Romaaneja automaatista

HS - Klassikkoautomaatti 3.0 - (via mm. Veloena)

Klassikkoautomaatti on suunnattu niille, jotka ovat kiinnostuneet kaunokirjallisuudesta, mutta eivät syystä tai toisesta tiedä, minkälaisia kirjoja olisi hyvä lukea.
Klassikkoautomaatin tarkoituksena ei ole julistaa tiettyjä kirjoja maailman parhaimmiksi. Tavoitteena on antaa vinkkejä teoksista, joista lukija voisi pitää. Automaatilla voi myös testata, osuuko oma ja koneen maku yksiin.
Tällä hetkellä tietokantaan on talletettu tiedot vajaasta neljästä sadasta maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta.

***

Tämä kymmenen lista meni aika hyvin kohdalleen ja osoitti myös jälleen kerran, että minun on jossain vaiheessa - ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin - ehdottomasti luettava ykköseksi rankattu Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarha. Olen jo vuosia ollut tietoinen, että juuri se kirja on meikäläiselle "must", mutta koska romaanit ja runot ovat lukuprojektina jääneet filosofian ja historian "jalkoihin" viimeisten 10 vuoden aikana - lukuunottamatta ihan viimeistä ½ vuoden jaksoa, olen sijoittanut tämäkin kirjan aikoinaan (ja monesti sen jälkeenkin) jonnekin muistilokeron labyrinttiin odottamaan vuoroaan.

Myös Julian Barnesin Flaubertin papukaija kuuluu tähän - "luettava joskus sarjaan", eikä siten tullut mitenkään yllätyksenä. The Family Idiot: Gustave Flaubert (Sartre) kiinnostaa sekä henkilönä että maailman kirjallisuushistorian erään - sekä romaaniteknisesti että psykologisesti - täydellisimmän romaanin - Madame Bovaryn kirjoittajana.

Näitä kahta lukuunottamatta olen tutustunut kaikkiin muihin listan teoksiin enemmän tai vähemmän intensiivisesti. Fjodor Dostojevskin tuotanto on - kuten tämän listan Rikos ja Rangaistuskin - ainakin tunnetuimmalta osaltaan käyty läpi. Kirjoituksia kellarista romaanin ensimmäistä lukua pidän ehkä jopa kaikkein järisyttävimpänä romaanijaksona, jonka olen koskaan eläissäni lukenut.

Anton Tsehovin tuotantoa - myös näytelmiä - käyn itse asiassa paraikaa läpi, koska en aikoinaan lukenut kaikkia listalla olevan Aro-kokoelman novelleja. Näytelmiin on omalla tavallaan varsin kiintoisaa tutustua vaihteksi myös lukemisen kautta eikä aina pelkästään teatteriversioina.

Nikolai Gogolin koomisen absurdismin pioneeri Kuolleet sielut on vanha tuttu, samoin Maksim Gorkin realistinen Lapsuuteni.

Oscar Wilden symbolistinen Dorian Grayn muotokuva oli Dostojevskin "Kellarin" ohella eräs mind-blasting-kategoriaan sijoittamiani emotionaalis-affektiivisia lukuelämyksiä nuoruudessani, jolloin suorastaan ahmin romaaneja sekä runoutta.

William Blaken Taivaan ja helvetin avioliittoon pitänee syventyä pitkästä aikaa uudelleen. Blaken "esisurrealistis-tyyppinen" symboliikka vaatii kuitenkin sopivan keskittymishetken.

Victor Hugon Kurjat jätin kesken, mutta en sen takia, että se - äärirealismissaan - olisi ollut kurja romaani, vaan siitä syystä, että se oli melkoisen paksu opus, eikä onnistunut kilpailemaan nuoruuden lukubuumissani sellaisten pienimuotoisempien ja psykologisesti iskevämpien teosten kuin esimerkiksi Camus´n Sivullinen ja Putoaminen, Sartren Inho, Ionecon Erakko, Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa tai Herman Hessen Arosusi ja Siddharta kanssa - vain muutaman tässä mainitakseni.

Hessen Lasihelmipeli sen sijaan oli varsin paksu romaani, mutta lopultakin "tylsä", ja ylipäätään Hessen asenteessa on mielestäni jotain teennäistä. En tiedä, mitä se on, mutta enää Hesse ei kolahda yhtä rajusti kuin nuorena.

***
1. Haarautuvien polkujen puutarha
(El jardin de senderos que se bifurcan)
Jorge Luis Borges
Esseekokoelma filosofiasta, kielestä ja kirjallisuudesta. Tarinoita rosvoista, pettureista ja tappajista.
Ilmestymisvuosi 1941, WSOY, 261 sivua.

2. Aro ja muita novelleja
Anton Tshehov
Novelleja yksilön orpoudesta, ihmisten perimmäisestä kyvyttömyydestä auttaa tai edes ymmärtää toisiaan.
Ilmestymisvuosi 1886-1891, Otava, 351 sivua.

3. Kirjoituksia kellarista
(Zapiski iz podpolja)
Fjodor Dostojevski
Dostojevskin tuotannon ja filosofian kulmakivi. Kellariloukkoonsa vetäytynyt ihminen painii inhimillisen olemassaolon perusongelmien kanssa: mitä ovat vapaa tahto, edistys, hulluus ja viisaus, viha ja rakkaus?
Ilmestymisvuosi 1864, Gummerus, 158 sivua.

4. Kuolleet sielut
(Mjortvyje dushi )
Nikolai Gogol
Kollegineuvos Tshitshikov kiertelee ostelemassa sieluiksi maaorjia, jotka ovat jo vainajia. Venäjän maaorjuuden aikaa kuvaava teos, terävää ivaa ja leveää huumoria.
Ilmestymisvuosi 1842, WSOY, 280 sivua.

5. Rikos ja rangaistus
(Prestuplene i nakazanie)
Fjodor M. Dostojevski
Ylioppilas Raskolnikov tappaa ja ryöstää koroskiskurieukon. Psykologinen kuvaus vapauden ongelmasta. Teoksessa käyvät dialogia rationaalinen yli-ihmisyys ja kristillinen rakkaus.
Ilmestymisvuosi 1866, Otava, 652 sivua.

6. Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa
(The Marriage of Heaven and Hell)
William Blake
1700-luvun lopun kulttimystikon ja runoilijan aforistisia mietelmiä, mielipiteitä ja näkyjä. Uskonnolliset, moraalifilosofiset pohdinnot huipentuvat tuomiopäivänäkyihin, joissa enkelit ja paholaiset kamppailevat ihmisen sielusta.
Ilmestymisvuosi 1790, Karisto, 157 sivua.

7. Flaubertin papukaija
(Flaubert's Parrot)
Julian Barnes
Kirjallisuushistoriallinen romaani elämäkerran tekemisen vaikeudesta. Eläkkeellä oleva lääkäri valmistelee väitöskirjaa Gustave Flaubertista. Flaubertin jalanjäljillä tutkijan oma elämä limittyy suuren kirjailijan elämäntragediaan.
Ilmestymisvuosi 1987, wsoy, 278 sivua.

8. Lapsuuteni
(Detstvo)
Maksim Gorki
Venäläiskirjailijan omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa kuvaa isovanhempien hoivissa kasvavan Aleksei-pojan elämää. Fyysisen ja moraalisen kurjuuden tuntemuksia.
Ilmestymisvuosi 1913, Tammi, 233 sivua.

9. Dorian Grayn muotokuva
(The Picture of Dorian Gray)
Oscar Wilde
Wilden ainoa romaani kertoo viktoriaanisen ajan Englannin seurapiireistä, boheemielämästä ja niissä viihtyvästä itsetietoisesta dandysta, Dorian Graysta.
Ilmestymisvuosi 1891, WSOY, 244 sivua.

10. Kurjat
(Les Miserables)
Victor Hugo
Yhteiskunnan kovaosaisia kuvaava romaani, jolla oli vaikutus aikakautensa moraalikäsityksiin. Keskushahmona kuritushuonevanki, joka on kulkemassa kohti tuhoa yhteiskunnan vääryyksien vuoksi.
Ilmestymisvuosi 1862, WSOY, 978 sivua.

Pragmaattista solipismia (?)

(Lisäys ja korjauksia 29.7)

Sedis kyselee bloginsa Sokrates ja Jeesus - pahan alku? (27.9) alkukappaleessa.

Pragmaattisen solipsisti - minun on aina tehnyt mieli kysyä paitsi tuosta kirjoitusvirheestä otsikossa myös sitä, mihin solipsisti tarvitsee pragmaattisuuden määrittelyynsä,...

I

Olen tätä asiaa selventänyt ainakin yhdessä kommentissani, jonka sijainti ei nyt kuitenkaan ihan äkkiseltään muistu mieleen, enkä näköjään muista sen löytämiseen sopivia linkkisanojakaan, mutta viis tuosta - en ole unohtanut kirjoittamaani, joskaan en nyt aio tässä turvautua pelkästään vääntöön Jacques Derridan "Différancesta", johon solipismiani - ehkä hieman keinotekoisesti(?) - aiemmin vertasin.

***
Oikein kirjoitettuna otsikon pitäisi kuulua Pragmaattista solipsismia, mikä viittaisi siihen, että solipsisti on nyt ryhtynyt ottamaan huomioon käytännön asioita - hänestä on siis tullut pragmaattinen.

Tietenkin jo tähän oikeinkirjoitettuun määritelmään sisältyy ironiaa ja paradoksaalisuutta, mutta miksei solipsisti voisi kokea sisäisen muutoksen - ikäänkuin "metanoian" ja päätellä, että hän tulee paremmin toimeen muiden solipsistien (koska solipsistin maailmassa kaikki muutkin lienevät solipsisteja) kanssa, mikäli ottaa huomioon eräitä käytännöllisen järjen ehdotuksia ja neuvoja?
Onko tämä lainkaan mahdollista solipsistille solipsismin määritelmän perusteella ei kiinnosta minua. Suositeltavaa se varmasti olisi.

***
Mutta - käsite kirjoitetaankin solipismi - ilman keskellä olevaa s-kirjainta. Miksi?

Ihan totta puhuen - kyseessä on alunperin kirjoitusvirhe, jonka viime vuoden syyskuussa pyysin Leevi Lehtoa korjaamaan hänen kotivuillaan julkaisemaansa esseeheni Rauno Räsänen Päivästä - koskien siis Leevin "teosta" Päivä (huom!" lainausmerkit - sillä en todellakaan tiedä, onko kyseessä kirja, teos vai mikä?).
Kommentoinnin jälkimainingeissa Leevi kertoi omista "typoistaan" ja niiden "kohtaloista" erään -70-lukua koskevan runous-teeman käsittelyssä - Muistan (1991).

