ANONYYMILLE

(Päivitys, korjaus, lisäys 15.7)

Tämä päre jatkaa Lovelacen testin "Kaikki etsivät jotakuta jota seurata"- polemiikin kommenttien kommentointia 5:25 PM 7 comments

***
Et näemmä ole lukenut edellisen kommentin tarkennettua versiota blogisivultani. Ja vaikka olisitkin lukenut, näytät ymmärtäneen ainakin ”survival of the fittest”- kritiikkini lähes pieleen.

Otetaan asiat yksi kerrallaan.

”Tuo väitteesi, että ajatuksesi voidaan myös todistaa matemaattisesti on täyttä puppua.Sen nyt tajuaa jokainen.”

En kirjoittanut mitään siitä, että näkemykseni pystytään ”todistamaan” matemaattisesti. Käytin ilmaisuja ”selvittämiseksi ja luonnistuu", eikä se merkitse samaa kuin todistaminen.
Toisaalta - kirjoitin tuon toteamuksen alunperinkin hieman provokatorisessa hengessä, mutta koska halusin hieman tarkentaa, mihin oikein viittasin, täsmensin asiaa (tämä siis näkyy vain blogiversiossani).
Tarkoitin lähinnä sitä, että jos totuus tosiaankin on määritelmäkysymys, niin miksi ihmeessä ei minunkin väittämiäni kyettäsi esittämään (mitä minä todistamisista tai kumoamisista välitän!) ainakin loogisten symbolien avulla siinä missä mitä tahansa väitteitä.

Mutta koska totuus ei (minun mielestäni) ole pelkkä määritelmäkysymys, kumosin tuon matematiikkaväitteeni itse jo heti siinä vaiheessa.

***
”Ajatellaan mitä käsite "sopivimmat" merkitsee esim. lisääntymiskyky, fyysiset ominaisuudet suhteessa ympäristöön yms. Kaikki nämä ominaisuudet ovat mitattavia ts. havaittavia. Sitten katsotaan korreloiko selviytyminen tilastollisesti näiden ominaisuuksien kanssa.”

En väitä, että kelpoisuus on jokin yksityinen ja siten täysin sattumanvaraisesti määriteltävissä oleva ominaisuus tai ominaisuuksien yhdistelmä. Väitän, että se on jonkun tietyn intressiryhmän määriteltävissä oleva ominaisuus – mikä kuitenkin johtaa loogisesti periaatteessa yhtä pluralistiseen tilanteeseen kuin, jos kelpoisuus määrittyisi yksityisten egojen kautta.

Miksi esim. ihmisotuksen parinmuodostuksessa on liki mahdotonta löytää empiirisesti selvästi määriteltyjä ominaisuuksia, joiden perusteella miehet rakastuvat tiettyihin naisiin ja päinvastoin?
Jos tällaisia, ihan aitoja ja mitattavissa olevia ominaisuuksia, todella olisi olemassa, niin luulenpa, että naimamarkkinoilla virtaisi päivittäin enemmän verta kuin Unionikuningas Kristian II:n järjestämässä Tukholman verilöylyssä vuonna 1520, sillä hirveä sotahan siitä seuraa, kun sopivimmat/kelpoisimmat miehet/urokset taistelevat kaikkein kelpoisimmasta/sopivimmasta naisesta/naaraasta.

Toki jo kautta historian on viehättävimmistä naaraista käyty sotia (esimerkkinä vaikkapa puolimyyttinen Troijan Helena, kts. Troijan sota), mutta jos todella olisi – ihan oikeasti ja todellisesti – olemassa aito ja samalla tietysti HARVINAINEN ominaisuus, joka tekee naisesta sellaisen, jota KAIKKI miehet ehdottomasti haluavat, kauhistelen tästä ominaisuudesta aiheutuvia seurauksia.
Mutta ei voi olla vain yhtä attraktiivista ominaisuutta, joka ratkaisisi parivalinnassa eniten – ja vaikka ”se oikea” tuntuisi löytyneenkin, mikään ei takaa tunteen jatkuvuutta (toisin sanoen näitten attraktiivisten ominaisuuksien vetovoimaa) läpi elämän - Web määritykset: attractive.

