Musta päre

Ime tai kuole - olitpa sitten macho tai homo.

I
Maskuliinisesta kunnian kulttuurista feminiinis-ressentimenttiseen empatia-liberalismiin

1
Sammalkieli kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Bloggaamisen hyviin puoliin kuuluu ainakin se, ettei homma mene liian helposti käsirysyksi.

Niinpä. - Mutta loppupeleissä menee väistämättä käsirysyksi - tai sitten vain purraan huulta, vannotaan ressentimenttisesti ikuista kostoa ja nälvitään toisiaan kuten naisten käytöksestä olemme usein havainneet.

Maskuliininen aggressio sen sijaan on suoraa sekä julmaa ja/tai jopa itsetuhoisen pidättyväistä [mutta myös perimmältään sääntöjä noudattavaa/reilua - esim. kaksintaistelut]. - Esimerkkeinä alunperin kristillis-perustaisen valistus-oikeus-liberalismin kauhistelemat kunnian kulttuurit eli islamilaiset valtiot sekä Japani.

Anglo-saksiselle maailmalle ominainen liberaali-demokraattinen small talk-perinne on feminiinisen munatonta - usein närkästynyttä ja loputonta kiertoilmaisua, jossa aggressiot pelkurimaisesti delegoidaan [kuten naiset aina tekevät] jollain hiivatin ihmisoikeus-tekosyyllä ammattisotilaiden [lähinnä miesten tai miesmäisten naisten] hoidettaviksi kuten nyt Libyassa.

Tämä on pirullinen kärjistys, mutta en ole ainut, joka sen on esittänyt. Tosin ne toiset eivät välttämättä ole [joskus kylläkin] olleet mitään fasismin kannattajia vaan ihan arvostettuja psykiatreja/psykologeja sekä yhteiskuntatieteilijöitä.

Monet heistä tietysti [kuten Hannu Lauerma] pitävät [esimoderneja] kunnian kulttuureja ainakin äärimmissä muodoissaan jonkinlaisen psykopatian ilmentyminä. Tämän väitteen he aikovat ilmeisesti todistaa geneettisesti ja kromosomitasolla - ilman mitään sekavaa eettistä filosofointia - [jos haluatte tietää, mitä on vaarallisin rasismi tässä maailmassa, niin juuri tällainen harha (geneettinen virhepäätelmä), joka luulee löytävänsä oikean ja väärän/hyvän ja pahan suoraan geeneistä].

2
'Islamilla on sentään miehiä', kirjoitti Nietzsche pilkaten kristillisten pappien ylevän tekopyhää lammasmaisuutta. Luulenpa kuitenkin, että Nietzsche tuskin yllättyisi tämän päivän ev.lut.-naispappeudesta. Hänen mielestään kristinusko oli moraaliltaan feminiininen uskomusjärjestelmä ;\].

Jos yrittää ymmärtää maskuliinisuutta, kannattaa katsoa ennakkoluulottomasti - hyvin tarkkaan ja ajatuksella - merkillinen, ajoittain sietämättömän raaka [en pidä itsetarkoituksellisista splatter-filmeistä] mutta psykologisesti ja filosofisesti kerrassaan hieno elokuva: Fight Club. - Yhteisesti jaetulla ja yhteisesti koetulla väkivallalla rituaalina on ideologis-uskonnollisesti yhdistävä vaikutus.

Miehet ovat sekä biologisesti että psykologisesti perimmältään taistelijoita. Toisin sanoen seksuaali-rivaalinen aggressio on koodattu heidän geeneihinsä - olkoonkin, että tuon aggression pitäisi kai olla pelkästään [joskin epäsuorasti] suvunjatkamisen palveluksessa.

Silti rivaalisenkin aggression suora ilmaiseminen on modernissa yhteiskunnassa kiellettyä, koska se on alkuperäisimmillään fyysisesti väkivaltaista.

Ehkäpä siis sittenkin on niin, että ollakseen modernin yhteiskunnan vaatima rauhallinen ja harkitseva liberaali-feministi a la John Stuart Mill miestä pitäisi siunata 'hyvänlaatuisella' kromosomivirheellä [vai mitä Lauerma].

Toisin sanoen liberaali-demokraattisessa ihannevaltiossa ihmisten pitäisi olla androgyynejä: lesboja sekä homoja, jotta avointa fyysistä väkivaltaa esiintyisi mahdollisimman vähän - ikäänkuin homot ja lesbot eivät kykenisi saattamaan kanssa-ihmisiään mitä saatanallisimpiin olosuhteisiin sekä henkisesti että lopulta myös fyysisesti.

3
Olen kurkkuani myöten täysi tätä suvaitsevaista ja hyssyttelevää aikaa, jossa kaikki haluavat saada kaiken - olla mitä vain - lässyttää julkisesti mitä vain - tehdä mitä vain - nauttia ja kuluttaa niin paljon kuin sielu sietää eli juosta kapitalistin narussa kuin liekaan sidotut kotieläimet.

Nämä säälittävän mukavuudenhaluiset lampaat [viimeiset ihmiset] eivät halua tietää eivätkä varsinkaan tuntea ja kokea, mitä todellinen kärsimys eli itse elämä paljaimmillaan on vaan pakenevat sitä viimeiseen asti kaiken maailman sosiaalisen median sekä muun kaupallisuuden hömpötyksiin [tätä he nimittävät vapaudeksi!] ja vaativat kaiken lisäksi, että heidät ja heidän lässytyksensä [Heideggerin Gerede] pitää ottaa vakavasti.

Voi olla, että kuulostan jälleen kitisevältä ja kyyniseltä konservatiivilta, mutta maailma, jossa on pelkästään muka-suvaitsevaisia small talk-eufeemikkoja sekä hyssyttelevän munattomia pelkureita, ei miellytä minua.

Jos fyysisen turvallisuutemme hintana on äänekäs ja pinnallisuuteen [imagot, muodit, roolipelit, trendit, mainokset], ressentimenttiin [jolloin ihmisen paras ystävä ja lähimmäinen on lopulta juristi] sekä muodollisiin [kirjaimellisesti sisällyksettömiin eli pinnallisiin] vapaus- ja ihmisoikeuksiinsa hysteerisesti takertunut yksilömassaihminen, niin kiitos ei - mieluummin elän jossain toisessa maailmassa, jossain toisessa elämässä.

Sanotaan, että sokeitten maailmassa silmäpuoli on kuningas - niin kauan kuin kateellisimmat sokeat puhkaisevat hänen ainoan silmänsä - -.

Analogisesti: liberaali-demokraattisen yksilö-massoittumisen ja tasa-arvo-oikeuksien hysteeris-pakkoneuroottisessa [ei siis suinkaan aidosti vapaassa] sääntö- ja kontrolli-maailmassa se, joka uskaltaa ajattelussaan ja sanomisissaan olla häikäilemättömän rehellinen ja itsenäinen, on lopulta kaikkein hyveellisin - niin kauan kunnes hänet suljetaan vankimielisairaalaan - [kiitos Lauerma psykopatia-diagnoosista].

4
Internetin yleistymisen myötä valtavasti lisääntyneen mielipiteiden ilmaisemisen ja kommentoimisen todellinen luonne paljastaa sen ikivanhan totuuden, että tietäväisimmätkin argumentti-säädöt muuttuvat tiukan paikan tullen lopulta sietämättömän rajoittuneeksi ja itsekkääksi saivartelu-toistoksi.

Olisikin näin ollen fiksumpaa keskittyä vakavasti sanomisensa retoriikkaan kuin pelkkiin argumentti-viilailuihin [älkää ottako tätä kärjistystä ihan loppuun asti vakavissanne, vaikka itseni kohdalla pidän sitä kyllä miltei ohjeellisena nykyään, mutta ehkä alan jo olla väsynyt argumentoimaan].

PS.
Jos joku nyt luulee, että kannatan aggressiivis-sotaisaa kunnian kulttuuria, haluan muistuttaa, etten esim. ole käynyt armeijaa, enkä millään tavoin ihaile sotilaallisuutta, joskin vanhemmiten kritiikkini armeijaa kohtaan on selvästi lieventynyt. Sen sijaan askeettis-pidättyväinen kunnian kulttuuri vetää minua puoleensa paljon enemmän - ikäänkuin vastapainona anarko-satiiriselle luonteelleni, jota minun ei aina ole helppo pitää kurissa ja nuhteessa.

II
Repressiivinen liberalismi ja ressentimenttinen vallankäyttö kansankirkon hajoamisen aattona

1
Lisää hämmennystä herättääkseni nimitän Vihreitten ajamaa homojen täydellistä adoptio-oikeutta ja vaatimusta heidän kirkollisesta vihkimisestään saman kaavan mukaan kuin heterotkin repressiiviseksi liberalismiksi.

Jos nimittäin joku asettuu kriittiselle kannalle tämän itsensä miltei veriuhriksi korottaneen homovähemmistön suhteen, hänet leimataan repressiivisen liberalismin kannattajien piirissä välittömästi rasistiksi ja fasistiksi.

