Onko todellisuus tuntematon vai tyhjentymätön; onko intuitio vain älyllistä laiskuutta?

Kirjoitettu kommentiksi jarvelaisen kommenttiin A-K.H:n päreessä "Hei, me lennetään!".
(Viimeisin lisäys 3.10 - lopputeksteissä)
*
jarvelainen sanoi...
Lieköhän Kafkaesquen opettaja ollut Hintikka, jonka mukaan puhe intuitiosta on huijausta. Intuitio on hänen mielestään nimi analysoitavissa oleville prosesseille, joita vain ei ole analysoitu. Niin tai näin, oli intuitiota ajattelussa tai ei, yksi Hintikan ideoista concerning philosophy on kiinnostava: filosofia muistuttaa Sherlock Holmesin toimintaa. Holmes tekee kysymyksiä. Jokainen väite voidaan tulkita vastaukseksi yhteen tai useanpaan kysymykseen ja jokainen väite sisältää useita uusia kysymyksiä. Ajatuksen lento ja vapaus on näiden uusien kysymysten löytämistä.

RR

'Nuo kylmennetyin sisuksin ajattelevat sammakot'. (Nietzsche matemaatikoista Iloisessa tieteessä.)

*
Hintikka on malliesimerkki 'ajattelevasta koneesta', joita kammoksun filosofiassa eniten.
Hän on huippulahjakas 'robotti', mitä tulee ihmissielun ekspressiiviseen oivaltamiseen.
Sääntöjä sääntöjen perään - loputonta, tarkoin kohdennettua loogista analyysia.

Mikään ei tällaisessa mielessä kosketa ajattelun 'alkuperää' tai sen 'määränpäätä', jotka toki tulevat aina jäämään hämäriksi.

Ja kun käytän termiä hämärä, en tarkoita, että Hintikan loogisen analyysin, joka kohdistuu kysymyksiin, jotka ovat ratkaistavissa perustelluin väittämin, jotka puolestaan herättävät uusia kysymyksiä, voisi ymmärtää ratkaisuksi hämäryyden eli intuition tosiasiaan.

Todellisuus (olio sinänsä) ei ole tuntematon kuten Kant ajatteli vaan se tyhjentymätön, väittää Hintikka.
Mutta jos uudet väittämät sisältävät ja synnyttävät aina suuremman määrän kysymyksiä kuin, mitä ne ovat ratkaisseet, tulee kysymysten määrä ajan mittaan äärettömäksi. Näin ollen kysymykset lisääntyvät kuin virukset.

Eikö tällöin ole pelkkää retoriikkaa tehdä ero todellisuuden tuntemattomuuden ja sen tyhjentymättömyyden välillä, koska ääretöntä määrää kysymyksiä on mahdotonta ratkaista - eli todellisuus jää lopulta tuntemattomaksi ja siten hämäräksi.

En kieltämättä itsekään suhtaudu intuitioon kovin luottavaisesti kuten en fideismiinkään, jonka näen intuition eräänä - kovin epämääräisenä ilmenemismuotona, mutta 'lukkoonlyöty todellisuus', johon Hintikan ajattelu perimmältään tähtää, ja jota voisi verrata 'Hanoin tornin' kasaamiseen, on kuollein mahdollinen ajattelun muoto.

Ehkä G.H. von Wright oli oikeassa kirjoittaessaan yhden epäilevän kommentin oman - siis analyyttisen - filosofointinsa luonteesta muuten niin 'ruusuisessa' elämänkerrassaan.

”Oliko formaalilooginen koneisto kaikessa eleganssissaan kenties vain sisällyksetöntä leikkiä kaavoilla ja keinotekoisilla merkeillä?’

Vastaus: oli se.

Mitä Wittgensteiniin tulee, niin Hintikan käsitys W:stä jonkinlaisena peliteoreetikkona tai loogisten pelimallien kehittelijänä osuu harhaan.

Wittgenstein on yhtä paljon mystikko kuin loogikko mutta pikemminkin agnostikko-Sokrates kuin lopulta lukumystikoksi herennyt vanha Platon - puhumattakaan Pythagoraasta, joka oli täysi 'hörhö' palvoessaan numeroita pyhinä - etenkin ykköstä.

Mystiikka ei tarkoita minulle minkään palvomista pyhänä vaan nihilististä positiota - ikäänkuin ikkunatonta huonetta, jossa kuitenkin on ovi - ovi, jota ei ole lukittu, mutta jota ei myöskään voi aistein havaita eikä rationaalisesti päätellä.

Nimittäkäämme tuota ovea ihan vain Hintikan kauhuksi termillä 'intuitio'.

(Siinä metafora, jota sopii pohtia.)

Hintikka - päinvastoin kuin vanha Platon ja Pythagoras - on lähtökohdissaan yksinomaan 'sekulaari' matemaatikko, joka ryhtyi soveltamaan matematiikan ja logiikan filosofiaa todellisuuden 'järjestämiseen' - pyrkien säilyttämään jopa totuusarvo-analyysin ja totuuden vastaavuusteorian, jotta näyttäisi uskottavalta luonnontieteilijöitten silmissä.

Hänelle mikään kysymys ei tule jäämään auki ja selvittämättä, kunhan vain löydetään oikeat 'säännöt' loogisen analyysin läpiviemiseksi.

Hintikalle on kuitenkin luettava eduksi, että hän ei sentään väitä lähestyvänsä 'Totuutta' (mikä on metafyysinen ja kokeellisen tieteen kannalta absurdi väite, koska siinä 'Totuus' on jo alunperin määritelmällisesti oletettu olemassaolevaksi) kuten toinen alkuperäiseltä uraltaan 'suistunut' matemaatikko Ilkka Niiniluoto - tuo puoliskientistinen ja pseudotieteellinen 'salametafyysikko."

