Porno-Ranen pariterapiakurssi osa ?

(Kuvassa Julius Caesar ja Kleopatra. Valokuva on otettu noin 47 ekr.)
(PS. 31.10)

Kirjoitettu kommentiksi Iinekselle tämän päreessä "Kesto 3 min".
*
Iines kirjoitti mm.

'En allekirjoita kuitenkaan sitä, että miehen ja naisen välinen sidos pysyy kasassa mustasukkaisuuden voimasta. Uskon pikemmin kiintymyksen voimaan, hellyyden ja lähelläolon tarpeeseen, ja siihen että seksin saanti on turvattua ja tuttua.'

RR

Okei. Jätin tahallani pois tämän puolen asiasta - ihan vain sinua varten ;).

Itse ajattelen seksin ja rakkauden välisen sidoksen aika lailla samoin kuin sinäkin - tai ainakin haluan ajatella.
Olen kuitenkin vakuuttunut - ehkä tätä voi sitten pitää miehen näkökulmana - seksuaalisuuden olevan niin dominoiva piirre ihmisessä, että ainakaan miehen on 'tilaisuuden tullen' hyvin vaikea hillitä itseään näissä asioissa.

Eikä siinä suinkaan rakkaus käy ensimmäisenä mielessä (ihastus on vielä kaukana rakkaudesta) vaan ihan vain fyysinen akti, joka tähtää miehellä pakonomaisesti ejakulaatioon.
Biologiaansa ei pääse pakoon kovin helpolla...

Ongelmallisemmaksi tilanne muodostuu, jos/kun haluaa kumppaniltaan, jota syvästi rakastaa, hieman vapaampaa suhtautumista seksikäyttäytymisessä.
Jos tämä loukkaantuu ja tulkitsee moisen vonkaamisen irstaaksi, niin kyllä siinä mies on hieman neuvoton, vaikka haluaisikin seksiä juuri ja vain kumppaniltaan muttei saa tältä tarpeeksi 'kipinää'.
*
Jaa - a. Porno-Rane kirjoittaa taas kuin seksuaaliterapeutti ikään, vaikkei voikaan mennä kehuskelemaan seksikokemustensa määrällä tai seksuaalisella tykövedollaan, mutta onko hän turhan vaatimaton vai realisti - kuka tietää?

Yhdessä asiassa kuitenkin kehun itseäni ja se on seksuaalisuuden, sukupuolisuuden ja rakkauden intensiivinen pohdinta.
Olen vuosikausia suorastaan itseni riivaamiseen asti yrittänyt päästä selville omien kokemusteni ja itseymmärrykseni avulla siitä, miten mies ja nainen mieltävät seksuaalisuuden ja rakkauden - niiden yhteyden ja erillisyyden.

Yritys on tietysti jopa hieman naurettava, koska nämä asiat pitää ja voi vain elää. Niiden rationaalinen ymmärtäminen ikäänkuin 'sisältäpäin' päätyy aina kielen vajavuuteen tunteen ja kokemuksen kuvaamisessa.

Joka tapauksessa eroja miehen ja naisen välillä po. sidoksen ymmärtämisen ja tulkinnan suhteen lienee enemmän kuin yhtäläisyyksiä - sittenkin.
*
Mitä taas tulee pornosivustojen koluamiseen, niin olen ihan definitiivisesti tullut siihen tulokseen, että mitä enemmän niitä joskus kelailen sitä 'tyhmemmäksi ja tyhjemmäksi' mieleni koen.
Tämä tila olisi tavallaan ihanteellinen, jos siihen liittyisi onnellisuuden tunne, mutta kun ei liity. Onni tulee totta kai muualta kuin pornosta.
Mutta 'kätevänä' stimulanssina se toimii erinomaisesti ;)

Toisaalta - sekä periaatteessa että käytännössä - jokainen nainen on miehelle ensi silmäyksellä eräänlainen 'porno-objekti', jonka hän riisuu katseellaan kolmessa sekunnissa.
Naiset kyllä vaistoavat tämän, koska he sitä myös itse haluavat - siis olla haluttavia, ja luulenpa, että monet naiset katselevat miehiä aika lailla samalla 'silmällä' kuin miehet naisia.

Naisten ei vain psykososiaalis-biologista kehitystehtäväänsä (mikä hieno? termi Havighurstilta; tosin minä tulkitsen sen konkreettisemmin kuin H.) toteuttaakseen sovi liian aktiivisesti lähestyä miehiä 'iskumielessä', koska se ei ole (ainakaan ollut) naisen vaan miehen rooli/tehtävä pariutumisen ja lisääntymisen prosessissa.

No - ajat ovat muuttuneet, ja vapautuneitten naisten on nykyään lupa käydä avoimesti miesten 'kimppuun' siinä missä mies naisten.

Luoja varjele sellaisilta 'syöjättäriltä'!
*
Mutta oliko jo Kleopatra syöjätär? Hänhän salakuljetutti - kun ei muuten olisi päässyt 'neuvottelemaan' - itsensä maton sisällä Caesarin huoneistoon tämän tultua sovittelemaan Egyptin sisällissotaa ja naks! - Caesarilta meni pasmat sekaisin. Hän rakastui Kleopatraan ja jäi Egyptiin lähes vuodeksi.

'Vaikka Caesarin vastustajia oli vielä Afrikassa, lähti Caesar Kleopatran kanssa pitkälle risteilylle Niilin yläjuoksulle.[23] Ilmeisesti tällöin Caesar myös kirjoitti suuren osan kirjastaan kansalaissodasta, joka päättyy Aleksandrian levottomuuksiin. Cicero kertoo, että Roomassa ihmeteltiin, kun Caesarista ei kuultu mitään pitkään aikaan'.

(wikipedia).
*
Joka tapauksessa ainakin 'miessikojen' maailmassa priorisoidaan asiat niin, että seksi tulee aina ensin ja rakkaus sen jälkeen - jos tulee.
Mutta näin priorisoivat myös nuo emansipoituneet 'syöjättäret' nykymaailmassa...o tempora o mores!

Oletko sinä Iines 'Syöjätär'? Ainakin sinä olet Rysä.
*
http://www.imperiumromanum.com/sprache/filme/caesar&kleopatra1946_04.htm.

Onko todellisuus tuntematon vai tyhjentymätön; onko intuitio vain älyllistä laiskuutta?

Kirjoitettu kommentiksi jarvelaisen kommenttiin A-K.H:n päreessä "Hei, me lennetään!".
(Viimeisin lisäys 3.10 - lopputeksteissä)
*
jarvelainen sanoi...
Lieköhän Kafkaesquen opettaja ollut Hintikka, jonka mukaan puhe intuitiosta on huijausta. Intuitio on hänen mielestään nimi analysoitavissa oleville prosesseille, joita vain ei ole analysoitu. Niin tai näin, oli intuitiota ajattelussa tai ei, yksi Hintikan ideoista concerning philosophy on kiinnostava: filosofia muistuttaa Sherlock Holmesin toimintaa. Holmes tekee kysymyksiä. Jokainen väite voidaan tulkita vastaukseksi yhteen tai useanpaan kysymykseen ja jokainen väite sisältää useita uusia kysymyksiä. Ajatuksen lento ja vapaus on näiden uusien kysymysten löytämistä.

RR

'Nuo kylmennetyin sisuksin ajattelevat sammakot'. (Nietzsche matemaatikoista Iloisessa tieteessä.)

*
Hintikka on malliesimerkki 'ajattelevasta koneesta', joita kammoksun filosofiassa eniten.
Hän on huippulahjakas 'robotti', mitä tulee ihmissielun ekspressiiviseen oivaltamiseen.
Sääntöjä sääntöjen perään - loputonta, tarkoin kohdennettua loogista analyysia.

Mikään ei tällaisessa mielessä kosketa ajattelun 'alkuperää' tai sen 'määränpäätä', jotka toki tulevat aina jäämään hämäriksi.

Ja kun käytän termiä hämärä, en tarkoita, että Hintikan loogisen analyysin, joka kohdistuu kysymyksiin, jotka ovat ratkaistavissa perustelluin väittämin, jotka puolestaan herättävät uusia kysymyksiä, voisi ymmärtää ratkaisuksi hämäryyden eli intuition tosiasiaan.

Todellisuus (olio sinänsä) ei ole tuntematon kuten Kant ajatteli vaan se tyhjentymätön, väittää Hintikka.
Mutta jos uudet väittämät sisältävät ja synnyttävät aina suuremman määrän kysymyksiä kuin, mitä ne ovat ratkaisseet, tulee kysymysten määrä ajan mittaan äärettömäksi. Näin ollen kysymykset lisääntyvät kuin virukset.

Eikö tällöin ole pelkkää retoriikkaa tehdä ero todellisuuden tuntemattomuuden ja sen tyhjentymättömyyden välillä, koska ääretöntä määrää kysymyksiä on mahdotonta ratkaista - eli todellisuus jää lopulta tuntemattomaksi ja siten hämäräksi.

En kieltämättä itsekään suhtaudu intuitioon kovin luottavaisesti kuten en fideismiinkään, jonka näen intuition eräänä - kovin epämääräisenä ilmenemismuotona, mutta 'lukkoonlyöty todellisuus', johon Hintikan ajattelu perimmältään tähtää, ja jota voisi verrata 'Hanoin tornin' kasaamiseen, on kuollein mahdollinen ajattelun muoto.

Ehkä G.H. von Wright oli oikeassa kirjoittaessaan yhden epäilevän kommentin oman - siis analyyttisen - filosofointinsa luonteesta muuten niin 'ruusuisessa' elämänkerrassaan.

”Oliko formaalilooginen koneisto kaikessa eleganssissaan kenties vain sisällyksetöntä leikkiä kaavoilla ja keinotekoisilla merkeillä?’

Vastaus: oli se.

Mitä Wittgensteiniin tulee, niin Hintikan käsitys W:stä jonkinlaisena peliteoreetikkona tai loogisten pelimallien kehittelijänä osuu harhaan.

Wittgenstein on yhtä paljon mystikko kuin loogikko mutta pikemminkin agnostikko-Sokrates kuin lopulta lukumystikoksi herennyt vanha Platon - puhumattakaan Pythagoraasta, joka oli täysi 'hörhö' palvoessaan numeroita pyhinä - etenkin ykköstä.

Mystiikka ei tarkoita minulle minkään palvomista pyhänä vaan nihilististä positiota - ikäänkuin ikkunatonta huonetta, jossa kuitenkin on ovi - ovi, jota ei ole lukittu, mutta jota ei myöskään voi aistein havaita eikä rationaalisesti päätellä.

Nimittäkäämme tuota ovea ihan vain Hintikan kauhuksi termillä 'intuitio'.

(Siinä metafora, jota sopii pohtia.)

Hintikka - päinvastoin kuin vanha Platon ja Pythagoras - on lähtökohdissaan yksinomaan 'sekulaari' matemaatikko, joka ryhtyi soveltamaan matematiikan ja logiikan filosofiaa todellisuuden 'järjestämiseen' - pyrkien säilyttämään jopa totuusarvo-analyysin ja totuuden vastaavuusteorian, jotta näyttäisi uskottavalta luonnontieteilijöitten silmissä.

Hänelle mikään kysymys ei tule jäämään auki ja selvittämättä, kunhan vain löydetään oikeat 'säännöt' loogisen analyysin läpiviemiseksi.

Hintikalle on kuitenkin luettava eduksi, että hän ei sentään väitä lähestyvänsä 'Totuutta' (mikä on metafyysinen ja kokeellisen tieteen kannalta absurdi väite, koska siinä 'Totuus' on jo alunperin määritelmällisesti oletettu olemassaolevaksi) kuten toinen alkuperäiseltä uraltaan 'suistunut' matemaatikko Ilkka Niiniluoto - tuo puoliskientistinen ja pseudotieteellinen 'salametafyysikko."

Hintikan Wittgenstein-luenta ja -tulkinta ei siis ole Wittgensteinin hengen mukaista.

Sitäpaitsi - kuten edellä esitin - kysymykset eivät lopu koskaan - edes Hintikankaan mukaan. Jäljelle jää aina loputon kysymysten valtameri.

En ymmärrä, miten Hintikan 'sateenvarjoteoria' voisi toimia muuna kuin kiinnostavana välineenä logiikasta kiinnostuneelle 'palikkatestaajalle'...(palikoina toimivat nyt käsitteet, argumentaatio ja (uudet) säännöt).

Sitä, mitä Hintikka kammoksuu intuitiona, voisi kutsua myös tyylikeinoksi, joka ilmentää kirjallis-esteettisen ilmaisun ja kokemisen rikkautta - eikä sellaista ulottuvuutta voi suinkaan tyhjentää ja typistää joksikin sisällyksettömäksi merkkijonoksi tai irralliseksi logiikan kaavaksi ilman, että esteettis-eettisen ja uskonnollisen kokemuksen traditiosta jää jäljelle pelkkä bittijono.

Voiko tuollaista intuition tulkintaa enää lainkaan sisällyttää filosofiseen diskurssiin, on minulle täysin yhdentekevää. Sitäpaitsi puhtaasti formaaliloogisten 'todistepelien' relevanssista filosofian suhteen voisi esittää aivan saman kriittisen kysymyksen ja epäilyn - eri syistä vain.

Filosofia ei ole mikään kanonisoitu oppirakennelma, ja ehkei sitä - kuten Richard Rorty esittää - ole enää edes olemassa kuin akateemisten piirien legitimoimana retorisena saivarteluna.

PS.

Minun 'sankarini' filosofian historiassa ovat Herakleitos, Sokrates, Jeesus(!), Plotinos, Augustinus, Montaigne, Spinoza, Rousseau, Kant, Schopenhauer, Kierkegaard, Marx, Nietzsche, Dostojevski(!), Wittgenstein, Heidegger, Camus(!) ja Foucault.

Tähän sarjaan voisi lisätä melkein kaikki suuret filosofit. Platon ja Aristoteles ovat itsestään selvyyksiä, samoin Tuomas Akvinolainen ja David Hume - niin myös Freudin metapsykologia ja kulttuurikritiikki - ei niinkään hänen tieteellisesti hatara terapeuttinen metodinsa.

