October 9, 2007

Rockin (ja musiikin yleensä) sosiaalipsykologiaa

I
Minulle rokki on (näin jälkeenpäin määritellen) ollut eräänlainen lapsuudesta vapautumisen riitti - nuoruuteen siirtymisen (miltei) pyhä toimitus - auktoriteettien yksipuolisen holhoavuuden kumoutumista.

Sitä se on luultavasti merkinnyt hyvin suurelle osalle nuorisoa aina - koko olemassaolonsa ajan.

Mutta nykyään - ja oikeastaan jo monien vuosien ajan - rock on merkinnyt minulle yhä enemmän nostalgiaa ja/tai mahdollisesti uusia vaikuttavia biisejä tai todella lahjakkaita artisteja (esim. Amy Winehouse), joita äänitteiden julkaisuvolyymiin nähden on suhteellisesti ottaen vähemmän kuin 1960-luvulla.

(Ehkä tämä usein tunnustettu (tosi-)asia liittyy pääosin kahteen muuttujaan: 1) suurten ikäluokkien aikuistuminen ja 2) täysin uudenlaisen elektroniikan mahdollistamat soittovälineet - etenkin sähkökitara ja uudenlaiset vahvistimet.)

Toisaalta on myös niin, että rock nuorison emansipaation välineenä ja merkityskokemuksena on latistunut musiikkimaailman teollistumisen myötä yhä mielikuvituksettomamman trendikaupallisuuden suuntaan.

Rockista on tullut ikäänkuin valikoima erilaisia ruokamakkaroita, ja kuluttajalle yritetään myydä 'tarjouskampanjan' puitteissa eli myynnninedistämistarkoituksessa A-luokan makkarana jotain ylituotettua, ylimainostettua ja ei-musiikillisia arvoja yhä vahvemmin korostavaa 'elämysruokaa', vaikka lopulta kyseessä on musiikillisesti pelkkä B-luokan ruokamakkara.

Tällaista musiikkia minun on vaikea kokea vapauttavaksi, mutta kyse on tietysti myös siitä, että 'ikä painaa' ja että on tullut huomattua, miten rokin vanhat - alunperin luovat - ideat myydään nyt kerta toisensa jälkeen - siis tavallaan kierrätetään - vain hieman eri pakettiin käärittyinä.

On toisaalta aivan luonnollista, jos fanit ovat uskollisia nuoruutensa ihanteille, mutta en tarkoita 'kierrättämisellä' nyt sitä, että esim. John Fogerty on uskollinen alkuperäiselle ja pitkälti itse luomalleen persoonalliselle tyylille (varsinkin uudella - erinomaisen hienolla - albumillaan 'Revival') vaan sitä, että musiikkiteollisuuden trendistyminen on johtanut artistien yksilöllisyyden 'heikkenemiseen' ja 'vähenemiseen' tuotantokeskeisyyden kustannuksella.

Poikkeuksia onneksi löytyy, mikä merkitsee, että jotkut lahjakkaat artistit kykenevät yhä itse säveltämään ja sanoittamaan suuren osan omista biiseistään (kuten Amy Winehouse).

Uusi teknologia on tehnyt tällaisen kierrättämisen uskomattoman helpoksi.

Musiikkia on ylipäätään yhä helpompi tuotteistaa, mutta todella hyvien sävellysten ja sanoitusten tekeminen on vähintäin yhtä vaikeaa - ellei jopa vaikeampaa - kuin ennen.

II
Olen kai sen verran patakonservatiivinen ja 'kehityksen kelkasta pudonnut', etten pidä hiphoppia/rappia ensisijaisesti musiikkina vaan pikemminkin sosiologisena tai sosiaalipsykologisena ilmiönä, joka on vähän alle 20:ssä vuodessa muuttunut alakulttuuri-ilmiöstä valtavirran teolliseksi trendiksi.

'Mustien' musiikkia myydään USA:ssa nykyään enemmän kuin valkoihoisten ensimmäisen kerran maan historiassa.

On kuitenkin nähtävissä että hiphopilla ja rapilla on ollut valtava emansipatorinen merkitys USA:n mustien tietoisuuden ja kulttuuri-identiteetin kannalta.

Tästä kommentista seuraa väistämättä se (itselleni(kin)) hieman yllättävä johtopäätös, että joudun lopulta avoimesti myöntämään, etten pysty itsekään erottelemaan toisistaan musiikillisia ja sosiaalipsykologisia arvoja omassa musiikkimaussani, vaikka juuri se on ollut ja oli alunperin myös nyt intentioni hiphopin ei-musiikillistamisessa.

Kun kirjoitin alussa rockin merkityksestä (sekä omalla kohdallani että yleisesti) paternalismista vapautumisen 'välineenä' tai eräänlaisena siirtymäriittinä jouduin myöntämään, että populaarimusiikilla - ja lopulta kaikella! musiikilla - on sosiaalipsykologinen funktionsa.

