'Värjättyä sika-nautaa', korkeakulttuurista ylevyyttä ja mystistä avantgardea

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin päreessään "Mukavia ihmisiä".
(Lisäys/tarkennus klo: 17:00)

Iines kirjoitti

RR, minulla soivat aina hälytyskellot, kun joku sanoo, ettei hän katso tai lue koskaan roskaa. Oletko nyt aivan varma, ettet lue tai katso? Eikö pornokin ole roskaa? Pidä sekin mielessäsi, että moni maailmankirjallisuuden merkkiteos on ollut aluksi roskaa. Jokuset aikamme klassikoiksi nousseet rakkausrunot ovat myös joskus olleet kevyttä kauraa, sen ajan iskelmiä, joita sinä myös varmaan et kuuntele. Entä Kalevalan säkeet? Nehän on napattu suoraan laulavan rahvaan suusta?

Olen aina edustanut sitä linjaa, että roska on mielenkiintoista. Minä tahdon pöyhiä sitä, katsoa sen rakennetta ja miettiä, mikä siinä vetää. Eihän kansa voi olla väärässä? Norsunluutornissa on tietenkin viileää ja siistiä, kun kaikki on kontrolloitua ja valmiiksi paketissa, ja klassikot nimetty, siisteissä riveissä. Onhan se hienoa keskustella niistä.

RR

Ja höpöhöpö. Minä olen ihan oikeasti paljon tunteellisempi ihminen kuin teksteistäni ehkä välittyy. Kiinnitän ihmisissä huomiota samoihin asioihin kuin sinä nyt tuota Saulia kuvatessasi.

En minä ole ajatteleva kone, joksi nimitin Terho Pursiaisen - vaikka hän onkin verrattoman fiksu, ehkä jopa viisas - siitä huolimatta, että on ajatteleva kone ;)

Olet nyt saanut hieman väärän kuvan minusta - ainakin kärjistetyn.
*

Mitä roskaan tulee, niin 90% populaarimusiikin tuotannosta ja television sarjaohjelmista on teollisesti tuotettua - ehkei nimenomaan roskaa vaan sika-nauta-jauhelihaa, jota on punaisen värin (tuoreuden ja lihan merkki) korostamiseksi höystetty punajuurihakkeluksella.

Eli ne ovat tässä mielessä roskaa minun kielenkäytössäni. Mutta tutkijalle ne eivät sitä tietenkään ole.
Mikrohistorioitsijat suorastaan iloitsevat roskasta, koska se kertoo usein paljon rehellisemmin aikakauden tapahtumista kuin viralliset asiakirjat - ja tämä käsitys on kyllä totta!

Mutta minua ei todellakaan kiinnosta, mitä 'Kotikadulla ja Salatuissa eläimissä' tapahtuu tai minkälaisia 'ongelmia' niissä vatvotaan sillä pseudopsykologisella paatoksella, jonka laskelmoivat käsikirjoittajat näyttelijöitten repliikkeihin ja juoneen sijoittavat katsojalukemia nostaakseen tai ainakin ylläpitääkseen.

Tarvitsee vain katsoa Peteliuksen ja Kallialan 'Heikki-ja Kaija'-sarjaa parodioivat - miltei satitirisoivat - sketsit niin huomaa, miten teennäistä ja tyhjää touhua (meidän kaikkien) 'tavallisten ihmisten', tavalliset ongelmat ja huolet enimmäkseen ovat - reality-tyyppiseksi sarjaksi siirrettynä.

(En puhu nyt sisarusmurhista tai vastaavista perhetragedioista!)

Mitä kiinnostavaa niistä voi löytää draamallisessa mielessä? (Okei - viihdettähän sen tarkoitus on 'vain' ollakin...mutta viihdettäkin on hyvää ja huonoa.)
Koko siirtymä reality-tv-formaattiin sinetöi tämän 'tyhmennyskehityksen' - Big Brother tietysti mukaan lukien.

Ainakaan USA:ssa ei tehdä enää taiteellisesti korkeatasoisia, fiktiivisiä tv-sarjoja. En tosin ole seurannut esim. kehuttua Sopranosiakaan, joten aika heppoisin perustein tässä siinä mielessä kritisoin.

Ihmettelen silti joskus, mitä esim. sellainen tosi oppinut ja fiksu tutkijat kuin Veijo Hietala todella ajattelee television nykytilasta.
Julkisuudessa hän on esittänyt melko positiivisiakin käsityksiä television mahdollisuuksista yleensä - myös korkeampitasoisempien sarjojen suhteen.
(Okei taas. Ovathan Vladimir Bortkon ohjaamat ja käsikirjoittamat Idiootti (Dostojevski) ja Saatana saapuu Moskovaan (Bulgakovin 'Mestari ja Margarita') loistavia poikkeuksia.)

En kuitenkaan usko, että tutkijat privaatisti kautta linjan ylistävät tv:n nykytarjontaa, mutta kuten sanoin: tutkijalle mikään ei ole roskaa eli hyödytöntä ja mitäänsanomatonta tutkimusmielessä.