Jürgen Habermas ei ole tuonut mitään olennaisesti uutta filosofiaan, mutta hänen näkemyksiään on syytä pohtia etenkin Foucault'n kritiikkinä. Myös Adorno kiinnostaa, mutta tuskin jaksan paneutua hänen ilmaisunsa monitulkintaisuuteen.

Keskiajan filosofeista Petrus Abelard lienee se, jota haluaisin lukea tarkemmin, joskin sydän- ja myöhäiskeskiajan filosofian tuntemuksessa olen ylipäätään lähes maallikko, eikä se aukene ilman laajempaa perehtymistä skolastiikan eri vaiheisiin.

Jos mainitsee Kantin, Schopenhauerin ja Marxin ei toki voi unohtaa Hegeliä.

Lisäys 3.10

PPS. En listaa Descartes'ta - piruuttanikaan, mutta skeptikko Montaignen, joka ilmeisesti antoi vaikutteita itse Shakespearelle 'vastinpari' - Blaise Pascal - tulee ilman muuta mainita, koska 1) Montaigne ja 2) Pascal edustivat tavallaan kahta ääripäätä skeptisismin ongelmaan : 1) kulttuurirelativistinen, suvaitsevainen skeptisimi, 2) looginen, peliteoreettinen päättely sekä mystis- fideistinen eli ei-rationaalinen usko, joka tosin lopulta perustui P:n omaan kokemukseen 'Jumalan ilmestymisestä' hänelle.

('Kello 10:00 aamupäivällä: Tulta!' jne. Löydätte netistä kirjattuna tämän Pascalin järisyttävän kokemuksen tarkan sanamuodon (jossa Aabrahamin ja Iisakin - ei filosofien Jumala - ilmestyy hänelle), joka löytyi P:n takin vuorin sisään neulottuna hänen kuolemansa jälkeen.)

Nämä ääripäät Descartes halusi cogitonsa ja'selvien sekä kirkkaitten ideoittensa' avulla yhdistää ja ratkaista - tieteellisesti että matemaattisesti: siinä tietenkään onnistumatta.

Mutta ikuisen dilemman Descartes onnistui jättämään mentaalisen ja fyysisen välille. Elämme edelleen Descartes`n jättämän varjon 'hämärässä' (kts. von Wrightin viimeinen teos)...Paitsi tietenkin Daniel Dennet tai esim. Churchlandit reduktionismeineen.

PPPS. Pascalin 'Mietteitä' on maailmahistorian ehkä ensimmäinen eksistentiaaliseksi nimitettävä aforismikokoelma, sillä se korostaa ihmisen olemassaolon kokemusta perustamatta ajatteluaan idealistiseen ja/tai praktis-eettiseen rationalismiin kuten kreikkalaiset ja roomalaiset.

Sitä Nietzschekin arvosti, joskin piti Pascalia kristinuskon 'vampyrismin' uhrina - ikäänkuin N. itse olisi sen paremmin välttynyt olemasta uhri - olipa sitten vampyyrina toiminut kristinusko tai ateismi!

Oliko E.M.Cioran 1900-luvun suurin humoristi - Kafkan ja Hasekin ohella?

Käykää tsekkaamassa Aforismiblogista E.M.CIORAN – Katkeruuden syllogismeja. En voi olla nauramatta niitä lukiessa.
(Lisäys klo: 23.40)

Alla muutama valikoitu näyte 'arkkipessimisti' Cioranin aforismeista. Itse Schopenhauerkin olisi kateellinen tälle miehelle. Miksei myös Kierkegaard.
Cioranin äärimmäinen pessimismi muuttuu kuin 'vahingossa' joskin luontevasti absurdiksi huumoriksi.
Tai sitten minun huumorintajuni on jotenkin kieroutunut...
*
LISÄYS: Tällaiset listaukset ovat aina enemmän tai vähemmän kyseenalaisia, mutta lisättäköön otsikon humoristeihin vielä ainakin Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan).
*
Kuka tuhlaisi itsensä seksuaalisuuteen päiviensä loppuun, jos ei toivoisi menettävänsä siinä järkensä edes sekuntia pidemmäksi ajaksi?

Elämään sopeutumiseni salaisuus? – Olen vaihtanut epätoivoa kuin paitaa.

Olisiko ihmislaji kestänyt sukupolvea kauemmin ilman intoa naurettavuuteen?

Todellisesta saa astman.

'Värjättyä sika-nautaa', korkeakulttuurista ylevyyttä ja mystistä avantgardea

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin päreessään "Mukavia ihmisiä".
(Lisäys/tarkennus klo: 17:00)

Iines kirjoitti

RR, minulla soivat aina hälytyskellot, kun joku sanoo, ettei hän katso tai lue koskaan roskaa. Oletko nyt aivan varma, ettet lue tai katso? Eikö pornokin ole roskaa? Pidä sekin mielessäsi, että moni maailmankirjallisuuden merkkiteos on ollut aluksi roskaa. Jokuset aikamme klassikoiksi nousseet rakkausrunot ovat myös joskus olleet kevyttä kauraa, sen ajan iskelmiä, joita sinä myös varmaan et kuuntele. Entä Kalevalan säkeet? Nehän on napattu suoraan laulavan rahvaan suusta?

Olen aina edustanut sitä linjaa, että roska on mielenkiintoista. Minä tahdon pöyhiä sitä, katsoa sen rakennetta ja miettiä, mikä siinä vetää. Eihän kansa voi olla väärässä? Norsunluutornissa on tietenkin viileää ja siistiä, kun kaikki on kontrolloitua ja valmiiksi paketissa, ja klassikot nimetty, siisteissä riveissä. Onhan se hienoa keskustella niistä.

RR

Ja höpöhöpö. Minä olen ihan oikeasti paljon tunteellisempi ihminen kuin teksteistäni ehkä välittyy. Kiinnitän ihmisissä huomiota samoihin asioihin kuin sinä nyt tuota Saulia kuvatessasi.

En minä ole ajatteleva kone, joksi nimitin Terho Pursiaisen - vaikka hän onkin verrattoman fiksu, ehkä jopa viisas - siitä huolimatta, että on ajatteleva kone ;)

Olet nyt saanut hieman väärän kuvan minusta - ainakin kärjistetyn.
*

Mitä roskaan tulee, niin 90% populaarimusiikin tuotannosta ja television sarjaohjelmista on teollisesti tuotettua - ehkei nimenomaan roskaa vaan sika-nauta-jauhelihaa, jota on punaisen värin (tuoreuden ja lihan merkki) korostamiseksi höystetty punajuurihakkeluksella.

Eli ne ovat tässä mielessä roskaa minun kielenkäytössäni. Mutta tutkijalle ne eivät sitä tietenkään ole.
Mikrohistorioitsijat suorastaan iloitsevat roskasta, koska se kertoo usein paljon rehellisemmin aikakauden tapahtumista kuin viralliset asiakirjat - ja tämä käsitys on kyllä totta!

Mutta minua ei todellakaan kiinnosta, mitä 'Kotikadulla ja Salatuissa eläimissä' tapahtuu tai minkälaisia 'ongelmia' niissä vatvotaan sillä pseudopsykologisella paatoksella, jonka laskelmoivat käsikirjoittajat näyttelijöitten repliikkeihin ja juoneen sijoittavat katsojalukemia nostaakseen tai ainakin ylläpitääkseen.

Tarvitsee vain katsoa Peteliuksen ja Kallialan 'Heikki-ja Kaija'-sarjaa parodioivat - miltei satitirisoivat - sketsit niin huomaa, miten teennäistä ja tyhjää touhua (meidän kaikkien) 'tavallisten ihmisten', tavalliset ongelmat ja huolet enimmäkseen ovat - reality-tyyppiseksi sarjaksi siirrettynä.

(En puhu nyt sisarusmurhista tai vastaavista perhetragedioista!)

Mitä kiinnostavaa niistä voi löytää draamallisessa mielessä? (Okei - viihdettähän sen tarkoitus on 'vain' ollakin...mutta viihdettäkin on hyvää ja huonoa.)
Koko siirtymä reality-tv-formaattiin sinetöi tämän 'tyhmennyskehityksen' - Big Brother tietysti mukaan lukien.

Ainakaan USA:ssa ei tehdä enää taiteellisesti korkeatasoisia, fiktiivisiä tv-sarjoja. En tosin ole seurannut esim. kehuttua Sopranosiakaan, joten aika heppoisin perustein tässä siinä mielessä kritisoin.

Ihmettelen silti joskus, mitä esim. sellainen tosi oppinut ja fiksu tutkijat kuin Veijo Hietala todella ajattelee television nykytilasta.
Julkisuudessa hän on esittänyt melko positiivisiakin käsityksiä television mahdollisuuksista yleensä - myös korkeampitasoisempien sarjojen suhteen.
(Okei taas. Ovathan Vladimir Bortkon ohjaamat ja käsikirjoittamat Idiootti (Dostojevski) ja Saatana saapuu Moskovaan (Bulgakovin 'Mestari ja Margarita') loistavia poikkeuksia.)

En kuitenkaan usko, että tutkijat privaatisti kautta linjan ylistävät tv:n nykytarjontaa, mutta kuten sanoin: tutkijalle mikään ei ole roskaa eli hyödytöntä ja mitäänsanomatonta tutkimusmielessä.

Nyt täytyy muistaa, että tiede ei esitä esteettis-moraalisia arvostelmia, ja jos se niin tekee, tiukan tutkimuksen motiivit sekoittuvat pahasti tieteen ulkopuolisiin - kaupallisiin ja poliittisiin intresseihin.
Tai sitten niistä tulee puhtaasti subjektiivisia makuarvostelmia - siis tieteen kannalta ikäänkuin ennakkoluuloja jotka perustuvat aina tuohon argumentoinnin 'mustaan aukkoon' tai 'roskakoriin': - intuitioon.
*

Emme ehkä kuitenkaan voi välttyä tieteen ja makuarvostelmien 'sekaannukselta' taiteen tutkimuksessa, mutta haluan tällä sanoa, että ainakaan uusia 'teoksia' arvioivien makuarvostelmien perusta ei ole muka valideissa kriteereissä vaan selkeässä intuitiossa, joka sanoo ihmiselle, että tämä ei kiinnosta, se on tylsää ja pinnallista, ei kosketa emotionaalisesti, vaikka siinä miten kovasti yritetään olla psykologisesti syvällisiä ja kosketella arkaluontoisiakin aiheita.

Sanalla sanoen: sarja ei osoita hyvää makua vaan on lähinnä mauton. Ja mauttomina sekä banaaleina minä pidän esim. juuri Kotikatua ja Salattuja eläimiä.

Amerikkalaisia sarjoja en viitsi tässä edes enempää hakkua, etten tulisi niitä silläkään tavalla mainostaneeksi.
*

Melko harvoin taiteen tuotannossa todella merkittävä ja syvällinen teos on myös kaupallisesti supersuosittu.

Myönnän, että näissä mielipiteissä heijastuu jonkun verran Adornon ja Frankfurtin Kriittisen koulukunnan 'radikaali konservatismi', ja että siinä lähdetään yhä - joskaan ei ohjelmallisesti! - kulttuurin jaosta korkeampaan ja alempaan eli vakavampaan ja pinnallisempaan (viihteellisempään).

Minulle tuo jako perustuu kuitenkin oletettuun tosiasiaan siitä, että on olemassa hyvää ja huonoa taidetta, mutta huom! - ei ole olemassa hyvää tai huonoa genreä - siis taiteen lajityyppiä.
Tässä mielessä populaarikulttuurin parhaat saavutukset ovat yhtä merkittäviä kuin ns. korkeakulttuurinkin.

Hyvä-huono ei siis ole ikäänkuin 'luokkajako' vaan pitkälti yksilön omaan esteettiseen intuitioon sekä hänen traditiotietoisuuteensa perustuva valinta.

Voimme kuitenkin perustellusti todeta, että (mielestäni siis radikaalisuudessaan aika porvarillisen; Nietzschellä oli samaa taipumusta) Adornon manaama populaarikulttuuri on muuttunut 2000-luvulle tultaessa valtakultturiksi.

Ihmiset katselevat teattereissakin mieluummin kevyempää, viihteellisepää tuotantoa.
Samoin klassisen musiikin puolella suurin osa satunnaisista harrastajista ja etenkin 'ensikertalaisista' kuuntelee ja katselee mieluummin musikaaleja kuin vaikkapa Wagnerin oopperoita - olkoonkin, että Wagnerilla ja ylipäätään 'raskaammalla' klassisella musiikilla on kyllä aina uskollinen mutta suppea kuulijakuntansa.
*

Sekä populaarikulttuurilla että klassisella kulttuurilla on tietty vastavoima avantgardessa, ja jokaisella ajalla on oma avantgardensa.
Modernismilla se on ollut dadaismi, jota on erittäin hankala paitsi määritellä myös esittää ja ilmaista ilman, että tulee sanotuksi tai ilmaistuksi jotain muuta, mitä oli tarkoitus - mikäli dadaismilla ylipäätään on mitään muuta tarkoitusta kuin osoittaa absurdin kautta kulttuuristen konventioiden ja tapojen keinotekoisuus sekä aina hiukan tekopyhä habitusreviiri-luonne (Bourdieu/RR - käännän habitusreviirin tarpeeksi osoittaa oman elämänmuodon paremmuus ja muista erottuva luonne.)

Jälkimodernissa ajassamme joku Leevi Lehdon kaltainen dadaistinen kokeilija on paitsi korkea- myös populaarikulttuurin omanlaatuisensa vastavoima.
Hän vie äärimmäisyyksiin ne kulttuuriset klisheet, joiden loputtoman uusintamisen ja muokkaamisen (viittaan tässä myös Walter Benjaminin merkittäviin käsityksiin teknologian ja modernin taiteen suhteesta) ällistyttävästi kehittynyt nykyteknologia mahdollistaa.