Esimerkiksi Järveläinen ja Kemppinen klassisen musiikin suurina ystävinä vetävät hekin oman 'habitusreviirinsä' (Bourdieu/RR) rajoja tiettyä musiikinlajia harrastaessaan.

Kun minä harrastan rokkia (sen vähän, mitä sitä enää teen) vedän myös itse oman habitusreviirini rajoja.

Ei ole 'pyyteetöntä' taide-elämystä - tässä tapauksessa musiikkinautintoa - vaan jokainen taiteelliseen arvostelukykyyn liittyvä erottelu yhtäaikaisesti sekä heijastelee että luo erotteluja sekä yksilöitten että eri viiteryhmien välillä.

Monet vannoutuneet taiteen ja etenkin klassisen musiikin ystävät eivät tätä väitettä ja argumenttia välttämättä edes siedä, mutta minun lienee nykyään (näin oletan) jo helpompi hyväksyä se, mitä Pierre Bourdieu ja Stuart Hall ovat tästä aiheesta kirjoittaneet merkittävissä sosiologisissa teoksissaan - olkoonkin, että pidän edelleen sitkeästi itsestään selvänä tietyn artistin ja jopa tietyn musiikkigenren paremmuutta toiseen nähden - muka puhtaasti musiikillisten arvojen ja perusteiden nojalla.

Tällainen argumentointi - eli taiteen priorisointi perustelemalla tietty makuarvostelma intuitiolla -toisin sanoen 'a`priori subjektiivisesti', mikäli on lupa muotoilla absurdi määritelmä kantilaista sanastoa hyödyntäen - on pelkkää ennakkoluuloa, jota voisi kutsua myös mystifioinniksi tai peräti erottelevaksi vallankäytöksi, jonka arvoarvostelman esittäjä kuitenkin haluaa legitimoida vetoamalla objektiivisina pitämiinsä kriteereihin.

Pakko myöntää, että joudun tämän argumentaation lopuksi myös itse jossain määrin naurunalaiseksi, mutta mitäpä ei 'Sokrates' kestäisi 'totuuden tähden' ;)

10 comments:

se et se said...

Musiikki on... musiikkia. Tarkovskin elokuvan taustana soi Bach. Itkin. Itketti niin ettei välillä nähnyt lukea tekstejä. Bach, tiedän että sävelet tekevät ihmisestä hullun. Minut tappoi eräs tango.

catulux said...

Hyvä id ja id!

Vaivuimme siis yhdessä transsiin/ekstaasiin tai nirvanaan. Solaris on Kierkegaardin hyppy ihmisen sisimpään ja salaperäisellä ja mystisellä tavallaan uskomattoman hieno elokuva.

Jännää oli se, että muistin suurimman osan elokuvasta , vaikka näin sen ollessani hormonipitoinen 13-vuotias nuori urho silloin muinaiselle 70-luvulla.

Bach sopi kuviin kuin nyrkki silmään.

Rableen tämä pätkä oli asiaa:

"Tällainen argumentointi - eli taiteen priorisointi perustelemalla tietty makuarvostelma intuitiolla -toisin sanoen 'a`priori subjektiivisesti', mikäli on lupa muotoilla absurdi määritelmä kantilaista sanastoa hyödyntäen - on pelkkää ennakkoluuloa, jota voisi kutsua myös mystifioinniksi tai peräti erottelevaksi vallankäytöksi, jonka arvoarvostelman esittäjä kuitenkin haluaa legitimoida vetoamalla objektiivisina pitämiinsä kriteereihin."

Tähän JUURI veli Aakoo ja monet muutkin syyllistyvät. Kuulikohan veli??

Yleensä toisten musiikkimaun nenääpitkin katsominen ei ole hyväksi miehelle eikä naiselle.

Voiko taidemusiikkia tai sitten popmusiikkia edes erottaa toisistaan?

Beatleasin biisit voivat sadan vuoden päästä (tai Eppujen) olla eräs taidemusiikin muoto, jota kuunnellaan edelleen; vaikka me etsijät täällä blogeissa olemme muuttuneet jo mullaksi.

Ja miettikää miten hienosti klassinen ja rock-musiikki lyövät kättä esimerkiksi Paulin ja Johnin ihmisen perusyksinäisyttä kuvaavassa biisissä Eleanor Rigby

www.youtube.com/watch?v=boc7rnhkLAk

tai sitten miten hienosti barokki yhdistyy Mr Mercuryn Bohemian Rapsodyssa.

.
..ja kotitehtävä veljelle tai....tulee jälkkäriä. Kopioi ja kuuntele !!

Jussi said...

http://youtube.com/watch?v=SMwXPueu-RM

Jussi said...

http://youtube.com/watch?v=f_u72N4Ojcc

Jussi said...

http://youtube.com/watch?v=erGEnZlGsPY

A-K.H said...

