vain viehättävästä - katseestaan vinkkiä ja mietin kuumeisesti, mitä tämä lady joisi. Keskiolutta vahvempaa ei arvon kulttuuripaikasta saanut, joten pitäisi varmaan myöhemmin käydä Alkosta hakemassa Rhum Pequilia (Alkon vahvin juoma: mun favorite) ja jotain naisten karkkijuomaa (vaikka sitä Ankka-likööriä).

Suunnittelin jo katsokaas hieman etuajassa, mitä tulee tapahtuman, kunhan pääsemme aikanaan Henry Miller-Anais Nin-praktikumissamme käytännön harjoitusjakson aika-ajoihin.

Päätin ottaa streitin linjan. Sullahan on huomenna ja ylihuomenna vapaata - muistanko oikein?
Mummo nyökkäsi otsa miltei rypyssä ja huulet mutrussa. Viittasin myyjättärelle: Okei tyttö - kaksi kolmos-gepardia kehiin. Tai mulle voit tuoda tuplat samantien. Meillä alkaa nyt tämän neid...eee rouv...eee oppilaani kanssa ranskalais-amerikkalaisen kirjallisuuden kenttätutkimusosion live-sessio.

Mummo ei ehtinyt A:ta sanoa, kun homma alkoi hoitua ja gepardit lyötiin pöytään. Hieman tuikealla ilmeellä hän kuitenkin tuijotti minua ja sanoi tiukasti - osittain huuliensa, osittain hampaittensa välistä - puolihalveksivalla aksentilla: I have not been coming here for that.

You are here for nothing or for everything, minä vastasin tuijottaen silmiinsä kuin kobra ja hymyillen kuin pirullinen parittaja.

Nyt sä kyllä erehdyit pelle, kuiskasi mummo ivallisesti ottaen syliin laukkunsa, josta nosti nipun papereita. Siinä oli tuo tapaamisemme varsinainen syy: luvattu jo vuosien takainen teksti, jonka hän viimein oli löytänyt.

Ojensin käteni ja katsoin häntä silmiin: Ahaa - tämäkö se on? Nuoruuden salaisuus?

Ensimmäiselle sivulle oli nakutettu isoilla kirjaimilla MUMMON KANSSA SUUNNILTAAN. Alaotsikkona luki: Elämäni miehet ja lapset.

Tyylilajiksi tunnistin tutun proosaotteen, jossa hieman surrealistinen, kausaliteetin lakeja uhmaava kertojaminä ikäänkuin kiitää leijuen sinänsä realistisessa maailmassa eri paikoista, ihmisistä ja tapahtumista toiseen, yhtaikaisten sattumusten virtaan, joissa hän ei kuitenkaan hajoa kappaleiksi psyykeltään, vaikka itse todellisuus ympärillä vaikuttaisi revenneen lopullisesti palautumattomiin osasiin.

Milloin sä tämän kirjoitkaan? 24-vuotiaana. Mitä! - 24-vuotiaana. Käänsin sivulle 168, jossa oli menossa viimeinen eli 279:s mies. Lapsia oli siunaantunut vain 2.

Missä hemmetin välissä Emma sä ne lapset ehdit tekemään ja hoitamaan, minä ähkäisin.

Päätään kääntämättä, hitaasti, vain silmiään liikuttaen tämä kirjallinen vamppi tokaisee minulle kuin katutyttö ikään: Siis pappa hei - mä en ole Emma Bovary vaan Lolita.

En voi kuin naurahtaa. Jahas. Missäs nyt mennään - ajattelen. Taitaa Mummo palata 15 vuoden päähän takaisin niihin aikoihin, kun tuo kaikki on kirjoitettu - käsittämättömässä kiireessä, opiskelun, tapaamisten, sisään-ulos-kiitävien miesten ja ajoittaisten kirjastoapulaisen hommien välissä.

Naurahtaessani huomaan kuitenkin samalla, että jotain perin outoa on tapahtumassa. Muutamassa hetkessä viittä vaille nelikymppinen, asiallisen hauska lady hermostuu - ilmeisesti myös siksi, että tuijotan häntä suoraan silmiin kuin näkisin hänen päänsä läpi - ajatukset ja kaikki.

Sitten nainen pudottaa käsiensä asentoa muuttaessaan joko vahingossa - tai mitä luultavimmin harkitusti - mentholsavukeaskin laukustaan lattialle. Alas tippuu muutakin: iso läjä kortsuja, siteitä, pari dildoa, teleskooppipamppu, miniruoska ja purkki Viagraa. Laukun sisältä pilkottaa pikku pullo kallista likööriä, ulkolaista parfyymia, porno-cd, puhelinmuistio täynnä numeroita ja kommunikaattori-tietokonekännykkä - viimeistä huutoa - sekä ties mitä. Aikamoinen kenttäpakkaus.

Oletsä varautunut johonkin show:n, mä kysyn. Noilla varustuksillahan saa kokonaisen komppanian säilyttämään asennon ainakin pari vuorokautta.

SAATANAN VITTU PERKELE! Mummon ääni ja ilme on muuttunut täysin. Hän kiroaa niin rasvaisesti kaatunutta laukkuaan, että myyjätärparka pudottaa jo toisen kerran kahvikupin käsistään. Tällä kertaa pöydälle, ja kuppi säilyy ehjänä.

Rennosta, keski-ikäisestä, kirjallisesta opettajarouvasta on yhtäkkiä tullut 24-vuotias, katu-uskottava opiskelijahuora, joka jo varsin varsin suvereenisti tietää ja taitaa lähes kaikki temput, joilla miehiä vokotellaan, kusetetaan - ja rakastetaan.

Osaan jo miltei aavistaa, että suhteessamme on tapahtumassa selvä käänne. Mutta mihin suuntaan?