En siis usko ”tieteellisten” (ikäänkuin tässä maailmassa ei olisi yhtä paljon roskatiedettä kuin roskakirjallisuuttakin!) sosiobiologien lailla, että kelpoisuuden määritelmä olisi noin vain yksiselitteinen juttu. Sitäpaitsi se tehdään oppineen mutta kovin suppean ryhmän toimesta.
Tiedeyhteisöhän on eräänlainen ”heimon laillistettujen poppamiesten kerho”, joka päättää, miten asioita, määritelmiä ja käsitteitä tulee tieteellisesti (eli korkeimman auktoriteetin taholta) selittää ja jopa ymmärtää.

Tässä kohtaa en malta vaihteeksi olla siteeraamatta Erno Paasilinnaa (YLE Arkki) , kun häneltä aikoinaan eräässä televisiohaastattelussa epäsuorasti kysyttiin, että eikö tieteenteon ylin auktoriteetti – tiedeyhteisökin – suhtautunut hänen hyvät arvostelut saaneeseen henkilöhistoriaansa varsin hyvin - JÄMSÄ - Erno Paasilinna: Rohkeus.
Paasilinnan vastaus ylittää jopa Valistuksen ruumiillistuman – ironian mestarin, Voltairen, ilkeilyt: "Mikä saatanan tiedeyhteisö? Tavallisia ihmisiä..."

Asiaan. Jos nyt kuitenkin pääsemme ”tieteelliseen yksimielisyyteen” kelpoisuuskäsitteen määritelmästä, mitä en välttämättä epäile, vaikka poppamiehilläkin on koulukuntariitansa, niin ainakin siinä kohtaa, jossa ryhdymme tsekkaamaan ”korreloiko selviytyminen tilastollisesti näiden ominaisuuksien kanssa”, alkavat vaikeudet kasautua eteemme.

Kun kalkyloitujen määreiden kanssa puuhataan, saadaan varmaan aikaiseksi tilastoja, joita voidaan vertailla. Mutta tässä on nyt tulkinnallisesti kaksi hieman eri perspektiivistä – mikäli tämä termi sopii – ilmenevää asiaa.
Selviytymisen ja ominaisuuksien välille tietysti löydetään korrelaatioita, jotka on tilastollisesti laskettavissa. Toinen "perspektiivi" on sitten itse metodin pätevyyteen liittyvä ongelma.
Ilmaiseeko/mittaako kukin korrelaatio juuri sitä, mitä sillä halutaan ilmaista/mitata? Korrelaatio voi siis hyvinkin olla matemaattisesti reliabili/luotettava, mutta onko se validi/pätevä, eli mittaako/ilmaiseeko/kuvaako se juuri sitä, mitä sen on tarkoitus indikoida - tässä: tietyn ominaisuuden ja sen avulla selviämisen kvantitatiivista suhdetta?

Voidaan ensinnäkin kysyä, että jos koe/mittaus strukturoidaan etukäteen niin tarkasti, että kaikki (mikä tietysti on lähes mahdoton tehtävä paitsi ehkä laboratorio-olosuhteissa) kokeen muuttujat määritellään yhtä tarkasti kuin vaikkapa tasasivuinen kolmio, niin miksi sellainen koe yleensä tehdään, koska sehän on valmis jo ennenkuin sitä on edes alettu kokeilla? (Web määritykset: structure)

Jos tällaisen kokeen tekijä on tarpeeksi tarkka, hän voi aivan hyvin tyytyä matemaattisen tarkkoihin esimäärityksiinsä, koska vastaus on annettu jo niissä. Mutta jos hän on epätarkka ja ryhtyy kuitenkin tekemään koetta, saattaa hyvinkin käydä niin että havainnot osoittavat hänen määrityksensä olleen niin sanotusti perseestä!