Tuloksena on ainakin ensilukemalta absurdia sanaleikittelyä, lähes pyhäinhäväistyksenomaista performanssia: esim. rappia Eino Leinon runojen sanoilla sekä runon tekemistä googlettamalla sattumanvaraisesti sanoja peräkkäin.

Kaikki tämä on radikaalimpaa kuin populaarikulttuurin tai klassisen taiteen modernistiset kokeilut.
Onko se hyvää - sitä älkää minulta enää kysykö. Putosin tämän uuden avantgarden kelkasta jo lähes 4 vuotta sitten.
*

PS. Tarkennus. Vihaan teollista iskelmätuotantoa, koska se on 'sikanautaa' liukuhihnalta, mutta aina löytyy yksittäisiä biisejä ja joitain ylivertaisia artisteja, joita arvostan lähes kritiikittömästi (esim. Olavi Virta, Laila Kinnunen jne.)

PPS. Tietenkin porno on roskaa. Sen arvo on pelkästään 'välineellinen' ;) 'Hyvä' on sen sijaan aina jotain itseisarvoista, ei yksinomaan välineellis-viihteellistä.

Tämä ei nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että seksi olisi 'roskaa', vaikka pidänkin sitä perkeleellisen 'kiduttavana' ja ylimaallisen nautinnollisena samanaikaisesti.

koti.phnet.fi/kalevala/tepa.htm.

Kauna motivaationa, kosto välineenä - sielun 'mustat aukot' ja kristinusko

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Kravattipakko" - lähinnä Salla Tyrväisen kommenttiin.
(Korjauksia ja täydennys klo: 23:45)

*
styrväinen kirjoitti mm.

Kosto ja kauna lienevät pikemminkin välineitä kuin motiiveja oman "kunnian" palauttamiseksi, ja motiivi kostolle voi olla oman kunnian palautus?
Tosin "kunnian" palautus tuota kautta on kyseenalaista, koska se väkivaltaisen kehän jatkamista: kostaja lankeaa samaan pahuuteen kuin loukkaajansa, ja muuttuu yhtä pahaksi tai pahemmaksi. Jää siis kunnian palautuksen yritykseksi.

RR

Täytynee tehdä joitain erotteluja koston ja kaunaisuuden välillä. Samoin sen suhteen, minkälaisiin tyyppeihin nämä käsitteet liitetään, vaikka kyse perimmältään onkin ihmisen universaaleista psyykkisistä taipumuksista.
*
Väitän, että kaunaisuus voi toimia nimenomaan motiivina. Se kuuluu ihmisen psyykkiseen rakenteeseen.

Kaikki ihmiset ovat alunperin syntyneet täysin riippuvaisiksi vanhemmistaan, joita he oppivat tottelemaan ja mahdollisesti rakastamaan, koska havaitsevat, etteivät heikkoudessaan muutakaan voi.
Mutta mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä suuremmaksi kasvaa myös halu irtautua holhouksesta ja määräysvallasta.
Tähän tunteeseen sisältyy kaunaisuutta vanhempien joskus despoottista ylivertaisuutta kohtaan.

Oletteko katsoneet uusintajaksoja loistavasta Brideshead Revisited-sarjasta (Mennyt maailma), jossa nuori lordi Sebastian Flyte ajautuu alkoholismiin - ja pitkälti äitinsä (sekä veljensä) käsittämättömän tiukkapipoisen uskonnollisuuden, vallanhalun ja holhoavuuden takia.

Kaunaisuus ja viha äitiä kohtaan kääntyy Sebastianiin itseensä, koska äidin vahingoittaminen on ylittämätön tabu.
Kaunaisuuden ja vihan täytyy purkautua jollain tavoin; sen vuoksi Sebastian itsevihassaan päätyy juopputeen, valheisiin ja varastamiseen.

Kauna, viha, jopa kosto toimivat motiiveina hänen suhteessaan elämään, vaikka hän tuhoaa pikemminkin itsensä kuin kohdistaa 'Kullervon kirouksensa' muihin.

Yhtä lailla kaikki 'vallan alla elävät' - etenkin sorretut ja heikompiosaiset nimenomaan motivoituvat elämään kaunaisuudessa/sta, koska lienee mieletöntä iloita orjuudestaan ja heikkoudestaan, sanoipa Paavali sitten mitä tahansa tästä asiasta. (Paavalihan ei tunnetusti kerskaa muulla kuin heikkoudellaan.)

Huomatkaa, etten käsittele tässä kohtaa esimerkiksi ristin teologian perusteita (tai ylipäätään soteriologiaa) vaan valtahierarkian eri päissä elävien ihmisten oletettuja psyykkisiä motivaatiorakenteita.

Nietzsche lähtee siitä, että vain heikot asettavat kysymyksen oikeudenmukaisuudesta, joka N:lle merkitsee kristillis-kantilaista moraalia. (Unohtakaamme tässä Aristoteleen muodolliset eli melko sisällyksettömät teorisoinnit aiheesta.)

Ne, joilla on valta ja vapaus, ne jotka Nietzschen melko naivin käsityksen mukaan ovat myös jaloja sekä lahjakkaita (ovatko muka kaikki valtaapitävät jaloja sekä lahjakkaita?) - nämä ihmiset eivät tunne kaunaa, eivätkä he ymmärrä pahuutta synniksi, josta omatunto jaksaa muistuttaa vaan pelkästään huonoudeksi kyvykkyydessä.

(Nietzsche puhuu kuitenkin lähinnä ideaalityypeistä ja sisäisestä hengen vapaudesta, vailla holhouksen ja uskon auktoriteetin 'orjuutta'.)

Mutta koston tuntevat ylhäisetkin, joskaan eivät motiivina vaan nyt juuri välineenä.
Kaunainen ihminen ei sen sijaan missään psykososiaalisessa tilanteessa pysty luopumaan kaunastaan, joka on kasvanut häneen ja hänessä alistuvuuden eli kristinuskon myötä koko elämän ajan.

Eikä Nietzsche itsekään ollut poikkeus säännöstä, vaikka sitä eksplisiittisesti halusikin. Sisimmältään hän on radikaalipietistinen moralisti kuten sukunsa papit.

*
En tunne Rousseaun ohella ketään toista filosofia, joka jaksaisi vihata joitain aatteita tai joitain ihmisiä niin kaunaisen sitkeästi kuin Nietzsche - tässä tapauksessa kristinuskoa, demokratiaa, liberalismia, utilitarismia, sosialismia, nationalismia, antisemitismiä jne. ;)

Nietzsche vihaa kristinuskoa ajoittain jopa niin paljon, etten aina usko hänen itseymmärryksensä pätevyyteen tässä asiassa, joskaan en kiellä N:n eräitä aivan luovuttamattoman osuvia huomioita kristinuskon moraaligenealogiasta!

*
Vapaalle ja valtaapitävälle ihmiselle kosto on lähinnä 'vain' väline oman kunnian palauttamiseksi.

Kun kosto saadaan päätökseen, tällainen ihminen voi elää entisessä vapauden ja kunniantunnon maailmassaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Omatunto ei kolkuta (tragedianäytelmät kertovat kyllä hiukan toista, vaikka esim. Oidipus joutuikin lähinnä onnettomien sattumien kuin kostonhimonsa uhriksi), joskin koston kierre yhä jatkuu, sillä jonkun toisen kunnia on kostoteon myötä saatettu lokaan.

Ymmärrän siis tällä tavoin kaunaisuuden motiiviksi ja koston taas välineeksi. Kaunaisuus ei psyykkisenä orientoitumisena häviä koskaan, mutta kostosta ja koston kierteestä välineenä kunnian palauttamiseksi voidaan vapautua, vaikka on ilman muuta selvää, että koston kierre ylläpitää kaunaa siirtäen sen aina vain toiseen kohteeseen.

*
Rene Girard kehittelee syntipukkiteoriaa. Jeesus on täydellinen ja samalla viimeinen syntipukki, jonka yhteisö uhraa tai jolle se kostaa epäonnensa ja/tai syyllisyydentunteensa.
Yhteisön kokema paha projisoidaan pois - uhriin. Uhri on yhteisön 'lepytyslahja' Jumalalle tai jumalille, jotka maailmaa hallitsevat.

(Olen lukenut parikolme Saarisen referaattia aiheesta. Girardin 'Väkivalta ja pyhä' löytyy kirjahyllystäni. Myönnän kyllä, että yksinkertaistan tässä Girardia Freudin suuntaan aika rutkasti.)

Ajattelen Nietzscheä ja Freudia mukaillen itse siten, että kaunaisuus on sielun sairaus, jolloin ihminen elää jatkuvan tuskan ja ahdistuksen tilassa.

Muovauduttuaan psyykkiseksi reaktiotavaksi kaunaisuus alkaa ruokkia itse itseään.

Kauna syntyy silloin, kun ihminen haluaa jonkin/jonkun (joko omakseen tai haluaa tappaa kohteen), joka/mikä on tabu mutta joutuu tahtomattaan kieltäytymään, alistumaan ja kääntämään syyllisyyden itseensä - ja vielä omaksi syykseen.

Toisen omistamisen ja tappamisen halu sellaisenaan (ja itse tappaminen) aiheuttaa kyllä syyllisyyttä mutta ei vielä kaunaa, joka syntyy siis pikemminkin siitä, että kyseisistä haluista on tullut erottamattomaton osa itsetuntoa, kunniaa, identiteettiä jne.

Kaunaisuus syntyy näiden asioiden haluamisen ja kieltämisen pakonomaisesta toisiinsa kietoutumisesta. Ihminen on hämmennyksissä, koska hän ei voi tehdä mitään. Teko aiheuttaa syyllisyyttä ja tekemättä jättäminen ahdistusta: kaksoissidos - täydellinen sielun 'patti-/mottitila'.

Ihmisen ulospäin suuntautuva viettidynamiikka/-energia vääristyy. Syntyy yliminä/omatunto, joka soimaa häntä kaikista ulospäin suuntautuvista, aggressiivisista yllykkeistä - ja eniten juuri silloin, kun hän tottelee omaatuntoaan eli ei tee sitä kiellettyä, mitä hän haluaa!

Eläminen tällaisessa tilassa on taatusti aika ajoin yhtä helvettiä.

Se rauha, jonka munkki saattaa lopulta saavuttaa, on ostettu kalliisti, sillä etenkin seksuaalisuuden suhteen ihmisestä tulee silloin täysin luonnonvastainen. Olkoonkin, että hän juuri siten voi päätyä seestyneisyyteen ja sielun rauhaan.

(Muistakaamme kuitenkin Nietzschen huomautus siitä, miten 'kieroutuneiksi' kirkkoisien käsitykset juuri seksuaalisuudesta muuttuivat.
Seksiä sai harjoittaa suurin piirtein vain silmät kiinni ja anteeksipyydellen - ainoastaan lisääntymistarkoituksessa.
Abortti, mikä tahansa ehkäisy - jopa anaaliyhdyntä kiellettiin mitä ankarimmin.)

*
On joka tapauksessa varsin nerokas oivallus julistaa absoluuttisen (lähimmäisen-)rakkauden uskontoa sellaisille ihmisille, jotka elävät paitsi kurjuudessa ja orjuudessa myös kokevat oman vastarintansa sitä kohtaan kielletyksi ja siten synnilliseksi.

Kaunaisessa ahdistuksessa elävä ihminen haluaisi luonnollisesti elää ilman tuskaansa ja ahdistustaan. Hän toivoo pelastusta tästä syntinä pitämästään tilasta, ja sen kristinusko lupaa - vanhurskauttamisen kautta, jolloin teoilla, lain noudattamisella ja ansioilla ei ole merkitystä.
Ihminen saa vapauttavan tuomion. Hän saavuttaa toivomansa psyykkis-henkisen tilan, jossa 'sieluun ei enää satu'. On vain ikuinen autuus ja onni.

Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen eikä autuaaseen uskoon johtava tie ja siellä eläminen ole ollenkaan niin ihanaa kuin 'pitäisi'.

Mutta juuri tällaisena uskon lupauksena ja etenkin uskon käytäntönä - praksiksena - ei suinkaan rationaalisena oppina ja dogmina - kristinusko on Nietzschen mukaan mahdollinen aina ja joka paikassa.

Ja kuten olemme huomanneet - uskonnollisuus vähenee radikaalisti siellä, missä rationaalinen (valistus-)filosofia ja tiede ovat saaneet suurimman jalansijan eli Euroopassa, kun taas alhaisen elintason, myyttisten ja maagisten tarinoiden narratiivisemmissa kulttuureissa kristinusko on kasvattanut suosiotaan hämmästyttävän paljon 1900-luvun lopun globalisoituneessa maailmassa.

Toisaalta - korkean elintason ja moraalipluralismin maassa, USA:ssa, voidaan havaita kristinuskon kirjaimellisen ääritulkinnan saaneen yhä enmmän kannatusta mm. kreationismin muodossa.

Kristinuskon' uusi tuleminen'(?) painottuu siis pitkälti ei-rationalistisiin karismaattisiin liikkeisiin ja pseudorationalistiseen fundamentalismiin.

Mitä se merkitsee Euroopan tulevaisuuden kannalta? Pitäisin tätä kysymystä - Islamin radikalisoitumisen ohella - eräänä Euroopan kohtalon tärkeimmistä.

Näitä asioita pohdiskelevalle ihmiselle Nietzsche on edelleen erittäin ajankohtainen.

Ontuva Rabelais, sairaanhoidon kilpailuttaminen ja Tehyn irtisanoutumisuhka

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreessä "Hoitajat" olleisiin nimimerkki jarmomin kommentteihin.
(Linkkilisäys klo: 23.15)
*
RR

Vai että hoitoalasta yksityinen business?

Vain maksukykyiset potilaat hoidetaan heti ja pätevästi.
(Rahaa on siis löydyttävä pankkitililtä ja paljon.)
Muut hakeutukoot kuolemaan kesken jonotuksen kunnallisiin, huonosti palkattuihin ja mahdollisesti epäpätevällä henkilökunnalla toimiviin sairaaloihin/terveyskeskuksiin.