Kerättyämme päät miltei yhteen kolisten lattialle tippuneen erotiikkakirjallisuuden cumun vaatimuksiin kuuluvan kenttätutkimusrekvisiitan vai pitäisikö sanoa 'catch but don't release-atrapit', mummeli antaa palaa ja lataa tulemaan lievää stadin slangia vääntäen:

Katsos pappa - sä halusit tätä. Ja nyt sä sitä saat. Mä osaan tän homman paremmin kuin sä. Missä sä budjaat? Jossain Mosan liepeillä vai? Vedetään noi gepardit huiviin ja lähdetään kiitään. Käytsä handelissa? Mä tiedän, että sulla on jo tiedossa, mitä sä haluut ostaa. Mutta mä en sitten sitä Ankka-likööriä juo. Sä ostat mulle kalleinta ranskalaista konjakkia näin kirjallisuus-praktikumin kunniaksi. Eiks me oltu täällä opiskelemassa - vai mitä - ukko-hani?

Tällaiseen repliikkiin ei 55-vuotiaalla, puolirammalla äijällä ole paljon lisäämistä. Vain myöntämistä:

Okei naku-hani. Tää menee mun piikkiin. Mitäs me täällä sitten enää haistaan? Lähdetään mun luokse. Mä haen ekaks vähän bensaa handelista ja sultahan näköjään löytyy Viagraa. Taidan päästä tänään taivaaseen saman tien. Pumppu prakaa - Zsiisus venaa. Käydäänks ostamassa mulle risti himaan ennenku lähdetään pano..eee...murhapaikalle?

Ja hän vastaa - ah niin hellästi nasaali naukuen: Okei pappa-hani, viedään sulle oma risti himaan. Mä haluun valita sulle sielt arkku-siwast sillai hevi-kauniin Uudenvuoden kynttilän kans. Mut mä sytytän sen vasta sitte, kun sä oot saanut olla Mummon kanssa vähän aikaa suunniltaan.

Okei, mä vastaan, sä oot mun hani. Sun syliin on ältsin kiva kuolla.

PS.
Kahvion myyjätärtyttö pudotti kolmannen kahvikuppinsa nähdessään ja kuullessaan meidän lähtevän. Omituinen - lievästi sanoen levoton - pari hänelle, jos vähän kenelle tahansa. Iso partakorsto ja minimummo klenkuttamassa toriaukean yli. Muuttivat persoonallisuuttaan alle tunnissa. - - - Se kuppi meni rikki.

PPS.
http://mummomo.blogspot.com/2008/11/ruokia-ja-miehi.html

Avoin kirje Homo Garrulukselle

Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle päreessäni Itse seulot itseäsi, ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa.
*
HG kirjoitti mm.:
'Leuka ylös. Älä tee kärpäsistä härkäsiä hyvä Rauno. Olet jämähtänyt siihen sinun mielisairausteemaan - ehkä olit itsekin vähän sairas? Ehkä et ollutkaan ohjaaja vaan itse sairas?'
*
Minä en ole koskaan kieltänyt omaa psyykkistä epävakauttani. Sinä sen sijaan ilmennät vaikeaa persoonallisuuden patologiaasi syyttämällä jatkuvasti muita ongelmistasi ilman, että näkisit käytöksessäsi ja sanomisissasi mitään huomautettavaa tai vakavaa narsistista vinoutumaa - ehkä jopa persoonallisuuden rakenteessa piilevää perustavaa laatua olevaa 'rikkinäisyyttä'.

Mene itseesi. Ota etäisyyttä itseesi, jos pystyt. Eivät kai nyt sentään kaikki elämässäsi kokemat vastoinkäymiset ole olleet pelkästään muitten syytä ja/tai heidän pahantahtoisuutensa seurausta.

Omien sanojesi mukaan etsit minusta aiemmin (ja pitkään) jotain tiettyä 'oikeaa miestä', mutta osoittaudunkin 'vääräksi mieheksi' keskustellessamme puhelimitse ensimmäisen kerran.

Ikäänkuin olisit jumankauta kahden vuoden blogiteksteihini ja henkilöprofiiliini tutustumisen jälkeen pitänyt näin kehkeytynyttä henkilökuvaani, jopa melko intiimejä viestejä itsestäni ja henkilöhistoriastani, kirjoitustyyliäni sekä kirjoitussisältöjäni pelkkänä harkittuna roolina, jonka takana oli joku muu eli tässä tapauksessa se 'toinen mies'.

Jopa huolimatta siitä, että jo kerran aikaisemmin hääsin sinut pois kommentoimasta itseäsi - tarkoitan: kirjoittamasta provosoivaa ja joskus asiayhteyksiin nähden (päreen teema, muiden kommentit) lähes käsittämätöntä monologiasi, sillä sitähän sinä lopulta teet: kirjoitat omaa elämääsi ja sen ongelmia joka paikkaan - olipa kyseessä sitten mikä tahansa juttu - kenen tahansa blogissa.

Tällä tavoin saat nimimerkkisi näkyviin ja sanomaasikin kuuluviin, mutta jutut, joista kirjoitat kuuluvat aivan selvästi omaan blogiisi.

Kuten tiedät, koska lienet tsekannut lukijamittareitasi, sieltä näitä juttujasi ei ilmeisesti kovinkaan moni lue, ja koska sinä haluat äänesi kuuluviin, ilmestyt muutamiin blogeihin yhtä säännöllisesti kuin troijalainen virus.

Joka tapauksessa voi pitää kumoamattomana tosiasiana, että minä en ole se tyyppi, joka osaa, haluaa ja kykenee kirjoittamaan edes kahta blogia, joista ei voisi hyvin nopeasti löytää yhteisiä tekijöitä, jotka paljastavat kirjoittajan olevan yksi ja sama henkilö eli RR.

Mutta silti sinä etsit minusta sitä tiettyä miestä lähes pakonomaisen, projektiivisen - siis omassa persoonassasi vaikuttavan toivekuvitelman - vallassa. Ja kun en ollutkaan SE, petyit, vaikka muka olinkin kiva.

Kysyin - ketä oikein lopulta etsit? Kuka se ihminen on? Et halunnut vastata ja lopulta kierrellen ja kaarrellen väistit kysymyksen toteamalla, että kyseessä on jossain määrin yksityisasia.

En voi ymmärtää. Edustan nimittäin aivan toisentyyppistä ihmistä ammatillisesti ja intressieni suhteen kuin, mitä oletan sinun etsivän/-neen - olkoonkin, että olen kiinnostunut psykiatriasta ja filosofiasta ja - tosin melko harvoin - jopa talouspolitiikasta ja politiikasta yleensä - mutta siitäkin lähinnä vain filosofisena diskurssina.