Tietysti tämä on pelkkä yksinkertaistus, mutta antaa osviittaa siitä, mikä tilastojen tulkinnassa on niin perin problemaattista.
Miten me voimme matemaattisesti päätellä korreloivatko jokin ominaisuus ja siitä – eikä ainoastaan yhdenlaisissa olosuhteissa! – saatu hyöty negatiivisesti vai positiivisesti. Toki tämä on osoitettavissa varsinkin, jos koe on hyvin strukturoitu, mutta silloin piilee aina tuo edellä kuvattu tautologian vaara, koska koe oli jo alunperinkin valmiiksi konstruoitu eli muuttujiin vaikuttavat tekijät viimeistä piirua myöten kontrolloitu.

15.7 Tällöin itse empiirinen testaus on yhtä tyhjän kanssa. Koe on pelkkä analyyttinen tautologia. Se on kaikin tavoin pätevä, mutta mitään empiirisesti uutta tietoa se ei anna; – kokeen tekijän omat hypoteesit toki "verifioituvat."
(Lainausmerkit siksi, että tällaisen kokeen tiedollinen arvo on samaa laatua kuin analyyttinen lause: kaikki poikamiehet ovat naimattomia. Lause on 100%:en varmasti tosi, mutta se ei anna mitään uutta tietoa asiasta.)

Jos nyt positiivinen ja negatiivinen korrelaatio ovatkin (ainakin tarpeeksi rajatun mittauksen kyseessä ollen) selvitettävissä oleva asia, niin kaikkein vaikeinta lienee kausaliteetin osoittaminen; – tässä: sen seikan, että tietystä ominaisuudesta aina ja välttämättä seuraa selviäminen tietyissä olosuhteissa.
Tämäkin toki voidaan osoittaa, mutta koska olosuhteet vaihtelevat eli muuttujien määrä ei ole kontrolloitavissa, kausaalisuuden aste jää usein vähintäinkin epämääräiseksi.
Täysin kontrolloidut laboratorio-kokeet ovat asia erikseen, mutta niiden uskottavuusongelmistahan jo edellä mainitsin. Sitäpaitsi ne eivät milloinkaan kuvaa tosiasiallisia olosuhteita (ainakaan ihmisyhteisöissä) kuin hyvin rajoitetusti, mikä jo sinänsä tekee niiden tulokset kyseenalaisiksi.

Lopputulemaksi saadaan se, että tiedeyhteisössä sitten siunataan tai hylätään kokeen lopputulkinta, joka on aina luku sinänsä.

Yhteenvedossa tulkinnallinen retoriikkaa ja tilastot ovat yleensä aivan merkillisellä tavalla sopusoinnussa – ellei sitten tutkija joudu - välttääkseen naurunalaisuutta ja halveksuntaa – myöntämään, että tutkimushypoteesi osoittautui vääräksi. Mutta tuloshan se on sekin! Eikä suinkaan mikään hyödytön tulos...

Kaikki edellinen tieto on saatavissa jonkun yhteiskuntatieteen metodogian sekä tilastotieteen perus-ja aineopintojen kursseilta.

***
"Kyllä minäkin olen Wittgensteinini lukenut. Mitä hän on oikeasti "osoittanut" on se, että esim. yksityisen kielen sanat eivät tarkoita mitään (privaattikielen mahdottomuus). Silloin sinun ajatuksesi että käsite "sopivimmat" edustaisi jotain yksityistä mieltymystä, on täysin L.W:n vastainen."

Olen jo edellä suurimmaksi osaksi vastannut väittämääsi, jonka mukaan ajattelen, sopivimpien/kelpoisimpien muka edustavan jotain yksityistä mieltymystä eikä tieteellisesti määriteltyä ominaisuutta/ominaisuusjoukkoa.