Näin ollen kirkon politisoituneeseen homokeskusteluun viitaten voi täysin oikeutetusti kysyä: kuka tässä lopulta käyttäytyy rasistisesti - medialle mainosarvoltaan näköjään korvaamattomat viher-liberaali-homot vain junteiksi ja rasistisiksi haukutut hetero-konservatiivit?

Repressiivinen liberalismi on eräs sovellutus Nietzschen kuvaamasta antiikin kristittyjen orjakapinasta moraalin alueella roomalaisia herroja, heidän jumaliaan sekä ylipäätään pakana-etiikkaa vastaan [ks. herra- ja orjamoraali].

Jos joku ei suostu avoimesti hyväksymään kaikkea sitä, mitä itsensä sorretuksi kokema vaatii, niin hänen moraalinsa kompromettoidaan ja hänen arvonsa ihmisenä voidaan suorastaan mitätöidä. Tämä on sorretun rasismia sortajaansa kohtaan - kirjaimellisesti.

Kyseistä ilmiötä ei näin ollen voi rajata pelkästään identiteetiltään [mikä se sitten kulloinkin lienee] erilaisten, yksittäisten vähemmistöjen selviytymis- ja vapautumis-taktiikaksi vaan se on ressentimenttisen mentaliteetin/eetoksen strateginen toimintamuoto, jolla siis pyritään saattamaan jokaisen vastustajan moraali huonoon valoon.

2
Mitä repressiivisen liberalismin akuuteimpaan ilmentymään eli Suomen ev.lut. kirkon sisäiseen homohässäkkään tulee, niin toistan ja tarkennan aiemmin sanomaani toivoen, että luterilainen kirkko hajoaisi nopeasti vähintäinkin kahtia: ultra-liberaaleihin promiskuiteetti-kristittyihin ja patakonservatiivisiin lähetyssaarnaaja-asento-heteroihin.

Koska itse olen uskonnollis-seksuaaliselta identiteetiltäni ateistis-konservatiivinen porno-runkku-ortodoksi, joka kuitenkin eroaa ortodoksisesta kirkosta heti sinä päivänä, kun se sallii naispappeuden homojen vihkimisestä ja rippisalaisuuden murtamisesta nyt puhumattakaan, toivon, että kirkko ja valtio erotettaisiin toisistaan lopullisesti ja ääriliberaalit saisivat perustaa omia lahkojaan mielin määrin esimerkiksi Helsingin Kallion kaupunginosan tyhjillään oleviin meemi-lokeroihin [käyttääkseni Ironmistressin tieteellisestikin osuvaa ilmaisua (komaan hei - tämä oli vitsi!)].

Silloin nimittäin jyvät erottuisivat akanoista, mikä tosin merkitsee samalla, että akanat saavat vapaasti lennellä, minne haluavat.

Selkokielellä sanottuna - jos kristinuskolla enää on mitään merkitystä uskontona [tiedostamattamme kristinusko tietysti vaikuttaa elämäämme koko ajan esim. lainsäädännön omaksumien eettisten arvojen kautta], niin vasta silloin, kun yksittäinen kristillinen yhteisö voi mahdollisimman itsenäisesti päättää kirkkopoliittisesta ja opillisesta linjastaan ilman valtion suoman verotusoikeuden dogmaattisesti korruptoivaa vaikutusta [naispappeus, homoavioliitot, rippisalaisuuden purku jne.] - vasta silloin se voi aidosti ylläpitää traditionaalisen ortodoksisuuden perinnettä.

Toisaalta ne, jotka haluavat tehdä kirkosta roolipeli-huvipuiston, jossa hyväksytään mm. promiskuiteetti ja juhlitaan homo- tai bi-Jesseä, jonka paikallinen aikuisviihdetähti Maria Magdala vietteli, voivat silloin aivan rauhassa ryhtyä harjoittamaan gnostilaisia polyamoria-riittejään ja pitää niitä aitona kristinuskona.

Kun kuvaamani - vähintäinkin mullistavan - eriytymisen eli post-reformatorisen protestin annetaan tapahtua ja toteutua ikäänkuin omalla painollaan, myös ongelma homojen adoptio-oikeuden suhteen raukeaa. Menkööt he naimisiin tai olkoot menemättä, adoptoikoon lapsia samoilla [tosin sukupuolineutraaleilla] ehdoilla kuin heterotkin.

Valtion tai toisaalta yhdenkään kommuunissa elävän viherpiipertäjän ei tarvitse enää ryhtyä harjoittamaan repressiivistä liberalismia niiden suhteen, jotka eivät uskonnollis-eettisistä syistä hyväksy näkemystä, jonka mukaan heteroparin ja homoparin välillä ei ole mitään pedagogis-essentiaalisesti olennaista eroa suhteessa jälkeläisten kasvattamiseen.

Päädyn siis lopulta pluralismiin. Mutta - [pitkä ajatusviiva] - tässä pluralismissa ei tarvitse repressiivisen liberalismin [ei myöskään repressiivisen toleranssin] hengessä väkisin kunnioittaa muitten arvoja - ei välttämättä edes sietää niitä. Pääasia ettei tule käyttäneeksi väkivaltaa inhoamiaan ihmisiä kohtaan. Mutta pluralismia se silti on - sanokaa mitä sanotte.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Repressive_Tolerance
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Lauerma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Splatter
http://en.wikipedia.org/wiki/Fight_Club_(film)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche#Herramoraali_ja_orjamoraali
http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/repressiivinen-toleranssi-eli-kuinka.html
http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/vakisinsuvaitseminen-repressiivinen.html
http://coco.blog.rendez-vous.be/12654/Hoe-herken-je-een-homo-van-bij-de-geboorte/

Miksi augustinolais-luterilainen monergisti rakastaa ortodoksista kirkkoa [mutta vastustaa sen luonnollista teologiaa]?

Aurelius Augustinus - kristinuskon merkittävin teologi
*
Kommentteja Takkiraudan päreestä Rasismia vai jäsentenväliset?

I
Takkirauta kirjoitti:
'Kalvinismi on mitä suurimmassa määrin augustinolaisuutta. Calvin'ille Pelagius oli Saatanan lähettiläs.'

Kalvinistit ovat pettäneet Augustinuksen eli tulkinneet monergismia kaksoistandardilla - pelagiolaisesti [mutta Calvin olikin lakimies - haha - johan mä alankin ymmärtää tätä pykälätemppuilua].

Halveksittava oppi siis. En hyväksy edes Barthilta eräitä kalvinistisia kytkentöjä [partikularismi].

Tiukkapipo-fundamentalistit nuoleskelemassa Jumalaa ja norkoamassa hänen suosiotaan, vaikka Jumala on kuitenkin säätänyt kaiken ja valinnut myös pelastetut etukäteen.

Tässä ei ilmeisesti ole kyse niinkään järjen puutteesta kuin törkeästä moraalittomuudesta - toisin sanoen nimenomaan perisyntisyydestä, jonka kalvinismi hyväksyykin [palaan perisyntiin rasismi-päre-kommentissani].

Paradoksi piilee siinä, etteivät kalvinistit halua tunnustaa itsepyhitykseen pyrkivän mentaliteettinsa ilmentävän juuri perisyntiä kaikkein pahimmillaan. Sillä hehän tekevät juuri sen, minkä monergismi kieltää sekä loogisesti että psykologisesti - tekoja - pelastuksen saavuttaakseen.

Päädymme tässä koko monergistisen kristinuskon soteriologiseen ytimeen, joka on dilemma. Miten on mahdollista elää ilman kateutta, kaunaa, vihaa ja mustasukkaisuutta ennalta määrättyjen pelastettujen [joita on vähän] maailmassa?

Tai miten ylipäätään voi edes pysyä järjissään tällaisessa maailmassa, mikäli ottaa predestinaation tosissaan? Sillä enhän voi tietää etukäteen yhtään mitään. Miksi ylipäätään siis teen yhtään mitään?

Vastaus. Pitää ryhtyä valehtelemaan itselleen ja muille - pitää ryhtyä korottamaan itseään vastoin monergistisen dogmin [yksin armosta, yksin uskosta] perimmäistä kieltoa.

Toinen vaihtoehto on karman lakiin uskominen. Samaa [piilo-]egoistista mantraa siinäkin hoetaan kuin kaksois-standardi-kalvinismissa.

Kolmas vaihtoehto on ei-fundamentalistinen ateismi, joka kieltäytyy veljeilemästä vapaa-ajattelijoitten ja S(k)epsis-yhdistyksen lahkolaisten kanssa.

Tuskin lienee epäselvyyttä, mikä on minun vaihtoehtoni.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Partikularismi

II
1
Tomi kysyi: Rauno, millä perusteella skepsis-järjestö edustaa lahkolaisuutta?

Okei - se väite oli provokaatio, mutta en pidä noiden yhdistystyyppien [en ainakaan tiettyjen] pönöttövästä asenteesta, jossa ollaan niin omahyväisen maailmakatsomuksellisia että.

Ikäänkuin ateismi olisi jotenkin parempi aate kuin jokin uskonto. Ei asia niin ole. Jokainen tulkoon uskossaan/tiedossaan autuaaksi. Niin kai minäkin [vaikka väitän tietysti olevani enemmän oikeassa kuin moni muu ;\].

