Kirjoitettu kommentiksi ANDROGYYNIHULLUMIEHEN blogijutun Filosofisia sekaannuksia 24.7 kommentteihin (tekstiä on muokattu ja täydennetty 5.8, mm. linkkilisäyksiä).
***
Kummallista kyllä - näissä kommenteissa ei ole puututtu eksplisiittisesti eräisiin aivan välttämättömiin, periaatteellisiin moraalifilosofian kysymyksiin.
Ensimmäiseksi tulee mieleen moraalifilosofian perimmäinen teoreettinen kysymys: perustuuko moraali 1) tahtoon (esim. motivaatioon), 2) emootioihin (tunnekokemuksiin) vai onko se 3) kognitiivista (argumentoitavaa tietoa)?
28.7 (Tahdon ja tunteen erottaminen toisistaan on pitkälti määritelmäkysymys).
1) Jos arviointiperusteena on arvojen ohjeellisuus voidaan kysyä: 1) onko etiikka deskriptiivistä (pelkästään kuvailevaa) vai 2) normatiivista (ohjeita ja sääntöjä antavaa).
2) Jos arviointiperusteena on arvojen määrääjä kysymme: 1) onko moraali autonomista (yksilön itsensä päätettävissä) vai 2) heteronomista (ulkopuolelta määrättyä ja ohjattua - Jumala tai yksi yhteisöllinen auktoriteetti)?
Seuraavassa jaottelu, joka lähtee TEKIJÄSTÄ, etenee TEKOON ja päätyy teon TULOKSEEN.
MIELIALAETIIKKA:
Arviointi kohdistuu tekijän tahtoon, hänen motiiveihinsa.
Miksi toimin niin kuin toimin?
VELVOLLISUUSETIIKKA:
Arviointi kohdistuu itse tekoon.
Mitä teen?
Velvollisuusetiikka voidaan jakaa:
1.KASUISTINEN ETIIKKA: - On olemassa kattava sääntökokoelma, mitä saa ja ei saa tehdä.
2.TILANNE-ETIIKKA: - Yleisten periaatteiden soveltaminen
oman harkinnan varassa.
SEURAAMUSETIIKKA:
Arviointi kohdistuu itse teon seurauksiin.
Miten käy?
***
Tsekatkaa seuraavat linkit, joihin edelliset jaottelut perustuvat.
Etiikka ja moraali
Etiikan järjestelmiä
Etiikan luokittelua
Etiikan klassinen ongelma
5.8
Moraalifilosofian historiasta
***
Saivartelu David Humen giljotiinin ympärillä on fataalia: se katkaisee päättelyn ohessa myös kaiken muun järkevän keskustelun aiheesta, eli ei johda oikeastaan yhtään mihinkään.
Kuten Hume itsekin oivalsi (Humehan lopetti filosofoinnin vuosiksi näitten päätelmiensä "säikäyttämänä"), hänen lakinsa (tai giljotiininsa) joko lamauttaa kaiken toiminnan tai päästää äärimmäisen anarkismin valloilleen.
Humen giljotiinin johdonmukainen käytännön seuraus on siis relativismi. Päädymme Humen pelastusveneneen dilemmaan, jota ei ratkaista argumentiivisesti vaan "prima facie", väkivaltaisen itsesäilytysperiaatteen pohjalta.
Silloin ei analysoida loogisesti vaan yritetään saada ylimääräiset pois veneestä - ellei sitten satu itse olemaan uhrautuvaa lajia!
Edellinen on tietysti aivan äärimmäinen esimerkki, mutta väitän, että relativismin äärimmäiset seuraukset sekä loogisesti että käytännössä johtavat tämän kaltaiseen motivaatioon ja käytökseen missä tahansa tilanteessa.
Toiset ihmiset koetaan vain joko kilpailijoiksi tai uhkaksi - siis välineiksi - ei itsetarkoitukselliseksi - minun itseni kaltaiseksi moraalisubjekteiksi.