Tuo Muistan-runo "kirjoitusvirheineen" ja "korjauksineen" huvitti minua suuresti.

Siitä minä sitten pohtimaan, että mikäs vika solipismissa lopulta olisi. Itse asiassa typo oli aivan alkuperäisimmässä muodossaan vielä "pahempi" eli solipisimi", mutta muunsin sen kuitenkin tähän nykyiseen muotoon ("kivempi" lausua?)
Leevi sitten itse ehdotti parin päivän "ahaa-elämykseni" tulosta - Pragmaattinen solipismi - jopa erinomaiseksi nimeksi omalle blogilleni. Leevi nimittäin on juuri se henkilö, joka minut Blogistaniin - tähän "paholais(t)en kirjeopistoon" - vokotteli - (kts. C.S. Lewis, The Screwtape Letters).

Enkä vielä silloin tajunnut edes sitä, että mieshän on "paatunut" dadaisti, joka kokeilee ihan mitä vain - tekee runoa vaikka almanakasta tai kauppalaskuista.
Minä - runodiletantti - preferoin sentään hartaasti kuin virsiä laulaen esim. Eino Leinon mitallista paatosta; - mitä nyt hieman diggaan T.S Eliotia ja William Carlos Williamsia, kun oikein "radikaaliksi" rupean.

Olen siis pahasti jälkijunaan jäänyt konservatiivi, joka romanttisessa nostalgiassaan yhä etsii tunteen syvää - lähes primaalista "huutoa" elämän sietämättömän selittämättömyyden artikuloimiseksi, runokielen rytmisen sykkeen ja sen metaforis-transkendenttisen syvyyden kautta...(eiköhän tullut tarpeeksi selvästi sanottua).

Tällä tavoin - puolittain vahingossa eli ahaa-elämyksen siivittämänä ja puolittain manipuloituna - tuon dadaistisen "runolusiferuksen" ja "kääntäjäakrobaatin" auktoriteettia kunnioittaen, päädyin kirjaamaan blogini nimeksi Pragmaattista solipismia. (Enkä ole katunut).

***
Edellä on kerrottu noin suurin piirtein toden mukaisesti solipismi-sanan ja sen valinnan perusteitten faktis-historiallinen tausta, mikä selvitys tyydyttänee(?) Sedistä, joka haluaa historioitsijana muistaa sen, mitä muut eivät muista (Kai nyt joku sentään on joskus muistanut sen, mitä Sedis itse ei seuraavana päivänä muista?).

Selitykset eivät valitettavasti lopu vielä tähän. Seuraa spekulatiivinen osuus (Periaatteessa lukemisen voi kyllä lopettaa tähän, jos haluaa pysytellä vain niin sanotuissa faktoissa.)

II

Pragmaattisella solipismilla on minulle erityinen - sanoisinko de-filosofinen merkitys, jonka yritän esittää mahdollisimman (?) tiivistetysti seuraavassa.

Paitsi että tähän määritelmään sisältyy jo heti alussa kuvaamani ironinen ja paradoksinen merkitystaso, se viestii myös, etten halua luokitella itseäni ainakaan akateemiseksi filosofiksi, vaikka arvosanoja sillä alueella on tullut suoritettuakin, ja aiheesta luettu vähän enemmän kuin 2 ja ½ kirjaa (ja luetaan jatkuvasti).

Solipismi siis haluaa symbolisoida myös irtiottoa "virallisesta" ja "kanonisoidusta" filosofoinnista.
Filosofia on mielestäni lopultakin sanojen ja päättelyn leikkiä ja peliä siinä, missä kaikki sanojen ja käsitteitten käyttö on leikin- tai pelinomaista.
Vakava looginen argumentaatio taistelee epätoivoisesti kehäpäättelyyn lankeamista vastaan, vaikken henkilökohtaisesti näe mitään mahdollisuutta sille, että ihminen kykenisi yhtä aikaa olemaan sekä käsitteitä käyttävä että käsitteiden ulkopuolisen havainnon maailmassa elävä, neutraali tarkkailija, mitä moinen asenne toteutuakseen vaatisi.

Ja tämä epäusko tekee minusta filosofisen realismin (1 a) vastustajan. En tosin pidä itseäni ainakaan goodmanilaisena antirealistina (1 b) enkä oikein äärimmäisenä non-realistinakaan (1 c) a´la Don Cupitt.
Ehkä Ludwig Wittgensteinin ja Arthur Finen neutraali (mutta ei skeptinen) asenne koko realismi-antirealismi kiistaan on sittenkin ainut oikea (1 d).

Joka tapauksessa jyrkän antirealistin ja non-realistin mielestä "totuus on symbolien, metaforien ja metonymioiden liikkuva armeija" kuten Nietzsche kirjoittaa julkaisemattomassa esseessään On Truth and Lie in an Extra-Moral Sense, 1873 (*).

Ja solipsismi jos mikään sopii erinomaisesti esimerkiksi käsitteestä, joka viittaa sellaiseen (asiain-)tilaan, jota me emme ymmärrä, vaikka pystymmekin määrittelemään sen käsitteellisesti.
Toisin sanoen - kun sanon, ettemme ymmärrä, mihin käsite tässä tapauksessa viittaa, tarkoitan, ettemme voi tietämällä tietää - argumentatiivisesti - siis havainnon ja käsitteen vastaavuuteen vetoamalla, että joku on solipsisti tai että mahdollisesti minä itse olen solipsisti.

Meillä on vain tämä kummallinen käsite, jolle on olemassa selkeä määritelmä, mutta joka - kun sitä tarkkaan pohdimme - ei paljasta vielä oikeastaan yhtään mitään siitä, mistä siinä havainnon ja kokemuksen tasolla on kysymys.
Siten se on metafora (2) tai metonymia (3) -, jotain jonka kieli itsessään, meidän toiveitamme, todennäköisyyksiämme ja ennakkoluulojamme myötäillen on luonut. Sitä ei siis ole "todella" olemassa kuin symbolina, joka viittaa toisiin symboleihin eli sen kielellisiin lisämääreisiin.

Miksi en siis näin epämääräisestä käsitteestä voisi ja saisi käyttää ihan minkälaista kielellistä väännöstä itse haluan? Eihän kukaan voi kuitenkaan väittää minua vastaan kuin toisilla kielellisillä väännöksillä - ei edes truthlikeness-teoreetikko Ilkka Niiniluoto (Helsingin yliopisto).
Ja jos hän sanoo tähän kykenevänsä, hän on korottanut itsensä kaikkitietävän Jumalan asemaan, joka julistaa ylhäiseltä valtaistuimeltaan, miten asiat ovat, ja miten ne esimerkiksi tarskilaisen, semanttisen totuusteorian (4) merkityksessä pitää ymmärtää.

Mutta minä EN ymmärrä. Ja on toki turha vaatia, että minä uskoisin moista tiedeyhteisön auktoriteetin kaapuun verhoutunutta tautologista höpinää, joka on lopultakin pelkkää mystifioitua kehäpäättelyä.

TÄMÄN(kin) VUOKSI - PRAGMAATTISTA SOLIPISMIA!

29.7 Dixi et salvavi animam meam

***
(*) Über Wahrheit und Lüge im aussermoralischen Sinn (suom. NIIN & NÄIN 4/2004)

(1 a)
realism (philosophy)
Realism

(1 b) (Ote linkistä Survix)
Yhteenvetona listaus ’siedettävälle’ sosiaaliselle konstruktionismille luonteenomaisista piirteistä:

1. psykologinen antiessentialismi
2. käsitys siitä, että kieli on ajattelun edellytys
3. kielenkäytön korostaminen aktiivisena sosiaalisena toimintana
4. vuorovaikutuksen ja sosiaalisten käytäntöjen ominaispiirteiden ja prosessien korostaminen
5. konkreettisen vuorovaikutuksen painottaminen relevanttien selitysten lähteenä
6. tiedon historia- ja kulttuurisidonnaisuus
7. antirealismi, jota usein täydentää metodologinen skepsismi.

(1 c)
Don Cupitt academic credentials, Fideism, Neutralism and Critical Dialogue

(1 d)
LUDWIG WITTGENSTEIN (Philosophical Investigations) Wittgenstein`s attitude to Realism and Anti-Realism controversy
Referat:Fine's Natural Ontological Attitude and Critiques
The Natural Ontological Attitude
Heidegger and the Natural Ontological Attitude

(2) METAFORA tarkoittaa kahden asian rinnastamista ilman kuin-sanaa. Esimerkiksi lauseessa Aamu on maitoa kahden asian rinnastaminen näkyy selvästi. Metaforat ovat arkikielessämmekin hyvin yleisiä: järven selkä, työn orja.
Metaphor - Wikipedia, the free encyclopedia

(3) Metonymia tarkoittaa tilanteita, joissa johonkin käsitteeseen viitataan nimeämällä jokin toinen, tuohon käsitteeseen (esim. ajallisesti, paikallisesti tai asiayhteydellisesti) läheisesti liittyvä, käsite.
metonymy
Metonymy - Wikipedia, the free encyclopedia
What is metonymy?

(4) Semanttinen totuusteoria. Tarskin semanttinen korrespondenssiteoria: Propositio "Lumi on valkeaa" on tosi jos ja vain jos lumi on valkeaa.

Metakielessä annettu määritelmä totuudelle. Totuus voidaan määritellä vain jossakin kielessä toisen sitä semanttisesti "rikkaamman" kielen avulla. Totuus käsitteenä on määritelty jonkin kielen L sisällä, jossa sillä tarkoitetaan vastaavuutta kielen ja asiantilan välillä.

RR:n kritiikki.

Tarski samaistaa tässä havainnon ja kielen semanttisen realismin nimissä eli tekee mielestäni pelkän argumentatiivisen "silmänkääntötempun".
Millä kriteereillä me voimme löytää tai kehittää "semanttisesti rikkaamman" kielen, mikäli kielen ja havainnon/havaitun suhde voidaan määritellä vain käsitteitten ja teorioitten - ei "puhtaitten havaintojen" välisenä suhteena?

Tarskin teoriassa otetaan itsestään selvyytenä tällainen "rikkaamman kielen" tai "hypermetakielen"/RR semantiikka, ja siten se lankeaa "annetun myyttiin" kuten loogisten empiristienkin teoriat havainnon semanttisesta verifioituvuudesta.

Siinä missä loogisille empiristeille tietyt havainnot olivat itsestään selviä annetun myytin pohjalta, siinä Tarskin semanttinen totuusteoria pitää mahdollisena johtaa havainnot metakielen ja objektikielen välisen erottelun pohjalta siten, että metakieli on havaintojen sekä teoreettinen että "empiirinen" (?) korrelaatti.