Minulle huuhaa ei kuitenkaan ole uskomustemme perimmäinen ongelma ja riesa, koska pidän tiedettä periaatteessa samanlaisena magiana kuin mitä tahansa animismiakin. Tiedemies vain osaa menetelmillään ennustaa hiukan paremmin kuin poppamies, mutta mitään radikaalisti merkittävää laadullista eroa heidän puuhasteluissaan en kulttuuriantropologisesti näe.

Tractatuksen Wittgensteinia hieman muunnellen sanoisin, että vaikka kaikki loogiset ja jopa luonnontieteen esiin nostattamat kysymykset olisi tiedollisesti ratkaistu, niin elämän ongelmiamme [esim. miksi ihmeessä meidän piti tänne syntyä nauttimaan, kitumaan, pelkäämään ja kuolemaan] ei olisi vielä edes sivuttu.

On kaksi eri asiaa vastata logiikan ja tieteen kuin uskonnon, moraalin ja taiteen kysymyksiin. Tämän vuoksi kantilais-hegeliläisen filosofian perusteet omaksunut, psykoanalyysin metapsykologiasta kiinnostunut ihminen ja luonnontieteilijä eivät koskaan kohtaa vaan puhuvat aina toistensa ohi - jopa silloin, kun puhuvat elämän ongelmista.

2
Se luonnontieteilijä kaveeraa luultavasti idän [aasialais-kreikkalaisen] subjektittoman tai 'subjektipakoisen' uskonnollisuuden kuin eurooppalais-latinalaisen eli subjektihakuisen/-keskeisen teologian kanssa, joka taas lienee lähempänä kantilaista perinnettä lähellä olevaa filosofia.

Tietenkin Lutherin protesti 'puhtaan' uskon puolesta saattaa miellyttää molempia tieteellisen ja filosofisen valistuksen henkeen kasvaneita tyyppejä. Onhan luterilaisuus myös tavallaan kristillisen monergismin päätepiste - ikäänkuin kirkkoon asumaan jäänyt, uskonsa menettänyt ja kadottanut ateisti. Eräänlaínen kirkon rotta ;\.

En tarkoita nyt itseäni, vaikka pidänkin monergistista soteriologiaa filosofiseen asenteeseeni erittäin sopivana. En sitäpaitsi koskaan ole uskomalla uskonut mihinkään yliluonnolliseen kuin ehkä metaforana, joten en koe milloinkaan menettäneeni jotain lapsen uskon kaltaista, kuten tiedän monelle papillekin käyneen.

En kuitenkaan rakasta luterilaisen kirkon tyhjää ja arkkitektonisesti rumaa kylmyyttä, sen saarnakeskeisyyttä [kolumnistipappi pakinoimassa henkevästi] ja banaalia maallistuneisuutta.

Rakastan paljon enemmän ortodoksisen kirkon lämpöä, kauneutta ja pyhyyttä [sekä erästä S.:a, joka minut tähän kirkkoon tutustutti keväällä 1994], vaikka kyseinen instituutio näyttäytyykin minulle opillisesti mitä taantumuksellisimman ja taikauskoisimman kristillisyyden pesäpaikkana, minkä kuvitella saattaa.

Mutta ehkä juuri tuon itäisen mystisyytensä, sakramentalistisen ritualisminsa ['taikauskonsa'] ja jumalakeskeisyytensä vuoksi ortodoksinen kirkko pystyy ihan oikeasti tai ainakin parhaiten edustamaan ihmiselle askelta ja ikkunaa ikuisuuteen [kuten ikoni] - olemaan ikäänkuin transsendenttinen koti, jonne me kaikki lopulta kaipaamme takaisin omassa kuolemassamme.

Katolisen kirkon Kristus-keskeisyys on liian legalistista ja veristä. Luterilaisen ja reformoidun liikkeen fanaattisuus, hurmoksellisuus ja askeettisuus painottuu Pyhän Hengen vaikutukseen, mutta entäs sitten, kun tuo vaikutus vähenee tai jopa loppuu? Siitä seuraa krapula kuten päihteiden käytöstä aina - krapula, joka saattaa johtaa siihen, ettei enää haluakaan nauttia hengellistä virvoketta sen huonon feedbackin takia.

3
Yhteenvedon omaisesti todettakoon, että en voi valita vain yhtä koherenttia pakettiratkaisua [yksi kirkko, yksi oppi] tässäkään asiassa. Minulle kelpaa etenkin Augustinuksen monergismi, jossa Jumalan armolle jää vielä paikka ihmisen sisimmässä, ja mikäli Jumala niin haluaa, hän voi asettaa armonsa tuohon sopukkaan vaikuttamaan meissä hyvien tekojen kautta.

Nämä teot eivät kuitenkaan ole meidän omaa ansiotamme.

Luther sen sijaan ajatteli, että ihminen on jopa niin itsekäs ja syntinen, että vain ulkoapäin tuleva armo - kuin salamanisku [käyttäkseni Barthin terminologiaa] voi hänet vanhurskauttaa.

Ihan näin pessimistinen en haluaisi olla, vaikka en tätä teologista ideaa ryhdy myöskään suoranaisesti vastustamaan, vaikka sen sanotaan jopa valmistaneen maaperää sille auktoriteettiuskolle ja fanatismille, jota natsismi sumeilematta hyödynsi [olkoonkin, että juuri katolinen kirkko teki yhteistyötä natsien kanssa - ei niinkään reformoidun kristillisyyden nokkamiehet - esimerkkinä Barth].

Reformatoris-luterilaisessa perinteessä tunnetaan imputatiivisen armon käsite [alunperin kai jo Melanchtonilta], jolla haluttiin lieventää Lutherin synkkää ihmiskäsitystä ja antaa edes joku mahdollisuus ihmisen oman toiminnan ja armon positiviiselle vuorovaikutukselle.

Jeesukselta nimittäin [näin on 'päätelty'] jäi ylenmäärin armoa yli, joten osallistumalla hänen sanomansa julistamiseen [seurakunnan elämään] ihmiselle voidaan lukea hyväksi [kyseessä ei siis ole ansio] pienen pieni osa tuosta ylijääneestä armosta.

Pidän tätä viilailua kuitenkin pelkkänä retoriikkana, joka ei voi lieventää Lutherin synkkää ihmiskuvaa, jossa ihmisen ja Jumalan välinen ero on taydellinen ja jota voi lieventää vain Kristuksen esimerkin seuraaminen, mikä ei silti sekään ole pelastusopillisesti ratkaisevaa vaan lähinnä etsivälle sielulle suotua lohdutusta.

Huomattaneen, että kalvinismi edustaa jossain määrin imputatiivis-tyyppistä ratkaisua, joskin maallisen menestyksen toimiessa nyt jopa konkreettisena merkkinä pelastettujen joukkoon kuulumisesta, mitä pidän edelleen törkeänä monergismin vääristelynä. Lakimieskään [Calvin] ei voi sentään ihan kaikkeen säätää poikkeussääntöjä kumoamatta aksiomaattista lähtökohtaansa [predestinaatio-oppi].

Calvinin poikkeussääntö on contradictio in adjecto - se siis kumoaa alkuperäisen väittämänsä/sitoumuksensa [predestinaatio] tietyllä lisäehdolla [menesty ja pelastu].

4
Arminiolaisuus on ehkä kaikkein kiinnostavin kompromissiyritys kritisoida predestinaatio-oppia, joskin myös sen ongelmana on kierrättää vanhaa dilemmaa armon ja tahdon suhteesta. Mutta mikäli usko ja etenkin 'uskon hyppy' ymmärretään kierkegaardilaisittain irrationaaliseksi [tahdon] teoksi, niin tämä kuulostaa jo ikäänkuin 'järkevältä' vastaukselta Lutherin kaksoissidokseen, jossa vain [armo ja] usko voi pelastaa.

Luther nimittäin haluaa irrottaa tahdon suorastaan väkivalloin uskosta, vaikka usko aktualisoituakseen tarvitsee nimenomaan tahdon sysäystä [joka siis kielletään: kaksoissidos]. Usko ei ole mikään ikiliikkuja. Ei edes Kierkegaardin irrationaalinen usko.

Sillä kuten todettiin - Sörenin usko 'hyppää' ei-mihinkään. Tämä tarkoittaa mutatis mutandis hiukan samaa kuin Nietzsche schopenhauerilaisittain, että 'ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta'.

5
Kuten monesti aiemmin päreissäni olen todennut: luterilaisuus ja reformaatio hajottivat kirkon muuttuen epämääräisiksi lahkoliikkeiksi ja seuroiksi [toki jo alkukristillisyys oli alunperin juutalainen lahko, mutta se synnytti jotain uutta - ei vain hajottanut vanhaa] verrattuna aiempaan katoliseen yhtenäiskirkkoon. Enkä kuten edellä tuli todettua pidä muutenkaan luterilaisen kirkon hengestä.

Lutherin ja reformaation äärimmäinen monergismi, joka kasvatti ihmisen ja Jumalan välisen eron absoluuttiseksi, rapautti ne ainekset, joita tarvitaan, jotta kirkko voisi aivan kirjaimellisesti tulkittuna olla Pyhän olotila. Näin ollen luterilainen kirkko huokuu minulle kaikkea muuta kuin pyhää.