Ja jos moraalia ylipäätään on olemassa, tällainen kognitiivinen emootio tai vaisto" ihmiselle täytyy lähimmäisistään kehittyä ennekuin hänestä itsestäänkään voi puhua moraalisubjektina.
Onko tällaista "vaistoa" tai hyvettä olemassa (en vetoa nyt Kantin "yliluonnolliseen/ylirationaaliseen" deontologiaan)?
Vastaan, että on - riippumatta Humen guiljotiin loogisesta (ei siis käytännöllisestä pätevyydestä, koska sitä sillä ei ole) pätevyydestä.
Paras väittely aiheesta lienee käyty Alasdair MacIntyren (esim. ("After Virtue") (suom. "Hyveiden jäljillä, 2004" ja Whose Justice? Whose Rationality?) ja Charles Taylorin (esim. Sources of the Self ja The Ethics of Authenticity, suom. Autenttisuuden etiikka, 1995) kesken.
Molemmat herrat ovat pitkälti samoilla linjoilla. Kumpaakin on tituteerattu kommunitareiksi, mutta kumpikin myös kieltää asian.
MacIntyre painottaa hyveiden (ja siten arvojen) lähtökohtana traditioita ja roolimalleja moraalin perustana, Taylor sen sijaan pitää moraalia eräänlaisena gut-reaction-tyyppisenä - lähes "sisäelimellisenä"samastumisena toisen ihmisen kärsimyksiin (eli Taylor siis olisi lähempänä tuota "kognitiivinen vaisto" määritystäni.
MacIntyrella ihmiset (ja siten myös moraali) ovat lähinnä vain yhteisönsä tuotteita. Herää kysymys, missä määrin tällainen moraalikäsitys on "sukua" behaviorismille ja Jean-Paul Sartren situationalismille (situational ethics), joita se nimenomaan yrittää vastustaa.
Pluralismilta eivät tosin kummatkaan kannat voi välttyä. Se on niiden - kuten kaiken moraalin - kohtalokkain ongelma.
***
Etiikka - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Wikipedia:WikiProject Moral Philosophy
Ethics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Virtue Ethics
Hyve-etiikka - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Agricola: kirja-arvostelut: Hyveiden risteilevät jäljet
Nimetön1 (arviointi Autenttisuuden etiikasta)
Taylor Resources Page (erinomainen sivusto, paljon tekstejä)
Virtue Ethics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Virtue ethics - Wikipedia, the free encyclopedia
David Hume - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Jean-Paul Sartre - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
2 comments:
Rauno Räsäselle
- Ei Humen giljotiini mitään katkaise. Väitän (arvolause), että selvennys tieteellisten ja filosofisten väittämien välillä on tarpeellinen.
Ei arvojen ei-tieteellisyys tee niistä vähemmän merkittäviä. Mitä tulee itsesäilytykseen, se lienee useimpien ihmisten lähtökohta. Se on ns. luonnollista moraalia (jos "moraali"-sana on tässä järkevä).
Se, että itsesäilytystä laajennetaan oman itsensä ulkopuolelle lienee myös luonnollista (ja väitän, että hyvä asia myös).
Taylorin ja MacIntyren väittelyä paremmin tuntematta, Taylorin gut-reaction vaikuttaisi ainakin nyt uskottavammalta. Joskus aiemmin kommentoin Frans de Waalin näkemyksiä, siitä että moraalin alkuperä on ihmisten lisäksi jo simpansseilla. Väitän, että hänellä on hyviä perusteita (aiheesta tarkemmin de Waalin teoksessa Hyväluontoinen).
Mutta jälleen: se, että moraali ehkä näyttää olevan hyvin yhteismitallinen geenin itsekkyys -teorian kanssa ei tee siitä vähemmän merkittävää. Tämä ei tarkoita sitä, että moraalin (minun tai muiden) tulisi seurata Edward o. Wilsonin tai Richard Dawkinsin ("niin tuleekin olla") jalanjälkiä. Vaan, vaikka faktat eivät sisällä arvovelvoitetta, on tiettyjen faktojen tietäminen hyvä asia (arvoväite).