Okei - myönnän siis, että kiinnostuksemme kohde oli ja on - joskin yleensä toistemme ohi puhuen - filosofia.

Silti sinä oletit koko ajan löytäväsi tämän em. 'idealisoidun' ihmisen minun - Rauno Räsäsen - jota nimeä pidit pseudonyyminä! - takaa.

Minäpä kerron sinulle, mistä tässä kaikessa on sinun kohdallasi ollut kysymys.

Sellaista 'oikeaa miestä', josta puhut, ei ole olemassa muualla kuin sinun mielikuvituksessasi - omissa fantasioissasi ja fiktiivisissä, psykologisesti projisoituneissa toiveissasi.

Sellaista miestä ei ole olemassa kuin sinun luomanasi HARHANA, joka kompensoi, puolustaa ja pelastaa sinut umpikujaan ajautuneesta tilanteestasi, jossa koet tulleesi kaltoin kohdelluksi ja sorretuksi.

On ymmärrettävää, että etsit tukea ja ikäänkuin ongelmiesi suhteen 'kollegiaalisesti' asennoituvaa ystävyyssuhdetta, joka voisi jopa taata asiantuntijan pätevydellä legitimoiden sinun ideoittesi, mielipiteittesi, asenteittesi ja innovaatiottesi oikeutuksen - jopa nerokkuuden.

Mutta ei - minä en ole sellainen ihminen. En ole koskaan ollut enkä tule koskaan olemaan. Olen sinun harhasi, joka myös osoittautui harhaksi.

Et saa minusta irti enempää kuin tuon harhan - ja totta puhuen - itse asiassa - et edes sitä!, koska - vielä kerran - minä en ole edes tämä fantasioittesi luoma 'TODELLINEN HARHA' - mies, jota ei ole olemassa kuin toiveajatteluna. Minä olen oikeasti ihan joku muu ihminen, jonka kommenttilaatikko jostain syystä näyttää kuitenkin yhä vielä kelpaavan loputtomien kommenttiryppäittesi 'kasvualustaksi'.

Ergo: Sinä se näin ollen vinksahtanut olet - ainakin jossain määrin enemmän kuin minä (mikäli pannaan skaba pystyyn siitä, kumpi on hullumpi ;]): etsit olematonta miestä, joskin - sen myönnän kyllä avoimesti - olematonta, joka voisi tarjota sinulle pääsyn pois siitä ahdingosta, boikotista ja epäluottamuksen kierteestä, johon olet ajautunut suhteessa niihin, jotka elämästäsi viime kädessä ovat jossain määrin paternalistisesti päättäneet ja päättävät.

Joka tapauksessa - vielä kerran ja yhä uudestaan - sanoudun jyrkästi irti projektistasi minun suhteeni.

Kirjoittele mitä kirjoittelet, mutta kuten jälleen olen jo monesti todennut - keskustelumme luonnetta voinee kuvata pikemminkin monologiseksi kuin dialogiseksi.

No - onhan tällaisessakin kommunikaatio-performaatiossa tietysti jotain kiinnostavaa, vaikken itse siitä likikään aina ole niin kovin otettu, imponoitu ja vakuuttunut.

Silti saatan aina silloin tällöin saada 'keskinäisestä monologistamme' impulsseja omaan ajatteluuni.

Vaikka siis olenkin 'väärä mies' - olen aina ollut ja tulen aina sellaisena pysymään, en kiellä sinua kommentoimasta (siis kirjoittamasta monologeja) blogiini. Mutta en voi edelleenkään luvata, että suhtaudun niihin sillä vakavuudella, kuin sinä ehkä haluaisit.

Minä todellakin olen VÄÄRÄ MIES myös siihen hommaan, ja kuten sinulle sanoin ja kirjoitin: sinä olet jo alunperinkin ollut minulle VÄÄRÄ NAINEN.

Ystävällisesti RR
*
www.cartoonstock.com/directory/d/dislikes.asp.

Saari kuin oma huone jonkun toisen avaruudessa

Päreen uusittu otsikko viittaa Sirkka Turkan 1973 julkaistuun esikoisrunokokoelmaan Huone avaruudessa.

Missä hän nyt lieneekään? Silti lähetän kaukaisia ja myöhäisiä terveisiä Sirkalle, jota opin tuntemaan Nikkilän sairaalassa kesällä ja syksyllä 1976 hänen toimiessaan kirjastoapulaisena ja sijaistaessaan sairaalan kirjastonhoitajaa 1974-76.

Uusia linkkejä on lisätty viimeksi 28.11.
*
Kielimafia kysyi, eikö saarelle voisi antaa nimeä. Lupasin pohtia. Miten olis sellainen saaren nimi kuin Herrojen pöytä? Sen niminen pikku saari tosiaan sijaitsee Päijänteellä ja juuri Luhangan Keihäsniemen Kotkatselällä, jonne olen tapahtumat sijoittanut. Mummolani kesämaisemissa.

¤¤¤
Kyllähän tästä päreestä näköjään - vaikka toista alunperin väitin - jonkinlainen blogroll sittenkin kehittyi/tyy - 'katumuksenteon ja sovinnonhieronnan' eräänä ilmentymänä...

Mutta jos ryhtyisin systemaattisesti lisäämään kaiken kiinnostavan, linkkilistasta tulisi vähintäin 100 blogin rypäs - enemmänkin. Mutta kunhan nyt silti merkkailen ylös aina muistaessani - mitenkään kovin tietoisesti ketään boitokoimatta tai korostamatta.

Kenenkään - satunnaisen tai säännöllisemmän lukijan ei siis pidä vetää hernettä nenään, jos ei löydä blogiaan alla olevasta koosteesta - tai sitten löytää... Siinä on kyse pikemminkin nostalgisesta, eräitten 'blogihahmojen skematisoinnista' kuin omasta kirjallisesta blogi-rankingista ja/tai intressikoosteesta. - Toistan, että lista elää omaa elämäänsä....