Ei ole puhdasta silmää, ei. Kirjoittelen välillä kieli poskessakin pysyäkseni päreellä, joka ei ole elintärkeä, kuten eivät muutkaan päreet, omat päreeni mukaan lukien, mutta jossa monesti on kiintoisaakin. Catulux saa vielä vähän aikaa opiskella Kierkegaardia, jotta saa metaforiinsa edes hivenen järkeä, tai sitten on minun tehtävä se ymmärrykseni lisäämiseksi.
Ikä ei opeta viisautta, vaan terve järki. Täällä Kuopiossa muuten toimii sellainenkin merkillisyys kuin ikääntyvien yliopisto.
Täkäläisen lehden mukaan ihminen vanhenee 85 vuotiaaksi ja alkaa sen jälkeen haista, mikäli ei satu varhemmin kuolemaan.
Vanhetessani olen huomannut saman minkä alle 35-vuotiaat, että yli 35-vuotiaisiin ei voi enää luottaa.
Jotenkin olen mieltynyt Horatiuksen nimiin pantuihin sanoihin: "Minua ei hävetä, että vietin hurvittelevaa elämää, eikä minua hävetä sekään, että jätin sen.

tommi said...

Minun sukupolvelleni rokkia on ollut aina saatavissa. Itse pidän rokissa siitä, että se on tyhmää ja latteaa. Tarkoitan positiivisessa mielessä.

Miten päin sitä tarkasteleekin, syvyyssuunnassa osuu heti pohjaan, viittaussuhteet loppuvat ja katkeilevat ja metaforat haihtuvat tyhjään.

Rehellisintä tämä on tietenkin kun lauletaan tanssimisesta tai panemisesta leikkienglannilla ja soitetaan huonosti, mutta jotenkin onnistutaan pitämään meno päällä.

Keksin tälle nimityksenkin: rokki on rajallisuuden ekstaasia. Jotain mikä saa äärettömyyteen (tai oikeastaan loputtomuuteen) viittaavat epämääräisyydet ja hienostelut näyttämään naurettavilta. Koska olen filosofisesti kyvytön, toiset saavat päättää mitä se merkitsee.

catulux said...

Päinvastoin Ak.

Ikä lisää ihmisen viisautta; vuodet tuovat etäisyyttä, kokemusta ja näkemystä asioihin.
Henkinen kasvu iän lisääntyessä on luonnonlaki ja samalla välttämättömyys.

Ja olet valinnut esikuvaksesi väärän roomalaisen; kiiltokuva Horatiuksen, josta tehtiin Rooman politiikkojen ja keisareiden sylikoira ja valtaapitävien tukikeppi.

Horatius oli sen ajan lahtarien lempirunoilija; sitä vastoin rehellinen tuntija/totuudenpuhuja Catullus koettiin kapulaksi systeemin ja keisariuden rattaissa ja näin ollen mies sitten lopulta salamurhattiin.

Veli Aakoo! Kenen joukossa sinä oikein seisot???

jarvelainen said...

Kiitos kirjoituksesta!

Rauno Rasanen said...

jussi

'Invalidi-Cocker' (kts. PS.) oli aikoinaan todella kova sana Mad Dogs and Englishmen-bändinsä kanssa.

Cocker oli myös yksi Woodstockissa lopullisen läpimurtonsa tehneistä artisteista.
Santanaa kai pidettiin silloin kaikkein vakuuttavimpana debytoijana.

*
J.J Calen Cloudy Dayn mukana on tosi nautinnollista jammailla yksinkertaista blues-kuvioita pentatonisella asteikolla.
Sen verran minäkin osaan kitaraa soittaa.

Mutta aikamoista taitoa ja herkkyyttä vaatii se, että tekee homman hyvin eikä pelkästään rutinoidun mekaanisesti.
(En sano, että minulta sellaista taitoa välttämättä löytyisi - kuin ehkä hetkittäin ;).

Mollipohjaisen, hitaan bluesin improvisointi ei ole likikään niin helppo juttu, kuin moni luulee.
(Peter Green oli aikanaan todellinen mestari tässä lajissa.)

Cloudy Dayn laulu, tarina että video ovat varsin surullisia - miltei depressiivisiä - mutta Calen tyylitajulla vältetään liian häritsevä pateettisuus.

*
PS. Cockerin tapa elehtiä laulaessaan käsillään merkillisellä ja hassullakin tavalla sai erään kotipaikkani (silloista Kymin kuntaa, joka liitettiin Kotkan kaupunkiin 1978) tutun kaverin nimittämään hänet 'invalidi-Cockeriksi' ;/

Cocker kävi sittemmin elämässään aivan pohjamudissa - lähinnä viinan takia, mutta ymmärtääkseni nousi ojasta -90 luvulla.

Häntä jos ketä voisi äänenkäytön suhteen nimittää valkoiseksi neekeriksi, vaikka nimityksellä onkin alunperin toisenlainen konnotaatio.

Jotkut lienevät pitäneen Cockeria aitona mustan musiikin miehenä, ennekuin saivat tietää, että hän kuuluu sittenkin 'valkoperseitten' rotuun.