Tarskin määritelmä on varteenotettava teoreettinen vaihtoehto empiristien "havaintonaivismille", mutta sekään ei pysty pakenemaan mihinkään sitä tosiasiaa, että tiede on totuuden suhteen aina pikemminkin kontekstuaalista kuin korrespondentiaalista.

Sitäpaitsi Tarskin määritelmä ei selitä mitään, koska se selittää kaiken! (Tällaista määritelmää kutsutaan tieteenfilosofiassa deflatoriseksi.)

***
The Realism/Antirealism Debate in the Philosophy of Science

Sellars and the Myth of the Given

Contextualism in Epistemology

The Fallacy of Contextualism (kontekstualismin kritiikkiä "kristillis-teologis-tieteellisen" vakaumuksen pohjalta)

Vaihteeksi runorobongia

http://www.sanatampere.net/runorobotti.htm

HA...HA...HAIKUOI!

Autiolla rannalla asuvat kutitteleva ja niittykirviäinen, naapurukset.

Hyvä tuli/RR.

Sokrates - eettinen itsemurhapommittaja?

Tämäkin päre on alunperin kirjoitettu kommentiksi Sediksen juttujen Väliaikatiedote ja Lapsettomuusideologiaa VIII kommentteihin - 24.7 (vain hieman editoitu).

***
Sedis said...
Mutta emmehän voi moraalisen integriteetin nimissä alkaa suositella ratkaisuksi itsemurhaa.

Rauno Rasanen said...
Ei ei...olet ymmärtänyt väärin!

Sedis said...
Tiesin ymmärtäväni väärin. Mietin vain kuinka monet tekevät sokraattisen itsemurhan "opetukseksi muille".Aika harva varmasti, sillä tietoisia itsemurhia on harvassa, mutta gloriastaan huolimatta surkea perinne.

Tällähän on yhtymäkohtansa myös Mocan "tappaminen on oikeutettua" kuvioon: abortit, eutanasia, (tietoiset) itsemurhat ja sodan tappamiset ovat tästä nykypäivän esimerkkejä.
Suomessa ei taida olla "tappamisen filosofian" erikoisasiantuntijoita. Sokrates olisi varmaan se suuri filosofinen lähde, josta teos aukenesi...

***
RR jatkaa.

Sokrates tuomittiin "oikeudenmukaisesti" valtion virallisten lakien perusteella.
Jos Sokrates olisi paennut, hän olisi tunnustanut kaksi asiaa: 1) pelkuruutensa ja menettänyt siten myös oman uskottavuutensa ja omanarvontunteensa 2) oman epälojaalisuutensa(sic) valtion lakeja kohtaan, eli hän olisi juuri siten - joskin epäsuorasti - tunnustanut olevansa syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin.

Ei tässä todellakaan suositella mitään itsemurhaa. Ei kai Jeesuskaan "mainostanut" itsemurhaa, vaikka hänkin olisi aivan hyvin voinut paeta, vaikkei ehkä voinutkaan välttää niitä sanoja tai tekoja, jotka johtivat hänen pidättämiseensä.

Marttyyriuden olemus tässä nyt tulee suurennuslasin alle.Tietenkään supererogaatio (henkensä uhraaminen toisten vuoksi) ei voi olla mikään yleinen velvollisuus, mutta Sokrateen ja Jeesuksen tapaukset eivät olekaan tavanomaisia supererogaation ilmentymiä.

Jos he jonkun puolesta uhrautuivat, niin se oli koko ihmiskunta ja sen eettisen tietoisuuden kasvu. Ei sen enempää eikä vähempää.
Mutta joka tapauksessa - näissä Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa (huom! paradoksaalisella tavalla henkilökohtaisissa valinnoissa) uhrautumisen "opetuksellinen" teho ihmisten itseymmärryksen sekä valtion ja yksilön, lain ja evankeliumin välillä vallitsevan ristiriidan suhteen oli ennennäkemätöntä luokkaa.

Olkoonkin "surkea perinne", mutta mistäs löydät vaikutuksiltaan yhtä tehokkaan, jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti näiden kahden esimerkin puitteissa?
Eikä tässä ei tapettu yhteisön nimissä kuin kaksi ihmistä (toinen Ateenassa, toinen Jerusalemissa - sen ajan ja maailman läntisissä pääkaupungeissa), vaikka tämäkin on tietysti inhimillisesti ottaen liikaa.

Wittgenstein, kielipelit ja fideismi

Jatkoa Sediksen juttujen Väliaikatiedote ja Lapsettomuusideologiaa VIII 24.7 kommentteihin (muokattu versio, linkkilisäyksiä jne.).

***
Myöhemmälle Wittgensteinille kielen merkitys on sen käyttö kielipelissä. Kielipelit ovat traditioita, yhteisöllisiä elämänmuotoja tieteellisi ja muita diskursseja jne.
Kielen käyttö on aina kielen "pinta-ja syväkieliopin" implikoiman "säännön seuraamista." (kts. PS.)

Kielipelien pluralismi (/yhteisöjen/ moninaisuus) on kuitenkin aina vaarassa muuttua relativismiksi, ja tähän ongelmaan W:llä ei ymmärtääkseni ole vastausta.
Ellei sitten oleteta, että hän lopultakin siirtää asian ikäänkuin "uskonnolliseksi" (siitä ei voi puhua tosilausein kuten ei etiikasta eikä estetiikastakaan), jossa ainut perustelu voi olla vain yksilön rationaalisesta argmumentaatiota irrallaan vaikuttava "usko" - toisin sanoen jokin omaantuntoon verrattava "vakaumus." (jos omaatuntoa nyt mihinkään voi verrata.)

W. jatkaa käsitteiden rationaalisen merkitysanalyysin eli "eliminoivan tai negatiivisen" menetelmän (teologiassa apofaattisen eli/tai fideistisen ajattelun) perinnettä, joka alkoi mielestäni "virallisesti" Sokrateesta ja muuttui sitten äärimmillään filosofiseksi skeptisimiksi.

***
Kristinuskon puolella Augustinus hyväksyi skeptikkojen argumentit ja ratkaisi Jumala-todistuksen dilemman uskolla (uskon, jotta ymmärtäisin).
Mutta varsinainen ja kristinuskon ehkä merkittävin fideisti oli parisataa vuotta ennen häntä elänyt suuri teoreetikko ja samalla intohimoinen julistaja (ilmeisesti Nietzschen eniten arvostama kirkkoisä) Tertullianus (uskon koska se on mahdotonta).

Vähän ennen Augustinusta vaikutti Kappadokiassa (nykyistä Itä-Turkkia) apofaattisen teologian (kts. alla oleva lainaus Jumalallinen pimeys) ehkä suurin analyytikko - Gregorios Nyssalainen).
(Apofaattisuudelle vastakkaista, katafaattista koulukuntaa edusti myöhäiskeskiajalla katolinen aristoteelikko Tuomas Akvinolainen.

***
Fideistisen perinteen edustajista filosofian alueella mainittakoon esim. Blaise Pascal, Immanuel Kant ja Søren Kierkegaard. Wittgenstein oli ilmeisesti lukenut näitä kaikkia - myös Gregorios Nyssalaista.

Voidaan kysyä johtaako fideismi relativismiin, vai onko se sitä jo alunperinkin? Loogisesti kyllä, käytännössä ei välttämättä.
Voimme toki oppia kunnioittamaan erilaisuutta (minkä fideismi kokemuksellisesti väistämättä implikoi, vaikka uskoisimmekin "protokollanomaisesti" samaan "asiaan", esim. Jumalaan), mikäli se ei suoranaisesti uhkaa meidän olemassaoloanme.

***
PS. Mutta miten meidän oikeastaan pitäisi ymmärtää Wittgensteinin säännön seuraamisen ajatus? Asiaa on pohtinut mm. Wittgenstein-spesialisti dos. Heikki Kannisto kirjan Nykyajan filosofia (uusi painos, 2002) artikkellissaan "Ymmärtäminen, kritiikki ja hermeneutiikka".
Ei tässä siitä sen enempää.

Asia liittyy kuitenkin pohdintoihin moraalisista valinnoista ja eettisestä tiedosta, ja on mielestäni moraalista puhuessamme mitä tärkein keskustelun aihe.

PPS. Tämä ärsyttävä jako moraaliin ja etiikkaan.

Olen samaa mieltä kuin Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen, joka totesi kerran, että jaottelu moraalin ja etiikan välillä on käytännöllisesti katsoen epäolennaista.
Teoreettisesti sillä toki on merkitystä tarkempien luokittelujen kannalta, mutta tämä koskee vain spesifiä, hyvin tarkoin rajattua filosofista keskustelua.

***
(Ote linkistä Ortodoksisen kirkon mystisestä teologiasta)

Jumalallinen pimeys

"Teologia, joka pyrkii selittämään, kuinka voidaan tuntea Jumalaa, pohjautuu paljolti Dionysios Areopagitan teokseen "Mystisestä teologiasta". Hän esittää kaksi keinoa tai tietä: katafaattinen eli positiivinen tutkimustapa ja apofaattinen eli negaatioiden kautta tapahtuva tiedon hankinta.

Jälkimmäinen on Dionysioksen mukaan täydellinen tie. Negaatioiden kautta voidaan oppia tuntemaan ehdottoman tietämättömyyden pimeydessä olevaa Tuntematonta. Jotta tämä olisi mahdollista, on tarpeellista sisäinen puhdistautuminen. Siihen päästään rukouksen ja mietiskelyn kautta. Negatiivinen teologia on näin ollen tie kohti mystistä yhteyttä jumalan kanssa, jonka luonne jää meille edelleenkin käsittämättömäksi.

Dionysiosta on sanottu uusplatonistiksi ja monet hänen ajatuksensa antavat aihetta tähän käsitykseen. Mitä tulee käsittämättömän Jumalan ymmärtämiseen, useimmat kirkon isistä ovat omaksuneet samankaltaisia käsityksiä.

Apofatismi, negatiivinen mystinen teologia, ei ole pelkästään teoriaa haltioitumistiloista tai muusta sellaisesta, vaan ilmaus perusasenteesta, joka muuttaa koko teologian ja johtaa jumalallisen ilmoituksen salaisuuksien sisäiseen mietiskelyyn ja näkemiseen.
Apofatismi opettaa näkemään kaiken yllä kielteisen merkityksen kirkon dogmeissa: se kieltää meitä seuraamasta ajattelun luonnollisia teitä ja luomasta käsitteitä, jotka ottaisivat hengellisten realiteettien aseman.
Kristinusko ei ole koulukunta abstraktisten käsitteiden spekuloimiseksi, vaan oleellisesti yhteys elävän Jumalan kanssa. Siksi huolimatta kaikista filosofisista opeistaan ja luonnollisesta taipumuksesta spekulointiin ortodoksisen tradition isät, pysyen uskollisina teologian apofaattisille periaatteille, eivät salli koskaan ajattelunsa murskata salaisuuden kynnystä tai asettaa epäjumalan kuvaa itsensä tilalle. Siksi ei myöskään ole filosofiaa, joka ei olisi enemmän tai vähemmän kristillistä.
Platon ei ole kristillisempi kuin Aristoteles. Kysymys filosofian ja teologian välisistä suhteista ei ole koskaan noussut esille ortodoksisessa maailmassa.