I (3.11)
Sain äskettäin sähköpostia, jonka lähettäjä epäili mielenterveyteni vakautta. Olen nyt viikon verran pohtinut tuota tekstiä, keskustellut lähettäjän nimeä mainitsematta asiasta erään oikeuspsykiatriaa tuntevan lääkärin kanssa, johon tutustuin mielisairaalavuosieni aikana.

Olen toki myös valottanut hänelle niitä taustoja, jotka tähän sähköpostisanomaan ja sen lähettäjän motiiveihin lienevät vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen - yrittäen olla itse niin rehellinen ja itsekriittinen kuin vain asianosaisena pystyin olemaan.

Psykiatri pudisteli päätään kertomukselleni ja sanoi minulle ihan vain ystävän lojaaliudella sekä omaan kokemukseensa ja siihen tuntemukseen, joka hänelle minusta vuosien mittaan oli kertynyt, vedoten, että jos ja kun tilanne ja asioitten tila todella oli niinkuin sen hänelle kerroin, minun kannattaisi yksinomaan oman etuni takia pysytellä aivan hiljaa.

Toisin sanoen - hän jatkoi: mikäli puutut asiaan millään tavoin, saatat itsesi suurempaan liemeen kuin, missä jo olet - mikäli oikeastaan vielä edes olet missään liemessä. Mutta yksikin väärä liike, niin olet - aivan varmasti. Olet mokannut sanavalinnoissasi ja asenteesi uhkaavuudessa sen verran raskaasti, että niiden puolustamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä - ellei sinulla sitten todella ole esittää - jos oikeuteen päädytään - sellaista diagnoosia itsestäsi, että syyntakeellisuutesi kyseenalaistuu.

Mutta samalla jopa tällaisen syyntakeettomuuden epäily saattaa merkitä, että joudut psykiatrisiin jatkotutkimuksiin. Varsinkin jos toinen osapuoli haluaa toimittaa sinut ikäänkuin pois häiritsemästä elämäänsä. Miksi siis tekisit mitään sellaista, mikä antaisi hänelle aihetta lobata sinua vastaan - siis mustata mainettasi?

Minun ei tarvitse enää tehdä mitään sen asian eteen, vastasin ironisesti, koska mainettani mustataan koko ajan tietyssä piirissä riippumatta siitä, mitä kirjoitan tai puhun.

Jos asiat ovat noin huonosti, sanoi setä Sigmundin oppilas- tosin lähes nauruaan pidätellen, sinun kannattaisi muuttaa kokonaan pois Suomesta - tai sitten jonnekin, missä tietokone ja/tai kännykkä eivät toimi. Korpimökkiin. Karhujen ja susien kaveriksi...

Tätä faktan ja fiktion sekoittavaa vuodatusta kuunnellessa harvat hiuskarvat päälaellani nousivat pystyyn ja kylmät väreet kulkivat edestakaisin selkäpiitä pitkin. Pahimmassa tapauksessa joutuisin mielentilatutkimusosastolle. Olen itse aikoinaan ollut mielisairaanhoitajana työssä sellaisella osastolla kahdessa sairaalassa.

Vaihtoehtoisesti joutuisin muuttamaan sivilisaation ulkopuolelle ja elämään hesykastimunkin tavoin - maailmasta eristäytyneenä.

Ilman muuta valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Olinhan miettinyt sellaista elämäni varrella vakavasti aiemminkin ja itse asiassa jo pariin otteeseen elänyt melko kaukana ihmisten maailmasta.

II

Vakavasti aiheesta jatkaessamme tämä psykiatriaa ja ihmisten välisiä riita-asioita tunteva asiantuntijaystävä lohdutti minua toteamalla, että mitään periaatteellista ongelmaa hän ei kuitenkaan nähnyt siinä, että kirjoitan esimerkiksi fiktiivisiä satiireja - varsinkin, jos katsoin tarpeelliseksi perustella ja selvittää lähtökohtani heti kolumnin tai jutun alussa - aivan kuten Vuoden uskottavin teologi-päreessäni.

Mutta tietenkin jos blogijuttu loukkaa vakavasti ja toistuvasti yleisiä moraalikäsityksiä ja/tai tunnistettavia henkilöitä, niin syytteitä ropisee jälleen niskaan.

Keskustelimme pitkään ja keskustelumme oli monella tavalla antoisa ja virikkeellinen. Opin paljon uutta siitä itselleni hieman hämäräksi jääneestä asiasta, mikä lopulta on yksityistä ja mikä julkista. Niinpä päätin muuttaa Herrojen pöytä-nimiseen saareen Päijänteelle, kunhan ensin sopisin asiasta tätini eli äitivainaani siskon eli edesmenneen mummoni tyttären kanssa, joka oli perinyt äitinsä maita.

Meillä oli ollut tädin kanssa melko etäinen mutta toisaalta hyvin 'läheinenkin suhde'. Sukuni naisten legendan (äitini kertomana) mukaan minulla nimittäin oli reilusti alle vuoden ikäisenä aivan hillitön hinku istua paljaalla takapuolellani kyseisen tulevan 'sijoittaja-tätini' naaman päälle aina kun pääsin hänen syliinsä sopivaan asentoon.

Myöhemmällä iälläni hiukan eri tavalla manifestoitunut taipumukseni anaali- ja genitaalialueiden läheiseen kosketteluun vastakkaisen sukupuolen kanssa lienee osaltaan peruja jo tästä, hyvin varhaisesta, esigenitaalisesta kontaktiyrityksestä, jonka silloinen äitiäni kaksi vuotta nuorempi 19-vuotias tätini oli kokenut varsin merkilliseksi joskin ymmärrettäväksi (hymiö) lähestymisyritykseksi poikavauvan taholta.

(Tämä esipsykogenitaalihistoriallisen tapahtumavaiheen kuvaus ei luultavasti liity millään tavoin päreeni teemaan.)

Päätin pyytää tädiltäni päästä asumaan kesällä lammasten laiduntamiseen käytetyn saaren kauan sitten rakennettuun, juuri ja juuri talviasuttavaan hirsimökkiin, ja jos joku kysyisi, kuka minä olen, hän voisi sanoa: - Rauno on vanhemman sisareni poika, skitsofreniaa sairastava, siis mielisairas sukulaiseni, jonka otin kesän ajaksi suojatyöhön lammasvahdiksi saareen.

