Alla oleva - kaikkein viimeisimpiin päreisiini ja koosteisiini nähden lähes vastakkaista maailmankuvaa edustava, Tietoikkunasta löytyvä - oikeustieteitä, filosofiaa ja matematiikkaa opiskelleen Novaliksen proosarunoutta esittelevä lainaus, toimikoon muistutuksena siitä, että "todellinen" kulttuuri-ihminen ei ole paitsi kolmeen kaavaan erikoistunut "putkiaivo", ei myöskään "tippaleipäaivoinen huuhaa-retorikko", jolle hyvän argumentoinnin periaatteet ovat tuntemattomia, ja joka seuraa kaikkea mahdollista vain uteliaisuuden, lörpöttelyn sekä asioitten pinnallisen ja sisällyksettömän monimielisyyden hengessä.
(Martin Heidegger, Ereignis - Martin Heidegger in English.)
Tähän yhteyteen sopii hieman selittää itseironisen blogikuvaukseni vakavampaa puolta. Kun kirjoitan, että "Olen perehtynyt kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä sujuvasti", tarkoitus on häpeilemättömän (siis itseironisen) itsekehun kautta vihjata, etten ole erikoistunut mihinkään, vaan että kirjoittamistani ja ajatteluani motivoi jonkinlainen yritys hahmottaa maailmaa ja elämää noin yleisesti.
21.7 Blogini on yhtä aikaa sekä nykyisen "yleiskatsauksettomuuden" ilmentymä että yritys sen ylittävään reflektointiin.
Tiedostan kyllä, että minua voidaan syyttää juuri siitä, mitä itse kritisoin - pinnallisesta monimielisyydestä ja jonkinlaisesta sillisalaatin, toisin sanoen: pirstaloituneen identiteetin - tarjoamisesta lukijalle, mutta paljon parempaan en ainakaan toistaiseksi pysty.
Minulla on sitäpaitsi jatkuvasti täysi tekeminen, etteivät skeptisismini ja pessimismini aja minua itseäni jossain vaiheessa "lopulliseen, henkilökohtaiseen ratkaisuun."
Tämänkaltainen "olemassaolon taistelu" on siis kirjoitusteni perimmäinen motiivi ja ehkä jopa oikeutus.
***
21.7 Kun puhutaan (tämä on Jürgen Habermasin lanseeraama termi) "uudesta yleiskatsauksettomuudesta", viitataan (tai ainakin minä teen niin!) tavalla tai toisella muun muassa läntisen arvomaailman yhä pirstoutuneempaan tilaan, jonka vastareaktioksi ilmaantuu kaikenkarvaisia, puolifasistisia liikkeitä alkaen rasistis-tyyppisestä (lähinnä amerikkalaisesta) uskonnollisesta fundamentalismista, ääriradikalisoituneesta osasta muslimeja sekä ekologisen liikkeen fanaattisimmasta siivestä.
Yleiskatsauksettomuuden syyt ovat moninaisia, mutta eräs - paradoksaalista kyllä (ja taas kerran) - niistä kytkeytyy äärimmäisen tehokkuuden vaatimukseen myös oppitutkintojen hankkimisessa. Paavo Haavikon tapaan voisi väittää, että nykyajan oppineisuuden lisääntymisen kääntöpuolena on yleisen sivistystason ja arvostelukyvyn väheneminen.
Nykyaikana oppineisuus on nimenomaan puhtaasti yhden alan spesialiteettia, jolloin tutkija keskittyy vain oman tieteenalansa metodologiaan vähät välittämättä sen yhteyksistä - taustoista tai seurauksista - muihin diskursseihin.
Toisaalta - postmoderni käsitys maailmasta on niin pluralistinen ja pirstaloitunut, että siihen mahtuvat kaikki mahdolliset tieteen ja taiteen alueet - ja jälleen kerran ilman, että yritettäisiin vakavasti etsiä diskurssien välisiä yhteyksiä tai pyrkiä niiden väliseen argumentiivisempaan kommunikaatioon.
Näin ollen maailmankuvamme ja maailmankatsomuksemme on nykyään erikoistumisen ja pluralisoitumisen myötä relativisoitunut yleiskatsauksettomaksi informaatio - ja mainossaasteeksi, jonka ytimestä löytyy nihilistinen arvotyhjiö, mutta jonka olemassaoloa ei kuitenkaan joko tiedosteta tai sitten se hyväksytään lähinnä kyynisen, psykologisen hedonismin nimissä.