Hintikan Wittgenstein-luenta ja -tulkinta ei siis ole Wittgensteinin hengen mukaista.

Sitäpaitsi - kuten edellä esitin - kysymykset eivät lopu koskaan - edes Hintikankaan mukaan. Jäljelle jää aina loputon kysymysten valtameri.

En ymmärrä, miten Hintikan 'sateenvarjoteoria' voisi toimia muuna kuin kiinnostavana välineenä logiikasta kiinnostuneelle 'palikkatestaajalle'...(palikoina toimivat nyt käsitteet, argumentaatio ja (uudet) säännöt).

Sitä, mitä Hintikka kammoksuu intuitiona, voisi kutsua myös tyylikeinoksi, joka ilmentää kirjallis-esteettisen ilmaisun ja kokemisen rikkautta - eikä sellaista ulottuvuutta voi suinkaan tyhjentää ja typistää joksikin sisällyksettömäksi merkkijonoksi tai irralliseksi logiikan kaavaksi ilman, että esteettis-eettisen ja uskonnollisen kokemuksen traditiosta jää jäljelle pelkkä bittijono.

Voiko tuollaista intuition tulkintaa enää lainkaan sisällyttää filosofiseen diskurssiin, on minulle täysin yhdentekevää. Sitäpaitsi puhtaasti formaaliloogisten 'todistepelien' relevanssista filosofian suhteen voisi esittää aivan saman kriittisen kysymyksen ja epäilyn - eri syistä vain.

Filosofia ei ole mikään kanonisoitu oppirakennelma, ja ehkei sitä - kuten Richard Rorty esittää - ole enää edes olemassa kuin akateemisten piirien legitimoimana retorisena saivarteluna.

PS.

Minun 'sankarini' filosofian historiassa ovat Herakleitos, Sokrates, Jeesus(!), Plotinos, Augustinus, Montaigne, Spinoza, Rousseau, Kant, Schopenhauer, Kierkegaard, Marx, Nietzsche, Dostojevski(!), Wittgenstein, Heidegger, Camus(!) ja Foucault.

Tähän sarjaan voisi lisätä melkein kaikki suuret filosofit. Platon ja Aristoteles ovat itsestään selvyyksiä, samoin Tuomas Akvinolainen ja David Hume - niin myös Freudin metapsykologia ja kulttuurikritiikki - ei niinkään hänen tieteellisesti hatara terapeuttinen metodinsa.

Jürgen Habermas ei ole tuonut mitään olennaisesti uutta filosofiaan, mutta hänen näkemyksiään on syytä pohtia etenkin Foucault'n kritiikkinä. Myös Adorno kiinnostaa, mutta tuskin jaksan paneutua hänen ilmaisunsa monitulkintaisuuteen.

Keskiajan filosofeista Petrus Abelard lienee se, jota haluaisin lukea tarkemmin, joskin sydän- ja myöhäiskeskiajan filosofian tuntemuksessa olen ylipäätään lähes maallikko, eikä se aukene ilman laajempaa perehtymistä skolastiikan eri vaiheisiin.

Jos mainitsee Kantin, Schopenhauerin ja Marxin ei toki voi unohtaa Hegeliä.

Lisäys 3.10

PPS. En listaa Descartes'ta - piruuttanikaan, mutta skeptikko Montaignen, joka ilmeisesti antoi vaikutteita itse Shakespearelle 'vastinpari' - Blaise Pascal - tulee ilman muuta mainita, koska 1) Montaigne ja 2) Pascal edustivat tavallaan kahta ääripäätä skeptisismin ongelmaan : 1) kulttuurirelativistinen, suvaitsevainen skeptisimi, 2) looginen, peliteoreettinen päättely sekä mystis- fideistinen eli ei-rationaalinen usko, joka tosin lopulta perustui P:n omaan kokemukseen 'Jumalan ilmestymisestä' hänelle.

('Kello 10:00 aamupäivällä: Tulta!' jne. Löydätte netistä kirjattuna tämän Pascalin järisyttävän kokemuksen tarkan sanamuodon (jossa Aabrahamin ja Iisakin - ei filosofien Jumala - ilmestyy hänelle), joka löytyi P:n takin vuorin sisään neulottuna hänen kuolemansa jälkeen.)

Nämä ääripäät Descartes halusi cogitonsa ja'selvien sekä kirkkaitten ideoittensa' avulla yhdistää ja ratkaista - tieteellisesti että matemaattisesti: siinä tietenkään onnistumatta.

Mutta ikuisen dilemman Descartes onnistui jättämään mentaalisen ja fyysisen välille. Elämme edelleen Descartes`n jättämän varjon 'hämärässä' (kts. von Wrightin viimeinen teos)...Paitsi tietenkin Daniel Dennet tai esim. Churchlandit reduktionismeineen.

PPPS. Pascalin 'Mietteitä' on maailmahistorian ehkä ensimmäinen eksistentiaaliseksi nimitettävä aforismikokoelma, sillä se korostaa ihmisen olemassaolon kokemusta perustamatta ajatteluaan idealistiseen ja/tai praktis-eettiseen rationalismiin kuten kreikkalaiset ja roomalaiset.

Sitä Nietzschekin arvosti, joskin piti Pascalia kristinuskon 'vampyrismin' uhrina - ikäänkuin N. itse olisi sen paremmin välttynyt olemasta uhri - olipa sitten vampyyrina toiminut kristinusko tai ateismi!