No - ehkäpä kilpailu laskee hintoja tässäkin - kuten kaikessa muussakin - busineksessä?
*
Yksityinen ostoskes...ööö poliklinikka mainostaa:

Tällä viikolla tarjouksessa seuraavia hoitopalveluja: munuaissiirrot, lonkkaleikkaukset sekä 1 magneettikuvaus ja paljon muuta!
Bonuksena kolmen hoidon ostajalle ilmainen peräsuolentähystys ja verenpaineen mittaus!Erikoisbonus: Viiden hoidon ostajalle ilmainen Thai-hieronta!
*
Ei helvetti. Ei kai me sentään mitään amerikkalais-venäläistä terveydenhoitojärjestelmää tänne haluta tyyliin:' Osta nyt itsesi terveeksi Jorma Ollilan edullisilla hoitopalveluilla!' Poikkea käymään! Tutustu tuotteisiin! Vaihda veresi puoleen hintaan keräämällä kuusi Nokia Health-Centerin etuseteliä!
Osallistu hoitosi aikana sairaalamme Idols tai Talent-kisaan. Saatat voittaa matkan Wall Streetille!

Jne. jne. ad inf. (I'll rather be dead!)
*
jarmom kirjoitti

rauno rasaselle:
En halua yksityistä hoitobisnestä kaikille. Tarkoitin vain vapaata kilpailua, kysynnän ja tarjonnan lakia joka jossain vaiheessa tasapainottaa palkkatason.TEHY voisi määrätä se alimman maksuluokan.
Siihen tarvitaan vain yksi henkilö liitossa, joten byrokratia vähenee. YTH voisi hoitaa työttömyyskorvauksen.Taloustutkimus olisi voinut tehdä toisenkin kysymyksen: Pidättekö noin 12 prosentin palkankorotusta hyvänä tällaisessa talous- ja kilpailutilanteessa?
Tai: Onko lakkoaseen käyttö oikein jos sen käyttö kohdistetaan laskelmoidusti kaikkein heikoimpiin ja jonka käyttö aiheuttaa kuolemaa ja käsimystä?

*
RR

Kysymys on kuoppakorotuksista, joita ei tietenkään suoraan luvattu ennen vaaleja eikä budjetissa, mutta miten vain - juuri siitä kuitenkin oli kysymys.

Kyllä sen kaikki osapuolet tajusivat, eikä asia selittelemällä muuksi muutu.

Hallitus on jättänyt tämän asian hoitamisen kesken, minkä Tehy tulkitsi lupausten pettämiseksi.

Yks hailee, vaikka työnantajaosapuoli on kunnallinen - kyseessä on viime kädessä 'Vanhanen kakkosen' kupru - olkoonkin, että vain yhden ammattiryhmän erityistukeminen ei olisi onnistunut kuntasopimuksissa.

Tehylle ei kuitenkaan välttämättä tule vuosiin samanlaista 'sudenhetkeä' vaatia kuoppakorotuksia kuin nyt.

Rahaa valtion kassasta löytyy. Aiemmin sitä ei ollut ja tulevaisuudesta emme tiedä.
*
Olen itse saanut elinikäisen vamman akillesjänteeseeni -84 lääkärilakon aikana, jolloin toisen, revähtäneen kipsin päälle valettiin ilman tutkimuksia uusi kipsi. Se akillesjänne ei enää koskaan parantunut läheltäkään entisellleen.
(Tämä on ontuvan Rabelais'n lähtökohta, vaikka varsinainen ja lopullinen 'niitti' tulikin vasta 20 vuotta myöhemmin.)

Mutta en osaa kihistä raivoa asiasta, vaikka saman lääkärilakon jo alettua toisen kipsin muovannut lakkolääkäri (joku eri alaan erikoistunut ylilääkäri) ei osannut hommaansa vaan teki siitä aivan liian ohuen (oli ilmeisesti harrastanut kuvanveistoa...).

Olisin tietysti itsekin voinut olla varovaisempi liikkuessani, mutta elämässä on pakko ottaa riskejä.
Vamma kuitenkin jäi ja nimenomaan siksi, että se lääkäripulan vuoksi priorisoitiin hoidettavaksi tällä tavoin.
*
Joten älä sinä jormom itke heikkojen (mummosi?) takia. Kaikki maksavat hinnan elämästään - lopulta kuolemalla.

Sairaanhoitajien on nyt pakko riskeerata ihmishengillä, koska muuten he eivät tule koskaan saamaan reaalisia kuoppakorotuksia.

Siinä sulle hieman kylmää kyytiä.
*
Kirjoitti entinen mielisairaanhoitaja, skribentti (senttari) sekä valtiotieteen yl'oppilas Actus Purunen ('actus purus' you know - kts. ensimmäinen päreeni: http://actuspurunen.blogspot.com/2004/10/actus-purusen-ensimminen-koe.html)

1) Porno-Ranen kirous ja 2) 'Tieteellistä' rasismia

Kirjoitettu kommentiksi Hanhensulan päreeseen Rotujen erottelusta.
(Korjaus 20.10)
*
I
Seksi on ikäänkuin 'paholaisen keksintö'. Se on pakottavuudessaan elämän suurin harha. Lisää nautintoa yhdynnän tai ylipäätään seksuaalisen laukeamisen kautta, minkä tarkoitus on taata geeniemme koipioituminen.

Minä kysyn vaan, että miksi en ole voinut olla ja elää elämääni ihan rauhassa - vailla riivaavia himoja jotka saattoivat johtaa vakaviin seurauksiin sekä oman että kumppaninkin sielunrauhan kannalta?

Sukupuolinen himo on ihmiselämän suurin harha, joka kuitenkin tuottaa eniten nautintoa.

Olemme sukupuolihormooniemme vietävissä olevia sätkynukkeja, emmekä ymmärrä miksi.
'Loppusaldo' tästä ei kuitenkaan ole kaksinen. Olemme lopulta tyhjin käsin ja elämme pelkästään muistojemme varassa kokien lapsemme muka oman itsemme jatkeiksi - eli että me jatkumme heissä.

Surkeaa itsepetosta! Lapsemme ovat meille lopulta yhtä vieraita kuin puolisomme tai kuka tahansa ihminen, emmekä me koskaan tule tuntemaan edes itseämme.

Ja silti tuo kupeissa (ja päässä) tykyttävä himo juoksuttaa meitä kuin keskitysleirin vartija kuolemaantuomittua, joka luulee pelastuvansa, jos juoksee tarpeeksi nopeasti.

Vain munkit - nuo, jotka ovat tajunneet, että onnen voi löytää yksinomaan omistautumalla Jumalalle eikä omille himoilleen, ovat ratkaisseet tämän harhan.Vaimentaessaan himon he vapautuvat siitä ja saavuttavat rauhan.

II
'The overwhelming desire of society today is to assume that equal powers of reason are a universal heritage of humanity. It may well be. But simply wanting this to be the case is not enough. This is not science…'

Hanhensulan suomentamana:

'Nykyisin meidän ihmisyhteisömme ylivoimaisena haluna on olettaa, että ihmisten universaali perintönä on samanlainen päättelykyky. Näin saattaa ollakin. Mutta tämän pelkkä haluaminen ei ole kylliksi. Se ei ole tiedettä…'

*
Tässä Watson lankeaa kehäpäätelmään ja argumentaatiovirheeseen, niin että kolisee, sillä väittäessään, että halumme ajatella ihmiset perimältään samanlaisiksi päättelykyvyn suhteen ei ole tiedettä, hän samalla implikoi väitteessään mahdollisuuden - ellei peräti imperatiivin sellaisen yhteiskunnan luomiseksi, jossa vallitsee oikeutettu rasismi älykkyysosamäärien erilaisuuden vuoksi.

Watson vain 'unohti'? mainita kommentissaan tämän 'seurausväittämän' eli tieteelliseen päättelyynsä implikoituvan eettisen valinnan - toistan eettisen, sillä mikään tiede ei voi puolustaa omasta 'itseymmärryksestään' käsin eettistä valintaa, joka tähtää tietoisesti esimerkiksi rasistisen yhteiskunnan luomiseen.

Sitäpaitsi tieteellä itsellään ei edes ole itseymmärrystä: sen se saa yleensä eri instituutioilta - lähinnä politiikasta ja talouselämästä - yhä harvemmin enää filosofiasta tai sosiologiasta.

Kyseessä on massiivinen ja erittäin vakava argumentatiivinen - pitkälti ad hominem-tyyppinen virhepäätelmä.

Juuri tällaisia tiedemiehiä minä vihaan, koska he luulevat edustavansa tieteen nimissä myös oikeita eettisiä ratkaisuja sekä valintoja.
Ja sitä he eivät totisesti voi tehdä pelkästään tieteellisen metodin ja tutkimuksen arvovapauden nimissä.

Watsonin (mahdolliset) tulkinnat älykkyysosamäärien jakautumisen mahdollisista seurauksista ovat yksityisajattelua tai nojatuolifilosofiaa - ei enempää eikä vähempää, mutta tiedettä ne eivät ole!

'Hei, me ollaan apinoita'/Jyrki Kortelaisen kolumni

Länsiväylä-lehden Uutispäällikkö Jyrki Kortelainen aloitti tänään ilmestyneessä Helsingin Uutiset-lehdessä kolumnipalstansa. Ensimmäinen juttu on otsikoitu: 'Hei, me ollaan apinoita'. Se kertoo taloyhtiöistä ja naapureista.

Siteeraan kolumnin tässä kokonaan, koska kyseessä on tosiasioihin perustuva mutta samalla hulvattoman hauska kuvaus ihmisten yhteiselon ihanuudesta ja etenkin sen kurjuudesta kerros-ja/tai rivitaloissa.

Kas näin.

"Tiedättehän taloyhtiöt?
Epämääräinen joukko fyysisesti ja varsinkin henkisesti erikokoisia ihmisiä valikoituu sattumusten kautta naapureiksi kerros-tai rivitaloon.
Aluksi uusien tuttavuuksien kanssa ollaan kohteliaasti ei jaksa sataa-linjalla, mutta jossain vaiheessa tulee väistämättä eteen päivä, jolloin kaikki eivät sovikaan samalle hiekkalaatikolle.
Sanomista voi tulla mistä tahansa - pesutupavuorosta, parveketupakoinnista, satunnaisista juhlista tai vaikkapa siitä, että lapsi kaataa hiekkaa toisen päähän, joku käy vessassa yöllä tai liian myöhään illalla - ja riidan ainekset ovat kasassa.

Työkaveria ei tarvitse rakastaa, mutta työkaverin kanssa on tultava toimeen. Naapureiden kanssa on vähän sama juttu, mutta joskus taloyhtiöissä mitätönkin kina saattaa kasvaa sodanjulistukseksi ja sen jälkeen poteroissa syntyy yleensä rumaa jälkeä.
Tiedän mistä puhun, sillä meidän pikkuporvarillisen taloyhtiömme pikkusievällä pihalla vaimoni on haukuttu lehmäksi ja minut sonniksi. Lapsemme ovat kuulemma apinoita.
Naapurimme - jonka kanssa emme ole puheväleissä - eläintieteellinen arvio perheestämme tuli sellaisella varmuudella, että hän on luultavasti alan arvostettuja dosentteja.

Naapureitaan ei voi valita. Seinän taakse saattaa muuttaa kymmenhenkinen mustalaisjoukko tai afrikkalaisperhe, jonka naiset pukeutuvat mustiin pussilakanoihin ja pelottelevat pikkulapsia. Koko suku kokoontuu ärsyttävän usein keittämään tummaa riisiä aamukuuteen eli siihen asti, kun normaalit ihmiset heräävät ja alkavat tehdä töihin lähtöä.

Serkkutytölläkään ei ole helppoa. Tytön seinänaapurina asuva nuori nainen nautiskelee joka ilta rakkauden hedelmää ja ulisee ruokailun loppuvaiheessa pitkään ja hartaasti kuin jodlaava matikkakoira - syvästi kunnioittamaani Uuno Turhapuroa lanatakseni.

Kiusallista, mutta mihin sellaisesta voi valittaa? Kennelliittoon?"

*
Hahhahhaaa!/RR

Vasen lonkkani eli kolotus kirjallisuustieteellisenä kriteerinä ja metodina

Kirjoitettu kommentiksi Hanhensulan päreeseen Hyvä kirja, huono kirja (18.10)

Ripsa kirjoitti

'Joku siellä (Lukupiirissä) sanoi juuri niin kuin minäkin ajattelen: minusta voi tuntua joku kirja hyvältä/huonolta, esimerkiksi riippuen siitä kolottaako nivelrikkoista vasenta lonkkaa.

Mutta se on aivan eri asia, kuin tietää/päätellä onko kirja hyvä vai huono. Siihen voi tarvita koulutusta ja kokemusta vähän enemmän. Kyllä niitä kriteereitä eritellään mielestäni aika pätevästi kirjallisuustieteessä.'

*
Olet Ripsa aika optimistinen kirjallisuustieteen suhteen, sillä kirjallisuustiedehän on lopulta kanonisoitujen (siis konstruoitujen) lajityyppien/teosten pohjalta toimivien metodihörhöjen jargonia.

(Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö ihan oikeasti olisi olemassa klassikkoteoksia, joiden arvo ei ole riippuvaista vallitsevan muodin eli tutkimuslinjojen/koulukuntien oikuista.)

Tuossa vasemman lonkan kolotusta valittavan kommentissa ei ollut muuta vikaa kuin että hänen olisi pitänyt ottaa huomioon oikean lonkan mahdollisesti eriävä 'mielipide'.

*
Tietysti edellä kirjoittamani on äärirelativistista humpuukia kirjallisuustieteilijöitten mielestä, mutta ne esimerkit, joita Lukupiirin kommentissani annoin, selventävät näkemystäni paremmin (kts. PS.)

Sitäpaitsi - jos ajatellaan modernismin jälkeisen taiteen kaikkia genrejä yleisesti, niin kyllä sieltä kriteerit ovat pikku hiljaa olleet hiipumassa tai hämärtymässä kokeilevamman taiteen suhteen - myös kirjallisuudessa.