Tietämättömyys ei tarkoita agnostisismia tai kieltoa tuntea Jumala. Siitä huolimatta tämä tieto saavutetaan vain sitä tietä, joka ei johda tietoon vaan yhteyteen - jumaloitumiseen. Tästä johtuen teologia ei ole koskaan käsitteellistä, käsitteillä toimivaa, vaan mietiskelevää, joka kohottaa mielen niihin todellisuuksiin, jotka ohittavat kaiken ymmärryksen. Jumalallisen ilmestymisen tärkein kohta, Kolminaisuusdogmi, on ennen kaikkea antinomi.

Jotta saavutettaisiin mietiskelyllä tämä alkutodellisuus kaikessa täyteydessään, on välttämätöntä saavuttaa se päämäärä, jonka se asettaa eteemme, jumaloitumisen tila, sillä pyhän Gregorios Nasiansilaisen sanoin: " ... sanomaton valo ja Pyhä ja Korkein Kolminaisuus on ottava heidät vastaan... yhdistäen heidät kokonaan Pyhään Henkeen, missä yksin ja kaiken muun takana käsitän, mistä Taivaan valtakunta koostuu".

Apofaattinen tie ei johda poissaoloon, äärettömään tyhjyyteen, sillä kristityn tuntematon Jumala ei ole filosofien persoonaton Jumala."

***
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Saint Gregory of Nyssa

St. Augustine of Hippo (354-430)
Augustine [Internet Encyclopedia of Philosophy]
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: St. Augustine of Hippo

Tertullian. The Columbia Encyclopedia, Sixth Edition. 2001
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Tertullian

Thomas Aquinas - Wikipedia, the free encyclopedia
Thomas Aquinas [Internet Encyclopedia of Philosophy]

Soren Kierkegaard

Bluffiretoriikkaa
Asiantuntija: Timo Airaksinen

Mikä on olennaista moraalifilosofisessa keskustelussa?

Kirjoitettu kommentiksi ANDROGYYNIHULLUMIEHEN blogijutun Filosofisia sekaannuksia 24.7 kommentteihin (tekstiä on muokattu ja täydennetty 5.8, mm. linkkilisäyksiä).

***
Kummallista kyllä - näissä kommenteissa ei ole puututtu eksplisiittisesti eräisiin aivan välttämättömiin, periaatteellisiin moraalifilosofian kysymyksiin.

Ensimmäiseksi tulee mieleen moraalifilosofian perimmäinen teoreettinen kysymys: perustuuko moraali 1) tahtoon (esim. motivaatioon), 2) emootioihin (tunnekokemuksiin) vai onko se 3) kognitiivista (argumentoitavaa tietoa)?
28.7 (Tahdon ja tunteen erottaminen toisistaan on pitkälti määritelmäkysymys).

1) Jos arviointiperusteena on arvojen ohjeellisuus voidaan kysyä: 1) onko etiikka deskriptiivistä (pelkästään kuvailevaa) vai 2) normatiivista (ohjeita ja sääntöjä antavaa).

2) Jos arviointiperusteena on arvojen määrääjä kysymme: 1) onko moraali autonomista (yksilön itsensä päätettävissä) vai 2) heteronomista (ulkopuolelta määrättyä ja ohjattua - Jumala tai yksi yhteisöllinen auktoriteetti)?

Seuraavassa jaottelu, joka lähtee TEKIJÄSTÄ, etenee TEKOON ja päätyy teon TULOKSEEN.

MIELIALAETIIKKA:
Arviointi kohdistuu tekijän tahtoon, hänen motiiveihinsa.
Miksi toimin niin kuin toimin?

VELVOLLISUUSETIIKKA:
Arviointi kohdistuu itse tekoon.
Mitä teen?

Velvollisuusetiikka voidaan jakaa:
1.KASUISTINEN ETIIKKA: - On olemassa kattava sääntökokoelma, mitä saa ja ei saa tehdä.
2.TILANNE-ETIIKKA: - Yleisten periaatteiden soveltaminen
oman harkinnan varassa.

SEURAAMUSETIIKKA:
Arviointi kohdistuu itse teon seurauksiin.
Miten käy?

***
Tsekatkaa seuraavat linkit, joihin edelliset jaottelut perustuvat.

Etiikka ja moraali
Etiikan järjestelmiä
Etiikan luokittelua
Etiikan klassinen ongelma
5.8
Moraalifilosofian historiasta

***
Saivartelu David Humen giljotiinin ympärillä on fataalia: se katkaisee päättelyn ohessa myös kaiken muun järkevän keskustelun aiheesta, eli ei johda oikeastaan yhtään mihinkään.
Kuten Hume itsekin oivalsi (Humehan lopetti filosofoinnin vuosiksi näitten päätelmiensä "säikäyttämänä"), hänen lakinsa (tai giljotiininsa) joko lamauttaa kaiken toiminnan tai päästää äärimmäisen anarkismin valloilleen.

Humen giljotiinin johdonmukainen käytännön seuraus on siis relativismi. Päädymme Humen pelastusveneneen dilemmaan, jota ei ratkaista argumentiivisesti vaan "prima facie", väkivaltaisen itsesäilytysperiaatteen pohjalta.

Silloin ei analysoida loogisesti vaan yritetään saada ylimääräiset pois veneestä - ellei sitten satu itse olemaan uhrautuvaa lajia!

Edellinen on tietysti aivan äärimmäinen esimerkki, mutta väitän, että relativismin äärimmäiset seuraukset sekä loogisesti että käytännössä johtavat tämän kaltaiseen motivaatioon ja käytökseen missä tahansa tilanteessa.
Toiset ihmiset koetaan vain joko kilpailijoiksi tai uhkaksi - siis välineiksi - ei itsetarkoitukselliseksi - minun itseni kaltaiseksi moraalisubjekteiksi.

Ja jos moraalia ylipäätään on olemassa, tällainen kognitiivinen emootio tai vaisto" ihmiselle täytyy lähimmäisistään kehittyä ennekuin hänestä itsestäänkään voi puhua moraalisubjektina.

Onko tällaista "vaistoa" tai hyvettä olemassa (en vetoa nyt Kantin "yliluonnolliseen/ylirationaaliseen" deontologiaan)?
Vastaan, että on - riippumatta Humen guiljotiin loogisesta (ei siis käytännöllisestä pätevyydestä, koska sitä sillä ei ole) pätevyydestä.

Paras väittely aiheesta lienee käyty Alasdair MacIntyren (esim. ("After Virtue") (suom. "Hyveiden jäljillä, 2004" ja Whose Justice? Whose Rationality?) ja Charles Taylorin (esim. Sources of the Self ja The Ethics of Authenticity, suom. Autenttisuuden etiikka, 1995) kesken.

Molemmat herrat ovat pitkälti samoilla linjoilla. Kumpaakin on tituteerattu kommunitareiksi, mutta kumpikin myös kieltää asian.
MacIntyre painottaa hyveiden (ja siten arvojen) lähtökohtana traditioita ja roolimalleja moraalin perustana, Taylor sen sijaan pitää moraalia eräänlaisena gut-reaction-tyyppisenä - lähes "sisäelimellisenä"samastumisena toisen ihmisen kärsimyksiin (eli Taylor siis olisi lähempänä tuota "kognitiivinen vaisto" määritystäni.

MacIntyrella ihmiset (ja siten myös moraali) ovat lähinnä vain yhteisönsä tuotteita. Herää kysymys, missä määrin tällainen moraalikäsitys on "sukua" behaviorismille ja Jean-Paul Sartren situationalismille (situational ethics), joita se nimenomaan yrittää vastustaa.
Pluralismilta eivät tosin kummatkaan kannat voi välttyä. Se on niiden - kuten kaiken moraalin - kohtalokkain ongelma.

***
Etiikka - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Wikipedia:WikiProject Moral Philosophy
Ethics [Internet Encyclopedia of Philosophy]

Virtue Ethics
Hyve-etiikka - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Agricola: kirja-arvostelut: Hyveiden risteilevät jäljet
Nimetön1 (arviointi Autenttisuuden etiikasta)
Taylor Resources Page (erinomainen sivusto, paljon tekstejä)
Virtue Ethics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Virtue ethics - Wikipedia, the free encyclopedia

David Hume - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Jean-Paul Sartre - Wikipedia, vapaa tietosanakirja

Moraalifilosofisia viritelmiä

Tämä päre on alunperin kirjoitettu kommentiksi Sediksen juttujen Väliaikatiedote ja Lapsettomuusideologiaa VIII kommentteihin - 24.7. (Alkuperäistä laajempi versio - tarkennus, lisäys - 25.7).

Rauno Rasanen said...

Sedis said...

"Naisten pahoja tekojahan ei kukaan ole vielä miljoonamyyntiin asti vienyt: siinä olisi markkinarako jollekin aktiiviselle."

Mikä tilaisuus Panulle!/RR

***
Sampo Teikari said...

"Mistä lähtien filosofin on vaadittu elämään (sic) niin kuin kirjoittaa. (sic)" - no, ainakin jo Sokrateen ajoista lähtien. Sitä kutsutaan moraaliseksi integriteetiksi."

***
Pakko sanoa, että Sampo viittasi edellisessä lainauksessa erääseen moraalifilosofian alkuperäisimmistä ja samalla kaikkein vaikeimmista vaatimuksista.
Olen itse vastannut käytännöllisen filosofian laitoksella "Kuoleman filosofia" kurssin tentin yhteen kysymykseen, jossa pyydettiin määrittelemään Sokrateen kuoleman merkitystä hänen itsensä ja ylipäätään hänen moraalisen opetuksensa kannalta. (En muista kysymystä enää sanatarkasti.)

(Sokrateshan itse asiassa "valitsi" oman kuolemansa. Hän olisi nimittäin voinut koska tahansa paeta, ja sitä odottivat jopa ne, jotka hänet kuolemaan tuomitsivat.)
Oikea vastaus on tietysti moraalinen integriteetti (MI) plus selventävät perustelut.

(Ei lopultakaan mikään helppo kysymys! Miettikää ja perustelkaa itse. Tästä löytyy joitain vinkkejä - Sokrateen puolustuspuhe - kts. etenkin tämän päreen Jälkikirjoitus).

