Vale-siittiö Finnsanity fantasia-matkalla myyttiseen matriarkaattiin

Olemassoloomme sisäänkoodattu taistelu alkaa tästä. Oikeat siittiöt oikean munasolun kimpussa. Vain yksi siimahäntä onnistuu aikeissaan ja voittaa jättipotin, mikäli tulevaa tragediaa [uutta ihmistä] nyt ylipäätään voi sanoa menestystarinaksi. Ilman jääneet kilpakumppanit sen sijaan kipataan WC-pönttöön, mutta se ei ole tragedia vaan luonnonvalintaa.
*
Kirjoitettu Arhi Kuittisen Finnsanity-blogin päreeseen Kupliva homofobia ja suomalainen häpeäkulttuuri.
*
Hutaistenkin luettuna tekstisi huokuu jälleen kerran insestistä haikailua takaisin matriarkaalisen Äiti-maan kohtuun. Se on toki luonnollista, sillä vitusta me olemme syntyneet ja vittuun haluamme takaisin palata.

Mentaalinen projektisi ei kuitenkaan ole pelkkä seksi-fantasia vaan yhtä megalomaaninen kuin epärealistinenkin.

Niinpä [analogisesti ajatellen] oikoksen [yksityisen] pitäisi sinun logiikallasi muuttua polikseksi [julkiseksi] ja päinvastoin [paluu aikaan ennen kristinuskoa?], vaikka itse asiassa seurauksena on kaoottinen anarko-kommu(u)nismi], mutta aikaa ei voi kääntää taaksepäin - paitsi tietenkin regressiivisissä ja hörhö-gnostilaisissa utopioissa.

Et kuitenkaan näytä lainkaan ymmärtäneen paria seikkaa hehkuttaessasi naisten 'pakanallista' tasa-arvoa [mitä se on?] ja lähes 'mainaadis-seireenistä' vapautumista [katu- ym.- huoraamista vai?] ja syljeskellessäsi muka rasistis-homofobisen ja dementoituneen äijä-kirkon seinille.

Ensinnäkin - naisen ontologinen asema [lihallisen ja katoavan materian synnyttäjänä] oli/on gnostilaisuudessa ['henki-teknologiassa'] paljon vähäisempi kuin miehen. Gnostilaisuus [joka on loputon ja sekava henki-myyttien sotku] hyväksyy naisen vain, jos tämä androgyynisesti kieltää oman sukupuolensa ja sukupuolisuutensa, mutta ei ekstaattista [ek-stasis] seksuaalisuuttaan, minkä seurauksena naisesta tulee yleinen jakorasia eli kiertopalkinto ['vapaa' huora].

Toisekseen - arkaais-primitiivissä kulttuureissa naisten ja lasten asema ei juridisesti eronnut orjuudesta, jos sitä vertaa tähän päivään [kristinusko aloitti hitaan mutta perustavan muutoksen kohti kaikenlaisen orjuuden poistamista].

Kalevala-tekstit ovat metsästys- ja kalastus- sekä maanviljelyskulttuurin väliseen murrosaikaan sijoittuvaa myyttistä puhetta tai ainakin ne loppuvat tuohon murrokseen [Väinämöisen lähtö, kristinuskon tulo paikallista maanviljelyskulttuuria organisoivaksi uskonto-instituutioksi], jossa siis kuvataan reaalitodellisuutta myytin kontekstissa.

Silti mahdollisimman aito historiallinen kuvaus 'Kalevalan kankahista' paljastaisi meille myyttiäkin vielä karumman, raaemman ja miesvaltaisemman maailman, jossa nainen oli pelkkä kauppatavara, josta miehet taistelivat keskenään verissäpäin kuin kiimaiset elukat [onkohan mikään muuttunut näissä asioissa miesten kohdalla?].

Modernisaation ja tasa-arvoistumisen myötä nainen on kuitenkin saanut täyden sananvallan myös avioliittoasioissa [mikä tosin ilmenee paradoksaalisesti etenkin siinä, että nykyään solmitaan pikemminkin avioeroja kuin avioliittoja].