Totta kyllä – Wittgenstein vastusti – ja perustellusti – yksityisen kielen periaatetta koko ikänsä. Kieli ei koskaan voi olla ikäänkuin yksinpuhelua, ellei sitten kyseessä ole skitsofreenikon puhe. Ja silloinkin – puheella on jokin yleisempi merkitys, jota me muut emme välttämättä ymmärrä, ellemme sitten ole (muka) erityisen harjaantuneet tulkitsemaan tätä kielenkäyttöä (kuten psykiatri?).
Ja vaikkei tuota puhetta kukaan pystyisi tulkitsemaankaan, niin sillä täytyy – Wittgensteinin logiikan mukaan – olla merkitystä puhujalle itselleen, eli että hän kommunikoi tuo kielen avulla - ainakin itsensä kanssa.
Mutta kyseessä ei siis silloinkaan ole yksityinen kieli tässä – toki sangen spekulatiivisessa – mielessäkään.

Testataanpa hieman Ludwig Wittgenstein - ymmärrystäsi.

W. kirjoittaa aivan Tractatus Logico-Philosophicus-kirjansa loppupuolella jotenkin tähän tapaan, että kun hän on nyt päässyt siihen, missä väittämiensä mukaan olettaa olevansa, hänen pitää vielä vain potkaista altaan tikapuut, joita kiipeämällä on näihin ”objektiivisiin” korkeuksiin päässyt (todella vapaa siteeraus).
Itse asiassa tällä (antiikin skeptikko Sextus Empiricukselta editoidulla) kommentilla koko Tractatus kaatuu kuin mikä tahansa tietokoneohjelma. W. sen kyllä tässä aforismissaan oivalsi – joitain vuosia teoksen jukaisemisen jälkeen tosin hieman selkeämmin.

W. alkoi pitää Tractatuksen peruslähtökohtaa – vakkei suinkaan sen filosofointitapaa – mielettömänä hyläten kuvateorian (kieli on aina perimmältään kuvakieltä) ja ostensiivisuuden periaatteen (sanojen merkitykset opitaan niitä osoittamalla –” katso tuossa: pallo – pyöreä ja kimmoisa”).

Tractatuksen käsitys kielestä oli – yllätys yllätys – täysin solipsistinen eli yksityinen. Tähän oivallukseen W. viitannee todetessaan, että vasta kun hän on potkaissut tikapuut altaan, hän voi väittää olevansa siellä, mihin pyrki.
Mutta juuri nuo tikapuut mahdollistivat hänen tiensä. Potkaista ne alas ja väittää kuin The Cream Howlin' Wolfin biisissä: I am Sitting On Top Of the World, oli vähintäinkin suuruudenhullua ja metafyysistä objektivismia yhdistyneenä skitsofreeniseen sopisismiin! Sitäpaitsi W:hän väitti ratkaisseensa Tractatuksessa kaikki filosofian perimmäiset ongelmat...

Mutta W. oli varsin luova ja kirjoittajana tuottelias tyyppi (vaikkei eläessään julkaissut kuin Tractatuksen). Niinpä hän tuli (”uudelleen”) järkiinsä ja mullisti filosofisen kentän keskustelunaiheet jo toistamiseen Philosophical Investigations teoksellaan, joka ilmestyi postuumisti 1953).
Sen peruslähtökohtana voi pitää ajatusta, jonka mukaan ei ole olemassa vain yhtä ja ainoaa objektiivista tieteen (havainto-)kieltä, joka toimisi kaiken kielenkäyttömme perusparadigmana.

Eräs loogisen empirismin vaikuttavimmista hahmoista - Rudolf Carnap toisti Tractatuksen kielikäsityksen täysin yltiöpäisellä toteamuksellaan, jonka mukaan " filosofia on (”vain”/RR) tieteen kielen looginen syntaksi.”