Antiikin aikana tuo MI:n vaatimus oli oleellinen ja ensisijainen ihanne kaikissa filosofisissa koulukunnissa. Samoin kristinuskossa ja ylipäätään uskonnollisperustaisessa moraalissa, mitä kreikkalaisten hyve-etiikka (ristiriitaisuuksistaan huolimatta) myös rationaalisemmin (metafyysisemmin) edusti.

Kreikkalaisen hyve-etiikan peruskäsitteenä voi pitää AUTARKIAA (*) - "itsehallintaa, itsenäisyyttä" (suomennokset eivät kata käsitteen kaikkia aspekteja), joka oli sopusoinnussa moraaliseksi ajatellun kosmisen järjestyksen kanssa.

Mutta mehän emme enää ole - ainakaan niin sanotun Valistuksen jälkeen muuta kuin hymähdelleet moiselle "huuhaalle", mutta olemmeko me muka moraalisesti ja eettisen tiedon suhteen jotenkin edistyksellisempiä kuin antiikin kreikkalaiset?
Vastaan Alasdair MacIntyren ("After Virtue") hengessä: EMME!
(Alasdair MacIntyre - Cambridge University Press)

***
Mitä tulee filosofien tekstien ja yksilöllisen luonteen ristiriitaisuuksiin, niin se ei ole mikään - ainakaan kovin hyvä - vasta-argumentti sille, mitä esim. Russell (**) tai kuka tahansa muu mainitussa mielessä ristiriitainen ajattelija on kirjoittanut juuri moraalista. Kyllä kysymys on paljon kompleksisempi.

Mutta edelliseen hyve-etiikan tarkasteluun viitaten, yleistän sen verran, että varmasti se kertoo jotain (eikä erityisemmän hyvää) Valistuksen aikana alkunsa saaneen "liikennesääntöetiikan" epäonnistumisesta.
Esimerkkeinä kvantitatiivinen utilitarismi: Jeremy Bentham ja Jumalan paikan ottanut kategorinen imperatiivi eli (käsky-)moraalinen järki: Immanuel Kant.

MacIntyrea myötäillen väitän, että Valistuksen innoittama moraalifilosofia oli vääristynyt ja epäonnistunut yritys tuoda järjestystä ja selkeyttä ihmisen halujen, tarpeitten ja intressien viidakkoon.
Valistusajan moraaliteoreetikot eivät kysyneet, pystyykö ihminen toetuttamaan näitä teoria-ideaaleja: ne vain rustattiin kasaan vähän samaan tapaan kuin lait, joita pitäisi totella kyselemättä ja sen kummemmin sisäistämättä.

"Postpostpostmodernin" eli nykyajan moraalisubjekti on jo totaalisti irrotettu yhteiskunnasta. Hän on muka vapaa tekemään mitä tahansa valintoja, kunhan ei riko lakia (tässä: ei jää kiinni). ("Saa esimerkiksi tappaa itsensä, kunhan ei kuole."/RR)

Minä väitän, että tuollainen yksilö opettelee liikennesäännötkin vain sen vuoksi, että voi sopivan tilaisuuden tullen rikkoa niitä!
Kaiken itsestään irti ottava hyperindividualisti pelaa viimeisetkin rahansa "peliautomaateissa" (sekä kirjaimellisesti että metaforisesti tulkittuna).

Suosittelen ennen peliaddiktion syntymistä nopeaa ratkaisua hillittömän hedonismin ongelmaan. Venäläistä rulettia ei voi pelata kovin kauaa päätymättä siihen, mihin äärimmäiseen negatiiviseen vapauteen (vapaus kaikista rajoituksista) perustuva moraali tulee vääjäämättömästi aina päätymään - itsetuhoon.

***
(*) Nykyaikaisempi määritelmä autarkialle: omavaraisuus, itseriittoisuus, omillaan toimeen tuleminen. (Kreikkalaiset siis ymmärsivät termin laajemmin kuin pelkästään ekonomisesti).

(**) Sen verran kuitenkin myötäilen Sampoa, että varmasti olisi löytynyt parempikin yhteenveto moraalista ja etiikasta kuin tämä Bertrand Russellin kirja.

Ludwig Wittgenstein ei toki ollut moraalifilosofi, vaikka totesikin Tractatus Logico-Philosophicus-kirjansa esipuheessa (vapaasti muisteltuna (*), että puolet (ja ehkä tärkein osa) tästä kirjasta on luettavissa rivien välistä, ja se osa käsittelee etiikkaa (sitä, mistä ei voi puhua). (Hmm...)

Wittgenstein hylkäsi Russellin alkuperäisen esipuheen Tractatukseen, ja olipa hänellä vielä kanttia todeta kirjaansa perustuvassa väitöstilaisuudessaan (W:lle piti järjestää Cambridgeen yliopistollinenoppiarvo luennoimisoikeuden saamiseksi!) vastaväittäjilleen - George Edward Moorelle ja Russellille (silloin jo maailmankuuluille miehille), että "olkaa huoleti, te ette tule koskaan ymmärtämään sitä."

Tässä Tractatuksen etiikan implisiittisyydessä on muuten merkillinen yhtäläisyys aivan erilaiseen ajattelijaan eli Martin Heideggeriin, joka ei myöskään kirjoittanut koskaan etiikasta vaan sanoi, että koko hänen fundamentaali-ontologiansa on perimmältään eettinen projekti. (Hmm...)

***
Jälkikirjoitus

Moraalinen integriteetti merkitsee Sokrateen tapauksessa kirjaimellisesti elämistä omien periaatteittensa mukaisesti.
Sokrates ei valinnut pakenemista, koska silloin hän olisi menettänyt sekä omanarvontunteensa että filosofisen uskottavuutensa.
Näin siksi, että hän oli - painottaen tätä seikkaa myös vankilassa - elänyt aina valtion (Ateenan) lakeja kunnioittaen. Ne olivat suoneet hänelle turvaa ja oikeutta koko elämän ajan.
Siten hän ei nytkään - edes ilmeisen oikeusmurhan uhatessa - ryhtynyt vastustamaan Ateenan lakeja.

(Sokrateshan ei ollut tehnyt mitään rikollista. Olipahan vain onnistunut (osittain tietoisesti ja tahallaan) ärsyttämään silloiset, valtaa pitävät oligarkit osoittamalla näiden valehtevan ja toimivan puhtaasti omien etujensa ajamiseksi).

Ja kuten kirjoitin - juuri tämä järkähtämätön asenne olla pakenematta hätkähdytti niin hänen kannattajansa kuin hänen tuomitsijansakin.

Sokrateen moraalisen integriteetin aitous ja vaikutus kätkeytyy mielestäni jälleen (varmasti tietoiseen) ironiaan, joka hänen kuolemansa epäoikeudenmukaisuudesta johtuen oli kuitenkin suorastaan massiivista luokkaa.
Sillä - juodessaan myrkkymaljan hän tuli näin opettaneeksi (ehkä hieman kostonhimoisesti?) ateenalaisille jotain siitä, mihin se lojaalisuus, jota lait vaativat, saattaa tekopyhien, ahneitten ja itsestään liikaa luulevien hallitsijoiden alaisuudessa elävän kriittisen viisauden rakastajankin johtaa.

Sokrateen kuolema aiheutti valtavan polemiikin ja keskustelun yksilön, valtion ja hyveiden suhteesta.
Ja juuri tämä saattoikin olla Sokrateen suurin opetus; - siten myös filosofin moraalisen integriteetin ilmentymä par excellence.

***
25.7

Sampo Teikarin tarkennus (Sedis-blogin kommentteista)

"Wittgenstein ei toki ollut moraalifilosofi, vaikka totesikin Tractatuksen esipuheessa (vapaasti muisteltuna), että puolet (ja ehkä tärkein osa) tästä kirjasta on luettavissa rivien välistä, ja se osa käsittelee etiikkaa (sitä, mistä ei voi puhua). (Hmm...)"

Hän aikoi jossakin vaiheessa sanoa sen Tractatuksen esipuheessa, muttei sitten sanonutkaan, vaan paljasti aikeensa vuonna 1919 kirjeessä Ludwig Fickerille, jonka toivoi kustantavan kirjansa:

"- - der Sinn des Buches ist ein Ethischer. Ich wollte einmal in das Vorwort einen Satz geben, der nun tatsächlich nicht darin steht, den ich Ihnen aber jetzt schreibe, weil er Ihnen vielleicht ein Schlüssel sein wird: Ich wollte nämlich schreiben, mein Werk bestehe aus zwei Teilen: aus dem, der hier vorliegt, und aus allem, was ich nicht geschrieben habe. Und gerade dieser zweite Teil ist der wichtige. Es wird nämlich das Ethische durch mein Buch gleichsam von innen her begrenzt; und ich bin überzeugt, dass es, streng, NUR so zu begrenzen ist."

Näinhän se meni. Nyt muistan jo itsekin. Kiitos tarkennuksesta. Sulla on varmasti saksan kieli paremmin hallussa kuin meikäläisellä.

Moraalisen tiedon mahdollisuudesta

Tämä päre on alunperin kirjoitettu kommentiksi Sediksen juttuun Väliaikatiedote (24.7).

***
Rauno Rasanen said...

Don´t worry. Huumorintajusi on yhtä kovaa luokkaa kuin tiedolliset resurssisi - "sillä kyllä pärjäilee" - lainatakseni Kari Peitsamoa (Stop, shake, honey, go).

***
Mutta se moraalinen tieto. Mitä se sellainen on? Jos se on parasta kaviaaria, niin eihän sitä kaikille riitä...Taitaa olla katoava luonnonvara kyseessä - vähän niinkuin eräitten kommentoijien argumentatiivinen kompetenssi.
Ja kun paras kaviaari loppuu, sen jälkeen on tyydyttävä toiseksi parhaimpaan, joka sekin loppuu jne. Mutta taistelu kaviaarista on kovaa ja jopa väkivaltaista...(On tässä sentään Mad Maxit katsottu...)

***
Tämän kehityksen, jonka ideologiana toimii moraalirelativismi ja sen vastareaktio: uskonnollinen fundamentalismi, päässä odottaa "no man`s land" - tuo Thomas Hobbesin luonnontila.

Hobbesin pääteoksen - Leviathanin kääntäjä - dos. Tuomo Aho kirjoittaa artikkelissaan "Leviathan – filosofian hauskimpia suurklassikoita" (Tieteessä Tapahtuu 1999/3, Tieteessä tapahtuu uusimmat numerot) seuraavasti.

..."(Hobbesin) Johtopäätöksenä on, että ihmisille on luonnollista oman edun tavoittelu ja keskinäinen epäluottamus. Siitä seuraa, että luonnontila, siis tila, jossa mikään auktoriteetti ei kontrolloi ihmisiä, on kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Kuten Hobbes kuuluisimmassa lauseessaan toteaa, siinä tilassa "vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara, ja ihmisen elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt"...