Joten mistä ihmeen menneisyyden matriarkaalisesta ihmemaasta sinä oikein höpiset? Ei sellaista ole ollut olemassa muualla kuin myytin todellisuudessa ja omissa fantasioissasi. Herää jo insestisestä unestasi ja katso maailmaa etkä vain vittua silmästä silmään. Ole mies, äläkä mikään ressentimenttisesti kitisevä äärifeministinen vale-siittiö.
*
[todennäköisesti sivuan tätä teemaa myös seuraavassa päreessä]
*
http://finnsanity.blogspot.com/2011/11/oinonen-tanssivat-homot.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Oikos
http://en.wikipedia.org/wiki/Polis
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gnostilaisuus
http://vksempireofdirt.com/?p=420

Pakanallisen culturan synty: maata varjostava tammi [oikukas luonnonvoima sekä jumalan että pahuuden ilmentymänä] kaadetaan, mutta kevätkäköselle [eläimistö] sentään jätetään kukuntapuu [rauhoitusalue]

Väinämöisen kauhea tammi, joka pitää kaataa ihmisen toimia estämästä ja häiritsemästä. Kyseessä on jäänne pakanallisen maailman kahlitsemattomasta, oikukkaasta ja siten hallitsemattomasta luonnonvoimasta - jumalan ja pahuuden hybridistä.
*
KALEVALA

Toinen runo

Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle
saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan.

Viipyi siitä vuotta monta, aina eellehen eleli
saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa.

Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi:
kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän?

Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen,
sep' on maita kylvämähän, toukoja tihittämähän!

Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.

Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.

Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhke'ille,
tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville,
katajat karuille maille, tammet virran vieremille.

Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan.
Kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät.
Nousi koivupuut noroilla, lepät mailla leyhke'illä,
tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla,
katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä he'elmä.

Vaka vanha Väinämöinen kävi tuota katsomahan
Sampsan siemenen aloa, Pellervoisen kylvämiä.
Näki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.

Heitti herjan valloillensa, olevillen onnillensa;
vuotti vielä yötä kolme, saman verran päiviäki.

Kävi siitä katsomahan viikon päästä viimeistäki:
ei ole tammi kasvanunna, juurtununna puu Jumalan.

Niin näkevi neljä neittä, viisi veen on morsianta.
Ne oli nurmen niitännässä, kastekorren katkonnassa

nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen;
mink' on niitti, sen haravoi, kaikki karhille veteli.

Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni.
Tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen;
ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyetteli.

Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen
terho,josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi;
nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.

Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi:
piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.

Silloin vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata?
Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia
ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.

Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata,
joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa.

Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave äiti, kantajani, luonnotar, ylentäjäni!
Laitapa ve'en väkeä veessä on väkeä paljo
tämä tammi taittamahan, puu paha hävittämähän
eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen!"

Nousipa merestä miesi, uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.

Vaski- oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,
askikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen, terä kynnen korkeuinen.

Vaka vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:
on miesi näkemiänsä, uros silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen!

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Mi sinä olet miehiäsi, ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi!"

Sanoi pikku mies merestä, uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen väkeä.
Tulin tammen taittamahan, puun murskan
murentamahan."

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu, eipä luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi."

Sai toki sanoneheksi; katsahtavi vielä kerran:
näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana;
syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta,
puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta.

Hivelevi kirvestänsä, tahkaisi tasatereä
kuutehen kovasimehen, seitsemähän sieran päähän.

Astua lykyttelevi, käyä kulleroittelevi
lave'illa lahkehilla, leve'illä liehuimilla.
Astui kerran keikahutti hienoiselle hietikolle,
astui toisen torkahutti maalle maksankarvaiselle,
kolmannenki koikahutti juurelle tulisen tammen.

Iski puuta kirvehellä, tarpaisi tasaterällä.
Iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti;
tuli tuiski kirvehestä, panu tammesta pakeni:
tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita.