"Postmoderni" koulutustrendi ei tätä ongelmaa siis ratkaise, koska koulutuksestakin on tullut jo pekkä ammattilaisurheiluun rinnastettava kilpailulaji, jossa pyritään jatkuvasti vain lisäämään tutkintojen määrää niiden yleissivistävyyden (siten myös laadun) kustannuksella.
Mihin katosikaan 1800-luvun saksalainen - yleissivistävä yliopistoperaate, joka omalta tärkeältä osaltaan nosti Saksan 1800-luvun aikana Euroopan kulttuurin johtavaksi valtioksi?
***
Järki ja kommunikaatio, Habermas: Mihin teorioista on - ja mihin ei, Jürgen Habermas, Krohn, Rawls ja Habermas, Habermas profile, Habermas (1991) Middle of Nowhere: Destruction of Reason
***
Novaliksen hymnit yölle
Novalis julkaisi proosaa ja runoutta yhdistävän 'Die Hymnen an die Nacht' teoksen Athenäum -lehdessä v. 1800. Se oli kirjoitettu Sofian kuoleman jälkeen, ja eräänlaisen kuolemanhurman hengessä - jossa olemassa olevan takaa nousee suuri ihmeellinen ei-oleva. Runoelma oli heti menestys. Kokoelma sisältää kuusi osaa, jossa yön ja päivän vaihtelu tapahtuu myös kielellisesti; proosallinen päivä vaihtuu lyyriseksi yöksi.
Teoksen nimessä 'hymni' viittaa ylistykseen ja rukoukseen, jonkin kätkeytyneen esiin kutsumiseen. Nämä päivässä näkymättömäksi vetäytyneet voimat ovat yö ja Kristus. Molempia kutsutaan vähitellen etualalle runoelman edetessä. Kristus kätkeytyy proosallisessa päivässä ja tulee esille vain lyyrisessä yössä ja kuolemassa. Yöhymneissään Novalis rinnastaa päivän proosaan ja proosallisuuteen, yön hän rinnastaa lyyrisyyteen. Proosa ja lyriikka vaihtelevat tuossa hymnissäniin, että empiirinen todellisuus törmää toiveiden ei olemassa olevaan yö-maailmaan.
Yöhymnit alkavat sanaleikillä jossa nimetään olemisen kaksi puolta: järjen valo, Die Sonne, ja kristillinen Jumalan poika, der Son; ne jakavat kaikkeuden. Hymnit eivät ole silkkaa irrationaalisuuden ylistystä kuten usein on luultu, sillä hymnit pyrkivät järjen ja järjettömyyden, näkyvän ja näkymättömän, elämän ja kuoleman tasapainoon.
PROOSAN PÄIVÄ JA EI OLEVAN YÖ
Romantikkoja on kritisoitu irrationalismista, tai vähintään yö/päivä mystiikasta jossa muodostetaan turha vastakkaisuus järjen valon ja subjektiivisen hämäryyden välille. Novaliksen tavoitetta voi kuitenkin luonnehtia yritykseksi ajatella yötä päivän taustana, ei suoraan sen vastakohtana. Hänen hymninsä eivät ole "ihmisen yöpuolen" ylistystä. Päivä on työn täyttämää proosaa, mutta yökään ei ole toimetonta vaan yössä työskentelee jokin päivää valmisteleva. Vaikka "tiedostamattoman" käsite kehiteltiin paljon myöhemmin, romantikkojen yö -metafora mahdollisti sen että Freud keksi tiedostamattoman.
Novalikselle yöhän liittyvä uni on valmistelua päivää varten. Kun päivä on välineellisen työskentelyn aikaa, niin yö sisältää toisen työskentelytavan; unessa työskentelee jokin päivää edeltävä ja päivää valmisteleva.
Sen työskentely on vapaasti virtaavaa aktiivisuutta:
"Heiliger Schlaf! Beglücke du selten nicht Der Nacht Geweihte -In diesem irrdischen." Tagwerk.
(Pyhä uni/ etkö useinkin tee onnelliseksi yön vihkimää -/ tässä harhaisessa päivätyössä.)