Mutta vielä Humesta: Arvoväittelyhän vasta alkaa Humen giljotiinin osoittamista tosiasioista.
terveisin,
Savant alias Androgyynihullumies
(alunperin kommenttini omassa "kommenttilootassani", syystä ja toisesta kommenttini nyt ei keskittynyt itse moraalifilosofiaan juuri lainkaan)
Vai ei katkaise. Kyllä se katkaisee, mutta muuten olet aivan oikeassa.
Käsitteitten merkitysanalyysi on aina paikallaan ellei välttämätöntä, ja juuri Humen lain (metodologinen) tunnustaminen on arvojen ja tosiasioitten erottelun perustana modernissa, analyyttisessa filosofiassa.
Olennainen väittämäni kuitenkin on, ettei arvoja voi 100%sti erottaa tosiasioista vaan ne tavalla tai toisella päätellään tosiasioiksi "kanonisoiduista itsestäänselvyyksistä", joita ovat sekä arkielämän uskomukset että yleisesti tunnustetut tieteelliset faktat.
Tämä prosessi - väittää Hume - ei kuitenkaan ole tehtävissä loogisesti pätevällä tavalla.
Me emme havaitse mitään sellaista lainalaisuutta kuin kausaliteetti, me vain oletamme sen enemmän tai vähemmän hypoteettisesti ja probalilistisesti.
Olemme "tottuneet" syy-yhteyksiin, sillä kun jotain tapahtuu, siihen yleensä tarvitaan tekijä.
Mutta tämä on kieliopillista antropomorfismia ja metonyymista päättelyä kuten Nietzschekin totesi ("Epäjumalten hämärä").
Mutta arvot eivät tietenkään ole vähemmän merkittäviä kuin tosiasiat, koska moinen erottelu ei siis praktisen järjen mukaan ole edes mahdollista.
***
Humen opetus on paitsi analyyttis-metodologinen myös siinä, että mikäli me toimimme aina hänen lakinsa mukaisesti (kuten itse asiassa sekä Tractatuksen Wittgenstein että loogiset empiristit idalistisimmillaan - G. E. Mooresta nyt puhumattakaan), ajaudumme varsin merkilliseen tilanteeseen.
Siinä filosofisessa situaatiossa, jossa Humen giljotiinia pidetään jopa "ontologisena" faktana, me emme enää pysty erottamaan objektivismia ja solipsismia toisistaan.
Juuri tätä nuori Hume mielestäni kauhistui, kun hän lopetti filosofoinnin vuosiksi (osin toki myös esikoisteoksensa (1739) vähäisen menestyksen takia) ja siirtyi lopulta kirjoittamaan monumentaalista Englannin historiaansa (1754-62).
Hume ilmeisesti ajatteli, että äärimmäinen, looginen skeptisimi on jonkilainen henkisen tasapainottomuuden tila.
Tämän tosin osoitti jo Humen arvostama antiikin skeptikko Pyrrhon, jonka hänen oppilaansa pelastivat muun muassa jäämästä hevoskärryjen alle, koska P. ei voinut olla täysin varma, että mitään hevosia ja kärryjä ylipäätään oli tulossa.
Oppilaat joka tapauksessa raahasivat hänet tien sivuun.
Johdonmukainen skeptikko ei voi luottaa yhteenkään havaintoonsa tai havainnosta tehtyyn päätelmäänsä. (Analyyttiset totuudet ovat sitten asia erikseen, mutta nehän eivät ole havaintosidonnaisia).
Ymmärtääkseni Pyrrhonin tarkoituksena oli kuitenkin osoittaa, miten mieletön tuollainen asenne käytännössä lopulta on.
***
Luultavasti palaan asiaan blogissani.
Post a Comment