(Sen verran vinkiksi, että luvusta 4 löytyy mainio analyysi (lihavoitu teksti) Lou von Salome, Paul Ree, Friedrich Nietzsche,- valokuvasta, josta jo aiemmin on ollut puhetta päreessäni Nietzsche ja feminismi - "erilainen tulkinta" .)
***
Pekka Kalli entapajos. html
Entäpä jos filosofia onkin mies...
1) Nietzsche filosofina ja yksilönä
Friedrich Nietzsche aloittaa teoksensa Hyvän ja pahan tuolla puolen esipuheen: Jos edellytetään, että totuus on nainen, kuinka ollakaan? eikö silloin ole syytä epäillä, että kaikki filosofit, sikäli kuin he ovat olleet dogmaatikkoja, ovat ymmärtäneet huonosti naisia? että se kauhea vakavuus, se kömpelö tungettelevaisuus, jota he tähän asti ovat yleisesti osoittaneet lähestyessään totuutta, ovat olleet tökeröitä ja sopimattomia välineitä juuri naishenkilön suosiota tavoiteltaessa? (Nietzsche 1966, 5)
Lausumassaan Nietzsche rinnastaa totuuden, naisen ja filosofian. Millä tavalla Nietzschen rinnastus tulee ymmärtää ja tulkita? Onko meidän etsittävä filosofisen ymmärtämisen välineitä historiasta, filosofian historiasta vai Nietzschen henkilöhistoriasta? Vai voimmeko rajata tarkastelun filosofisesti(?) kiinnostaviin näkökohtiin tai yksilöpsykologisiin seikkoihin? Voimmeko lukea Nietzschen rinnastuksia hänen muussa tuotannossaan ristiin: lausumat totuudesta ovatkin piilotettuja lausumia naisista ja naista koskevat lausumat kertovat meille jotakin totuudesta? Puhuuko Nietzsche jostakin tuntemastaan naisesta, oman aikansa naisista yleensä, naisista reaalisina olentoina, vai onko kyseessä "nainen", joka on filosofinen konstruktio, ideaalityyppi, jolle Nietzsche on antanut määrättyjä funktionaalisia ominaisuuksia vastakohtana "miehelle"?
Tulkinalle ja ymmärtämiselle avautuu lukuisia mahdollisuuksia. Tässä esityksessä tarkastelen kahta eri tulkintatapaa esimerkkinä filosofisen ja yksilöpsykologisen suhteen ongelmasta filosofiassa. Aluksi tarkastelen Leila Haaparannan filosofista rajausta Nietzschen filosofiasta ja sen jälkeen Alice Millerin yksilöpsykologista tarkastelua. Lopuksi pohdin näiden rajausten ongelmallisuutta suhteessa filosofian käsitteeseen.
2) Nietzschen filosofia yksilöstä erotettuna
Leila Haaparanta tarkastelee artikkelissaan Voiko Nietzschen yli-ihminen olla nainen? (Haaparanta 1986) Nietzschen naiskäsitystä. Haaparannan mukaan Nietzsche näyttää kannattavan samanaikaisesti useita eri näiskäsityksiä, joten on vaikea rakentaa yhtenästä tulkintaa hänen huomautuksistaan. Nainen on Nietzschelle myös kirjallinen metafora, jonka avulla hän voi puhua totuudesta, onnesta ja elämästä. Nainen näyttää olevan yksilöpsykologinen ongelma, mutta myös jossakin määrin filosofinen ongelma, mikä seikka motivoi tässä työssä esitettävät tarkastelut. (Haaparanta 1986, 274-275)
Haaparanta erottaa filosofisen ja yksilöpsykologisen ongelman ja korostaa näiden erillisyyttä. Psykologinen ja filosofinen ongelma on pidettävä erillään ja siksi Haaparanta ei valota Nietzschen äiti- tai sisar-suhdetta, eikä hänen epäonnistuneita rakkaussuhteitaan, vaikka ne saattavat hyvinkin selittää monia hänen pisteliäistä naista koskevista huomautuksistaan. (Haaparanata 1986, 274)
Haaparannan lähtökohta on perusteltu jos hyväksymme tietyn käsityksen filosofiasta ja totuudesta. Haaparanta vetoaa siihen, että Nietzsche on runoilija, jonka tuotanato mahdollistaa monta eri tulkintaa. (....) Nietszche argumentoi vain harvoin siten, kuin filosofin yleensä edellytetään argumentoivan. (alleviivaus P.K.; Haaparanta 1986, 275) Yleensä viitannee tässä nykyiseen länsimaiseen (analyyttispainotteiseen) akateemiseen filosofiaan. Filosofian historian ja nykyisen filosofian kannalta rajaus runoilijan ja filosofin välillä ei kuitenkaan ole ongelmaton. Vaikka Nietzsche itsekin oli tietoinen "kaksoisolemuksestaan" taiteilijana ja filosofina ja hänen teostensa syntyä voidaan jopa ymmärtää tämän jännitteen valossa (Blunck 1978, 18), niin itse filosofiassa on toinen sisäänrakennettu ristiriita filosofian luonne persoonallisena luomuksena toisaalta ja pyrkimys katsoa maailmaa ei kenenkään erityisen tarkastelijan näkökulmasta.