Niin kerralla kolmannella jopa taisi tammen kaata,
ruhtoa rutimoraian, satalatvan lasketella.
Tyven työnnytti itähän, latvan laski luotehesen,
lehvät suurehen suvehen, oksat puolin pohjosehen.

Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen;
kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.
Mi oli lastuja pirannut, pälähellyt pälkäreitä
selvälle meren selälle, lake'ille lainehille,
noita tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli
venosina veen selällä, laivasina lainehilla.

Kantoi tuuli Pohjolahan. Pohjan piika pikkarainen
huntujahan huuhtelevi, virutteli vaattehia
rannalla vesikivellä pitkän niemyen nenässä.

Näki lastun lainehilla; tuon kokosi konttihinsa,
kantoi kontilla kotihin, pitkäkielellä piha'an,
tehä noian nuoliansa, ampujan asehiansa.

Kun oli tammi taittununna, kaatununna puu katala,
pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan,
pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.

Siit' alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella,
lehtipuuhun, ruohomaahan, linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan.

Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kultaiset keolle;
ruohot kasvoi kaikenlaiset, monenmuotoiset sikesi.
Ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta.

Siitä vanha Väinämöinen astuvi, ajattelevi
rannalla selän sinisen, ve'en vankan vieremillä.
Löyti kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä
rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä;
kätki nää'än nahkasehen, koipehen kesäoravan.

Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.

Tirskuipa tiainen puusta: "Eipä nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta."

Vaka vanha Väinämöinen teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat; yhen jätti koivahaisen
lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi.

Lenti kokko halki taivon, lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan: "Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?"

Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty:
lintujen lepeämiksi, kokon ilman istumiksi."

Sanoi kokko, ilman lintu: "Hyvinpä sinäki laait:
heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi, itselleni istumiksi."

Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli.

Siitä vanha Väinämöinen otti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä yhen nää'än nahkasesta,
koivesta kesäoravan, kesäkärpän kämmenestä.

Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.

"Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä.

"Nouse, maa, makoamasta, Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan sekä varret varttumahan!
Tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota
kynnöstäni, kylvöstäni, varsin vaivani näöstä!

"Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija!
Piä pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvät!
Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota
orahille nouseville, touoille tohiseville!"

Tuo Ukko, ylijumala, taatto taivon valtiainen,
piti pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvät.
Iätti iästä pilven, nosti longan luotehesta,
toisen lännestä lähetti, etelästä ennätteli;
syrjin yhtehen sysäsi, lomituksin loukahutti.
Vihmoi vettä taivosesta, mettä pilvistä pirotti
orahille kasvaville, touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen, kannonkarvainen yleni
maasta pellon pehmeästä, Väinämöisen raatamasta.

Jopa tuosta toisna päänä, kahen, kolmen yön perästä,
viikon päästä viimeistäki vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan kyntöänsä, kylvöänsä,
varsin vaivansa näköä: kasvoi ohra mieltä myöten,
tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.

Siinä vanha Väinämöinen katseleikse, käänteleikse.
Niin tuli kevätkäkönen, näki koivun kasvavaksi:
"Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta?"

Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty
koivahainen kasvamahan: sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos, käkönen, helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta, tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni!"
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Culture
http://payingattentiontothesky.com/2011/02/09/more-reading-selections-from-on-human-nature-by-marilynne-robinson/
http://www.kaapeli.fi/maailma/kalevala/TOINEN.html

Itkusta: Mummo vastaa Vaarille Kalevalan tyyliin

Kuvassa Väiski-Vaari yrittää saada Aino-Mummon väkisin, mutta Mummopa valitsee mieluummin hukuttautumisen. Kyllä olit Vaari aika paska jätkä. Eihän Ainolle sun omaisuutesi, lahjasi ja shamaaniutesi kelvannut, koska hän EI RAKASTANUT sinua. Got it?