Toisaalta ei tarvitse muistaa modernismin ajalta kuin Joycen Odysseus ja ennenkaikkea Finnigan's Wake, Beckettin ja Ionescon absurdismi sekä dadaismi ylipäätään, niin ollaan edelleenkin hieman sormi suussa niitten kriteerien suhteen, joiden perusteella nämä Joycen teokset ja mainitsemieni lajityyppien edustajien työt voidaan luokitella mestariteoksiksi.

Kyllä siinä kirjallisuustieteilijä ja taidekriitikko on saanut keksiä kokonaan uuden käsite- ja argumentaatioapparaatiston kyetäkseen artikuloimaan metodisesti näistä teoksista/genreistä saamansa emotionaalisen vaikutuksen, joka kuitenkin alunperin on toiminut intuitiivisena suunnanantajana sille, millä tavoin kriitikko alkaa 'tieteellisesti' hahmottaa esimerkiksi Ionescon Sarvikuonot-näytelmän hyvyyttä (tai huonoutta).

Mistä ihmeestä me siis otamme/saamme arviointikriteerit sille, mitä emme välttämättä heti - emmekä ehkä pitkään aikaan - ymmärrä, ja mihin ei voi soveltaa mitään metodisia kriteeerejä, koska niitä ei (vielä) ole edes olemassa?

Vastasin jo: emotionaalisesta kokemuksesta eli kyseessä on alunperin melko primitiivinen makuarvostelma, joka saa ympärilleen teoreettisen viitekehyksen ex post facto ja/tai ad hoc - siis jälkeenpäin/jälkiviisaasti ja tiettyä tarkoitusta varten, vaikka tällöin langetaankin argumentaatiovirheeseen ja siten epätieteellisyyteen.

Mutta sitten kun olemme saaneet tietyn teoksen ja genren 'kehystettyä' ja kanonisoitua 'tieteellisesti', niin loppu onkin helppoa.

Kärjistäen todettuna - saman lajityypin edustajia voi silloin arvioida ikäänkuin 'metodinappia' painamalla, koska analysoituja, käsitteellistettyjä ja valmiiksi argumentoituja ennakkotapauksia on jo olemassa.

Että se siitä kirjallisuustieteen objektiivisuudesta...

*
PS. Lukupiirin kommenttini.

Mein Kampf (A. Hitler) on ihan oikeasti huono kirja. Ellei sitten halua tutkia natsismin genealogiaa, jolloin se muuttuu erinomaiseksi kirjaksi tutkijan kannalta.

Da Vinci-koodi ei ollut mikään mestariteos, mutta eihän se nyt voi pelkästään huonokaan olla, jos sitä kerran myydään kymmeniä miljoonia kappaleita.

Dostojevskin romaanit ovat psykologisesti loistavia mutta rakenteellisesti kuin risuaitaa verrattuna esimerkiksi Tolstoihin.

On siis erilaisia perspektiivejä, joista esteettinen (ja kaikki muukin) arviointi lähtee ja suodattuu - jopa yhden ja saman ihmisen aivoituksissa.

*
Toinen kommenttini Hanhensulassa. Täydentää edellistä.

On melko hedelmätön lähtökohta keskustelulle, jos saa arvioida vain asteikolla hyvä tai huono. Ikäänkuin olisi olemassa vain yksi ainut ja oikea perspektiivi, perustelu tai tuntemus arvioinnin kohteen suhteen.
Tässä mielessä professorien valtavaan tietomäärään perustuvat argumentoinnit eivät ole sen patevämpiä kuin lonkalta heitetyt makuarvostelmat.

Ovatpahan vain huomattavasti laajemmin perusteltuja.

Aforismi

Media-viihdeyhteiskuntien olennaisin tunnusmerkki: kaikilla pitää olla hauskaa.
Tällaisissa yhteiskunnissa jopa satiirikoilla on ihan saatanallisen kivaa!

RR

Joku ei saa unta - näinä 'levottomina' aikoina

Kaappaan nyt pätkän Jukka Relanderin tekstiä hänen blogistaan viime kevään vaalikampanjahumun keskeltä. Kyseessä on anekdootti, jonka Relander kertoo Teemu Mäestä ja Kirsi Pihasta eräissä bileissä.

Kyllä nauratti - olkoonkin, että olen saattanut kuulla tämän aiemmin itse Relanderin suusta jossain muodossa YleTeeman keskusteluohjelmassa T-Klubi.

Teemu Mäki on terävä jätkä, jota kissatädit vihaavat ikuisesti, koska eivät näköjään ymmärrä vihata totalitarismia, uusliberalismia ja reduktionistisia tiedemiehiä. On toki paljon helpompi vihata Teemua.

*
"....toisena haastatellun Teemu Mäen (tunnen) sitäkin paremmin. Ensimmäistä kertaa tavattiin jossain baarissa luultavasti Tuomas Nevanlinnan kautta, sittemmin oltiin samassa Bileet Tornissa –porukassa, jonka Mondon nykyinen päätoimittaja Heikki Valkama kokosi. Hurjasta kissantappomaineestaan huolimatta Teemu on hyvä tyyppi, joka ajattelee salaa ruusunpunaisia ajatuksia ja joka haluaa ihmisille hyvää. Poliittisesti kommunistiseksi ilmoittautuva Teemu on lähinnä demari, jolla on omatunto.

Tähän väliin anekdootti: lehdistöön levisi Tornin bileiden aikoihin tieto, että Kirsi Piha oli lyönyt Teemua jatkoilla. Näin todella myös tapahtui. Syy jäi tuolloin kertomatta. Istuttiin keskustelujen päätteeksi lasillisilla, ja Kirsi valitti lapsensa huonounisuutta. Teemu tokaisi lakoniseen tapaansa että porvari nukkuu huonosti. En voi sille mitään että naurattaa vieläkin. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että nykyisin ymmärrän kyllä Kirsiäkin oikein hyvin. Kahdelta yöllä voisi keksiä muutakin tekemistä kuin tuudittaa huutavaa lasta."
*
04.05.2004 Metro / Jukka Relander: Teemu Mäen suuri synti

Tässä kolumnissa Jukka Relander pohtii Teemu Mäen 'kohtaloa' ikuisena 'kissantappajana', joka ei saa anteeksi - ei koskaan. Varsin oivallinen teksti.
Syyttäjien asennnetta - jos on lupa käytää omia termejä - voisi kuvata kohtuuttomaksi ja vääristeleviksi. Sen perustelut ovat ristiriitaisia ja tekopyhiä.

*
http://jukkarelander.livejournal.com/

Pomminvarma strategia: rahaa tai ruumiita!

Ennustajaeukko kirjoittaa

Vanhasen II kaatuu Tehyn 13000 sairaanhoitajan irtisanoutumiseen 19.11 - edellyttäen siis, että Tehyä tyydyttävää sopimusta ei saada aikaan.
Sillä - jos kunnat eivät pysty takaamaan hoitotyön turvallisuutta, vastuu siirtyy valtiolle=hallitukselle, eli joko hallitus maksaa tai sen on pakko erota. (Rahaa löytyy kyllä.)
Ellei sitten ruveta kärräämään ruumiita teholta ynnä muualta pakastimeen oikein formulatahtiin...Kokoomuksen ja Keskustan piikkiin tietysti.
Pomminvarma strategia Tehyltä.

Mikäli Vanhasen hallitus siis tekee Tehyn strategiasta arvovaltakysymyksen (miltä tällä hetkellä näyttää) eikä myönnä kunnille palkkaustukea sairaanhoitajien kuoppakorotukseen, sen lähtölaskenta alkoi itse asiassa jo viime keväänä Kokoomuksen vaalilupausten myötä sekä tupon kaaduttua.

*

http://www.suomenkuvalehti.fi/sk-netti/uutiset-ja-politiikka/ulkomaat/teho-osasto-bagdad.aspx.

Kommentti Mika Sipuralle

Kommentti Mika Sipuran kommenttiin tämän 12.10 päreessä Kireet kelit.

mikasipura 16.10

Olen ollut melkoisen puritaani tämän verkkopäiväkirja-ajatuksen kanssa. Siis melko perinteisen päiväkirjan jonka pinta näkyy verkossa ulospäin, mutta jonka merkitykset näen vain itse. Ajatus on tavallaan utilitaristinen: jos minä saan tästä 100, häviän jonkinlaisena yksityisyyden menetyksenä yhden, ja jotkut lukijat saavat kaksi, ollaan voitolla (verrattuna pöytälaatikkopäiväkirjaan josta minä saisin 100). Kun kommentit ovat lisääntyneet (jostain syystä tämän päiväkirjan lukijat tulevat muualta kuin blogistanista, ja kommentoivat mieluiten henkilökohtaisella sähköpostilla), laskutoimitus on monimutkaistunut. Siksi kai säpsyn. Olen jo alkanut kopioimaan ja tulostamaan vanhoja merkintöjä, jos painutaan miinukselle ja tulee aika siirtyä perinteiseen formaattiin.

RR

En ole asentanut itselleni sitemeteriä ja olen käynyt viimeisten kolmen kuukauden aikana vain pari kolme kertaa tsekkaamassa tilaaja- sekä lukijamääräni blogilistalla.

Se on pysynyt samana ehkä vuoden verran, vaikka lukijoita saattaa Bloggerissa joskus olla enemmänkin. Sijoitus 9-11% välissä on silti pysynyt samana alusta lähtien, mikä kertoo tietysti enemmän siitä, että uudet blogit löytävät tosi vähän lukijoita kuin että oma tilaaja-lukijamäärä kasvaisi.

Kun olin 2000 bloggaajan listalla 200. ja 10000 listalla 1000., niin 10% kohdallehan sitä silloin sijoittuu kummassakin tapauksessa tilaaja-lukijamäärien suhteen, sanoo yläasteen matematiikka.
Tilaaja- tai lukijamääristä lasketut tilastot antavat tietysti hieman eri sijoituksen, mutta lukijamäärien keskimääräiset arvot antavat silti usein aika lailla tilaajamäärää lähellä olevan sijoituslukeman - yllättävää tai ei.

Meikäläiselläkin on silti vankka epäily, että kävijöitä on huomattavasti enemmän muualta kuin Blogistaniasta.
Tästä tilastoihin tuijottelusta saattaa kuitenkin tulla bloggaajalle ainakin aluksi suoranainen pakkomielle, jonka kanssa hän painiskelee kuin poliitikot mielipidetutkimusten kanssa. Ainakin minulle tuli, ja tiedän etten ole ainoa.

Miksi joku tilaaja lähti? Miksi lukijamäärät laskivat taas? Itse päättelin asiaa kokeilemalla tietoisesti kirjoittaa tahallani hyvin erilaisia päreitä. Jotkut pitävät musiikkipostauksista, tietty (joskin aika vähäinen ryhmä) filosofistyyppisestä kirjoittelusta, jotkut härskimmistä revittelyistä, huumorista ja kaikenmaailman 'tunnustuskirjoituksista'.
Alussa kirjoitin paljon kirjallisuus- ja runousesittelyjä, mutta se on nyt jäänyt (valitettavasti) paljon vähemmälle.

Viime kesän alussa irtaannuin sitten lopullisesti blogilistan pakonomaisesta kyttäämisestä, koska se käy hermoille ja itsetunnolle - ja aivan turhaan. Eihän tässä rahasta kirjoiteta.

Sitemeter sopii kyllä joillekin. Kemppinen esimerkiksi rakastaa esitellä mahtavia kävijämääriään. Mutta hän onkin Blogistanin Kingi! Ihan oikeasti. Vaikkakin joskus aivan helkatin ärsyttävä besserwisser ja narsisti, mutta eiköhän me kaikki bloggaajat ja ylipäätään kaikki ihmiset haluta päteä jollain tavalla.
*
Minun mielestäni sinun blogissasi on tietty oma profiili eikä kirjoitustaidoissasi ole mitään vikaa - päinvastoin. Ja asioista voi sanoa oman mielipiteensä aina - niin sinä kuin kuka tahansa - kunhan ei nyt ihan törkeyksiin lankea (huom! Räsänen - muistuttaa itseänsä nyt tässä hän).

Mutta kommentteihin ja vastareaktioihin pitää varautua. Ei täällä aina vain hyssytellä ja kehuta. Tää on nykyajan villiä länttä tää Blogistan.
*
Tuo yksityisyydenmenetyskalkylointi menee hieman yli minun hilseeni, mutta ymmärrän sen omalla kohdallani siten, että minä päätin aloittaessani blogata lokakuussa 2004 ja oikein tosissani helmikuun alusta 2005 vakaasti, että en kirjoita omista asioistani enkä ryhdy kommentoimaan persoonakohtaisesti mistään.

Mutta tämä päätös ei kestänyt kuin vajaan vuoden. Muistaakseni jo elokuussa 2005 vaihdoin vapaammalle - etenkin erään varsin huumoripitoisen ja osittain kuviin perustuvan päreen muodossa.

Kas tuossa: 'Neulovat siat (perheblogi)'. Se on olevinaan satiirinen kommentti neuleblogien 'kukkahattutädeille', joista siihen aikaan paljon puhuttiin, ja joiden määrä Blogistanissa on kai vain entisestään lisääntynyt.

http://actuspurunen.blogspot.com/2005/08/neulovat-siat-perheblogi.html#comments

Entäs tämä? Samalta elokuulta. http://actuspurunen.blogspot.com/2005/08/nuorison-rappeutumisesta-sosiaali-tv.html#comments

Nää on mun omasta mielestäni edelleen aika hyviä.
*
Nykyään minusta on sitten tullut eräänlainen Blogistanin pornopelle ja 'itsensä- sekä muitten paljastaja' (hehheh).

Yksityisyys ei ole mennyt siinä mielessä, että en julkaise kuvia itsestäni tai perheestäni (jota ei enää ole missään muodossa olemassa) - mitä nyt tuo heinäkuussa 2005 lisätty profiilikuva on poikkeus.
Senkään perusteella minua ei enää kukaan tunne, koska olen kasvattanut helvetinmoisen kokoparran.