Toisin on siis ortodoksisen kirkon laita, vaikka sen uskonnollinen vaikutus ja elämyksellisyys, joita hyvin passiivisena osallistujana olen kokenut, vertautuvat vahvasti pikemminkin esteettiseen elämykseen kuin mihinkään uskon vakaumukseen siitä, että osallistumalla jumalanpalvelukseen todella pystyisin lähestymään Jumalaa ja Hän minua.

Taikauskoa mitä taikauskoa koko luonnollinen teologia - yliluonnollisesta puhumattakaan - ellemme sitten ryhdy siirtämään inkarnaatiota, Jeesuksen jumaluutta, ylösnousemusta ja ehtoollista johonkin toiseen kontekstiin eli diskurssiin ja selittämään sitä siellä - sen vokabulaarilla, logiikalla ja teoreettisilla periaatteilla.

Tällöin olemme kuitenkin jo vaihtaneet puheenaihetta ja siirtyneet uskon problematiikasta tieteelliseen ja/tai filosofiseen näkökulmaan.

Tätä siirtymää Karl Barth massiivisessa Kirkon dogmatikassaan [joka eroaa Barthin Roomalaiskirjeen 2. painoksen teoreettisen kehyslinjan esityksestä ja esitystavasta] vastusti mm. korostaen Uuden Testamentin Kristusta ainoana mahdollisuutena Jumalan toiminnan 'näkemiseen', ja minä toivon ymmärtäväni hänen intentionsa. Se on teologin - ei filosofin intentio, sillä filosofit eivät usko - he vain argumentoivat, teorisoivat ja kehittelevät uusia käsitteitä.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2010/11/rasismia-vai-jasentenvaliset.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus
http://www.alexianerkloster.de/en/hl-augustinus/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arminiolaisuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://www.blogger.com/profile/10371550205236259463

Ari Ojapelto: mies, joka kyseenalaistaa kirkon Bisnes-Isien moraalin ja sosiaalisen omantunnon

Ari Ojapelto: Uudet synnit kirjoihin

Kirkkoisät eivät rohkene tuomita oman aikamme syntejä. Moraali rapautuu ja miljoonia ihmisiä kuolee maailmassa, koska moraalin ammattilaiset takertuvat yhä 2000 vuoden takaisiin synnin määritelmiin, kirjoittaa Ari Ojapelto.

Monet etiikkaan ja moraaliin liittyvät kysymykset ovat tulleet globalisoituneessa maailmassa niin vaikeiksi ja monimutkaisiksi, että etiikan ja moraalin ammattilaisetkin välttelevät ottamasta kantaa "synnin" uusiin ilmenemismuotoihin.

Kirkko on vuosisatoja ollut kansalaisten moraalin vartija. Saarnastuolista on annettu elämänohjeita ja Raamatun ikivanhaa sanomaa on yritetty tulkita nykypäivään.

Katekismuksen kymmenen käskyä ilmaisevat elämän peruslain: mitä meidän tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä. Käskyt keskittyvät lähinnä yksilöiden välisiin käyttäytymissääntöihin ja lihallisiin synteihin. Nyky-yhteiskunnan laajat taloudelliset ja yhteiskunnalliset vääryydet vanhoista ohjeista puuttuvat, ja siksi kirkkoisät välttävät ottamasta niihin kantaa. Kuitenkin näiden yhteiskunnallisten "syntien" vaikutukset voivat olla suurimpia kaikista.

Eikö yhteiskunnallisista epäkohdista vaikeneminen sitten ole syntiä?

On toki helppo soimata kansalaista ja vaatia katumusta, kun hän on langennut haureuteen. Siitä synnistä pariskunnat voivat selvitä katumuksella ja anteeksiannolla, mutta pahimmassa tapauksessa seurauksena on avioero. Sen kärsijöinä on yleensä kaksi pariskuntaa ja heidän lapsensa.

Arkkipiispa Jukka Paarma ja metropoliitta Ambrosius ovat olleet aivan hiljaa, kun pääomasijoittajat ovat lahdanneet terveitä yrityksiä, puhdistaneet yrityksen varallisuuden, pumpanneet yhtiön täyteen velkaa, pilkkoneet sen ja myyneet markkinaosuuden ja asiakassuhteet jollekin monikansalliselle yritykselle. Se on sulauttanut liiketoiminnan omiinsa ja heittänyt suomalaiset työntekijät pihalle.

Näiden "bisnesenkeleiden" vastuuttomuuden tai "synnin" seurauksena voi olla tuhansien ihmisten hätä toimeentulosta sekä lisäksi runsaasti masennusta, mielenterveysongelmia, alkoholismia ja lasten heitteillejättöä. Joissakin ääritapauksissa seurauksena on ollut itsemurha.

Kirkonisät eivät ole sormeaan heristäneet, kun osakkeenomistajien etu on ajanut kansalaisten edun edelle. Osakkeenomistajien ahneutta ei ole paheksuttu, vaikka tuottoprosentin vaatimustaso sijoitetulle pääomalle on noussut 1990-luvulla 5-10 prosentin tasolta 20 prosenttiin. Seurauksena tuotantoa siirretään Suomesta kiihtyvällä vauhdilla matalapalkkamaihin, joissa ei tunneta ay-liikettä, veroja ja sosiaaliturvaa eikä ympäristönormeja. Kirkonisät siunaavat hiljaisessa yhteisymmärryksessä myös tämän orjuutuksen.

Omaisuuden suoja on kirkonisien erityissuojeluksessa. Katekismuksessa on jopa kolme kohtaa (7,9 ja 10), jotka painottavat sitä. Ei ihme, että vasemmistopiireissä suhtaudutaan pappien julistuksiin epäilevästi. Olihan luterilainen kirkko sisällissodassakin vain valkoisten puolella. Vielä nykyäänkin kokoomuksen vaaliehdokkaina luterilaiset papit ovat runsaasti edustettuina, ja heitä on epädemokraattisten salaseurojen kuten vapaamuurarien jäseninä.

Johtavat kirkkoisämme eivät ole julkisuudessa paheksuneet veronkiertoa, veroparatiiseja, hallintarekistereiden olemassaoloa, jossa rikkaat voivat välttyä yhteiskunnallisilta kymmenyksiltä. Monikansallisiksi muuttuneiden suuryhtiöiden veronkierron kokonaismäärä liikkuu sadoissa, ellei tuhansissa miljardeissa euroissa.

Sillä rahalla voitaisiin hoitaa miljoonien ihmisten hätää ja köyhyyttä.

Kirkon arvojohtajat ovat ummistaneet silmänsä täysin näiltä valtavilta yhteiskunnallisilta synneiltä. Laiminlyönnin tuloksena on ollut valtava tuloerojen kasvu ja kansalaisten kahtiajako.

Suomeen on yllättäen ilmaantunut Nokia-miljonäärien lisäksi 600 000 köyhää. Vielä 1980-luvulla ei ollut leipä- eikä soppajonoja. Kirkko on sentään omaatuntoa rauhoittaakseen lähtenyt soppakanuunoilla hiljaiseen puolustussotaan uusliberalistista "vapautta" vastaan.

Rikkaat ovat sitä vastoin rikastuneet aivan kohtuuttomasti muiden kustannuksella. Viimeisen kymmenen vuoden aikana osingot ovat kymmenkertaistuneet, yritysten voitot ja myyntivoitot kuusinkertaistuneet ja vuokratulot kaksinkertaistuneet. Kirkon mielipiteen korkeimmilta vartijoilta on jäänyt paheksumatta myös pörssi ja sen moraali, vaikka maailman pörssiromahdusten seurauksena miljoonia kansalaisia on joutunut työttömiksi ja köyhyyteen.

Katolinen kirkko ja paavi ovat omilla toimillaan vielä lisänneet köyhien ahdinkoa ja rikkoneet viidettä käskyä. Kondomien käytön kieltämisen takia miljoonia ihmisiä on menehtynyt aidsiin.

Vaikka katolinen kirkko on pääsääntöisesti ollut uudistuksissa jälkijunassa, Paavi on äskettäin laittanut kuolemansynnit uusiksi. Kirkon korkea virkamies, arkkipiispa Gianfranco Girotti on muistuttanut nykyajan syntien aiheuttavan isoja yhteiskunnallisia ongelmia.

Tällaisia moderneja syntejä ovat Girottin mukaan esimerkiksi ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio, yltiömäinen rikkauksien kerääminen ja köyhyyden aiheuttaminen. Katolinen kirkko on ottanut pontevammin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten köyhyyteen ja uusliberalismiin, kuin luterilainen tai ortodoksinen kirkko.

Kirkko ei ole juuri puuttunut pörssikeinotteluunkaan. Joillekin lahkoille, kuten jehovalaisille, on kiellettyä jopa äänestäminen ja poliittinen osallistuminen, koska se on liian maallista.