Tämän käsityksen Wittgenstein siis myöhemmin hylkäsi. Hänen mukaansa arkikieli suoriutuu omassa kontekstissaan eli kielipelissään tehtävästään yhtä hyvin kuin mikä tahansa muu kielenkäyttö jossain muussa kielipelissä.
Filosofia ei ollut hänelle mitään (luonnon-)tiedettä vaan käsitteiden merkitysten analyysia, ja nuo merkitykset määräytyivät kielen käyttötradition eli sen elämänmuodon perusteella, jota kieli ilmensi.

Ongelmaksi tässä pluralismissa jää edelleen loogisesti solipsistis-tyyppinen ongelma: miten eri kielipelit pystyvät kommunikoimaan keskenään, mikäli niiltä puuttuu perustava yhteinen käyttöparadigma?
W. yritti ratkaista tätä ongelmaa lähinnä käsitteitten perheyhtäläisyyden avulla. Käsitteiden perheyhtäläisyyttä hän selventää niin, että kieli on kuin hamppuköysi, joka koostuu lukemattomista toisiinsa limittäytyvistä, pienistä säikeistä. Eli vaikka yksikään säie ei ole yhtä pitkä kuin köysi, niin kieli silti on tällainen hamppuköyteen verrattava punos, joka liittää toisiinsa kaukaisiakin säikeitä – siis käsitteitä ja määritelmiä.

Tämä tulkinta kielestä näyttäisi toimivan ainakin vertauskuvan tasolla pluralismia (ja siten solipsismia) ehkäisevänä ratkaisuna, mutta käytänössä asia on hieman toisin.

Jos kielipelit ovat itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia kuten W. tähdentää, niin pelkästään käsitteitten perheyhtäläisyyskään ei voi toimia joustavasti kuin saman kielipelin sisällä, traditiona, joka yhdistää eri aikakausien ja eri ihmisryhmien käsitykset toisiinsa.
Mutta onko perheyhtäläisyydestä täysin erilaisten kielipelien, elämänmuotojen tai – kuten nykyajan muotitermi kuuluu - diskurssien - yhdistäjäksi?

Niin sanottu postmodernismi on ottanut tähän pluralismiin varsin skeptisen ja pessimistisen kannan – esim. Jean-François Lyotard.
Jürgen Habermas sen sijaan on pyrkinyt luomaan teorian, jonka puitteissa taattaisiin sekä eri intressiryhmien autonomia että niiden keskinäinen kommunikoivuus.
Miten vain – Wittgensteinin analyyttinen filosofointitapa ei anna meille mitään perheyhtäläisyyttä konkreettisempaa esimerkkiä, joka voisi toimia eri diskursseja yhdistävänä tekijänä.

Mutta toki sen verran on varmaa, ettei W. pitänyt yksityistä kieltä lainkaan mahdollisena. Ja kuten väitin – kuitenkin sen mahdollisuus piilee jatkuvasti – varsinkin Tractatuksen objektivistis-solipsistisessa metafysiikassa – koko hänen tuotantonsa loppuun saakka.

Onpa tämä W:n filosofian ja persoonallisen luonteenlaadun välillä vallitseva yhtenevyys viety jopa niin pitkälle, että hänen on katsottu ”oireilleen” lievästi kuten autismiin taipuvat ihmiset. Asperger Syndrome: What Is It?, neurodiversity.com ludwig wittgenstein.

***
"Tietysti maasta käsin nähtynä, aurinko näyttää myös voivan kiertää maata, mutta ei havainto auringosta myöskään ilmaise, ettei maa kierrä aurinkoa. Mutta ilmeisesti sinun mielestäsi mikä tahansa havainto voitaisiin tulkita myös niin, että siitä seuraa jotain, minkä havainto selvästi sulkee pois."

Miten vain haluat. Et nähtävästi ajattele tätä asiaa nenääsi pitemmälle. Joten lycka till...noilla ajatuksilla ei vielä pitkälle pötkitä ainakaan filosofiassa...