Väitän, että mikäli tätä jännitettä filosofian erityispiirreenä ei oteta huomioon, niin on mahdotonta tulkita korrektilla tavalla Nietzschen tai kenenkään muunkaan filosofin tekstejä.
Haaparanta kirjoittaa Nietzschen naiskäsityksestä: Lausuessaan, että onni on nainen, iäisyys on nainen ja totuus on nainen, Nietzsche esiintyy runoilijana, eikä hänen huomautuksistaan seuraa mitään erityistä filosofista naiskäsitystä. (Haaparanta 1986, 284)
Ehkä niistä ei seuraa mitään erityistä naiskäsitystä, mutta ne ilmentävät tiettyä filosofista totuuskäsitystä. Nietzschen filosofia on johdonmukaisen ristiriitaista, siksi ei ole yllättävää, että samalla kun hän halveksii, alistaa ja pilkkaa tekstissään naista (ja totuutta), hän myös toisaalla ylistää niitä.
Nainen on miehelle intohimon hämärä kohde, totuus filosofia piinaava, vain hetkellisesti ja satunnaisesti antautuva oivalluksen hetki. Siten ei ole perusteltua väittää, että Nietzsche toteuttaa johdonmukaisesti ajatusta, jonka mukaan naista pitää kohdella itämaisesti. (Haaparanta 1986, 289) Perusteltua on väittää, että Nietzsche toteuttaa johdanmukaisesti ajatusta, jonka mukaan nainen on elävä ristiriita jonka kylmyys liehtoo, jonka viha kumoo, jonka pako kiehtoo, jonka iva lumoo:
Kuka ei sinua vihaisi, sinä suuri sitoja, kietoja, kiusaaja, etsivä, saavuttavainen! Kuka ei sinua rakastaisi, sinä viaton, maltiton, viipymätön lapsen-silmillä katselevainen syntinen nainen! (Nietzsche 1976, 703; 1995, 317).
Nietzschen Zarathustra tuntuu kyllääntyvän kiusattuna olemiseen ja kaivaa esiin piiskan taltuttaakseen piinaajansa. Mutta heti "Elämä" vastaa: Älä paukuta piiskaasi niin kamalasti! Tiedäthän tämän: melu murhaa ajatuksia. (Nietzsche 1995, 318)
3) Nietzschen filosofian kätketty avain Alice Millerin Nietzsche -tulkinta
Alice Millerin esittää populaarissa kirjassaan Der gemieden Schlüschel (1988, suom. Kätketty avain 1989) hypoteesin, jonka mukaan kirjailijoiden ja taiteilijoiden teokset kertovat verhotulla, symbolisella tavalla lapsuuden unista, joita aikuinen ei enää pysty muistamaan. (Miller 1989, 9) Miller testaa ajatusta tarkastelemalla muiden muassa Nietzschen tuotantoa suhteessa hänen henkilöhistoriaansa. Millerin mukaan Nietzschen teokset kuvastavat hänen lapsuutensa elämättömiä tunteita, tarpeita ja tragedioita. (Mt., 12) Nietzschen oli lapsena tukahdutettava tunteensa, myöhemmin nämä tunteet purkautuvat hänen filosofiassaan. Neljäkymmentäneljä vuotiaana hän ei enää kestä yksinäisyyttään ja menettää järkensä, koska ei pysty näkemään omaa historiaansa ja sen lapsuuden juuria.