Ja että noin ylipäätään minä elätän itseni kalastamalla sekä kirjoittamalla nimettömiä kolumneja Keskisuomalainen-päivälehteen sekä esseitä ja novelleja johonkin kirjallisuusjulkaisuun Eino Säisän, Pentti Haanpään, Antti Hyryn ja etenkin Matti Pulkkisen ja esseemestari Pentti Linkolan hengessä.

Pitkään tädin kanssa puhuttuamme, ja nyt jo aavistettuani hänen suunnitelmansa perimmäisen idean, josta en siinä vaiheessa pitänyt lainkaan, mutta jonka hyväksyin, koska tiesin sen olevan perimmäinen ehto ilmaiselle asumiselleni saaren hirsimökissä, käskin tätini myös sanoa ihmisille, että keskustelen usein harhojeni kanssa änekkäästi - joskus jopa huudan niille naama vihasta punoittaen. Halusin näillä ohjeilla nimittäin varmistaa, että saisin elää rauhassa saarellani - siis täysin omissa oloissani.

Erehdyin melkoisesti mainitun erakkotoiveen suhteen. Onneksi.

Eläkkeellä oleva tätini, joka on business-nainen, tajusi heti, minkälaisen turistirysän ja brändin minusta saisi huolellisen 'tuotekehittelyn' avulla. Tätä projekti-ideaa hän ei kuitenkaan paljastanut minulle, enkä toisaalta minä kertonut, että olin aavistanut hänen kaupallisen hankkeensa minun suhteeni jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, kun aloimme sen mahdollisuutta arvioida. Ajattelin, että katsotaan nyt: antaa asioitten edetä omalla painollaan. Pääasia että etenevät.

Niinpä vajaan vuoden kuluttua, hirsimökkiin tehtyjen perusteellisten korjausten ja vanhan tervaveneen kunnostuksen (siihen hankittiin myös pieni perämoottori) sekä viidentoista kolmea eri reikäkokoa olevan nailonverkon hankinnan jälkeen, muutin toukokuun puolessavälissä saareen yhtäaikaa 5 lampaan ja yhden äkäisen pässin kanssa.

Ruokakuljetukset hoidin osittain itse kymmenen kilometrin päästä kunnan keskustasta. Kesäisin saareni kautta koukkasi kesämökeille postia kuljettava, setäni eli aiemman posti-Paavon - nykyään tuon isäni veljen pojan - vene. Hän toi myös mukanaan pyydettäessä pienen ruokatäydennyksen. Talvisin nämä asiat hoituivat manteretta pitkin maanteitse ja vain tuon pienen salmen ylittämällä - joko veneellä tai, kun se viimein tammikuussa lopullisesti jäätyi, jäätietä pitkin huhtikuun puoleenväliin saakka.

Elämäni saaressa oli oikeastaan ihanteellista, kunhan vain opin ensin järjestelemään asioitani ja rytmittämään päivittäiset toimintoni oikein - sekä ruumiillis-käytännölliset että henkis-kirjalliset. Jopa ajoittain huonossa kunnossa olleet polveni vetreytyivät ylimääräisten kilojen pudottua suuresti lisääntyneen ja monipuolisen liikunnan ansiosta, eli aloin olla kohta lähellä ideaalipainoni maksimirajaa.

III

Saaressakin jatkoin silti edelleen vihanpitoani aina, kun siltä tuntui. Ja tällä kertaa huusin ihan oikeasti ääneen ihmisille, jotka olivat tulleet (alunperin sattumalta, sittemmin huhujen perusteella, mikä oli tätini masinoima info) nähdäkseen minusta vilauksen vajaan sadan metrin päästä mantereen puolelta.

Turistit perkele! Olivat kuulleet minusta ja ekshibitionistisista päreistäni tätini lobbauksen takia. Väsäämiäni päreitä tosin hyödynsin aina työstämällä niistä jutun joko Keskisuomalaiseen tai pitempänä versiona johonkin vapaasisältöisempään filosofia- tai kirjallisuusjulkaisuun.

Päivälehteen lähettämäni viikottainen kolumni sekä jokaiseen muuhun julkaisuun lähettämäni essee tai novelli pitivät mainetta yllä ja hankkivat tililleni nipin napin tarvittavan määrän rahaa elämiseen varsinkin, kun sain kalastamalla itselleni lähes puolet pääruuastani.

Sitten kuitenkin alkoi tapahtua jotain, mikä yllätti minut tai pikemminkin minun käsitykseni itsestäni täysin, mutta joka sopi tätini suunnitelmiin kuin jalkapallo maalitolppien väliin (?)

Ajattelin nimittäin jo ensimmäisenä kesänä, yksinäiseksi kun itseni jälleen koin, pyytää saareeni käymään joitain blogituttaviani. Sikäli kuin he nyt yleensä uskalsivat enää lähteä minua tapaamaan. Yhden vierailijoita ihastuttavan asian tiesin kuitenkin jo etukäteen täysin varmasti: juuri tässä kohtaa Päijännettä sisempi rantasaaristo (jota Päijänteeltä ei montaa löydä) selkineen oli aivan erityisen luonnonkaunista seutua, joten maisemat tulivat taatusti tekemään vierailjoihin suuren vaikutuksen.

Yllättävästi sain vierailukutsuihini lopulta hiukan enemmän myöntäviä kuin kieltäviä vastauksia, vaikka monet niistä annettiin melko lailla epäröivästi. Päätin kutsua näitä blogituttavia vierailulle yleensä vain yhden kerrallaan - enintään 2-3 päivän ajaksi.

Varsin yllättävää oli myös se, että ensimmäinen vieras - mummo - ei halunnut seurakseen ketään muuta vaan tuli paikan päälle yksin. Olisi luullut, että yksinäinen nainen pelkää tavata iäkästä ja kyseenalaisen maineen omaavaa blogiretaletta saaressa - kahden kesken.