Luterilainen kirkko haluaa onneksi olla keskusteleva. Äskettäin kirkon järjestämääntilaisuuteen oli kutsuttu puhumaan moraalista konsernijohtaja Björn Wahlroos. Hän sai esittää teesinsä ilman, että sanallakaan olisi muistutettu Raamatun opetuksista, ulkokultaisesta farisealaisesta publikaanista tai pohjattomasta ahneudesta.

Missä ovat valtionkirkkomme Krysostomokset, jotka uskaltavat nousta vallitsevaa arvomaailmaa ja käytäntöjä vastaan? Krysostomos uskalsi sivaltaa Konstantinopolissa köyhien puolesta rikkaita vastaan niin, että hänet lähetettiin kolmasti kristikunnan syrjäisimpään kolkkaan, jotta mies olisi vaiennut. Aina hän palasi jatkamaan missiotaan. Onko nykypäivän kirkon arvojohtajilla Paarmalla ja Ambrosiuksella samaa uhrivalmiutta?

Ehkä suomalaiset kirkkoisät aktivoituisivat, jos seurakuntalaiset siirtäisivät kirkollisveronsa veroparatiiseihin, jättäisivät kirkollisverot maksamatta ja silti tulisivat muina miehinä kirkon synninpäästöihin ja ehtoolliselle ja vaatisivat ilmaista ruumiinsiunausta ja kirkkomaata.

Yhteiskunnalliset ongelmat ovat nykyään vaikeampia ja monimutkaisempia kuin Raamatun ajan yhteiskunnan ongelmat. Jos Raamattua oikein tulkittaisiin, sieltä saattaisi kuitenkin löytyä apua myös tämän päivän ongelmiin. Ainakin synnin käsitettä pitäisi laajentaa ja päivittää se tälle vuosituhannelle.

Kirjoittaja on tamperelainen tietokirjailija ja ortodoksi.
*
http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_avaus/6943895.shtml

Kommentti uskonnollisesta musikaalisuudesta

Kirjoitettu Petri Järveläisen päreeseen "Jumalan nimi 2"
(Lisäys klo: 21.00)

I
petri kirjoitti
Ei ihminen välttämättä mikään uskonnollinen ihminen ole. On ihmisiä, jotka eivät ole uskonnollisia. Oikeanpaa on sanoa, että ihmisen mielenrakenteessa on piirteitä, joiden takia ei ole hänen ihmisyytensä vastaista olla uskonnollinen.
Kaikki eivät ole. Kaikilla ei ole sävelkorvaa. Kaikilla ei ole uskonnollisuutta.
*
Entäs sitten jos jotkut innokkaat 'erehtyvät' halutessaan laulamaan, vaikkeivät osaa (ja pilaavat sillä tavalla kuoron ääniharmonian)?

Entä jos kirkkoon kuuluu ihmisiä, jotka ovat uskonnollisuudesta yhtä kaukana kuin orgaaninen aine on epäorgaanisesta?

Miksi nämä ihmiset sitten ylipäätään kuuluvat kirkkoon? Mitä he siellä oikein tekevät, jos eivät ole lainkaan kiinnostuneita 'lajista' sinänsä. Enintään ehkä pelkkää huvittunutta uteliaisuuttaan (osuukohan nyt pilkka epäsuorasti omaan nilkkaan?)
(Ks. PS)
*
Mutta en sano, että uskonnollisuuden suhteen 'lahjattomat' eivät saisi kuulua kirkkoon, joskin on selvää, että esimerksi kuulantyöntäjä, joka pannaan hyppäämään seivästä on pikemminkin koominen, säälittävä ja - mikä olennaisinta allegoriani kannalta - jopa 'turmiollinen' tapaus itse lajin ja sen kehityksen kannalta.

Tarkoitukseni on tietenkin kysyä, onko meillä mitään mittaria tässä uskonnollisuutaipumusasiassa. Ja kuka sen mittarin kalibroisi? Kenellä sen tuloksia ylipäätään olisi oikeus tulkita?

Tutkimuksen etiikan mukaan tämän tieteellisesti legitimoidun uudenlaisen inkvisition proseduuri tuskin kuitenkaan eroaisi oleellisesti aiemmista käytännöistä: tutkija mittaa, piispa arvioi tuloksen, poliisi hoitaa toimeenpanon.

II
No - onhan paholainen aina osannut naamioitua erinomaisesti hyveen kaapuun - vrt. esim. renessanssipaavien, jotka olivat lähes kaikki tyynni rikollisia irstailijoita (esim. Borgioitten suku), ansiot taiteen mesenaatteina.

Mutta onko nyt niin, että nimikristitty, joka viis veisaa kirkon sanomasta, on kirkolle tarpeellinen pelkästään taloudellisista ja imagosyistä - valtapoliittisesti?

Sellainen 'reaalipolitiikka' on mielestäni kyllä itse Saatanasta, mikäli pidetään Uuden Testamentin perussanoma tiukasti mielessä: ketään ei pyritä käännyttämään pakolla eikä ketään poissuljeta minkään 'rasistisen' kriteerin perusteella (en ota kantaa siihen, mikä olisi tuo rasistinen kriteeri - olen neuvoton sen suhteen).

Mutta silti kaikilla pitää olla velvollisuus osallistua vilpittömästi ja intensiivisellä mielenkiinnolla kristinuskon sanoman sisäiseen pohdintaan.

(Jo tuon sisäisen pohdinnan vaatimuksen mittaamisen ylenmääräisen hankaluuden takia on selvää, että se, joka pystyy puheena olevan uskonnollisuusmittarin kehittämään, saa ilman muuta automaattisesti Nobelin palkinnon.)

Vai onko niin - kuten muistan Matti Myllykosken, tuon vielä kymmenen vuotta sitten puolivallattoman, teologiamme Elviksen todenneen, että 'Jeesuksesta riittää kyllä kaikille'.

Siis niillekin, jotka eivät näe hänessä mitään muuta kuin erään roomalaisen sotilaan ja kokemattoman juutalaisen teinitytön satunnaisesta kohtaamisesta syntyneen äpäräpojan? Kapinoitsijan, joka mätäni joukkohautaan?

Sen vuoksi kysyn vielä kerran: mitä tällaiset ihmiset tekevät kirkon piirissä? Jotain lapsillekin sallittua sosiaalipornoako he ovat tulleet sieltä etsimään?

Asiahan ei minulle kuulu, mutta minä vaan kysyn.
*
Ennenkuin eräät kirkon asioista erittäin hyvin perillä olevat tahot tulevat vaatimaan lynkkaustani, korostan, että en missään kohtaa edellistä kommenttiani implikoinut minkäänlaista eksklusivismia - en myöskään inklusivismia. Mieluumminkin jonkintyyppistä pluralismia.

Joka luokittelee minut ekslusivistiksi, osoittaa kyllä omaavansa kykyä luovaan mielikuvitukseen - joskin - jälleen kerran - rationaalisen harkinnan kustannuksella - olkoonkin, että hänen pyrkimyksenään on hahmottaa ajatukseni binaarisesti.

Lisäys
Jottei minua jälleen leimattaisi pelkäksi tyhjänpuhujaksi, niin täytynee antaa edellä mainitulle 'binaristille' jonkilainen vihje siitä, mikä on utopiani kaikenkattavan ja kaikkihyväksyvän kirkon luonteesta toimivana organisaationa.

Sen tulisi olla eräänlainen versio katolisen kirkon jesuiittalaitoksesta: mafiaorganisaatio, jossa jokainen kuuluu syntymästään saakka mafian piiriin, mutta saa kuitenkin henkilökohtaisesti ajatella - joskus jopa tehdä - mitä lystää. Pääasia, että ei riko lakia (tästä seuraa ongelmia - tiedän kyllä).

Muuten jokainen voi siis olla melkein kuin se emansipoitunut Ellun kana, kunhan vain lähettää kerran kuussa kohtuullisen 'suojelu- ja pelastuspalvelumaksun' kirkon tilille.

Tällä tavoin pystytään ylläpitämään toimivaa yhteisöllistä organisaatiota, joka huolehtii kaikista kirkollisista biletyksistä, hallinnoi salaista poliisia, mutta ei kuitenkaan puutu yksilöiden ajattelun- ja sananvapauteen kuin niissä tapauksissa, jolloin joku yrittää kumota legalisoidun kirkkopoliittisen status quon.
MOT.

PS.
'Neutraalit' (etten sanoisi androgyynit) ja/tai ateistiset uskontieteilijät ovat asia erikseen, mutta eikö tieteen etiikka jo alunperin vaadi, ettei pidä sitoutua/samaistua tutkittavaan kohteeseen liian elämyksellisesti, koska lopputuloksena on ideologiaa eikä tiedettä?

Siten uskontotieteilijä(kin) tieteilijänä on pelkkä kone, joka vain rekisteröi, ei tunne - ehkei edes ajattele.

(Hermeneutikkojen suut suljen tässä kohtaa vähäksi aikaa laastarilapulla. Sulkeistamiseksi sitä filosofiassa kutsutaan.)

III
Petri kirjoitti:
Rauno
Kysymys siitä, pitäisikö kirkon jäsenten tai kirkossa käyvien ihmisten olla uskonnollisia on eri kysymys kuin se, että onko jokainen ihminen uskonnollinen. Kantani on tämä: Vastaan molempiin kysymyksiin kielteisesti.