Hobbesin ongelmana on, mistä ja miten löytää "luonnollinen laki", jonka ihmiset yhdessä/yhteisönä hyväksyisivät kontrollikseen.Toisin sanoen - miten mahdollistuu se yhteiskuntasopimukseksi kutsuttu prosessi, jossa suvereeni eli hallinnollinen instituutio saa ihmisten yhteisen legitimaation.

Ja ettei tuo laki, jonka suvereeni hallitsija julistaa ihmisten luovutettua hänelle oman ja yleisen turvallisuuden takia vapausoikeuksiaan, muuttuisi pelkäksi rangaistuksen peloksi, sen pitäisi olla - paitsi yhteisöllisesti - myös jokaisen henkilökohtaisesti ja vapaaehtoisesti hyväksymä. Muussa tapauksessa ei voi puhua moraalista.

Pakon edessä totteleminen ei ole vielä moraalista toimintaa, niinkuin ei myöskään tuo sumeilematon oman edun tavoittelukaan. Kumpikin muodostaa yhteiskunnallisena tilana helvetillisen olotilan ääripäät.Toisaalla kaikien sota kaikkia vastaan, toisaalla hallitsijainstituution hirmuvalta (totalitarismi, diktatuuri).

Mutta tosiaan - mistä me saamme/otamme sen luonnollisen, moraalisen asenteen - jota jopa tiedoksi voisi kutsua, ja joka toimisi yhteisenä sidoksena omia intressejään itsekkäästi toteuttavien ihmisten välillä, ja joka siten takaisi heidän välisensä rauhanomaisen yhteistoiminnan?

Hobbesin mielestä vain itsesäilytysvaisto voi toimia perustana ja motiivina suvereenille annettuun valtaan, jonka tarkoitus on siis turvata yhteiskuntarauha.
Mutta yhä vielä kerran - mitä tekemistä tällä on moraalin ja moraalisen tiedon - siis etiikan - kanssa?

Voisimme aivan hyvin käyttää pelkästään oikeustieteellisiä ja poliittia termejä kuvatessamme Hobbesin toimivaa "kontrollivaltiota."Moraali on siellä jotain redundanttia (*) eli ylimääräistä, joka jää jäljelle, kun ihmiset ja yhteiskunnalliset instituutiot toimivat säädettyjen lakien mukaisesti.

(*) Redundantti: "toisteinen, muualla esitettyä tietosisältöä toistava t. muutoin päällekkäinen".

Amor fati - rakasta kohtaloasi!

Vastaus Sediksen kommenttiin päreestäni Arvauksia ja kumoamisia. (Vastausta on alkuperäiseen kommenttiin verrattuna editoitu merkittävästi tässä päreessä.)

Sedis said...
Mutta miten me voimme tietää, mitä Olympoksen jumalat tiesivät?

***
Emme mitenkään.

Kai tässä nyt vaaditaan sitä Nietzschen (stoalaisilta lainaamaa) amor fati-periaatetta. Kohtaloa ei pidä vastustaa - sitä pitää jopa rakastaa!

Nietzschen imperatiivi - "ole kova" - liittyy saumattomasti stoalaisten pyrkimykseen saavuttaa tunteitten tiukalla rationaalisella kontrollilla tyyneys ja mielenrauha maailman melskeitten ja epävarmuuksien keskellä, eikä sillä ole mitään yhteyksiä esim. antisemitismiin, nationalismiin tai rotuajatteluun, joita N. jyrkästi vastusti.

Nietzschelle, joka oli emotionaalisesti varsin herkkä ihminen ja kirjoittajana pikemminkin ekspressivisti eli elämysten kirjaaja kuin analyyttis-proosallinen dokumentoija, ei stoalainen tunteitten "eliminointi" (apatia=a-pathos) elämää koskevissa kysymyksissä ollut suinkaan ongelmaton asia.
Nietzsche ei ollut mikään stoalaisen ajattelun suuri ihailija, mutta sieltä hän joka tapauksessa otti myös "ikuisen paluun" ajatuksen, joka itse asiassa on kahden edellä mainitun kehotuksen lähtökohta (*).

***
Ihmisellä on "vaatimaton paikkansa tässä maailmankaikkeudessa" (Immanuel Kant). Se pitäisi vain osata jotenkin hyväksyä ja sen kanssa elää - resignoitumatta.

Nietzschen kehotus - "ole kova" onkin mielestäni eräänlainen vastaveto lamauttavalle tunteelle, joka saattaa syntyä, kun "ihminen kysyy, mutta maailma on hiljaa" (Albert Camus) .

Nietzschelle passiivinen nihilismi merkitsi jäämistä nihilistisen näköalattomuuden "loukkuun" - ikäänkuin "turhuuden vangiksi."
Aktiivinen nihilismi eli nihilismin ylittäminen sen sijaan tarkoitti - laajasti ottaen - vallantahdon tai retorisemmin ja ehkä myös latteammin todettuna - oman luovuutensa välitöntä hyväksymistä ja käyttöönottoa.

Tämän asian kun vielä sisäistän loppuun asti, niin pystyn ehkä vielä joskus - hetken ajan - keskittymään "olennaiseen" tässä elämässä. Eli viljelemään puutarhaa...

***
(*) Antiikin pyrrholainen skeptisismi kritikoi muun muassa stoalaisuutta sen epäluonollisesta ja suorastaan mahdottomasta pyrkimyksestä tunteitten tukahduttamiseksi, joksi se stoalaisen apatia-ihanteen leimasi.

Pyrrhon nimiin pantu ironinen tarina kertoo vaaralliseen myrskyyn joutuneesta laivasta. Sen matkustajat - eräs stoalaisia ajatuksia edustanut mies mukaan lukien - menivät täysin paniikkiin myrskyn riehuessa pahimmillaan.
Pyrrho kertoo, että kaikkein "stoalaisimmin" myrskyyn suhtautui sika, joka söi sen aikana kaikessa rauhassa kaukalostaan - mitä ilmeisimmin tippaakaan piittaamatta ulkoisista tapahtumista.

"Pyrrhon sika"- esimerkin kautta "käytännöllinen" skeptisismi (vastavetona Platonin Akatemian skeptisismille ja stoalaisuudelle) mitä ilmeisimmin pyrki osoittamaan, että ihmisen tulee hyväksyä luonnolliset tunnereaktionsa, koska niiden kätkeminen ja suoranainen tukahduttaminen on hänelle liki mahdotonta - tai ainakin ihmisluonnon vastaista.

Olen varsin vakuuttunut, että Nietzsche hyväksyi pyrrholaisen skeptisismin periaatteet myös tältä osin, vaikka sovelsikin a-pathos-periaatetta ihmisen olemassaoloa koskevaan ahdistavuuteen.

Joka tapauksessa Nietzscheltä löytyy kritiikki myös skeptikkoja kohtaan.
Hänen mielestään 1800-luvun Kantin jälkeinen, akateeminen filosofointi oli ajautunut Platonin jälkeistä Akatemiaa muistuttavaan tilanteeseen, jolloin filosofit skeptikkoina kieltäytyvät kaikista kannanotoista suuntaan tai toiseen ja pyrkivät ainoastaan analysoimaan tätä dialektista "pattitilannetta" sekä osoittamaan vastakkaisten mielipiteitten yhtäläisen perusteettomuuden.

Tällainen filosofointi ei Nietzschen mielestä voinut olla uusia arvoja luovaa. Mutta juuri hän itse edusti arvodestruktionismia myös skeptisimin hengessä! Jälleen eräänlainen ajattelun perustan contradictio in adjecto (lexicon) - joskin tämä oli mitä ilmeisimmin Nietzschen täysin tietoisesti valitsema filosofinen strategia ja hänen mielestään inhimillisen ajattelun "luonnollinen" situaatio.

Sextus Empiricus's Outlines of Pyrrhonism, CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Pyrrhonism

VOLTE-FACE

(Päivitys, viimeisin alkulisäys 21.7, noin klo: 10.00)

Alla oleva - kaikkein viimeisimpiin päreisiini ja koosteisiini nähden lähes vastakkaista maailmankuvaa edustava, Tietoikkunasta löytyvä - oikeustieteitä, filosofiaa ja matematiikkaa opiskelleen Novaliksen proosarunoutta esittelevä lainaus, toimikoon muistutuksena siitä, että "todellinen" kulttuuri-ihminen ei ole paitsi kolmeen kaavaan erikoistunut "putkiaivo", ei myöskään "tippaleipäaivoinen huuhaa-retorikko", jolle hyvän argumentoinnin periaatteet ovat tuntemattomia, ja joka seuraa kaikkea mahdollista vain uteliaisuuden, lörpöttelyn sekä asioitten pinnallisen ja sisällyksettömän monimielisyyden hengessä.
(Martin Heidegger, Ereignis - Martin Heidegger in English.)

Tähän yhteyteen sopii hieman selittää itseironisen blogikuvaukseni vakavampaa puolta. Kun kirjoitan, että "Olen perehtynyt kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä sujuvasti", tarkoitus on häpeilemättömän (siis itseironisen) itsekehun kautta vihjata, etten ole erikoistunut mihinkään, vaan että kirjoittamistani ja ajatteluani motivoi jonkinlainen yritys hahmottaa maailmaa ja elämää noin yleisesti.

21.7 Blogini on yhtä aikaa sekä nykyisen "yleiskatsauksettomuuden" ilmentymä että yritys sen ylittävään reflektointiin.
Tiedostan kyllä, että minua voidaan syyttää juuri siitä, mitä itse kritisoin - pinnallisesta monimielisyydestä ja jonkinlaisesta sillisalaatin, toisin sanoen: pirstaloituneen identiteetin - tarjoamisesta lukijalle, mutta paljon parempaan en ainakaan toistaiseksi pysty.

Minulla on sitäpaitsi jatkuvasti täysi tekeminen, etteivät skeptisismini ja pessimismini aja minua itseäni jossain vaiheessa "lopulliseen, henkilökohtaiseen ratkaisuun."
Tämänkaltainen "olemassaolon taistelu" on siis kirjoitusteni perimmäinen motiivi ja ehkä jopa oikeutus.

***
21.7 Kun puhutaan (tämä on Jürgen Habermasin lanseeraama termi) "uudesta yleiskatsauksettomuudesta", viitataan (tai ainakin minä teen niin!) tavalla tai toisella muun muassa läntisen arvomaailman yhä pirstoutuneempaan tilaan, jonka vastareaktioksi ilmaantuu kaikenkarvaisia, puolifasistisia liikkeitä alkaen rasistis-tyyppisestä (lähinnä amerikkalaisesta) uskonnollisesta fundamentalismista, ääriradikalisoituneesta osasta muslimeja sekä ekologisen liikkeen fanaattisimmasta siivestä.