Mummo oli saareen tultuaan hetkessä kuin kotonaan. Hän suorastaan vaati keskustella loputtomasti kanssani, samoilla saaressa, syöttää lampaita, pelätä sarvipässiä, kalastaa kanssani siikaa ja muikkua, ahventa, haukea jne. - ja ylipäätään soudella kaislikkoisilla rantavesillä - ei ainoastaan kahta päivää vaan yli viikon ajan! Siinä tapaamisessa yhdistyi sekä romantiikka, intensiivinen kirjallisuuskeskustelu että luonnonkauneudesta nauttiminen. Olimme vähän kuin pienet lapset, jotka havaitsivat löytäneensä yhteisen leikkimaaston ja yhteisen leikin.

Mummon lähtiessä meidän oli vaikea katsoa toisiamme silmiin. Lähes sanattomasti sovimme tapaamisen 1½ kuukauden päästä erään kirjaston kahvioon Koillis-Helsingissä, jossa olimme tavanneet pari kertaa aikaisemminkin.

Lupasimme kirjoittaa blogeihimme pari muistoa saaressa viettämästämme viikosta ja niistä parista kummallisesta, molemmilla kerroilla miltei tunnin kestäneestä hetkestä, jolloin katselimme pienen savusaunan sekä hirsimökin rappusilta kohti edessämme avautuvaa kapeaa, kaislikkoista lahdeketta, jonka pinnassa näkyi jatkuvaa liikettä - pikkuahventen ja särkien lisahtelevaa ääntä pitävää hypähtelyä ötököitten perään veden pinnassa sekä ajoittaisen tuulenvireen kaislikkoa edestakaisin tuudittavaa kahinaa.

Sinä muistat sen äänen aina yhä uudestaan. Pikkukalojen leikki veden kalvolla ja kaislojen kahina tuulen alati vaimenevan vireen voimasta kesäisen illan alkaessa vähitellen hämärtyä ja nukahtaa yötä vasten. Kuinka sellainen kokemus voisi milloinkaan unohtua kahdelta hieman pöhköltä, villiltä mutta narsistisessa täyteydenkokemuksen etsinnässään ikäänkuin mystistä rauhaa intohimoisesti tavoittelevalta metaforien, allegorien, kaksoismerkitysten, metonymioiden, oxymorien ja ties miten outojen kielikuvien rakastajilta.

Saaressa kävi monen kesän ja osittain talvenkin aikana useita tuttuja Blogistanin kansalaisia.

Kemppisen kanssa aika vierähti kuin siivillä kirjallisuudesta, runoudesta ja historiasta rupatellessa. Saimme 50 millin verkosta tällä Päijänteen sisäselällä, jossa muun muassa säveltäjä Toivo Kuula oli kesäisin (PPS.) purjehtinut (Kotkatselkä, Luhanka, Judinsalo) harvinaisen suuren 7½ kilon painoisen kuhan ja paistoimme sen avotulella Kemppisen oman reseptin mukaisesti. Olin pyytänyt häntä tuomaan mukanaan omia mausteitaan.

Sedis tuli saareen päivää ennenkuin Kemppinen lähti. Ensi alkuun hän piti puheen, jossa käytiin läpi ne suomalaiset elokuvat, jotka on tehty joko kokonaan tai osittain saaressa. Arvatkaa itse kuinka monta niitä on - kumpiakin.

Saimme kolmistaan toistakymmentä pulskaa siikaa ja savustimme ne. Veljeni kaima ja Kemppinen opettivat minulle aimo annoksen uutta asiaa historian filosofiasta. Siitä heille kiitos. Sediksen kanssa sitten vedimme kännit serkkulikan eli tätini vanhimman tyttären 3½ litran pläkkihinkissä tuomasta vahvasta sahdista, joka maistui mainiolta.

Kemppinen ei juo viinaa, mutta yllytti kuitenkin meitä kahta juomaan. Hmm...

Vaatimattoman savusaunan löylyjen ja nopean uintipyrähdyksen jälkeen ei sahti ole koskaan maistunut niin hyvältä myöhäisen kesäillan tyvenessä, jolloin vain kuikan ääni keskellä selkää ilmoitti elävien olentojen olemassaolosta.

Sitten sain filosofis-teologista seuraa - ja kaiken lisäksi parasta A-ryhmää hänkin. Vastalobbauksesta huolimatta Petri Järveläinen tuli saareeni.

Petrin kanssa käyty filosofis-teologinen dialogi ei unohdu. Luulenpa, että viimein tuolloin aloin perusteellisesti tajuta sitä klisheeksi korotettua itsestään selvyyttä, miksi Augustinusta, enemmän kuin ketään muuta kirkkoisää, voi pitää ainakin, mitä tulee hänen vaikutukseensa etenkin Lutherin kautta moderniin teologiaan ja moderniin filosofiaan (Descartes, Pascal jne.) ehdottomasti merkittävimpänä teologina koko kristinuskon historiassa. Jopa Akvinolainen on hänen rinnallaan lähinnä 'vain' nerokas aristoteelisten sentenssien kombinoija. Sen sijaan Aku on kristinuskon alkuperäisen sanoman uusplatonistis-stoalainen ja samalla kuitenkin skeptis-voluntaristinen medium - ilmaistakseni asian mahdollisimman hämärästi.

Pohdimme pitkään myös luontokokemuksen aiheuttamia tunne-elämyksiä ja sitä, millä tavoin niitä voi pitää esteettisinä elämyksinä? Onko luontokokemuksen ja urbaanin yhteisön aiheuttaman kokemuksen välillä muuta eroa kuin, että luonto on aina jo valmis ja sellaisenaan annettu, mutta kaupunki ei koskaan tule valmiiksi vaan on alunperinkin konstruoitu ja alati keinotekoisesti laajeneva ameeba, kun taas luonto liikkuu itsestään? Entä miten tämä esteettiseen arviointiin pyrkivän havainnon valmiina-oleminen ja ei-valmiina-oleminen määrittää itse esteettistä kokemusta?