Narrin, ilveilijän, pyhäinhäpäisijän, pilkkaajan sekä pornoilijan (aivan viime aikoina - ja syystä ;) viitan olen kuitenkin saanut harteilleni.
Filosofi olen ihan vain 'sivutoimisesti' ja harrastelijamielessä - täysi amatööri siis.

Ei se mitään. Roolista on maksettava hintansa. Minä olen valinnut tämän. Se sopii mun ristiriitaiseen, ambivalenttiin ja maanis-depressiiviseen luonteeseeni kuin nappi silmään.
*
On toki syytä hieman pohtia, kuinka paljon yksityisyydestään antaa toisten tietoon ja puitavaksi - ja siis etenkin millä tavalla.
Sinä olet pyrkinyt yhdistämään ammatilliset intressisi, musiikin ja osittain perhe-elämäsi ym. Onkin selvää, että kovin erilaiset ihmiset kovin erilaisine mieltymyksineen tulevat uimaan blogisi ympärillä kuin 'hait' tai kuin 'muumimammat'.
Hait etsivät 'purtavaa', muumimammat halattavaa. Löytyyhän sieltä sitten toki ihan asiallistakin porukkaa - kuten vaikka 'maalainen', Hyvärinen tai Christer Sundqvist.

Varaudu näihin kaikkiin, jos haluat säilyttää nykyisen linjasi. Itse toivon, että säilytät, koska minua ei ärsytä se vaan pelkästään tuo Hämeen-Anttilaan ja uskoon kohdistunut ei-ihan-loppuun-asti-pohdittu kritiikkisi.

Ja mitä Porno-Raneen tulee, niin eiköhän naureta sille jutulle jo makeasti. Minähän omaksuin tuon nimityksen heti! Mitä nyt vähän piti ensin murahtaa - se kun kuuluu mun 'virkaani'...
*
PS. Tein tästä kommentista päreen omaan blogiini. Olen omaksunut kyseisen 'päreenhöyläämistavan' jo pari vuotta sitten, koska huomasin, että kommentointi motivoi minua monesti kirjoittamaan pitkiäkin juttuja, joihin voi aivan perustellusti suhtautua kuin blogipostauksiin.
Joku sanoo ehkä, että alkaa meikäläisellä olla aiheet vähissä, kun käytän tätä 'menetelmää', mutta viis siitä, jos se toimii, eli juttua piisaa.

Kyseenalaisia väitteitä mielestä ja tietoisuudesta

Kommentti kahdelle edellisen päreeni kommentoijalle.
(lisäyksiä klo: 15:50)

anonymous
rane, minuun iski dawkins-virus..en tiedä miten suhteellisuusteoria häneen suhtautuu (vain kolme sivua, please) mutta ongelmani on mieli
mikä on mieli eihän se voi olla sijaitsematta jossain paikassa

aino anonymoys
minä taidan toimia biofysiikalla

RR

Aivot sijaitsevat jossain paikassa. Mieltä et sieltä kuitenkaan löydä, vaikka olisit jumalallisella tietokyvyllä varustettu - vain kasan kudosta.

Voit sanoa, että jos/kun ko. kudos poistetaan, mitään mieltäkään ei enää ole olemassa.

Minä väitän, että on. Mieli on yhtä aikaa jotain konstruoitua/-nutta (kulttuurista) että jotain universaalia (kulttuurista riippumatonta)
(vrt. Aristoteleen universaali järki).
Se ei häviä, vaikka ihminen katoaisi tykkänään (kts. kuitenkin PS).

Väitän jopa, että mieli on evoluution tarkoitus! Olkoonkin, että se saattaa koitua kohtaloksemme.

Mieli tietoisuutena on lähes täydellinen väline maailman/todellisuuden tajuamiseen ja muokkaamisen, mutta koska se on edelleen sidoksissa evoluutioon, joka pyrkii vain geenin kopioitumiseen, olemme ajatuneet samalla tuhon partaalle yksipuolisessa ylivoimaisuudessamme muihin lajeihin nähden.
(Tämä on aika kauhea paradoksi).

Koska emme kuitenkaan enää voi palata takaisin luontoon eli aikaan ennen tietoisuuden/mielen ja kielen kehitystä, meidän pitäisi kehittyä siltä mielen osalta, joka liittyy eettisyyteen ja niin sanottuun kestävään kehitykseen.

Mieli/tietoisuus on siis lähes täydellinen väline, mutta silti se ei kykene hallitsemaan todellisuutta täydellisesti - siten ei myöskään omia biopsyykkisiä taipumuksiaan.

Me emme tiedä, emmekä ehkä koskaan tule tietämään tarpeeksi, koska jo tietämiseen itseensä sisältyy paradoksi, jonka olen 'tietämättäni' ilmaissut alta 20:nä aivan oikein eräässä aforismissani: 'Mitä lähemmäs totuutta pääsen, sitä kauemmas horisontti kaikkoaa.'

Täydellinen reflektiokyky merkitsisi tavallaan kaiken kommunikaation loppumista, koska tässä tilanteessa ihminen tajuaa itsereflektiivisesti oman psykofyysisen/-fysikaalisen perustansa ja -kytköksensä todellisuuteen absoluuttisesti.

Kyseessä ei oikeastaan ole enää mikään 'tilanne'/positio/tila vaan kosmologinen 'Identiteetti' - ei-paikka, ei-tila - eräänlainen ykseys kaiken kanssa: - Plotinoksen Yksi.

Silloin kaikki perspektiivit ja etäisyydet katoavat, koska on löydetty se, mitä etsittiin: - kaiken tapahtumisen ja liikkeen 'läsnäolo', alkuperä ja mahdollinen suunta (determinismi) tai liikkeen säännöttömyyden 'laki' (indeterminismi). Vallitsee hiljaisuus. Kaikki on yhtä kaiken kanssa.

Enää ei ole mitään kysyttävää, koska ei ole mitään puuttuvaa eli/tai ennustamatonta tietoa - ei edes indeterminismin suhteen.

*
Onko tämä mahdollista? Sitä minä en tiedä - vaikken tietysti tietämällä tiedä mitään muutakaan siitä, mitä mielen olemassaolosta väitän. Jos joku haluaa, voi kaikin mokomin kutsua sitä mystiseksi näkemykseksi.

*
Se, että mieli/tietoisuus ei voi olla olemassa ilman aivokudosta, ei tarkoita, että mieli olisi tuo aivokudos.

Joka niin väittää, väittää itse asiassa samalla myös pystyvänsä hoitamaan kaikki ihmisen mentaaliset, esteettiset, eettiset, poliittiset ja ylipäätään kulttuuriset ongelmat neurokirurgialla ja geeniterapialla.

Kuulostaako uskottavalta?

PS. Edelleenkään en silti usko realistisesti mihinkään reaaliseen Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan vaan siihen, että evoluutiolla on 'taipumus' kohti täydellisyyttä kunkin lajin kohdalla. Ihmisellä se on ollut tietoisuus, mieli ja kieli.

Ekspressionistit kosmologian ihmemaassa

Lisäyksiä ja poistoja 13.10

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Nöyryydestä".

*
Tämä teksti tulee hieman etuajassa, koska Kemppinen on luvannut kirjoittaa lisää Kari Enqvistin uudesta kirjasta, mutta olkoon se sitten sen ajan murhe. Minäkin puolestani voin tietysti kommentoida myöhemmin lisää.
Nyt kirjoitan Enqvististä joka tapauksessa pitkälti omien, aiempien lukukokemusteni perusteella ja arvaillen, mitä JK oikein on mahtanut tällä päreellään tarkoittaa.
*
Odotan siis JK mielenkiinnolla jatkokirjoitustasi tästä 'Vara-Einsteinimme' (kts. PS.) uudesta 'kvanttiromahduksesta', josta kuulen itse vasta nyt.

Olen kyllä tutustunut hänen kolmeen - vai sanoisinko tarkasti: kolmeen ja puoleen - aiemmin ilmestyneeseen kirjaansa - mm. 'Näkymätön todellisuus', 'Olemisen porteilla' sekä 'Vien Rucolan takaisin + joku muu.

Huomaamme helposti, että Gary ei elä 'tässä maailmassa', kuten hänen kirjoihinsa ja artikkeleihinsa tutustuneet hyvin tietävät.

Tai ollakseni jälleen tarkempi: Vara-Einsteinimme elää kahdessa maailmassa, joista 'tämänpuoleinen' on toissijainen ja katoava eli ns. romahdus tietoisuuden 'kahleisiin' - ja se toinen - 'todellisempi' - on maailma, joka merkitsee Enqvistin kaltaiselle äärireduktionistille jotain aivan muuta - täysin toisenlaista (ja silti samaa kuin alemmista tasoista emergoitunut maailma, koska on palautettavissa alkuperäänsä!) - joka on miltei absurdia tuolle tietoisuuden maailmalle, joka Enqvistin hahmossa yrittää - ehkä turhan omahyväisesti? - kuvata sen luonnetta ymmärrettävällä tavalla kvanttifysiikasta tietämättömille maallikoille, jotka luulevat elävänsä ainoassa havaittavassa maailmassa.

Tuloksena on merkillinen - tehokeinoissaan jopa dramaattinen mutta yhtä lailla sekä tahallisen että tahattoman huumorin sävyttämä skenaario räiskyvää scifi-animaatiota, jossa reduktionistimme yrittää yhtä aikaa paistaa sekä tavallisia joskin 'näennäisiä' (apparent) että molekyyli- ja lopulta jopa kvantti-ilmiöiksi redusoituja kana-nimisen osittain 'kvanttiromahtaneen' siivekkään 'sikiömassoja'.

On ajoittain jännittävämpää ja hiuksia nostattavampaa seurata kumpia munia Enqvist oikein lopulta paistaa - ja varsinkin mitä hän lopulta syö kuin lukea Edgar Allan Poen kauhukertomuksia.
Kvanttimunia vai tavallisen kanan tavallisia 'farmimunia'?

Kuten arvata saattaa - reduktionisti hänessä syö molekyylibiologisen (joskin perimmältään) aalto-hiukkasmunan, kun taas 'katoavaan emergenssiin romahtanut' kirjoittaja hänessä ahmii farmimuna-omelettia hyvällä ruokahalulla - tosin teoreettisen fysiikan professorina lievää syyllisyyttä kokien.

Syy on gastronomis-kulinaarinen: kvanttimuna ei maistu miltään, mutta kunnon yrttimaustettu farmimuna-omeletti sen sijaan sulaa suussa, vaikka onkin täysin epätodellinen ja katoava (siis muutenkin kuin ruokatorveen katoava)
*
Mitäkö tällä tarkoitan? Kehotan lukemaan Nietzschen jälkeenjääneistä muistiinpanoista editoidun 'Tahto valtaan' koosteen viimeisen, pitkän aforismin § 1067, jossa Nietzsche virittää melkoisen näyn siitä, miten hän kokee elämisen ja olemisen vallantahdon (power) maailmassa.

Siteeran kohtia aforismin alusta ja lopusta.

'And do you know what 'the world' is to me? Shall I show it to you in my mirror?
This world: a monster of energy, without beginning, without end; a firm iron magnitude of force that does not grow bigger or smaller, that does not expend itself but only transforms itself; as a whole, of an unalterable size, a household without expenses or losses, but likewise without increase or income: enclosed by 'nothingness as by boundary;
...etc. etc....
'my Dionysian world of the eternally self-creating, the eternally self-destroying, this mystery world of the twofold voluptous delight, my 'beyond good and evil', without goal, unless the joy of the circle is itself a goal; without will, unless a ring feels good will toward itself - do you want a name for this world? A solution of all its riddles? A light for you, too, you best-concealed, strongest, most intrepid, most midnightly men? - This world is the will to power - and nothing besides! And you yourselves are also this will to power - and nothing besides!

*
Tietenkin Nietzschen omasta peilistään näkemä maailma, joka on tahdon ja voimien kaoottinen sekä itsestään toimiva 'flipperi', edustaa Enqvistille metaforista kuvausta jo ikivanhasta (1800-luvun loppupuolen) fysikaalis-kosmologisesta tiedosta, johon on vielä sekoittunut antropomorfisesti aikansa psykologian metafyysis-pseudotieteellis-romanttista - etenkin schopenhauerilaista - persoonallisuus-typologisointia, jossa todellisuus tulkitaan tahdon tai viettivoimien kaltaiseksi 'myllerrykseksi', ja mistä käsityksestä Freud sitten modifioi oman, henkilökohtaisen psykopatologiansa (siis ennakkoluulojensa) pohjalta syvästi harhaiset (hehheh?) näkemyksensä seksuaalivietin dominoimasta psyykestä ja sen kehityksestä.

Mutta sekä Nietzschen että Freudin 'tieteelliset hallusinaatiot' on 2000-luvun alkupuolella todistettu vääriksi (?).

Gary Enqvist naureskelee heidän metafysiikalleen kilpaa muitten reduktionistilokkien kanssa napaten lentäessään kvantin sieltä toisen täältä Kauppatorin 'romahtaneitten' myyntikojujen välissä.

Toistan vielä: sekä Nietzsche tuossa siteeratussa aforismissaan että Kari Enqvist etenkin eräässä 'Vien Rucolan' takaisin' esseekokoelmansa osassa yrittävät tietoisesti kuvata oman todellisuutensa luonnetta ekspressionistis-animatiivis-runollisella(kin) tavalla.

Heille kosmologiseen sfääriin redusoitu maailma näyttää todellakin täysin toiselta kuin se arkitodellisuus, jossa paistetetaan kananmunia, tehdään kastiketta jne.

Olennaista luitenkin on, että kumpikin näyttää ajoittain tietoisesti pyrkivän kuvaamaan molempia maailmoja yhtäaikaisesti.

Nietzschen vaikuttava aforismi on vuodelta 1885, jolloin hän sai valmiiksi Zarathustran neljännen kirjan, joten lienee ymmärrettävää, että hän on halunnut kokeilla myös oman fysikaalisen todellisuuskäsityksensä kuvaamista runollis-metaforisella tavalla.