Rauno Rasanen kirjoitti...
Ihan totta puhut.

Minä vain halusin vääntää hieman puoliväkisin absurdisti kysymyksen, joka implikoi ajatuksen, että jos kirkko voi ottaa jäsenikseen kenet tahansa, se ei periaatteessa eroa teatterista (so what kysytte...no - kysykää vaan - en vastaa).

'Toimiva' ratkaisu tälle 'karnevalistiselle' everythig goes vaihtoehdolle on vähintäin yhtä absurdi kuin kysymyskin eli esittämäni versio jesuiittamafiaorganisaatiosta', jossa kaikille taataan uskonvapaus, jota kuitenkin kontrolloidaan ikäänkuin näkymättömän Panoptikon-kirkon 'tornista', jolloin taataan uskonnollisen organisaation pysyvyys.

Käytännössähän tämä on ideologinen kauhukuva - mutta ei kuitenkaan fundamentalistinen kauhukuva, koska mafiakirkko ei välitä siitä, mihin yksilö henkilökohtaisesti uskoo. Pääasia, että hän maksaa veronsa ja noudattaa lakia.

Kyseessä on absurdi yritys ratkaista uskontopluralismin ongelma, joka ikäänkuin dekonstruoi uskontojen tunnustuksellisuuden pelkäksi peliksi tai retoriikaksi, mikä minun mielestäni merkitsee uskontojen kuolemaa vakavasti otettavina 'tunnustus- ja uskomusjärjestelminä'.

Näin tuskin käy, joskin suunta on nähtävissä.

Mutta selvää on, että jatkuvan pluralisoitumisen päässä odottaa joko uskontojen katoaminen (well lost?), fundamentalismi tai esittämäni 'Näkymättömän organisaation silmä', pseudoteokratia, joka ei puutu yhteiskunnan asioihin, ennenkuin ihmiset alkavat protestoida sitä, että he joutuvat maksamaan suojelu- ja pelastusrahaa 'korkeimman voiman' edustajalle.

Tää on oikeastaan perimmältään hobbesilais-benthamilaisen kauhu-utopian parodia - mutta ei suoranaisesti Orwellin 1984.

Maailmankaikkeudesta, luomisesta ja naisesta osa 1

Kirjoitettu Petri Järveläisen päreen "Jumalan nimi" kommentaarien 'liikuttamana'.
*
Epätietoisille, joita lienee yhä lisääntyvä määrä, mitä tähän blogiin tulee, kerrottakoon, että en sitten parhaalla tahdollanikaan (jota minulla on vaikka muille jakaa) keksinyt vaatimattomampaa otsikkoa.
Sen verran paljastan myös, että olen juuri suunnittelemassa tulevaa elämäkertaani, jonka työnimenä on Kotkasta Universumin tuolle puolen - eli miten rakennetaan todellinen fantasia.
Kirjan tekeminen sujuu räväkkäästi, koska 'diilerini' lähettää minulle jatkuvasti pulloittain luonnollista testosteronia sisältävää, lapsilta ja miehiltä kiellettyä brunnebyn seljankukkatiivistemehua.
Vielä ei ole ilmennyt muita vakavia sivuoireita kuin nämä viimeisimmät päreet.

I
styrvainen sanoi...
'heittosi siitä, että yhteisöllisyys olisi sama kuin suvaitsemattomuus, oli kiinnostava.'

Jopas meni taas mielenkiintoiseksi. Ollaan lähestymässä villakoiran ydintä. Minäkin olen aika lailla samaa mieltä tuon ninnin yhteisöllisyysheiton kanssa.

Ajattelen näin.

(Tämä 'sentenssi' kokoaa vaatimattomasti yhteen 'melkein' kaikki käsittelemämme tärkeät teemat maailmakaikkeudessa.)

Kirkon oli pakko organisoitua, jotta sen kristillinen sanoma olisi voinut integroitua yhteiskuntaan toimivaksi ideologiseksi järjestelmäksi.

Sitten kävi tietysti niin, että muuttuessaan voitokkaaksi=päästyään vallanpitäjien suosioon, kirkosta tuli väistämättä osa valtakoneistoa, joka integroiduttuaan vanhaan järjestelmään alkoi uusintaa sitä - osittain entisen mallin mukaan (koska se oli integroitumisen ehto) mutta myös modifioida sitä uusien uskonnollis-eettisten 'intuitioiden' ja itseymmärryksen pohjalta.

Ennen organisoitumistaan kristillisissä yhteisöissä ei vallinnut niin selvästi legitimoitua maskuliinishierarkista organisaatiomallia kuin 300-luvun jälkeen.

Mutta ketä/mitä pitäisi syyttää tai kuka/mikä on vastuussa siitä kehityksestä, joka mitä ilmeisimmin ajoi naisen ikäänkuin paitsioon kirkon 'käskyttämiskoneistosta'?

Edellä mainittu realiteetti ei nimittäin edes minun - puolisovinistisen kaappifeministin (luitte oikein) mielestä- ole oikeudenmukainen asiaintila.

II
Koko kristillisyys periytyy mysteeriuskonnoista, ja mysteeriuskonnot gnostilaisissa versioissaan ovat leimallisesti androgyynisiä.

Mutta - tässä törmätään vakavaan ongelmaan.

Feministit ovat kyllä oikeassa siinä, että gnostilaisuuden ytimestä löytyy androgyyninen elementti, jossa sukupuolten väliset erot on ikäänkuin dekonstruoitu, mutta samalla gnostilaisuus tuomitsee jyrkästi tämänpuoleisen - siis lihan.

Ja se merkitsee ilman muuta, että myös naisen liha 'heitetään roskikseen' - ei vain miehen.

New Age- ja muut - usein feministiset 'säteilyuskovaiset' eivät ole tulleet ehkä ajatelleeksi tätä vakavaa imbalanssia, joka sisältyy heidän ajatukseensa siitä, että sukupuolten välinen 'kosminen' tasa-arvo ja vapaus löytyisi nimenomaan androgyynisesta ek-staasista (ek=ulkona, stasis=tila).

Tai jos se löydetäänkin, niin hintana on kuten edellä jo viittasin - myös feminiinisen aspektin täydellinen nihilointi, mikä ei liene ollut feministien perimmäinen pyrkimys (Ks. kuitenkin PS.)
*
Mutta kristinusko ei ole gnostilainen uskonto - huolimatta gnostilaisista virityksistään, jotka juontuvat aina jonnekin buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen saakka.

Erotuksena näihin uskontoihin, joissa minuudella ei ole mitään ontologista statusta - kuten ei siten myöskään tahdolla tai halulla -, kristinusko perustaa fundamentaalin lähtökohtansa Luomiseen, mitä aktia voisi kuvata metaforisesti nimikkeellä: 'fataali kosminen synnytys': Oleminen/Jumala tulee lihaksi.

En mene sanomaan, oliko synnytys ennenaikainen vai ei, mutta itse synntysaktina se oli jotain täysin ennenkuulumatonta iättömän universumin ajattomuudessa.

'Trendikkäimmät' kosmologit toeteavat nyt ykskantaan, että universumi on paitsi vähintäin kymmenulotteinen myös syklinen - sillä ei siis ole mitään luomiskertomukseen verrattavaa absoluuttista alkua. Toisin sanoen big bangia.

Minua tuo väite ei tässä yhteydessä häiritse, koska jos ulottuvuuksia on enemmän kuin, mitä ihmisjärki pystyy mittaamaan ja tajuamaan (senkin vuoksi, että universumin laajeneminen on nopeampaa kuin datankäsittelymme kapasiteetin kasvu) eikä alkua ole missään, mikä merkitsee, ettei ole myöskään loppua, niin mahdollisuutemme käsittää järkevästi maailmankaikkeus ovat tyystin mennyttä.

World, well lost!

Lienee siis perusteltua ja järkevää pysytellä ihan vain hypoteettisista syistä luomismyytissä.
*
Juutalaiskristillisyyttä gnostilaistyyppisesti ajatellen luomisessa tapahtuu ikäänkuin kosminen katastrofi, jossa Olemisen tasapaino ja harmonia rikkoutuu ja universumi joutuu ikäänkuin aloittamaan kaiken alusta haljettuaan kahtia: epätäydelliseen luotuun (Lapsi, jonka asema on hieman kyseenalainen suhteessa vanhempiinsa) ja täydelliseen luojaan (Isä, joka on samalla Äiti).

Olemisesta tulee inkarnaation prosessi - ei ontologisen dualismin vaan monistisen dialektiikan merkityksessä (kokonaisuus halkeaa kahteen osaan, jotka eivät kuitenkaan ole erillisiä substansseja), ja joka sitten kaiken lisäksi - onneton erehdys vai ei? - jakautuu samassa synnytysaktissa maskuliiniseen ja feminiiniseen.

Metaforisesti kaikkeutta kuvaavat yhtenä yksikkönä näppärästi Platonin androgyynit ja sillä tavoin täydelliset pallot, joissa sukupuolet olivat osa toisiaan. Ne olivat ihmisen esimuotoja, jotka kuitenkin käytöksellään suututtivat jumalat ja, jotka rangaistukseksi halkaistiin kahtia - maskuliiniseen ja feminiiniseen osaan.