Miller kuvaa nuorena isänsä menettäneen tulevan filosofi-runoilijan jäämistä naisten huomaan, sitä miten lapsi-Nietzsche ei koskaan koe puberteettia ja miten hänen kritiikkinsä ei koskaan kohdistu tukahduttaviin kasvattajiin vaan filologiaan ja miehisiin isähahmoihin myöhemmällä iällä.
Jos Haaparanta pitää yksilöpsykologian ja filosofian tiukasti erillään, Miller upottaa filosofian suoraan yksilön psykohistoriaan. Miller päätyy hätkähdyttävään väitteeseen: Ellei Nietzshen olisi täytynyt lapsena oppia, että "sietämätön itkunkouristus on hillittävä, jos hän olisi lapsena yksinkertaisesti saanut itkeä, ihmiskunta olisi yhtä elämänfilosofia köyhempi, mutta sen sijaan Nietzsche ihmisenä olisi ollut koko elämänsä ajan rikkaampi." (Mt., 68)
Miller toisin sanoen esittää, että ainakin Nietzschen tapauksessa onneton lapsuus synnytti (onnettoman) filosofian. Miller viittaa postiiviseen vaihtoehtoon: Ja kukapa tietää, mitä elävä Nietzsche olisi silloin voinut ihmiskunnalle antaa? (Mt., 68)
Kysymysmerkkiin päättäminen on tässä ainakin retorisesti onnistunut temppu, sillä varmuudella kai voimme sanoa, että ei kukaan voi tietää miten Nietzsche olisi voinut elää toisin. Voimme vain kysyä ovatko Millerin esittämät psykologiset perusteet riittävän hyviä perusteita uskomukselle Nietzschen ja hänen filosofiansa suhteesta. Siihen vastaaminen tai edes laajempi pohtiminen ei ole kuitenkaan tämän (filosofisen) esityksen tehtävänä.
4) Filosofia persoonallisena käytäntönä
Onko edellä olleiden tarkastelujen välillä jotakin kolmatta tietä? Eikö olisi mahdollista ajatella, että myös totuus on filosofille persoonallinen ja sitä kautta yksilöpsykologinen ongelma? Persoonallisella en tarkoita tässä samaa kuin yksilöllinen. Filosofi persoonana on jotain muuta kuin yksilönä. Esimerkiksi G.W.F. Hegel tekee erottelun filosofisen systeemin muodon ja itse filosofian sisällön välillä.
Filosofian muoto on jotakin mikä on historiallisesti ja yksilöllisesti jotakin satunnaista ja erityistä, mutta filosofialla on jokin sisällöllisesti muuttuva ja kehittyvä aines, joka voidaan irrottaa luojastaan. Näin filosofian historia ylittää yksilölliset esityksensä.
Ernst Cassirer puolestaan on ilmaissut persoonallisuuden ja filosofin elämänkerran välisen suhteen "elämänmuodon" ja "opinmuodon" välisenä suhteena. Suurten ajattelijoiden elämäkertojen tehtävänä on seurata miten individualiteetti sulautuu teoksiin yhä lujemmin. "Elämänmuoto" ei ole vain passiivinen "opinmuodon" kantaja. (Cassirer 1972, 2) Descartesin kirjoitus Discours de la méthode on tästä klassinen esimerkki. Descartesille ideaalinen ja reaalinen, maailmankuva ja elämänmuoto ovat saman jakamattoman henkisen kehitysprosessin momentteja.
Immanuel Kantin elämäkerran kirjoittajille tämänkaltaisen ykseyden löytäminen on ollut erityisen vaikeaa. Vaikka 1700-luku oli itsetarkkailun kannalta käänteentekevä vuosisata (Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksia ilmestyi 1780-luvulla), on Kantin henkilökohtaisen tunnustuksellisen aineiston löytäminen vaikeaa. Kantiin pätee Kritik der reinen Vernunft -teoksen motto De nobis ipsis silemus, itsestämme vaikenemme. Kant näyttäytyy vain yleisyyden kautta tuotannossaan.