Yleiskatsauksettomuuden syyt ovat moninaisia, mutta eräs - paradoksaalista kyllä (ja taas kerran) - niistä kytkeytyy äärimmäisen tehokkuuden vaatimukseen myös oppitutkintojen hankkimisessa. Paavo Haavikon tapaan voisi väittää, että nykyajan oppineisuuden lisääntymisen kääntöpuolena on yleisen sivistystason ja arvostelukyvyn väheneminen.

Nykyaikana oppineisuus on nimenomaan puhtaasti yhden alan spesialiteettia, jolloin tutkija keskittyy vain oman tieteenalansa metodologiaan vähät välittämättä sen yhteyksistä - taustoista tai seurauksista - muihin diskursseihin.

Toisaalta - postmoderni käsitys maailmasta on niin pluralistinen ja pirstaloitunut, että siihen mahtuvat kaikki mahdolliset tieteen ja taiteen alueet - ja jälleen kerran ilman, että yritettäisiin vakavasti etsiä diskurssien välisiä yhteyksiä tai pyrkiä niiden väliseen argumentiivisempaan kommunikaatioon.

Näin ollen maailmankuvamme ja maailmankatsomuksemme on nykyään erikoistumisen ja pluralisoitumisen myötä relativisoitunut yleiskatsauksettomaksi informaatio - ja mainossaasteeksi, jonka ytimestä löytyy nihilistinen arvotyhjiö, mutta jonka olemassaoloa ei kuitenkaan joko tiedosteta tai sitten se hyväksytään lähinnä kyynisen, psykologisen hedonismin nimissä.

"Postmoderni" koulutustrendi ei tätä ongelmaa siis ratkaise, koska koulutuksestakin on tullut jo pekkä ammattilaisurheiluun rinnastettava kilpailulaji, jossa pyritään jatkuvasti vain lisäämään tutkintojen määrää niiden yleissivistävyyden (siten myös laadun) kustannuksella.

Mihin katosikaan 1800-luvun saksalainen - yleissivistävä yliopistoperaate, joka omalta tärkeältä osaltaan nosti Saksan 1800-luvun aikana Euroopan kulttuurin johtavaksi valtioksi?
***
Järki ja kommunikaatio, Habermas: Mihin teorioista on - ja mihin ei, Jürgen Habermas, Krohn, Rawls ja Habermas, Habermas profile, Habermas (1991) Middle of Nowhere: Destruction of Reason

***
Novaliksen hymnit yölle

Novalis julkaisi proosaa ja runoutta yhdistävän 'Die Hymnen an die Nacht' teoksen Athenäum -lehdessä v. 1800. Se oli kirjoitettu Sofian kuoleman jälkeen, ja eräänlaisen kuolemanhurman hengessä - jossa olemassa olevan takaa nousee suuri ihmeellinen ei-oleva. Runoelma oli heti menestys. Kokoelma sisältää kuusi osaa, jossa yön ja päivän vaihtelu tapahtuu myös kielellisesti; proosallinen päivä vaihtuu lyyriseksi yöksi.

Teoksen nimessä 'hymni' viittaa ylistykseen ja rukoukseen, jonkin kätkeytyneen esiin kutsumiseen. Nämä päivässä näkymättömäksi vetäytyneet voimat ovat yö ja Kristus. Molempia kutsutaan vähitellen etualalle runoelman edetessä. Kristus kätkeytyy proosallisessa päivässä ja tulee esille vain lyyrisessä yössä ja kuolemassa. Yöhymneissään Novalis rinnastaa päivän proosaan ja proosallisuuteen, yön hän rinnastaa lyyrisyyteen. Proosa ja lyriikka vaihtelevat tuossa hymnissäniin, että empiirinen todellisuus törmää toiveiden ei olemassa olevaan yö-maailmaan.

Yöhymnit alkavat sanaleikillä jossa nimetään olemisen kaksi puolta: järjen valo, Die Sonne, ja kristillinen Jumalan poika, der Son; ne jakavat kaikkeuden. Hymnit eivät ole silkkaa irrationaalisuuden ylistystä kuten usein on luultu, sillä hymnit pyrkivät järjen ja järjettömyyden, näkyvän ja näkymättömän, elämän ja kuoleman tasapainoon.

PROOSAN PÄIVÄ JA EI OLEVAN YÖ

Romantikkoja on kritisoitu irrationalismista, tai vähintään yö/päivä mystiikasta jossa muodostetaan turha vastakkaisuus järjen valon ja subjektiivisen hämäryyden välille. Novaliksen tavoitetta voi kuitenkin luonnehtia yritykseksi ajatella yötä päivän taustana, ei suoraan sen vastakohtana. Hänen hymninsä eivät ole "ihmisen yöpuolen" ylistystä. Päivä on työn täyttämää proosaa, mutta yökään ei ole toimetonta vaan yössä työskentelee jokin päivää valmisteleva. Vaikka "tiedostamattoman" käsite kehiteltiin paljon myöhemmin, romantikkojen yö -metafora mahdollisti sen että Freud keksi tiedostamattoman.

Novalikselle yöhän liittyvä uni on valmistelua päivää varten. Kun päivä on välineellisen työskentelyn aikaa, niin yö sisältää toisen työskentelytavan; unessa työskentelee jokin päivää edeltävä ja päivää valmisteleva.

Sen työskentely on vapaasti virtaavaa aktiivisuutta:

"Heiliger Schlaf! Beglücke du selten nicht Der Nacht Geweihte -In diesem irrdischen." Tagwerk.
(Pyhä uni/ etkö useinkin tee onnelliseksi yön vihkimää -/ tässä harhaisessa päivätyössä.)

Sanaleikissä rinnastuu maallinen (irdisch) ja harhainen (irrdisch), sen vastapainona on yö ja pyhä uni, joka tekee raskaat päivät kevyemmiksi.

Yön aikana, unessa, jokainen palaa omaan perustaansa ja uppoaa itsensä. Temporaalisessa mielessä yö merkitsee paluuta: yön aika muodostuu jo-eletystä, ja hajonneesta kronologiasta. Ihminen voi aloittaa aamulla, koska yöllä hän on palannut alkuun. Unen metaforat ilmaisevat tätä esi-objektiivista tilaa: uni on yön tapa työskennellä sielussa. Unen aikaan sielussa vaikuttaa seikat, jotka tarvitsevat pimeyden ja unohduksen suojaa.
Yössä on myös omat tiedon muotonsa, ne operoivat aavistuksina ja vaistoina. Päivällä nämä yön tiedon muodot menettävät uskottavuutensa, mutta heti kun pimeys vie järjeltä perustan tulee tilaa tiedolle, joka toimii epävarmalla pohjalla.

Novaliksen hymneissä kutsutaan yötilaa esille päivän ja kaiken näkyvän takaa. Samalla runon perusasetelma on hyvin ontologinen. Asettaessaan havaittavan todellisuuden taustalle kaiken ei näkyvän, se käy lopulta kysymään sitä mikä antaa olemassa olevan.
Samalla kun Novalis kysyy olemassaolevaa, samalla hän kysyy mitä on olemista ennen. Yö on metafora tälle ei-olevalle, joka antaa kaiken mutta jota itseään ei voi paljastaa. Yö itse ei voi paljastua eikä tuoda itseään esille - siksi yöstä voidaan puhua vain negaatioiden kautta.

"Wie des Lebens Innerste Seele Athmet es die Riesenwelt Der rastlosen Gestirne."
(Kuin elämän/ sisäinen sielu/ sitä hengittää levottomien /tähtien jättimaailma.)

Rinnastaessaan tähtitaivaan ja hengityksen Novalis tekee yöstä primaaritilan metaforan. Tällainen yö-metaforan käsittely mahdollistaa sen, että emotionaalinen maailma esitetään eristyneen subjektin sijaan yliyksilöllisenä. Yö on tila, jossa yksilö sulautuu laajempaan tunnetilaan.
Ihmiskunnan emotionaalinen tila on ilmaistu maailman yönä. Samalla rakkaus ja suru on esitetty taustaksi työstä ja julkisesta elämästä rakentuvalle maailman päivälle. Yö on tausta jota vasten päivä voi paljastaa kuvansa, näkymätön asettuu edellytykseksi näkyvälle maailmalle. Siksi yöstä voi puhua vain negaatioiden kautta:

"Liebliche Sonne der Nacht (...) du hast die Nacht mir zum lebenverkündet - mich zum Menschen gemacht."
("Yön ihana aurinko (...) sinä olet tehnyt yön minulle eläväksi - tehnyt minut ihmiseksi.)

Tämä kaikkeuden naisellinen ja sofiamainen „musta aurinko" valaisee unet. Samalla se antaa aavistaa myös tyhjyyden, josta kaikki syntyy ja katoaa. Metafora „yön aurinko" osoittaa sen, kuinka yöstä ei voi puhua muuten kuin päivän negaationa. Samoin „yön aurinko" on oksymoron joka viittaa valon takana olevaan negatiiviseen valoon: voimaan joka on koko läsnäolevan maailman perusta, mutta ei ole itse koskaan läsnä. „Yön aurinko" on itse kätkeytymisen metafora.

"Hast auch du ein Gefallen an uns, dunkle Nacht? Was hältst du unterdeinen Mantel, das mir unsichtbar kräftig an die Seele geht?"
(Oletko sinä langennut meihin, pimeä yö? Mitä pidät viittasi alla, mikä käy sieluun minulle näkymättömänä?)

Romantikoille öinen tähtitaivas oli usein subjektiivisen maailman rikkauden metafora, sisäavaruuden tila. Samoin nuo romanttiset kuutamoyöt, ne ovat lyyrisiä sinänsä. Koska päivänvalo on proosallista valoa, niin kuutamo antaa samalle todellisuudelle salaperäisyyden verhon.

Arvauksia ja kumoamisia

Tämä on kooste sähköpostiviesteistä minun ja ANONYYMIn välillä.

Hei
Korrelaatio on tilastollinen käsite ja on totta (sinäkin varmasti myönnät tämän) että tietyt mitattavat ominaisuudet esiintyvät yhdessä hyvän selviytymisprosentin kanssa.
Korrelaatio ei siis ulotu yksittäistapauksiin, vaan se on puhtaasti tilastollinen käsite.
Lisäksi emmehän koskaan voi sanoa, että luonnossa joku ominaisuus AINA JA VÄTTÄMÄTTÄ johtaa selviämiseen!
Sillä ainahan on kyse myös sattumasta, esim. myrsky tai maanjäristys yms. voi tuhota yksilön jolla olisi lähes täydellinen perimä. Et voi vaatia sosiobiologiselta teorialta mitää tuollaista.