Huomautettakoon, että vaikka Nietzsche oli kosmologian ja fysiikan suhteen hyvin 'intreseerattu', silti häntä voi pitää vain hyvin vaatimattoman tason harrastelijana.

'Aito' tieteellinen asenne ei toimi tämän aforismin perustana. Se ei ole edes mahdollista, eivätkä käsitteellinen ja havaintopohjainen universumi ole muutenkaan 'yhtä' kuin teoriassa (lue: runoudessa).

Heideggerin mielestä mm. tämä teki Nietzschestä yhä metafyysikon - vaikkakin viimeisen.

Mutta siinä asiassa Nietzschellä ei toki ollut harhaluuloja itsestään. Aforismi 1067 on metaforinen visio, joka perustuu ikivanhaan mytologiaan ja kolmeen tai enintään neljään 1870-1880 luvun fysiikan best selleriin ja/tai yleisesitykseen.

Enqvist on kuitenkin fysiikan huippuasiantuntija ja huippuammattilainen.

Oman tieteenalueensa popularisoijana häntä voi pitää varsin taitavana ja muutenkin sivistyneenä mutta silloin, kun Enqvist ryhtyy tyylittelemään samassa hengessä kuin Nietzsche (Nietzschehän ei siis kirjoita tieteellisesti vaikka halunnee silti antaa ainakin fiktiivisen vaikutelman, että hänellä on pätevämpikin tieteellinen kompetenssi aforisminsa pohjana) sekoittaen omaa reduktionistista todellisuuskuvaansa tai -näkyään katoavan emergentin (Enqvistille emergentit tasotkin ovat redusoituvia) maailman kanssa, jossa hän kuten kaikki ihmisoliot elävät, tulos ei välttämättä ole - ei kirjallisesti eikä tieteellisesti - niin vakuuttava ja imponoiva kuin hänen saavutuksensa yksinomaan fysiikan tutkimuksen parissa (vaikken minä niistä mitään ymmärrä tai edes tiedä).

Lisäys

Ja turhaa on tietysti edes vihjata, että esim. yllä olevan Nietzschen aforismin kaltaiseen retoriseen suvereniteettiin Kari Enqvist ei eläissään tule yltämään.

Mutta ei ole tarviskaan, koska Enqvistillä itsellään sellaisia on kykyjä ja sellaista lahjakkuutta, joiden suhteen Nietzsche jää auttamatta toiseksi.

*
PS. Kari Enqvist sopii Vara-Einsteiniksi jo senkin vuoksi, että hän on vuosia sitten tupeerattanut itselleen puoli-harjastukan. Syy tähän on ilmeinen.

Enqvist tajusi profiilinsa muistuttavan hieman Albertia ja alkoi samaistua tähän lopulta täydellisesti.

Olen jopa kuullut huhuja, että Kari E. on Einsteinin tapaan yrittänyt viime aikoina opetella jopa viulunsoittoa sekä vieraitten(!) naisten iskemistä.

Mutta tuskinpa nyt sentään ihan kaikkea kannattaa omaksua mieheltä, jolle annettaisiin fysiikasta koska tahansa 10 mutta perheenisänä onnistumisesta hädin tuskin 5.
*

www.polyteekkari.fi/pt.pl?juttu=1148.

http://www.uku.fi/yliopistolehti/arkisto/0403/avaruus.htm.

Postmodernin maailman 'pyhä mies'

Kirjoitettu kommentiksi lacrimosan kommenttiin päreessäni "Kun tiede on helppoa, teologia roskaa ja Nietzsche hulluutta - Porno-Rane tunnustaa".
*
lacrimosa

"Totuudet ovat ihmisten kumoamattomia erehdyksiä ja että vakaumukset ovat suurempi vaara totuudelle kuin valheet."

En ymmärrä miten tuo on kritiikkiä tiedettä kohtaan. Nietzschehän nähdäkseni muotoilee tuossa tieteeseen kuuluvan fallibilismin pääajatuksen ja kehottaa olemaan jämähtämättä paradigmoihin. Tieteessä ei ole totuuksia ja sen pitäisi olla vakaumuksista riippumatonta.

Ymmärtääkseni Nietzsche jossain määrin jopa arvosti tiedettä, sillä se edusti hänelle rehellisyyttä. Dawkinslaiseen tapaan ja myös fanaattisena ateistina hän asettaa uskon ja tieteen vastakkain. Antikristuksessa hän kirjoittaa:

"Uskonnon, jolla, kuten kristinopilla, ei ole yhtään kosketuspintaa todellisuuden kanssa, ja joka heti kadottaa kaiken merkityksen, kun todellisuus yhdessä ainoassakin kohtaa pääsee oikeuksiinsa, täytyy tietysti olla 'maailman viisauden', s.o. tieteen, verivihollinen, -- se hyväksyy kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan myrkyttää, solvata, saada huonoon maineeseen. 'Usko' imperatiivina on kielto tiedettä vastaan, -- käytännössä valhe mistä hinnasta tahansa."

RR

Osut aivan nappiin kommentissasi, mitä tulee fallibilismiin.

Kyseessä oleva, ensimmäinen - Nietzschen (melkein sanatarkka) 'argumentti' (jos sitä nyt ylipäätään voi sellaisena pitää) on kuin Karl Popperin kynästä ('Arvauksia ja kumoamisia'), ja minun piti tämän vuoksi hieman tarkentaa omaa tulkintaani Nietzschen kriittisyydestä tiedettä kohtaan (ei mikään helppo juttu kuitenkaan), mutta se jäi tekemättä.

Toisaalta - Nietzschen suhde tieteeseen ei ole ihan niin yksinkertainen kuin oletat.

Nietzsche arvosti tiedettä (varsinkin tieteen metodeja) etenkin II vaiheensa tuotannossa, mutta III:sta vaiheesta lähtien tieteen rooli problematisoituu.
Itse pidän vuoden 1888 eli Nietzschen viimeisen luovan vuoden aikana kirjoitettuja kirjoja ikäänkuin hänen IV:nä kirjoitusvaiheenaan.

Tarkoitan tällä nyt sitä, että 'Moraalin alkuperästä', jonka III:ssa esseessä jo problematisoidaan tieteen ja totuuden suhdetta, on teos, johon Nietzschen sekä sisällölliset teemat että tyylillinen nerous huipentuvat.

Vuoden 1888 aikana kirjoitettu tuotanto ei yllä enää kuin ajoittain Hyvän ja pahan tuolla puolen, Iloisen tieteen toiseen painokseen lisätty 5. kirja (n. 60 sivua) ja Moraalin alkuperästä tasolle.

Tämä pätee myös Antikristukseen, joka on tavallaan jatkoa Moraalin alkuperästä-pamfletille.
*
Minua kiinnostaa tässä jutussa kuitenkin seuraava asia.
Ilman muuta Nietzsche on ajoittain todella fanaattinen ateisti - etenkin Antikristuksessa, mutta kuka ottaa hänet täysin vakavasti silloin, kun hän kirkuu ateismiaan kuin puolihullu?

Syyn tähän kysymykseen voisi teoreettisella tasolla kiteyttää siihen, että nihilismistä ei voi päätellä suoraan ateismiin, mutta ongelma ei tyhjene Nietzschen kohdalla pelkästään tähän.

En halua kuitenkaan väittää, että Nietzschen 'salattu' perusintentio olisi ollut halu uskoa teistiseen Jumalaan, koska sellaisen väitteen puolesta ei löydy mitään positiivista ja eksplisiittistä argumenttia tai ylipäätään evidenssiä.

Muunlaisia 'vihjauksia' tähän suuntaan kyllä löytyy (esim. Iloinen tiede § 125), mutta ne eivät tietenkään riitä muuhun kuin vahvistamaan sen, että Nietzschelle usko Jumalaan eli arvojen metafyysiseen perustaan on lopullisesti menetetty.
*
'...se (uskonto) hyväksyy kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan myrkyttää, solvata, saada huonoon maineeseen.'

Otetaan esittämästäsi sitaatista tarkasteluun tämä pätkä.

Se, mitä Nietzsche tässä väittää, on minun mielestäni niin pitkälle vietyä retorista liioittelua, ettei sitä voi tekstinä ottaa täysin vakavasti.

Mutta yksi asia tässä sitaatissa ja ennenmuuta koko 1888 tuotannossa voidaan ottaa ja nimenomaan pitäisi ottaa vakavasti (toki niin on tehtykin, mutta ehkei riittävästi).

Miksi Nietzschen täytyy mennä näin pitkälle asiassa, jonka hän on itse asiassa periaatteellisella tasolla ratkaissut jo yli 25 vuotta aiemmin?
Miksi hänen täytyy yli 25 vuotta ateismiin päätymisensä jälkeen huutaa kuin sireeni kristinuskon perkeleellisyyttä?
Siihen ei yksinkertaisesti näytä olevan mitään järkevää selitystä.

Tidämme kyllä, että Nietzschen mielenterveys alkoi pettää vuoden 1888 aikana - fataalisti lokakuusta lähtien, kunnes lopullinen romahdus sitten tapahtui joulun ja uudenvuoden välillä vuoden vaihteessa.

Mutta riittääkö tämä selittämään asiaa? Että hän nyt vain viittä vaille hulluuspäissään ajautui korottamaan ääntään eli kärjistämään kielenkäyttöään hysteerisyyteen asti asiasta, jonka hän ehdottoman järjissään ollessaan oli ratkaissut jo moneen kertaan?
Ei - tätä minä en pysty enää uskomaan.

Ensinnäkin: taustalta löytyy viimeisen päälle ankara ja loppuun asti mietitty (niin pitkälle kuin sitä voi rationaalisesti ylipäätään miettiä) johtopäätös seurauksineen: nihilismin ongelma.

Nietzsche itse kirjoittaa Moraalin alkuperästä III:ssa esseessä, että nihilismi on yhä edelleen tavallaan jumalainen ajattelutapa.

Kyse ei tällöin ole välttämättä juuri teismin kanssa analogisesta ajattelusta vaan ylipäätään älyllisestä pattitilanteesta, jossa metafyysisten oletusten ja perusteitten 'mahdolliset maailmat' vaikuttavat yhä ikäänkuin hallusinatorisesti (en keksi tähän parempaa termiä).

Nihilistinen todellisuus, josta arvojen perusta on kadonnut lopullisesti, ei ole enää tiukasti ottaen rationaalinen maailma. Mikä maailma sitten on jäänyt jäljelle? Joku sen kuitenkin täytyy olla niin kauan kuin ihminen on elossa ja jotakuinkin järjissään.

Toiseksi: Nietzschen oma persoonallisuus eli hänen psykologisten ominaisuuksiensa vaikutus.

Nietzschellä nimittäin rationaalisuus ('tarkka metodinen ajattelu') ja psykologiset taipumukset sekoittuvat keskenään viimeistään siinä tilanteessa, jolloin hän ajautui totaalisti nihilistiseen positioon.
Mitä silloin todella tapahtuu?
Minä väitän, että mitä kimeämmin ja hysteerisemmin Nietzsche huutaa kristinuskoa vastaan, sitä kipeämmin hänen omaan sieluunsa koskee.

Hän ei huuda pelkästään siksi, että haluaisi vakuuttaa meidät uskon mielettömyydestä, vaikka sellainen on tietysti hyväksytty ja rationaalinen mutta minun katsannossani pinnallinen johtopäätös.

Tässä vaiheessa - vähän ennen psyykkistä romahdusta - Nietzschen ajattelussa menevät sekaisin hänen älyllinen tajunsa nihilistisen position rationaalisista seurauksista sekä hänen äärimmäisen vahva persoonallinen/psykologinen tarpeensa vastustaa nihilismiä.

Vaikka usko kristinuskon metafyysiseen perustaan, persoonalliseen Jumalaan, jossa kristilliset arvot ikäänkuin personifioituvat, on menetetty, Nietzsche ei sittenkään valitse tiedettä, koska tiede ei voi legitimoida itse itseään eikä luoda lakeja.

Nietzschelle uusien arvojen luoja voi olla vain yli-ihmisen kaltainen uusi Prometheus, jonka positiivinen vallantahto on voittanut paitsi teistisen Jumalan (kristilliset arvot, lineaarinen aikakäsitys) myös tämän kuolemasta seuraavan ikuisen paluun (sykliseen aikakäsitykseen implikoituva nihilismi) aiheuttaman kauhun.

Mutta jotain on mennyt pieleen Nietzschen loppuun asti pohdituissa älyllisissä fantasioissa.

Hänellä on siis äärimmäisen vahva tarve luoda uusia arvoja kristillisten arvojen tilalle, mutta 'loppupeleissä' hän pystyy - vaikka onkin korostanut affirmaatiota eli elämää myöntävää, positiivista asennetta - pelkästään pauhaavaan retoriseen 'meteliin' ja ajoittain äärimmäisen kovaan, lähes julmaan asenteeseen moraalisesti.

Nietzschen affirmatiivinen, positiivinen asenne elämään tukahtuu jollain merkillisellä tavalla samanaikaisesti, kun hänen psyykkinen arviointikykynsä, siis realiteettitajunsa horjuu.
Hän kokee megalomaanista onnentunnetta, joka on ikäänkuin 1888 teksteissä ilmenevän hysteerisyyden ja julmuuden kääntöpuoli.

Nietzschen ajattelu oli kuitenkin jo vuosia aiemmin lähtenyt uralle, joka ei voinut päätyä kuin rotkoon.

Ehkä itse yritys päätyä passiivisesta nihilismistä aktiiviseen ei olisi ollut tuhoon tuomittu, mutta Nietzschen psykosomaattinen terveydentila sinetöi tuhon väistämättä.
Vuoden 1888 optimismi on enemmän psyykkistä harhaa kuin aito ja perusteltu tunne.
*
Entä vastaukseni itse kysymykseen: mitä Nietzsche sitten haluaa, mikäli en usko, että hän on aidosti tosissaan Antikristuksen fanaattisessa kristinuskonvastaisuudessa?