Kantin varhaiset elämäkerran kirjoittajat tuntuvat etsivän mahdollisimman yksityiskohtaista aineistoa Kantin ulkoisesta elämästä. Tämä on kuitenkin Cassirerin mukaan harhaanjohtavaa sillä Kantin tuotannon sisältö kulkee kohti yleisyyttä. On siis kyettävä näkemään yhteys Kantin filosofian ja hänen subjektiivisen pidättyväisyytensä välillä. Kant pyrki tarkastelemaan subjektiivisia tunteita ja affekteja materiaalina, jonka hän alisti järjelle ja objektiiviselle velvollisuusvaateelle (objektiven Pflichtgebot).
Miten aluksi epämääräinen suhde näiden välillä kehittyy Kantin elämänprosessissa täsmällisemmäksi, siinä on johtava ajatus Kantin elämäkerran kirjoittajalle. Cassirerin omassa ajattelussa tämä yhdistyy ajatukseen ajattelun perimmäisestä, objektiivisesta tai ainakin transsubjektiivisesta luonteesta.
Nietzschen filosofia ei tällaisessa tarkastelussa saavuta koskaan kypsyyttä ja tässä erityisessä merkityksessä Millerin psykologisointi on kiinnostavaa. Mutta vaikka Nietzschen filosofia on kypsymätöntä, niin juuri sen vuoksi se on hedelmällistä. Siinä on puhjennut esiin monia niitä ristiitoja joita monet näin ajetellen Nietzscheä kypsemmät ajattelijat ovat esittäneet paljon sublimoidumassa muodossa.
Filosofian ja filosofin on hyvä kuitenkin, ja ainakin aina välillä, palata "lapsuuden kulta-aikaan" (kuten antiikkia usein on kutsuttu) ja edetä sieltä murrosten kautta kohti uutta aikuisuutta. Nietzschen totuuskäsitys saa sijansa filosofiassa yhtenä etappina tämän kaltaisena paluuna. Ja onhan niin, että kun ajatus vihdoin saavuttaa kypsyyden se jo samalla on osittain kuollut.
Eikö myös ole perusteltua kysyä, miksi hylkäisimme runnollisen totuuskäsityksen filosofian ulkopuolelle varsinkin jos hyväksymme "tieteellisen" totuuskäsityksen osaksi filosofisten ongelmien ydintä? Nietzschen totuuskäsitys on runollinen: totuus elämästä ja ihmisestä on hetkessä, oivalluksessa, sanattomassa, siinä mihin eivät sanat ulotu. Totuutta ei voi omistaa tai vangita.
Totuus on Nietzschelle hänen lempioopperansa nainen Carmenin hahmossa: Ennen kaikkea hänen silmissään oli ilme, joka oli samaan aikaan intohimoinen ja torjuva (Mérimée 1984, 28) Mies voi kuvitella hetken omistavansa naisen, mutta huomaa sen, minkä Carmen sanoo Don Jóselle: Tiedätkö, poikaseni, luulen, että rakastan sinua hiukkasen? Mutta ei se kauaa kestä. Eivät koira ja susi kauaa yhdessä viihdy. (Mérimée 1984, 54)
Jules Bonnetin vuonna 1882 ottamassa valokuvassa Nietzsche poseeraa ystäviensä Paul Réen ja Lou von Salomén kanssa. Nietzsche on lavastuksen mestarina. Kuvassa Lou Salomé on pienillä kärryillä, joita herrat Rée ja Nietzsche vetävät. Lou-rouvan kädessä viuhuu piiska . "Du gehst zu Frauen? Vergiß die Peitsche nicht!" (Nietzsche 1976, 589) Menetkö naisten luo? Älä unohda ruoskaa! on Nietzschen yksi tunnetuimmista ja lainatuimmista lauseista. Mitä Nietzsche näillä sanoilla tarkoittaa?
Mielikuvana on ensinäkemältä mies, joka valmistautuu kurittamaan, alistamaan ja siten valoittamaan naisen; yli-ihminen, joka lähestyy omistajan ottein naista, tuota eteeristä, pikku oliota, jolla on aina mielessä vain helyt ja tanssi.