(Päivän arvoitus: kumpi kuvassa oleva on Aino ja kumpi Väinö? - - - Kielimafia suosittelee minulle rauhoittavia, mutta kehuu samalla merkillistä kykyäni outojen satiiris-absurdis-realististen vastakohta-asettelujen luomiseen - Minä kiitän klo: 22.05)

I

Tämä päre olkoon traakillinen vastaus van Vaarin - siis Väinämöisen - vokotteluihin Aino-neidon eli Mummon lemmen suhteen. Eihän nyt ikivanhaa äijää voi nuori immyt rakastaa, niinkuin hän rakastaisi nuorta, rohkeaa ja vähän ehkä pöljää - urosta. (Tosin onhan Mummo jo kokenut nainen eikä mikään Impi Umpilampi.)

Mutta hieman pöljäksi meni siis Väiski-Vaarikin Aino-Mummosta, vaikka toki heidän välillään on aina ollut hetken aikaa eräänlaista ritari- tai hovirakkauden kaltaista vipinää. Sellainen koketeria ja erotiikka kuuluu kuitenkin komediaan. Oikea (mitä se on?) rakkaus sen sijaan kuuluu intohimoiseen tragediaan. Vai olenko minä- romantikko taas pahastikin pielessä tulkintoineni?

Anyway folks - tämä päre noin yleisesti on kommentti Mummon tämänpäiväiseen tekstiin - Helmiä, jossa puhutaan itkusta, sen merkityksestä, tuntemisesta, käytöstä ja kokemisesta yleensä.

Tällaista surun ja itkun kuvausta kuin Kalevalassa en montaa ole lukenut. Yhä se kolahtaa täysillä. Mutta myös Mummon teksti koskettaa.

Muun muassa eläinten käyttö Kalevalan runokerronnan elävinä hahmoina tekee vaikutuksen. Ei ollut karhulla, sudella ja ketulla pokkaa mennä kertomaan Ainon kuolemasta tämän kotiin - mutta jänikselläpä oli.

II
Neljäs runo, jossa Aino ei suostu Väinämöiselle vaan hukuttautuu (kursivoidut osa minun).

Tuopa Aino, neito nuori, sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta, vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki verevälle veijollensa.

Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!"

Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni."

Riisti ristin rinnaltansa, sormukset on sormestansa,
helmet kaulasta karisti, punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin, kallotellen kartanolle.

Iso istui ikkunalla, kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket, tyttö raukka, tyttö raukka, neito nuori?"

"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni, sitä itken ja valitan:
kirpoi risti rinnaltani, kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti, vaskilangat vyöni päästä."

Veljensä veräjän suulla vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"

"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet."

Sisko sillan korvasella vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"

"Onpa syytä itkijällä, vaivoja vetistäjällä!
Sitä itken, sisko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi kullan kulmiltani, hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni, punanauhat pääni päältä."

Emo aitan portahalla kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket, tytti raukka, tyttö raukka, neito nuori?"

"Oi on maammo, kantajani, oi emo, imettäjäni!
Onp' on syitä synke'itä, apeita ani pahoja!
Sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan:
läksin luutoa lehosta, vastanpäitä varvikosta.
Taitoin vastan taatolleni, toisen taitoin maammolleni,
kokoelin kolmannenki verevälle veijolleni.
Aloin astua kotihin; astuinpa läpi ahosta:
Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmaalta:
'Eläpä muille, neiti rukka, kuin minulle, neiti rukka,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!'

"Riistin ristin rinnaltani, helmet kaulasta karistin,
sinilangat silmiltäni, punalangat pääni päältä,
heitin maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle enkä muille
kanna rinnanristiäni, päätä silkillä sitaise.
Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.'"

Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa:
"Elä itke, tyttäreni, nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi.
Astu aittahan mäelle aukaise parahin aitta!

Siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa.
Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta:
siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista.
Ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät.

"Ennen neinnä ollessani, impenä eläessäni
läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan.
Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän
sinisen salon sivulla, lehon lemmen liepehellä.

"Minä luoksi luontelime, likelle lähentelime.
Aloinpa anella noita, itse virkin ja sanelin:
'Anna, Kuutar, kultiasi, Päivätär, hope'itasi
tälle tyhjälle tytölle, lapsellen anelijalle!'

"Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hope'itansa.
Minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeat!
Tulin kukkana kotihin, ilona ison pihoille.