Tosiasiassa näytätkin arvostelevan sosiobiologiaa moraalisilta perusteilta, eli juuri moraalinen närkästyminen on kritiikkisi todellinen moottori.
Nietzschen tuntijana tunnetkin varmaan F.N sanat "kaikkein useimmista" ts. ihmisistä (joihin myös kuuluu ns. korkeita henkiä), joilla ei ole älyllistä omaatuntoa... Ja mitä Nietzsche opetti moraalista?
Onko se relativistista, historiallista ja ajaa aina jonkun etua, vai onko se taivaasta annettu kategorinen imperatiivi?
Sen mitä Nietzsche löysi toteaminen vaatii juuri tuota älyllistä omatuntoa.

***
(RR:n vastaus)

Hei

Okei. Tarkennus oli paikallaan, vaikken minä korrelaation käsitettä tuolla tavoin ole ymmärtänyt. Eivät korrelaatio ja kausaliteetti tietenkään ole samaistettavissa.
Halusin vain painottaa, että jos määrällisen tutkimuksen ihanteena ei ole välttämättämyyksistä (mahdollisesti) seuraavien lainalaisuuksien etsiminen, mikä tarkoittaa kausaalisuuden eri asteiden määrittämistä ilmiöiden/muuttujien välillä, niin mikä ihme se sitten on?

Ja koska tuota ihannetta ei induktiivisessa päättelyssä koskaan saavuteta, seurauksena on joko "Arvauksia ja kumoamisia" kuten (luonnon-)tieteenfilosofi Karl Popperin suomennetun artikkelikoosteen nimi kuuluu.
Minä en ole mikään tieteenfilosofian spesialisti (en ole minkään alan spesialisti), mutta tuo kirja on tutustumisen arvoinen. Itse olen lukenut siitä valikoiden vähän yli puolet.

Tuli näköjään blogikommenteissa (ne hemmetin "laatikot"!) melko huonosti valittua ilmaisunsa, mikä toki kertoo ainakin siitä, etten liiku nyt alueella, jota tuntisin niin hyvin kuin sinä.
Toisaalta - en (ainakaan tällä kertaa) myöskään halunnut arvostella evoluutioteoriaa suoraan moraaliselta pohjalta vaan ihan vain juuri sen tilastollisuuden takia.
Kun sattumalle jää varsin paljon sijaa sekä todellisuudessa että tutkimuksen konstruoinnissa ja tulkinnassa, ne yleistykset, joita siitä tilastoihin vedoten tehdään, ovat äärimmillään relatiivisia ja retorisia analogiapäätelmiä.

Tässä kohtaa tulee moraali (eli ennakkoluulot ja auktoriteettisitoumukset) mukaan.

"Again and again I am brought up against it, and again and again I resist it: I don't want to believe it, even though it is almost palpable: the vast majority lack an intellectual conscience; indeed, it often seems to me that to demand such a thing is to be in the most populous cities as solitary as in the desert." (Friedrich Nietzsche)

Jätin tämän pois valikoiduista Nietzsche-aforismeista, mutta kyllä se sinne sopii lisätä. Hyvä "runner-up" se oli jo eilen. Jätin aforismin pois lähinnä siksi, etten itse kovin hyvin ymmärrä, mitä Nietzsche sillä haluaa ilmaista.
Tätä pohtiessani ja kirjoittaessani minulle assosioituu älyllisestä omastatunnosta mieleen esim. Alvin Goldmanin naturalistinen hyve-reliabilismi (Markus Lammenranta (Helsingin yliopisto) - Suomen Goldman-spesialisti - on väitöskirjassaan "Two Problems of Natural Epistemic Rights" pohtinut asiaa.)

Mutta tällä tavoin kehä umpeutuu jälleen. Vaikka se, mitä tilastollisesta tutkimuksesta voitiin päätellä, jää älyllisen omantunnon (tutkimuksen tekemisen ja sen tulosten illuusiottoman tulkitsemisen hyveiden) varaan, olemme edelleen valintatilanteessa, jota tilastollinen korrelaatio ei voi suoraan meidän puolestamme "päättää".

Me teemme aina - laajasti ottaen - intressisidonnaisia (kuhnilaisittain - tutkimuksen hyväksyttyihin paradigmoihin sitoutuneita) valintoja.
Se, mitä nyt olen tässä koko ajan - skeptikkona - ollut esittämässä, voidaan poleemisesti sanoa myös näin: jos tiedemieheltä viedään hänen "uskonsa" tieteenalansa paradigmaattisiin metodeihin, häneltä viedään "kaikki."

"Historiasidonnaiset mutta 'objektiivisina pidetyt'" (contradictio in adjecto! -lexicon) tieteenteon paradigmat ovat hänen liturgiansa eli "totuuden (jumalan) palveluksensa".

Kari Enqvist tosin saattaisi väittää (kuten fyysikot jo sata vuotta sitten), että fysiikan ongelmat ratkeavat aivan lähiaikoina - (no - ans olla ja odotetaan sanoi skeptikko).

Minä en filosofina luota mihinkään - en myöskään tieteeseen!
Kun René Descartes`n metodinen epäily viedään loppuun saakka (mitä "iso D." ei tehnyt), jäljelle ei jää mitään kestävää tai pysyvää epistemologista perustaa - ei cogitoa, ei edes älyllistä omaatuntoa jonain ikäänkuin "korvaavana" tiedon perustana.
Vain intressisidonnaiset arvauksemme ja "kuvitelmamme" toteutuvat - todennäköisesti...
Tällainen tieto ei saa minua hihkumaan ilosta, vaikka se onkin meidän ainoaa "tietoamme"....

***
"Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteitten lävistämänä:
ja äkkiä on ilta."
Salvatore Quasimodo
*
Siinä kaikki.

T. Rauno R.

***
Miksei se riitä, että sanotaan vaikkapa, että jos jonkun lajin naaras tekee enemmän kuin 2 jälkeläistä niistä todennäköisesti selviää useampi kuin jos jälkeläisiä olisi vähemmän? Jälkikäteen ehkä voidaan sanoa, että jos jonkun ominaisuuden (vaikkapa paksun turkin ansiosta), joku eläin selvisi erityisen kylmästä talvesta, niin tässä on sitten ehkä kausaalisuhde. Jotkut ominaisuudet ovat kuitenkin hyödyllisiä useassa erilaisessa tilanteessa, ja vahva korrelaatio nimenomaan tässä tapauksessa toteaa, että nämä ja nämä ominaisuudet auttavat selviytymistä kertomatta tarkalleen MITEN ne sitä auttavat.
*
Jos lähdemme evoluutioparadigmasta ja ihmisestä evoluution tuotteena, siitä seuraa, että ihminen perimmältään pyrkii hyödyttämään itseään ja omia jälkeläisiään. Miten hän tämän tekee eli millaisen tietoisen tai tiedostamattoman strategian hän valitsee, se on toinen kysymys.
Tästä on (käsittääkseni) kyse sosiobiologisessa ihmiskuvassa.
*
...Mutta tiedeinstituutio ei salli, että joku pelaa koko ajan vain omaan pussiinsa.
Tieteellinen kritiikki varmistaa, että asioiden perustelemiseksi tarvitaan todisteita. On melko sama, mitkä intressit tiedemiehillä on, kunhan väitteet todistetaan.

Selected "contradictions" (paradoxes) of Friedrich Nietzsche

(Lisäys, 18.7)

We operate with nothing but things which do not exist, with lines, planes, bodies, atoms, divisible time, divisible space -- how should explanation even be possible when we first make everything into an image, into our own image!
*
What then in the last resort are the truths of mankind? They are the irrefutable errors of mankind.
*
Thoughts are the shadows of our sensations -- always darker, emptier, simpler than these.
*
Let us beware of saying there are laws in nature. There are only necessities: there is no one to command, no one to obey, no one to transgress. When you realize there are no goals or objectives, then you realize, too, that there is no chance: for only in a world of objectives does the word chance have any meaning.
*
Necessity is not an established fact, but rather an interpretation.
*
There are no eternal facts, as there are no absolute truths.
Oh, how much is today hidden by science! Oh, how much it is expected to hide!
*
Mathematics would certainly have not come into existence if one had known from the beginning that there was in nature no exactly straight line, no actual circle, no absolute magnitude.
*
We have no organ at all for knowledge, for truth: we know (or believe or imagine) precisely as much as may be useful in the interest of the human herd, the species: and even what is here called usefulness is in the end only a belief, something imagined and perhaps precisely that most fatal piece of stupidity by which we shall one day perish.
*
The more abstract the truth you want to teach, the more thoroughly you must seduce the senses to accept it.
*
Reason is the cause of our falsification of the evidence of the senses. In so far as the senses show becoming, passing away, change, they do not lie.
*
18.7 Again and again I am brought up against it, and again and again I resist it: I don't want to believe it, even though it is almost palpable: the vast majority lack an intellectual conscience; indeed, it often seems to me that to demand such a thing is to be in the most populous cities as solitary as in the desert.
*
He who has a strong enough why can bear almost any how.
*
Great intellects are skeptical.
*
We must be physicists in order to be creative since so far codes of values and ideals have been constructed in ignorance of physics or even in contradiction to physics.
*
All sciences are now under the obligation to prepare the ground for the future task of the philosopher, which is to solve the problem of value, to determine the true hierarchy of values.
*
Actual philosophers... are commanders and law-givers: they say thus it shall be!, it is they who determine the Wherefore and Whither of mankind, and they possess for this task the preliminary work of all the philosophical laborers, of all those who have subdued the past -- they reach for the future with creative hand, and everything that is or has been becomes for them a means, an instrument, a hammer.
Their knowing is creating, their creating is a law giving, their will to truth is -- will to power. Are their such philosophers today? Have there been such philosophers? Must there not be such philosophers?
*
The press, the machine, the railway, the telegraph are premises whose thousand-year conclusion no one has yet dared to draw.
*
To give style to one's character -- a great and rare art! He exercises it who surveys all that his nature presents in strength and weakness and then moulds it to an artistic plan until everything appears as art and reason, and even the weaknesses delight the eye.
*
Art raises its head where creeds relax.
*
We have art in order not to die of the truth.
*
Without music, life would be a mistake.
*
Only sick music makes money today.
*
The irrationality of a thing is no argument against its existence, rather a condition of it.
*
Existence really is an imperfect tense that never becomes a present.
*
In the consciousness of the truth he has perceived, man now sees everywhere only the awfulness or the absurdity of existence and loathing seizes him.
*
Does wisdom perhaps appear on the earth as a raven which is inspired by the smell of carrion?
*
Wit is the epitaph of an emotion.
*
The doctrine of equality! There exists no more poisonous poison: for it seems to be preached by justice itself, while it is the end of justice.
*
I fear we are not getting rid of God because we still believe in grammar.
*
The word Christianity is already a misunderstanding -- in reality there has been only one Christian, and he died on the Cross.
*
In Heaven all the interesting people are missing.