Jäimme lopulta kuuntelemaan ja ihmettelemään härkälinnun ääntä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa kauniiksi, mutta joka kuitenkin on esteettisesti arvokas rumuudessaan(kin) tai juuri siinä. Ovathan esimerkiksi Hieronymus Boschin maalaukset ikäänkuin kauniita tai ainakin yleviä tai - no - vaikuttavia, vaikka niissä kuvatut kohteet eivät taatusti ole paiseissaan, epämuodostumissaan ja puolittain mätänemisvaiheessa olevine ruumiineen kauniita.

Iines tuli luokseni elokuun puolenvälin paikkeilla. Hänkin yksin. Rohkea nainen. Soudin hakemaan hänet mantereelta, noin sadan metrin päästä, salmen toiselta puolelta. Ensin hieman vierastimme toisiamme ja kai oudoksuimme sitä mielikuvaa, jonka olimme toisistamme saaneet blogien ja blogikommentoinnin välityksellä, mutta vieraudentunne suli kai jo päästyämme rantaan ja lähdettyämme mökin tilojen esittelyjen ja vähäisten matkatavaroitten pieneen vierashuoneeseen asettelun jälkeen kävelemään saarta kiertävää, vajaan kahden kilometrin mittaista polkua lampaitten seuratessa perässämme jonkun matkaa.

Saari on pitkulainen ja kapeahko, keskikohdaltaan ruohikkoisen vehmas, toisesta päästään loivan kallioinen, toinen pääty puolestaan päättyy muutaman metrin mittaiseen matalaan kivikkoisen salmeen, jonka läpi vesi virtaa melko voimakkaasti, eivätkä lampaat uskalla uida sen yli pienempään, samalla paljon risukkoisempaan saareen, jossa tiesin liikkuvan varsinkin talvisaikaan jäniksiä ja kettuja.

Keitimme pannukahvia, jonka kaadoimme termospulloon. Iines oli tuonut paperipussissa tuoreita korvapuusteja - kuinkas muuten. Juuri korvaiset puustit maistuivat ihanilta ja vielä sopivan kuuman kahvin kanssa, istuskellessamme saaren toisessa päädyssä kahden matalan kiven päällä ja katsellessamme ilta-auringon laskua Judinsalon saaren korkean ja mäntypuisen profiilin taakse.

Juttelimme joskus ääneen, joskus kirjoittamalla, joskus kuiskaamalla, joskus viittomalla ja hyvin usein vain hymyilemällä sekä nauramalla. Vaarana oli, että minä ryhtyisin pitämään sooloesitystä, monologia ja stand-up-koomista performaatiota, vaikka Iines sanoikin, että sen kun vain. Hän keskeyttää sitten vaikka väkisin, jos haluaa selvennystä johonkin asiaan.

Aika kului nopeasti pitkälle yli puolen yön. Nauroimme sekä harmistuimme blogimaailman kiistoille, samoin oman elämämme kommelluksille ja suruille, joita pohdiskelimme myös paria vastikään lukemaamme romaania läpikäyden. Alkava yö oli hämyisen kirkas ja kauniin usvainen. Viimein piti mennä nukkumaan, jotta olisimme jaksaneet jo aamuyhdeksältä lähteä kokemaan verkkoja läheiselle matalikolle, josta oli odotettavissa tähän aikaan vuodesta ja kuusta siikaa, väittivät kalamiehet ja kalamiesten kalenteri.

Se yö oli yhtä aikaa sekä levoton että rauhaisa. Silti emme olleet aamulla väsyneitä. Vain raukeita ja jotenkin typertyneitä luonnon, itsemme ja toistemme olemassaolosta tuon suunnattoman vaikuttavan kauneuden keskellä, jonka elokuun aamuinen usva haihtuessaan aikaansaa auringon läpäistessä sen säteillään kuin hahmottoman ja hitaassa liikkeessä olevan vaaleanharmaan ja yhä läpinäkyvämmäksi ohenevan verhon.

Vielä yhden vuorokauden ajan ehdimme jutella tarpeen vaatiessa, olla hiljaa jos siltä tuntui, kävellä, soudella ja ylipäätään tuntea, miten pelkästään toisen läsnäolo voi riittää silloin, kun hyvää tahtoa, sympatiaa ja spontaania, vastavuoroista ymmärrystä löytyy molemminpuolisesti riittämiin.

Sitten Iines lähti. Mutta palasi toki uudestaan myöhemmin. Niinkuin minäkin.

IV

Saaressani kävi toukokuun puolen välin paikkeilta lokakuun puoleen väliin asti toistakymmentä Blogistanin ihmistä. Talven aikana vierailut lunnollisesti ja onneksikin harvenivat - kelien huonouden, heikon jäätilanteen, pakkasten ja lisääntyvän pimeyden vuoksi - olkoonkin, että saareen vedettiin sähköt heti ensimmäisenä kesänä sinne muutettuani.

Homo Garrulus, peeär-mies, androgyynihullumies, catulux, etappisika ja monet muut pistäytyivät siellä vuoden mittaan. Poikkeuksellisesti tapasin mökilläni - vaikka sitä ei kyllä kukaan usko - jopa takkiraudan! - ja Saarakin, jonka kanssa en omasta mielestäni oikeastaan koskaan ole pistänyt välejä täysin lopullisesti - kaulasta poikki, kävi yhden päivän reissulla.

###

Kaikkia nimiä en ryhdy luettelemaan, koska ensinnäkään tämä kirjoitus ei ole mikään päreeksi naamioitu blogroll-luettelo, ja toisekseen nimien valintahan on yksin minun vallassani, joten se siitä.

Kirjoittamiseen minulle jäi lopulta aivan riittävästi aikaa, vaikka kesällä kiirettä pitikin. Opinpahan organisoimaan ja säätelemään ajankäyttöäni paljon järkevämmin kuin Helsingin kaksiossa asuessani. Samoin olin kyennyt säätelemään lukemistani niin, että tietyn ajan päivästä todella luin enkä lorvaillut addiktiivisesti netin ääressä kuin tyhjän panttina.

Tätini oli tyytyväinen, koska havaitsi, että sisarenpoika oli sentään 55-vuotiaana viimein alkanut saada jotain järkevää aikaiseksi sekä elämänsä että kirjoittamisharrastuksensa suhteen. Ja saipa täti siinä sivussa järjesteltyä busineksiään uusiksi mantereen puolen lomakeitaassa, jonka rakennukset ja toiminta tosin sijoittuivat kannas-mantereen toiselle puolelle, saaren puoleisen ollessa onneksi liian kivikkoinen rakentamiseen.