Tämän halkaisun jälkeen nämä osat ovat epätoivoisesti etsineet toisiaan saavuttamatta koskaan entistä täydellisyyden tilaansa. Luominen ja sen jälkeinen tila onkin yleensä kaikissa gnostilaisissa tarinoissa useimmiten rangaistus.
*
Juutalaiskristillisessä uskossa - toisin kuin gnostilais-itämaisissa uskonnoissa - Oleminen on peruuttamattomasti inkarnoitunut ja personifioitunut lihaan, joka ei ole pahantahtoisen, Platonin demiurgin, vaan kaikkivaltiaan ja hyväntahtoisen Jumalan luomisen=synnyttämisen akti.

Totta kyllä - kaikki 'paha' alkoi tästä luomisaktista mutta niin myös kaikki 'hyvä'.

Syntiinlankeemuskertomus on merkillisesti ristiriidassa luomiskertomuksen kanssa, koska jos Jumala kerran loi maailman, jonka hän totesi hyväksi, niin miten on mahdollista, että hänen hyviksi luomansa ihmiset - Aatami ja Eeva - saattoivat viattomuudessaan langeta. Kyseessä on looginen mahdottomuus.

Joka tapauksessa on jollain tapaa oletettava, että vaikka Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen, niin hän ei luonut itsensä kanssa identtistä oliota, mitä itämaisten uskontojen minuudeton/persoonaton ihminen itse asiassa on.

Paratiisikertomus on kristinuskon toinen, massiivinen, kosminen trangressio: ihmisestä tulee yhtä aikaa paha ja vapaa. Hän ikäänkuin lipeää Jumalan käsistä Saatanan haltuun.

Ongelmaksi nousee: miten paljossa kyse on Jumalan omasta tahdosta sallia Saatanan vietellä ihminen, ja miten paljossa ihmisen oman tahdon heikkoudella=hamartialla=synnillä on osuutta tähän traagiseen emansipaatioon eli Paratiisista karkotukseen.

Ensimmäisessä tapauksessa Jumala on kosminen sadisti, toisessa hänen kaikkivaltiutensa käy 'hieman' kyseenalaiseksi.

En kuitenkaan aio edes yrittää vastata tuohon loogiseen mahdottomuuteen, jota esim. Tuomas Nevanlinna on mainiosti pohtinut esipuhessaan ensimmäisen Mooseksen kirjan uuteen käännökseen.

Olennaista on, että juuri tässä kohdassa - lankeemuksessa - seksuaalisuudesta tulee nimenomaan kristinuskon tulkinnassa jotain arveluttavaa, vaarallista ja moraalis-ontologisesti ihmistä rappeuttavaa.

Mutta hieman omituista sen sijaan on se, että sinänsä seksuaali- ja 'materiaalimyönteinen', tämänpuoleisuutta vahvasti Jumalan kiinnostuksen kohteena painottava juutalaisuus, otti käyttöönsä moisen syyllistämismyytin.

Ja mikä tärkeintä aiheeni kannalta - seksuaalisuus leimautuu pahana yksinomaan naiseen! Jos jossain niin tässä saneltiin patriarkaalisen hegemonian perustavin ja pysyvin traktaatti. Nainen/seksuaalisuus on jotain, mikä aiheuttaa (miehille) vain himoa, huolta, aggressioita - ja tietenkin pahimman laadun pään sekoamista rakastumisen myötä.

Nyt on pysähdyttävä ja kysyttävä: mitä tässä oikein tapahtuu? Miksi nainen syyllistetään seksuaalisena olentona? Miksi ei yhtä - ja kaiken lisäksi 'paremmasta' syystä - juuri mies?

Kyseessä ei ole enää puhtaasti ontologinen tapahtuma kuten Luomisen ja suurelta osalta myös Kristuksen lihaksitulon, kuolemisen sekä ylösnousemuksen tapauksessa (joka itse asiassa toistaa alkuperäisen luomisen tuomalla siihen kuitenkin olennaisesti uuden ulottuvuuden eli pelastuksen elementin) vaan jotain, jossa ihminen astuu 'vapaan tahdon omaavana - pahana/hyvänä - lihana' pysyvästi länsimaisen monoteismin näyttämölle.

Moraalinen dualismi (hyvän ja pahan kosminen taistelu), joka oli zarathustralaisuuden (ja manikealaisuuden) peruselementti, jäi siten myös peruuttamattomasti länsimaisen ihmisen eetokseen.

III
Jään pohtimaan asiaa ja jatkan osassa 2. Siinä lopulta ratkaistaan naisen aseman konstellaatio sekä universumissa että postliberaalissa kirkossa (uskokaa tai älkää).

Kyse on siis - ei enempää eikä vähempää kuin postmodernin feministisen ajattelun ja teologian mahdollisuudesta integroitua tasavertaiseksi ja tasa-arvoiseksi osaksi patriarkaalis-kristillisen uskomusorganisaation hierarkista kenttää.

Vai perustavatko naiset sittenkin oman kirkkonsa. Siinä tapauksessa minä rakennan oman majani sen kirkon takapihalle....

Sillä onhan sanottu, että minne Jumala rakentaa kirkkonsa ja pystyttää sanansa, sinne paholainen petoksella ja vääryydellä tulee viettelemään 'viattomia?' neitsyitä.
(Ei ihan suora mutta kuitenkin olennaisen ilmaiseva sitaatti.)

(to be continued)

PS.
En ota tässä yksityiskohtaisempaa kantaa Judith Butlerin seksuaalinihilismiin, mutta minulle se on yksinomaan korttitalo, joka on rakennettu epäuskottavasti epähistorialliselle, ei-ajalliselle ja ei-biologiselle pohjalle.

Meidän olisi syytä puhua sukupuolesta vaatimattomammin kuin Butler: tiukasti tämänpuoleisena ilmiönä, eikä kuskata kaikki perspektiivit ja ajattelun säännöt sekoittavaa mystiikkaa takaovesta sisään samalla, kun olemme muka potkaisseet sovinistiseksi fundamentalismiksi eli mystifikaatioksi nimittämämme länsimaisen rationalismin etuovesta ulos.

Järkevä puhe loppuu aina siihen paikkaan, missä ajattelun 'ontologinen järjestys' loppuu.

Minun puolestani tuo järjestys saa - ja sen pitääkin - loppua, kun mennään makuuhuoneeseen, mutta sieltä pois tultaessa siirrytään väistämättä symbolisen järjestyksen piiriin. Ei siksi, että nimenomaan miehet siihen pakottavat vaan siksi, että mikään sosiaalinen systeemi tai organisaatio - edes oikos (koti ja talous) ei voi toimia ikäänkuin jatkuvan orgasmin/mystisen emansipaation tilassa.

Sosiaalisen todellisuuden ylläpitoon tarvitaan joku, joka käskee. Ja se joku on yhtä lailla mies kuin nainenkin. Sorry vain feministit, mutta te ette nyt näe malkaa omassa silmässänne.
*
Butlerin perusnäkemykset ovat ikäänkuin sosiologisoitua ja maallistettua seksuaalimystiikkaa, jota niin monet gnostilaiset kertomukset ovat pullollaan. Ikäänkuin raskaana oleva maailma synnyttäisi miljardeja eri sukupuolia tähän maailmaan.

Kyseessä on panteismin tai hinduistisen pluralismin länsimaistettu ja metaforinen versio - pikemminkin taidefilosofinen 'peli' kuin ontologinen 'ilmiö'.

Nimittäin - vaatimus siitä, että minkä tahansa konstruoidun sukupuolen (gender) tulisi saada legitimoitu asema sen vuoksi, että gender (valittu sukupuolirooli) muka synnyttää biologisen sukupuolen (geneettinen sex) - herrajumala - miten?! - on filosofisesti lähinnä huono pila.

Jos genderille annetaan legitimoitu asema edellä mainitussa mielessä (mikä on paitsi oikeutettua myös oikeudenmukaista), niin sitä ei anneta tällaisen gender=sex silmänkääntötempun takia vaan aivan muista syistä.

Kymmenen käskyä ja ihmisoikeudet

Seuraava sitaatti löytyy Markus Termosen artikkelista Kirkon on muututtava armeijaksi.
Se on valitettavasti melko irrallaan kontekstistaan, mutta antanee tällaisenaankin ajattelemisen aihetta.

*
'Tässä yhteydessä on valaisevaa kiinnittää huomiota myös kymmenen käskyn ja nykyajan evankeliumin, "ihmisoikeuksien", vastakkaisuuteen.

Mitä muuta ihmisoikeudet ovat kuin oikeuksia rikkoa kymmentä käskyä?

Kuten liberaalin ja postpoliittisen yhteiskunnan kokemuksemme osoittaa, oikeus yksityisyyteen on oikeutta tehdä huorin, oikeus onnen etsimiseen ja yksityiseen omaisuuteen on oikeutta varastaa (hyväksikäyttää toisia), ilmaisun vapaus on oikeutta valehdella (mainokset ja "tiedonvälitys"), oikeus omistaa aseita on oikeutta tappaa, uskonnonvapaus on oikeutta palvoa epäjumalia jne.