Nyt täytyy muistaa, että tiede ei esitä esteettis-moraalisia arvostelmia, ja jos se niin tekee, tiukan tutkimuksen motiivit sekoittuvat pahasti tieteen ulkopuolisiin - kaupallisiin ja poliittisiin intresseihin.
Tai sitten niistä tulee puhtaasti subjektiivisia makuarvostelmia - siis tieteen kannalta ikäänkuin ennakkoluuloja jotka perustuvat aina tuohon argumentoinnin 'mustaan aukkoon' tai 'roskakoriin': - intuitioon.
*

Emme ehkä kuitenkaan voi välttyä tieteen ja makuarvostelmien 'sekaannukselta' taiteen tutkimuksessa, mutta haluan tällä sanoa, että ainakaan uusia 'teoksia' arvioivien makuarvostelmien perusta ei ole muka valideissa kriteereissä vaan selkeässä intuitiossa, joka sanoo ihmiselle, että tämä ei kiinnosta, se on tylsää ja pinnallista, ei kosketa emotionaalisesti, vaikka siinä miten kovasti yritetään olla psykologisesti syvällisiä ja kosketella arkaluontoisiakin aiheita.

Sanalla sanoen: sarja ei osoita hyvää makua vaan on lähinnä mauton. Ja mauttomina sekä banaaleina minä pidän esim. juuri Kotikatua ja Salattuja eläimiä.

Amerikkalaisia sarjoja en viitsi tässä edes enempää hakkua, etten tulisi niitä silläkään tavalla mainostaneeksi.
*

Melko harvoin taiteen tuotannossa todella merkittävä ja syvällinen teos on myös kaupallisesti supersuosittu.

Myönnän, että näissä mielipiteissä heijastuu jonkun verran Adornon ja Frankfurtin Kriittisen koulukunnan 'radikaali konservatismi', ja että siinä lähdetään yhä - joskaan ei ohjelmallisesti! - kulttuurin jaosta korkeampaan ja alempaan eli vakavampaan ja pinnallisempaan (viihteellisempään).

Minulle tuo jako perustuu kuitenkin oletettuun tosiasiaan siitä, että on olemassa hyvää ja huonoa taidetta, mutta huom! - ei ole olemassa hyvää tai huonoa genreä - siis taiteen lajityyppiä.
Tässä mielessä populaarikulttuurin parhaat saavutukset ovat yhtä merkittäviä kuin ns. korkeakulttuurinkin.

Hyvä-huono ei siis ole ikäänkuin 'luokkajako' vaan pitkälti yksilön omaan esteettiseen intuitioon sekä hänen traditiotietoisuuteensa perustuva valinta.

Voimme kuitenkin perustellusti todeta, että (mielestäni siis radikaalisuudessaan aika porvarillisen; Nietzschellä oli samaa taipumusta) Adornon manaama populaarikulttuuri on muuttunut 2000-luvulle tultaessa valtakultturiksi.

Ihmiset katselevat teattereissakin mieluummin kevyempää, viihteellisepää tuotantoa.
Samoin klassisen musiikin puolella suurin osa satunnaisista harrastajista ja etenkin 'ensikertalaisista' kuuntelee ja katselee mieluummin musikaaleja kuin vaikkapa Wagnerin oopperoita - olkoonkin, että Wagnerilla ja ylipäätään 'raskaammalla' klassisella musiikilla on kyllä aina uskollinen mutta suppea kuulijakuntansa.
*

Sekä populaarikulttuurilla että klassisella kulttuurilla on tietty vastavoima avantgardessa, ja jokaisella ajalla on oma avantgardensa.
Modernismilla se on ollut dadaismi, jota on erittäin hankala paitsi määritellä myös esittää ja ilmaista ilman, että tulee sanotuksi tai ilmaistuksi jotain muuta, mitä oli tarkoitus - mikäli dadaismilla ylipäätään on mitään muuta tarkoitusta kuin osoittaa absurdin kautta kulttuuristen konventioiden ja tapojen keinotekoisuus sekä aina hiukan tekopyhä habitusreviiri-luonne (Bourdieu/RR - käännän habitusreviirin tarpeeksi osoittaa oman elämänmuodon paremmuus ja muista erottuva luonne.)

Jälkimodernissa ajassamme joku Leevi Lehdon kaltainen dadaistinen kokeilija on paitsi korkea- myös populaarikulttuurin omanlaatuisensa vastavoima.
Hän vie äärimmäisyyksiin ne kulttuuriset klisheet, joiden loputtoman uusintamisen ja muokkaamisen (viittaan tässä myös Walter Benjaminin merkittäviin käsityksiin teknologian ja modernin taiteen suhteesta) ällistyttävästi kehittynyt nykyteknologia mahdollistaa.

Tuloksena on ainakin ensilukemalta absurdia sanaleikittelyä, lähes pyhäinhäväistyksenomaista performanssia: esim. rappia Eino Leinon runojen sanoilla sekä runon tekemistä googlettamalla sattumanvaraisesti sanoja peräkkäin.

Kaikki tämä on radikaalimpaa kuin populaarikulttuurin tai klassisen taiteen modernistiset kokeilut.
Onko se hyvää - sitä älkää minulta enää kysykö. Putosin tämän uuden avantgarden kelkasta jo lähes 4 vuotta sitten.
*

PS. Tarkennus. Vihaan teollista iskelmätuotantoa, koska se on 'sikanautaa' liukuhihnalta, mutta aina löytyy yksittäisiä biisejä ja joitain ylivertaisia artisteja, joita arvostan lähes kritiikittömästi (esim. Olavi Virta, Laila Kinnunen jne.)

PPS. Tietenkin porno on roskaa. Sen arvo on pelkästään 'välineellinen' ;) 'Hyvä' on sen sijaan aina jotain itseisarvoista, ei yksinomaan välineellis-viihteellistä.

Tämä ei nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että seksi olisi 'roskaa', vaikka pidänkin sitä perkeleellisen 'kiduttavana' ja ylimaallisen nautinnollisena samanaikaisesti.

koti.phnet.fi/kalevala/tepa.htm.