Vaikka saareen siis näkikin mantereen kivikkorannan puolelta, se ei pahemnmin haitannut, koska savusauna, saunaranta ja hirsimökin piha sijaitsivat järven selän - Kotkatselän - puolella, josta taas oli 3-4 kilometriä kahteen selkäsaareen, jotka olivat lähimmät maakaistaleet selän yli katsellessa. Mainion kalainen, kilometrin pituinen matalikko, sijaitsi sopivasti oman saareni ja selkäsaarten välissä.

Tälla tavoin olin katkaissut miltei omaa syytäni suhteet kaupunkiin, ihmisiin ja osaan Blogistanin tuttavista ja blogiystävistä. Silti - vaikka olinkin ajautunut osittain omasta tahdostani, osittain pakon sanelemana blogiyhteisön ulkopuolelle - ulkopuolelle leirin kuten Raamatussakin sanotaan - olin voittanut itselleni jotain sellaista, mitä kaupungissa ja pelkästään Blogistanin asukkaana ei koskaan voi saada: luonnon rauhan, hiljaisuuden ja kauneuden.

Muuta en tarvitse, eikä minun tarvitse muuta myöskään tarjota niille, joita haluan saaressani ja järvelläni tavata. Olen myös ollut huomaavinani, että vaatimaton vieraanvaraisuuteni ja ennenkaikkea saareni - kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu tietysti etenkin tädilleni - on vaikuttanut joskus olevan paljon enemmän ja paljon parempaa kuin, mihin vieraani ovat edes mielikuvissaan osanneet varautua.

Ja se onkin suurin kiitos, minkä voin heiltä saada.

PS.

Lisäys - 4.11

Leevi Lehdon kanssa opin taas lisää joitain englanninkielen 'idioottimaattisuuksia' sekä kertasin hänen kanssaan Walter Benjaminin ja Slavoj Zizekin runouden kielioppia futuurin perfektiivin osalta (tuli olemaan ollut).

Karri Kokko yrittää sitkeästi puhua edelleen vain runoutta ja Käymälä suoltaa joka päivä sivukaupalla impressiivis-ekspressiivistä esseeproosaaa, jonka sanoma jää minulle lopullisesti hämäräksi ja epäselväksi ehkä ikuisiksi ajoiksi. Maalainen kutoo oman elämänsä sukkaa, ja Blogistanin naiset kokevat noin ylipäätään tulleensa hyvin usein kaltoin kohdelluiksi ellei peräti vangituiksi - samaan tapaan kuin Panukin naisten - paitsi tyttöystävänsä - toimesta.

Prospero ansaitsee maininnan ilman muuta - kuten moni muukin, jonka tässä joudun 'unohtamaan' tietoisesti. Ehdottomasti pitää kuitenkin mainita myös Olemisen porteilla ja Arhi Finnsanity. Filosofiaa, teologiaa ja yhteiskuntakritiikkiä parhaimmillaan.

Samoin Mika Sipura, jota pidän erinomaisen tyylikkäänä evoluutio ym.- journalistina ylipäätään.

Näissäkään ei silti välttämättä ole mitään olennaisen uutta auringon alla, joskin unkuria pidän yhtenä Blogistanin kaikkein tyylikkäimmistä teksti & kuva-blogeista - ihan vilpittömästi, ilman kieroa ironiaani, kateutta tai teennäisiä miellyttämisyrityksiä. Hieman vain lisää ujostelemattomampaa kriittistä analyysiä, niin tuo blogi tulee jäämään lajityyppinsä historiaan - sekä suomen että englanninkielisenä.

PPS. Toivo Kuulan kesäpaikka, jossa hän aikuisena vietti vaimoineen melkein kaikki kesänsä kuolemaansa 1918 asti, sijaitsi lähellä Luhangan kirkonkylää - kymmenen kilometriä Kotkatselästä koilliseen.

http://www.thefreedictionary.com/medium

¤¤¤

Mummo = http://mummomo.blogspot.com/

Kemppinen = http://kemppinen.blogspot.com/

Sedis = http://sedis.blogspot.com/

Petri Järveläinen = http://petjar.blogspot.com/

Ikkunaiines = http://i-iines.blogspot.com/

PeeÄR-mies = http://bluffia.blogspot.com/

Catulux: http://catulux.blogspot.com/

Etappisika: http://www2.satakunnankansa.fi/blogit/etappisika/

Homo Garrulus = http://homogarrulus.blogspot.com/

Saaran blogi = http://saaranblogi.blogspot.com/

Takkirauta = http://takkirauta.blogspot.com/

Androgyynihullumies = http://savant.vuodatus.net/

Leevi Lehto: http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto

Karri Kokko: http://fi.wikipedia.org/wiki/Karri_Kokko

Sven Laakso: http://kaymala.blogspot.com/

Maalainen: http://maalainen.blogspot.com/

Panu Höglund: http://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/

Unkuri: http://unkuri.wordpress.com/

Loistava puhallus: http://paavo.vuodatus.net/

Mika Sipura: http://mikasipura.livejournal.com/

Olemisen porteilla: http://olemisenporteilla.blogspot.com/

Arhi Finnsanity: http://finnsanity.blogspot.com/

Sanat: http://akonkka.blogspot.com/

Telemakhos: Opettajankouluttajan päiväkirja: http://opettajankoulutusta.blogspot.com/

Asialliset merkinnät: http://hotanen.wordpress.com/

Ripsa: http://ripsaluoma.blogspot.com/

Leonoora: Kynä kädessä: http://kynakadessa.blogspot.com/

Hanhensulka: http://hanhensulka.blogspot.com/

Tillman: http://tillman-maailma.blogspot.com/

Junakohtaus: http://junakohtaus.wordpress.com/

¤¤¤

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sirkka_Turkka

http://www.luhanka.fi/kartta.php

http://www.luhanka.fi/

http://www.luhanka.fi/kuntainfo.php

ww.luonnollisesti.fi/~/index.php?option=com_....