Kyse ei toki ole mistään suorasta rikkomuksesta vaan pikemminkin siitä, että ihmisoikeudet avaavat "harmaan alueen", joka jää uskonnollisen ja jopa maallisen vallan ulottumattomiin (koska ihmisoikeudet ovat "luovuttamattomia").'

Ulkopuolella leirin

Kommentti Hänelle päreessäni "Poistumis- ja lähestymiskiellon kaksoissidoksessa".
*
Hän kirjoitti

Tää taitaa mennä jo biosemiotiikan puolelle, mistä sana kaksoissidos tulee?

Termillä on tietenkin myös kemiallinen merkitys, mutta Gregory Batesonin työryhmä antoi sille uuden sisällön 1950-luvulla.

Katso vaikka seuraava linkki ja sen lisälinkit: http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind. Aiheesta löytyy kyllä tietoa niin netistä kuin kirjastostakin, kun etsii oikeilla nimillä - esim. Gregory Bateson and his colleagues (including Don D. Jackson, Jay Haley and John H. Weakland) ja http://www.creativity.co.uk/creativity/guhen/pag.htm (The Palo Alto Group).

Hän kirjoitti

'Kenellä sitten Ei ole jumalan suhteen poistumis -tai lähestymiskieltoa...'

Periaatteessa ei kenelläkään, mikäli vanhurskauttamisoppi on kristinuskon pelastusopillinen ydin.
Mutta vastaan sinulle kääntämällä kysymyksesi päinvastaiseen muotoon: kenellä on jumalan suhteen poistumis- ja lähestymiskielto?

Vastaan: sillä, joka haluaisi uskoa Jumalaan vanhurskauttamisopin (ja etenkin sen luterilais-melanchtonilais-forenssisen äärimuodon) 'kriteereillä'.

Vanhan kirkon sakramenttioppi ikäänkuin 'lieventää' monergismista seuraavaa 'pessimismiä': ihmisen ja jumalan välistä erottamatonta kuilua muttei suinkaan millään muotoa mitätöi sitä.
Tietysti on niitä (suurin osa kristityistä), jotka eivät tätä ongelmaa pohdi, eli jotka ovat joko 'laukaisseet' kaksoissidoksen vapauttavalla uskon kokemuksella (mitä minä en henkilökohtaisesti ymmärrä ja johon en pysty samaistumaan) tai eivät yksinkertaisesti ajattele tai ymmärrä siitä mitään - tai niitä, joille se on usein yhtä yhdentekevää kuin heidän oma kirkkoon kuulumisensa.

Jälkimmäisiä - nimikristityiksi luokittelemiani ihmisiä saatan joskus ('elitistisesti'?) kritisoida: erotkoon kirkosta, koska eivät sen asioista/sanomasta mitään ymmärrä eivätkä edes halua ymmärtää! Välinpitämättömyydestään huolimatta heillä silti näyttää olevan kanttia esittää aina joku asiaan kuulumaton pinnallinen mielipide kirkon asioista...

Ylipäätään luterilaisen kirkon olisi parempi ajautua tietoisesti ja avoimesti marginaaliin yhteiskunnassa, jossa vain murto-osa sen jäsenistä on 'uskossa'. Nyt siitä on tullut pelkkä kaste,-vihki- ja hautausautomaatti - ikäänkuin leimasin eli yhteiskunnallisen byrokratian osa - ei paljon enempää.

On uskon rehellisyyden ja totuudellisuuden kannalta parempi jättää ihmiset palvomaan myyttisiä 'epäjumaliaan' (jatkuva kasvu, raha, valta jne.) kuin tarjota heille lähes narrimaisesti kaiken maailman 'päivitettyjä' Jeesus-spektaakkeleita, joita sitten jälkimodernin ajan ihmiset voivat pällistellä ekstreme-elämysten etsijöitten tapaan.

Luterilainen kirkko voisi tietoisesti olla paljon vaatimattomampi (sic) eikä pyrkiä markkinoimaan itseään kuin mikäkin populaaribusineksen pörssiyhtiö. Sen pitäisi vain kylmän rauhallisesti vetää raja siihen, minkä se kokee perinteekseen, joka pitää ehdottomasti säilyttää, ja mikä taas on pelkkää postmodernia hömppää tai suoranaista heresiaa.

(Esim. ei-teistiset teologit Don Cuppit ja Mark C. Taylor liikkuvat hyvin lähellä heresian rajaa, sillä he eivät ole 'edes' mystikoita Eckhardin tapaan vaan pelkästään uskonsa menettäneitä derridalaisia retorikkoja, jotka haluavat yhä silti ylläpitää kirkkoa, josta ei enää löydy uskonnollista vakaumusta yhtään enempää kuin Disneylandista - ja eräänlainen antiikkinen Disneylandhan tuollainen ei-teistinen kirkko jo onkin.)

Marginaalissa oleva kirkko voisi toimia/osallistua syrjässä ja seurata syrjästä, kuinka 'nämä viimeiset ihmiset, jotka ovat keksineet onnen (Nietzsche) pärjäävät itsensä ja muitten kanssa tässä totaalisen hömpän maailmassa. Mutta ei tietenkään ilman kritiikkiä.

Ongelmalliseksi tilanteen tosin tekee, että nykyaikana 'profeetat', jotka Vanhan Testamentin aikaan olivat kansan puolella vallanpitäjiä vastaan, joutuvat nyt haukkumaan yhtäläisesti sekä kansan että vallanpitäjät.

Toki VT:n profeetat haukkuivat myös kansan pataluhaksi, mutta he katsoivat että kansaa oli johdateltu hallitsijoitten taholta epäjumalanpalvontaan, ja koska kansa on 'heikko', se lankeaa. Nyt tilanne on toinen, sillä demokratia ja liberalismi ovat vapauttaneet paitsi kaupan myös kaikkien ihmisten omantunnon.
Viimeiset ihmiset eivät usko enää muuhun kuin maalliseen onneen, jonka teknologia ja kulutuskulttuurihömppä muka turvaa.
*
Edellinen ei ole kovin rakastavaa vaan pikemminkin ekslusivistista ja diskriminoivaa puhetta, josta minun on syytä itseäni varmaankin soimata - huolimatta siitä, että kirkkoisät ja uskonpuhdistajat ovat usein olleet kovin jyrkkiä ja ristiriitaisia ihmisiä hekin.

Nythän on niin, että ihmiset uskovat tai ovat uskomatta ennenkaikkea oman mentaliteettinsa sekä temperamenttinsa lähtökohdista, jolloin dogmeilla on aina vähemmän vaikutusta kuin itse halulla uskoa.

Mutta tietty mentaliteetti totta kai huokuu myös eri kirkkojen käytännöistä, jotka perustuvat tehtyihin dogmaattisiin perusratkaisuihin.

Valitettavasti luterilaisen kirkon eetos ei ole minua miellyttänyt, joskin olen kirkon ja uskonnon suhteen aina ollut hyvin passiivinen käytännössä mutta silti pohtinut näitä asioita melko aktiivisesti teorian tasolla ja sivullisen katsojan perspektiivistä.
(Koko elämäni olen vakoillut Jumalaa kykenemättä lähestymään häntä/E.M. Cioran).

Henkilökohtaisesti ristivetoa tuottaa se, että koen olevani syvästi luterilaiseen perinteeseen kasvanut skeptikko, joka kuitenkin 'kaipaa' vahvaa ja turvallista kirkkoa, sillä sitä ei ev.lut. kirkko ole minulle koskaan ollut tai antanut.

Toisaalta olen torjunut aktiivisen vaihtoehdon myös ortodoksisuuden puolelta, vaikka siihen kirkkoon merkillisten sattumien? vuoksi kuulunkin ja sitä paljon arvostankin.

Olen kai itse 'jämähtänyt' kaksoissidokseen ja ajautunut 'ulkopuolelle leirin'.
*
Seuraava teksti saa Lutherin näkemään paholaisia haudassaan.

ERÄMAA (valmistautuminen)

Hengellinen esikuva tässä on leirin ulkopuolelle erottautuminen, jonka tarkoitus on synnistä puhdistautuminen. 4 Moos 5:1-3 ja 4Moos 12:14-15

Tämä on hetki, joka on omistettu henkilökohtaiselle mietiskelylle ja itsetutkiskelulle, parannuksenteolle ja valmistautumiselle niin, että olisimme arvollisia menemään eteenpäin Armon istuimen eteen ja jotta lahjamme uhrialttarille olisi Jumalalle kelvollinen. Matt 5:23-24

Varoitus: Jumala on kuluttava tuli (Hebr 12:29) ja ne, jotka lähestyvät Häntä kelvottomalla tavalla, tekevät sen omaksi tuomiokseen (1 Kor 11:29–32) ja joutuvat kärsimään seuraukset. (Apt 5:3-1)

Saa hymyillä, joskin ihan totta tämä on...tiedän itse kokemuksesta. Ja nyt eikun odottamaan rakkauden ja armon kokemusta...ad inf.

http://www.lahdenvapaasrk.fi/docs/todistus/rukousprosessi.htm