Mielestäni hän yrittää pelastaa itsensä hulluudelta, jota lienee pelännyt ja ennakoinut itsessään jo vuosia, mutta koska hänen fantasioimansa optimismi (vallantahto, yli-ihminen, uusien arvojen luominen) ja osittain myös hänen rationaalinen mutta ennenkaikkea yksinäisyydestä ja vaikeasta psykosomaattisesta sairaudesta kumpuava pessimisminsä (huolimatta siis vahvasta tarpeesta kehittää positiivinen arvofilosofia) ovat kohtalokkaassa ristiriidassa, ei loppu voi olla muuta kuin negatiivinen.

Nietzschessä on ilmiselvästi taipumusta voimakkaaseen moralisointiin samalla, kun hän on vapaamielinen.
Ristiriita ja ambivalenssi 'sisäisen' (erotuksena teoreettiseen) koherenssin ominaisuuksina ovat hänen ajattelunsa leimaa antavimmat piirteet.

Tuomitessaan kristinuskon koko ajan jyrkemmin hän tavallaan tuomitsee samalla syvimmän intentionsa: luoda maailmaan sellaisia uusia ja kestäviä arvoja, jotka voisivat toimia ihmisille tukipilareina ja innoittajina Jumalan kuoleman jälkeisessä nihilistisessä tilanteessa.

Mutta hän epäonnistuu eikä kykene luomaan näitä uusia, positiivisia arvoja (tästä voidaan tietysti väitellä). Affirmaation profeetta pystyy lopussa ennustamaan vain tuhoa ja sotia - sekä moraalin että poliittisen diplomatian tasolla.

*
Tiede ei ole se, mihin Nietzsche panee toivonsa. Hänellä ei oikeastaan ole toivoa enää lainkaan, ja viimein hän uppoaa itse omien ennustustensa räjäyttämässä laivassa.

Nietzsche on kuin Herman Melvillen kuuluisan romaanin 'Moby Dick - valkoinen valas' kapteeni Ahab, joka ajaa laivansa ja miehistönsä tuhoon yrittäessään tappaa jotain sellaista, jota ei voi tappaa.
Nietzschen Moby Dick on kristinusko.

Mutta syvin arvoitus piilee mielestäni siinä, että kristinuskon tuhoaminen ei ollut yli-ihmisfilosofin syvin intentio.
Hänellä oli mielessään jotain vielä mielettömämpää ja suuruudenhullumpaa - joskin psykologisesti motivoitua: uuden, dionyysisen uskonnon tai ainakin uskontoon rinnastettavan ajattelutavan perustaminen, jonka profeettana toimisi eräitten pappisukujen ateistipoika: Friedrich Wilhelm, jota sukulaiset ja ystävät kutsuivat nimellä Fritz.

Profeetta Nietzschestä sitten tulikin - mutta ei tiedemiesten vaan postmodernin maailmankuvan 'pyhä mies', jota sekä analyyttiset filosofit että itseään kunnioittavat luonnontieteilijät halveksivat kuin pahinta kreationisti-teologia.

Ei hassumpi saavutus...

Rockin (ja musiikin yleensä) sosiaalipsykologiaa

I
Minulle rokki on (näin jälkeenpäin määritellen) ollut eräänlainen lapsuudesta vapautumisen riitti - nuoruuteen siirtymisen (miltei) pyhä toimitus - auktoriteettien yksipuolisen holhoavuuden kumoutumista.

Sitä se on luultavasti merkinnyt hyvin suurelle osalle nuorisoa aina - koko olemassaolonsa ajan.

Mutta nykyään - ja oikeastaan jo monien vuosien ajan - rock on merkinnyt minulle yhä enemmän nostalgiaa ja/tai mahdollisesti uusia vaikuttavia biisejä tai todella lahjakkaita artisteja (esim. Amy Winehouse), joita äänitteiden julkaisuvolyymiin nähden on suhteellisesti ottaen vähemmän kuin 1960-luvulla.

(Ehkä tämä usein tunnustettu (tosi-)asia liittyy pääosin kahteen muuttujaan: 1) suurten ikäluokkien aikuistuminen ja 2) täysin uudenlaisen elektroniikan mahdollistamat soittovälineet - etenkin sähkökitara ja uudenlaiset vahvistimet.)

Toisaalta on myös niin, että rock nuorison emansipaation välineenä ja merkityskokemuksena on latistunut musiikkimaailman teollistumisen myötä yhä mielikuvituksettomamman trendikaupallisuuden suuntaan.

Rockista on tullut ikäänkuin valikoima erilaisia ruokamakkaroita, ja kuluttajalle yritetään myydä 'tarjouskampanjan' puitteissa eli myynnninedistämistarkoituksessa A-luokan makkarana jotain ylituotettua, ylimainostettua ja ei-musiikillisia arvoja yhä vahvemmin korostavaa 'elämysruokaa', vaikka lopulta kyseessä on musiikillisesti pelkkä B-luokan ruokamakkara.

Tällaista musiikkia minun on vaikea kokea vapauttavaksi, mutta kyse on tietysti myös siitä, että 'ikä painaa' ja että on tullut huomattua, miten rokin vanhat - alunperin luovat - ideat myydään nyt kerta toisensa jälkeen - siis tavallaan kierrätetään - vain hieman eri pakettiin käärittyinä.

On toisaalta aivan luonnollista, jos fanit ovat uskollisia nuoruutensa ihanteille, mutta en tarkoita 'kierrättämisellä' nyt sitä, että esim. John Fogerty on uskollinen alkuperäiselle ja pitkälti itse luomalleen persoonalliselle tyylille (varsinkin uudella - erinomaisen hienolla - albumillaan 'Revival') vaan sitä, että musiikkiteollisuuden trendistyminen on johtanut artistien yksilöllisyyden 'heikkenemiseen' ja 'vähenemiseen' tuotantokeskeisyyden kustannuksella.

Poikkeuksia onneksi löytyy, mikä merkitsee, että jotkut lahjakkaat artistit kykenevät yhä itse säveltämään ja sanoittamaan suuren osan omista biiseistään (kuten Amy Winehouse).

Uusi teknologia on tehnyt tällaisen kierrättämisen uskomattoman helpoksi.

Musiikkia on ylipäätään yhä helpompi tuotteistaa, mutta todella hyvien sävellysten ja sanoitusten tekeminen on vähintäin yhtä vaikeaa - ellei jopa vaikeampaa - kuin ennen.

II
Olen kai sen verran patakonservatiivinen ja 'kehityksen kelkasta pudonnut', etten pidä hiphoppia/rappia ensisijaisesti musiikkina vaan pikemminkin sosiologisena tai sosiaalipsykologisena ilmiönä, joka on vähän alle 20:ssä vuodessa muuttunut alakulttuuri-ilmiöstä valtavirran teolliseksi trendiksi.

'Mustien' musiikkia myydään USA:ssa nykyään enemmän kuin valkoihoisten ensimmäisen kerran maan historiassa.

On kuitenkin nähtävissä että hiphopilla ja rapilla on ollut valtava emansipatorinen merkitys USA:n mustien tietoisuuden ja kulttuuri-identiteetin kannalta.

Tästä kommentista seuraa väistämättä se (itselleni(kin)) hieman yllättävä johtopäätös, että joudun lopulta avoimesti myöntämään, etten pysty itsekään erottelemaan toisistaan musiikillisia ja sosiaalipsykologisia arvoja omassa musiikkimaussani, vaikka juuri se on ollut ja oli alunperin myös nyt intentioni hiphopin ei-musiikillistamisessa.

Kun kirjoitin alussa rockin merkityksestä (sekä omalla kohdallani että yleisesti) paternalismista vapautumisen 'välineenä' tai eräänlaisena siirtymäriittinä jouduin myöntämään, että populaarimusiikilla - ja lopulta kaikella! musiikilla - on sosiaalipsykologinen funktionsa.

Esimerkiksi Järveläinen ja Kemppinen klassisen musiikin suurina ystävinä vetävät hekin oman 'habitusreviirinsä' (Bourdieu/RR) rajoja tiettyä musiikinlajia harrastaessaan.

Kun minä harrastan rokkia (sen vähän, mitä sitä enää teen) vedän myös itse oman habitusreviirini rajoja.

Ei ole 'pyyteetöntä' taide-elämystä - tässä tapauksessa musiikkinautintoa - vaan jokainen taiteelliseen arvostelukykyyn liittyvä erottelu yhtäaikaisesti sekä heijastelee että luo erotteluja sekä yksilöitten että eri viiteryhmien välillä.

Monet vannoutuneet taiteen ja etenkin klassisen musiikin ystävät eivät tätä väitettä ja argumenttia välttämättä edes siedä, mutta minun lienee nykyään (näin oletan) jo helpompi hyväksyä se, mitä Pierre Bourdieu ja Stuart Hall ovat tästä aiheesta kirjoittaneet merkittävissä sosiologisissa teoksissaan - olkoonkin, että pidän edelleen sitkeästi itsestään selvänä tietyn artistin ja jopa tietyn musiikkigenren paremmuutta toiseen nähden - muka puhtaasti musiikillisten arvojen ja perusteiden nojalla.

Tällainen argumentointi - eli taiteen priorisointi perustelemalla tietty makuarvostelma intuitiolla -toisin sanoen 'a`priori subjektiivisesti', mikäli on lupa muotoilla absurdi määritelmä kantilaista sanastoa hyödyntäen - on pelkkää ennakkoluuloa, jota voisi kutsua myös mystifioinniksi tai peräti erottelevaksi vallankäytöksi, jonka arvoarvostelman esittäjä kuitenkin haluaa legitimoida vetoamalla objektiivisina pitämiinsä kriteereihin.

Pakko myöntää, että joudun tämän argumentaation lopuksi myös itse jossain määrin naurunalaiseksi, mutta mitäpä ei 'Sokrates' kestäisi 'totuuden tähden' ;)

Porno-Ranen tarinoita osa 1

Kirjoitettu vastaukseksi Iineksen päreen "Sunnuntaimietteitä" kysymyksiin.

*
Iines kirjoitti

'Tyytyväinen nainen ei jankkaa...
Olisivatkohan minun tekstini toisenlaista, jos minulla olisi oma ukkokulta tai edes vakituinen vuodekumppani?'

RR

Kyllä ja ei.

Prosessi menee näin: Ensi alkuun ei tekstiä tule lainkaan, koska sinulla on jatkuvasti 'muuta tekemistä' ;)

Sitten alat kirjoittaa blogissasi kaihoisasti onnesta, jonka koet joka toinen päivä petihom..vaatteita ukon kanssa pudistellessa ja nai.. narulle asetellessa.

Yhdessä tekeminenhän kruunaa parisuhteen. Hee...ihan totta.
*
Kirjoitan seuraavassa omista kokemuksistani.

Minulle ja Sadulle parisuhteen rankin ja samalla tyydyttävin testi oli koota yhdessä siirtolapuutarhamökin keinu kesää varten; - siis sellanen putkihökötys, jota ei aivan yksin saa kasattua.

Ei nimittäin yhtenäkään keväänä menny yhteen meidän käsitykset siitä, mikä osa pannaan mihinkin ja missä järjestyksessä...siihen keinuun siis...
Mutta aina se kiikku vaan kasaan saatiin - ja parisuhde pelastui - suorastaan vahvistui - (hetkeksi aikaa)!

Tietenkään tämä rituaali ei sitten jatkunut loputtomiin, mutta se on jo eri juttu.

Toinen kiva yhdessä tekeminen on poimia marjoja pensaista: - musta- ja punaherukkaa sekä karviaisia.
Siinä on mukava katsella toista ½-1 metrin päästä ja tsekata, onko tämä ehtinyt kerätä enemmän kuin itse.
Mutta pääasia että tuijotellaan ja kerätään...

Illalla käydään saunassa ja yritetään mahtua yhtä aikaa...saunan lauteille - tai ainakin minä yritän...
*
Tallaisista yhdessätekemisen ihanuuksista sinäkin sitten kirjoittelet sen jälkeen, kun maltat tai ylipäätään tietokoneen ääreen ehdit ukkokultaasi :/ tutustumisen oraalis-genitaalisen (psykologiaa; kts. sanakirja) ensi vaiheen jälkeen.
*
Mutta kolmannessa vaiheessa alkaa tekstiä tulla lisää, ja havaitsemme siinä jo lievää napinaa.

Ukkokulta ottaa mielestäsi liian monta saunakaljaa tai viipyy liian kauan kaupunkireissuilla.
Mustasukkaisuuden kalvava mato alkaa kaivertaa sinua ja tekstisi muuttuu vähitellen tyy(dyt)tymättömäksi.

Alat jopa pikku hiljaa miettiä, josko koko miessukupuoli onkin pelkkä seksiä kuolaava sonnilauma tai päinvastoin ainakin ajoittain välinpitämättömäksi muuttuvien impotenttien homoklubi.
*
Neljännessä vaiheessa olet Iines jo heittämässä 'ukkoperkeleen' ulos kodistasi - ellei tämä sitten itse ole älynnyt häipyä kuten saattaa hyvinkin olla tapahtunut.

Siinä vaiheessa kirjoitat hyvin hyvin aggressiivista ja miehiä halveksivaa tekstiä.
*
Viidennessä vaiheessa vihasi on jo aika lailla laantunut ja tyyntynyt.

Silloin myös bloggaat aika lailla samanlaista tekstiä kuin nykyäänkin.
Ja kuten nyt - pohdit ajoittain myös sitä, josko ukkokulli..an kanssa eläessä kirjoittaisit hieman toisentyyppisesti - eli jos sinulla siis olisi vakituinen pan...petikaveri kuten eräillä blogikolleegoillasi.

Mennyt nimittäin unohtuu, mutta kaipuu äijänketaleisiin jää - ihan niinkuin miehet puolestaan kaipaavat jotain 'omaa äitiä' (5 vuotiaan veljenpoikani aikoinaan antama nimitys Sadulle: 'Raunon oma äiti' ;).

*
Että sellainen 'kasvukertomus'.
En ehkä vastannut ihan pätevästi kysymyksiisi, mutta saahan tuosta nyt jotain osviittaa.

*
Kirjoitti Porno-Rane