Sanaleikissä rinnastuu maallinen (irdisch) ja harhainen (irrdisch), sen vastapainona on yö ja pyhä uni, joka tekee raskaat päivät kevyemmiksi.
Yön aikana, unessa, jokainen palaa omaan perustaansa ja uppoaa itsensä. Temporaalisessa mielessä yö merkitsee paluuta: yön aika muodostuu jo-eletystä, ja hajonneesta kronologiasta. Ihminen voi aloittaa aamulla, koska yöllä hän on palannut alkuun. Unen metaforat ilmaisevat tätä esi-objektiivista tilaa: uni on yön tapa työskennellä sielussa. Unen aikaan sielussa vaikuttaa seikat, jotka tarvitsevat pimeyden ja unohduksen suojaa.
Yössä on myös omat tiedon muotonsa, ne operoivat aavistuksina ja vaistoina. Päivällä nämä yön tiedon muodot menettävät uskottavuutensa, mutta heti kun pimeys vie järjeltä perustan tulee tilaa tiedolle, joka toimii epävarmalla pohjalla.
Novaliksen hymneissä kutsutaan yötilaa esille päivän ja kaiken näkyvän takaa. Samalla runon perusasetelma on hyvin ontologinen. Asettaessaan havaittavan todellisuuden taustalle kaiken ei näkyvän, se käy lopulta kysymään sitä mikä antaa olemassa olevan.
Samalla kun Novalis kysyy olemassaolevaa, samalla hän kysyy mitä on olemista ennen. Yö on metafora tälle ei-olevalle, joka antaa kaiken mutta jota itseään ei voi paljastaa. Yö itse ei voi paljastua eikä tuoda itseään esille - siksi yöstä voidaan puhua vain negaatioiden kautta.
"Wie des Lebens Innerste Seele Athmet es die Riesenwelt Der rastlosen Gestirne."
(Kuin elämän/ sisäinen sielu/ sitä hengittää levottomien /tähtien jättimaailma.)
Rinnastaessaan tähtitaivaan ja hengityksen Novalis tekee yöstä primaaritilan metaforan. Tällainen yö-metaforan käsittely mahdollistaa sen, että emotionaalinen maailma esitetään eristyneen subjektin sijaan yliyksilöllisenä. Yö on tila, jossa yksilö sulautuu laajempaan tunnetilaan.
Ihmiskunnan emotionaalinen tila on ilmaistu maailman yönä. Samalla rakkaus ja suru on esitetty taustaksi työstä ja julkisesta elämästä rakentuvalle maailman päivälle. Yö on tausta jota vasten päivä voi paljastaa kuvansa, näkymätön asettuu edellytykseksi näkyvälle maailmalle. Siksi yöstä voi puhua vain negaatioiden kautta:
"Liebliche Sonne der Nacht (...) du hast die Nacht mir zum lebenverkündet - mich zum Menschen gemacht."
("Yön ihana aurinko (...) sinä olet tehnyt yön minulle eläväksi - tehnyt minut ihmiseksi.)
Tämä kaikkeuden naisellinen ja sofiamainen „musta aurinko" valaisee unet. Samalla se antaa aavistaa myös tyhjyyden, josta kaikki syntyy ja katoaa. Metafora „yön aurinko" osoittaa sen, kuinka yöstä ei voi puhua muuten kuin päivän negaationa. Samoin „yön aurinko" on oksymoron joka viittaa valon takana olevaan negatiiviseen valoon: voimaan joka on koko läsnäolevan maailman perusta, mutta ei ole itse koskaan läsnä. „Yön aurinko" on itse kätkeytymisen metafora.
"Hast auch du ein Gefallen an uns, dunkle Nacht? Was hältst du unterdeinen Mantel, das mir unsichtbar kräftig an die Seele geht?"
(Oletko sinä langennut meihin, pimeä yö? Mitä pidät viittasi alla, mikä käy sieluun minulle näkymättömänä?)
Romantikoille öinen tähtitaivas oli usein subjektiivisen maailman rikkauden metafora, sisäavaruuden tila. Samoin nuo romanttiset kuutamoyöt, ne ovat lyyrisiä sinänsä. Koska päivänvalo on proosallista valoa, niin kuutamo antaa samalle todellisuudelle salaperäisyyden verhon.
No comments:
Post a Comment