"Kannoin päivän, kannoin toisen. Jo päivänä kolmantena
riisuin kullat kulmiltani, päältäni hyvät hopeat,
vein ne aittahan mäelle, panin arkun kannen alle:
siit' on asti siellä ollut ajan kaiken katsomatta.

"Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset!
Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise,
sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin!

"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi:
kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi, parempana muinaistasi."

Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa.
Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä.

"Usein nyt minun utuisen, use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.

"Parempi minun olisi, parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille.
Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä."

Itki päivän, itki toisen. Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?"

"Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla, alla aaltojen asua
sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla,
kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla,
sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla."

Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle.
Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti:
löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta;
ne on päällensä pukevi, varrellensa valmistavi.
Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa,
sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle.

Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin;
vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä, virkkoi vieriellessänsä:
"Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi.
Eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki,
katala, näiltä suurilta suruilta, ape'ilta miel'aloilta.

"Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan:
ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen
alle aaltojen syvien, päälle mustien murien."

Astui päivän, astui toisen. Päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa:
tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.

Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä.
Aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän:
kolme oli neittä niemen päässä ... ne on merta
kylpemässä!
Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi!

Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.

Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.

Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.

Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!

"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta!

"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä juottako
sotaoritta rannalta merelliseltä!

"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä
peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta!
Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä;
mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja;
mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita;
mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua."

Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen...

Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Karhu sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei karhu sanoa saata: lehmikarjahan katosi.

Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Susi sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei susi sanoa saata: lammaskarjahan katosi.

Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Repo sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei repo sanoa saata: hanhikarjahan katosi.

Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Jänis varman vastaeli: "Sana ei miehe'en katoa!"

Läksi jänis juoksemahan, pitkäkorva piippomahan,
vääräsääri vääntämähän, ristisuu ripottamahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon.

Juoksi saunan kynnykselle; kyykistäikse kynnykselle:
sauna täynnä neitosia, vasta käessä vastoavat:
"Saitko, kiero, keittimiksi, paltsasilmä, paistimiksi,
isännällen iltaseksi, emännällen eineheksi,
tyttären välipaloiksi, pojan puolipäiväseksi?"

Jänis saattavi sanoa, kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan:
jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna,
sortununna hopeasolki, vyö vaski valahtanunna:
mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille."

Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän.
Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan:
"Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko
vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie,
emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"

Emo itki, kyynel vieri: vieri vetrehet vetensä
sinisistä silmistänsä poloisille poskillensa.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
poloisilta poskipäiltä ripe'ille rinnoillensa.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
ripe'iltä rinnoiltansa hienoisille helmoillensa.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
hienoisilta helmoiltansa punasuille sukkasille.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
punasuilta sukkasilta kultakengän kautosille.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
kultakengän kautosilta maahan alle jalkojensa;
vieri maahan maan hyväksi, vetehen ve'en hyväksi.

Ve'et maahan tultuansa alkoivat jokena juosta:
kasvoipa jokea kolme itkemistänsä vesistä,
läpi päänsä lähtemistä, alta kulman kulkemista.

Kasvoipa joka jokehen kolme koskea tulista,
joka kosken kuohumalle kolme luotoa kohosi,
joka luo'on partahalle kunnas kultainen yleni;
kunki kunnahan kukulle kasvoi kolme koivahaista,
kunki koivun latvasehen kolme kullaista käkeä.

Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: "lemmen,
lemmen!"
Toinen kukkui: "sulhon, ulhon!" Kolmas kukkui: "auvon,
auvon!"

Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!" sep' on kukkui kuuta
kolme
lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle.

Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!" sep' on kukkui kuusi
kuuta
sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle.

Kuka kukkui: "auvon, auvon!" se kukkui ikänsä kaiken
auvottomalle emolle, iän päivät itkevälle.

Niin emo sanoiksi virkki kuunnellessansa käkeä:
"Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi,
hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä:
kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen."
*
http://www.sacred-texts.com/neu/kvfin/04.htm

http://ta-miit.blogspot.com/2007/02/lo-li-ta.html