Kuvan kautta pääsemme muutamalla muutettavat Nietzschen jo edellä sivuttuun keskeiseen teemaan: Filosofiko ruoskii totuutta vai totuus filosofia? Filosofian suhde totuuteen Nietzschen ajattelussa on sama kuin viha-rakkaussuhteeksi tulkittu miehen suhde naiseen.
Kyseessä on hellyydestä ja ymmärryksestä riisuttu eroottinen suhde, sama kuin itse teknisesti ymmäretyssä filosofian termissä, rakkaudessa totuuteen. Rakasta totuutta kuin naista, siinä nietzscheläisen filosofian imperatiivi par exellence. Filosofin suhde totuuteen on kiihkeä, intohimoinen, piinaava ja samalla palkitseva, autuas ja antautuva.
Vain antautumalla totuudelle sen voi saavuttaa. Vai voiko? Pitäisikö totuus sittenkin ottaa? Vai voisiko filosofialla olla pitkä, harmoninen ja tyydyttävä suhde totuuteen? (Kursivoinnit ja lihavoinnit/RR)
Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin lyhyt määrittely filosofiasta taitona muodostaa, löytää ja valmistaa käsitteitä (Deleuze&Guattari 1993, 14) on kiinnostava lähtökohta filosofian tarkastelulle. Nietzschen filosofian näkeminen jännitteisenä runouden ja filosofian suhteena jättää filosofian ja runouden rajan avoimeksi ja joustavaksi.
Raja ei ole Nietzschen filosofiassa vaan siinä tavassa, jolla näemme filosofian tänään. Siksi en pidä hedelmällisenä rajausta, jossa Nietzscheä tarkastellaan vain runoilijana, jonka tuotannossa saattaa olla kiinnostavia filosofisia aspekteja, tai vain filosofina, joka esitti ajatuksensa runollisesti.
Runouden ja filosofian suhde on muutakin kuin rajalinja, vähintäänkin poimu tai ryppy, ehkäpä toisiinsa kietoutuneet jäsenet. Rinnastuksena sukupuolten välinenen eros ja filosofian totuudenrakkaus on tunnetusti aivan keskeinen jo Platonin Pidoissa. Myös rakkauden tulokset, lapset, ja kauniit ajatukset, ovat länsimaisen filosofian perusrinnastuksia (Pidot 208 e-209e). Platonilainen motiivi on myös siinä, että miehen ja naisen, filosofian ja totuuden yhtyminen, nähdään jumalallisena tapahtumana (Pidot 206 c).
Nykyiset niin sanotut klassiset totuusteoriat (korrespondenssi-, koherenssi- ja pragmaattinen totuusteoria) ovat kaukana tästä totuuskäsityksestä . Ovatko ne kaukana myös filosofian yhdestä alkuperäisestä tehtävästä?
Filosofian yhtenä erityispiirteenä pidän sen luonnetta persoonallisena luomuksena. Nykyinen filosofia on, tai sellaisena sen haluaisin olevan, omaan traditioonsa liittyvää käsitteiden ja käsitejärjestelmien, niiden historian ja nykyisyyden, etsintää, löytämistä ja uusien käsitteiden luomista suhteessa kulttuurin reaalihistorialliseen prosessiin. Näin siis saattaa olla mahdollista, että Nietzsche onkin filosofi ja silloin tiedemiehet, jotka ovat dogmaatikkoja, ovat ymmärtäneet Nietzscheä väärin. Tai myös toisin Nietzsche on runoilija, jolta turhaan on yritetetty etsiä filosofiaa.
Lopultakin, mitä on filosofia, mitä se on ollut, mitä tahdomme sen olevan? Persoonallisuus on välittäjänä yksilöllisyyden ja filosofian yleisyyden välillä. Persoonallisuus, toisin kuin yksilö, on jatkumo miehen ja naisen ääripäiden välissä, tai ehkä vielä paremmin sitä kuvaa sekoitus, jossa on piirteitä kummastakin biologisesta sukupuolesta. Entäpä jos totuus onkin persoona, eivätkö filosofit ollessaan yksilöitä, ole kohdelleet sitä yksipuolisesti, eivätkä ole löytäneet sen yhteyksiä aikaan, paikkaan ja kulttuuriseen kontekstiin.
(Lähdemateriaali löytyy tekstin linkistä - entapajos. html)
No comments:
Post a Comment