Kirjoitettu kommentiksi Hanhensulan päreeseen Hyvä kirja, huono kirja (18.10)
Ripsa kirjoitti
'Joku siellä (Lukupiirissä) sanoi juuri niin kuin minäkin ajattelen: minusta voi tuntua joku kirja hyvältä/huonolta, esimerkiksi riippuen siitä kolottaako nivelrikkoista vasenta lonkkaa.
Mutta se on aivan eri asia, kuin tietää/päätellä onko kirja hyvä vai huono. Siihen voi tarvita koulutusta ja kokemusta vähän enemmän. Kyllä niitä kriteereitä eritellään mielestäni aika pätevästi kirjallisuustieteessä.'
*
Olet Ripsa aika optimistinen kirjallisuustieteen suhteen, sillä kirjallisuustiedehän on lopulta kanonisoitujen (siis konstruoitujen) lajityyppien/teosten pohjalta toimivien metodihörhöjen jargonia.
(Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö ihan oikeasti olisi olemassa klassikkoteoksia, joiden arvo ei ole riippuvaista vallitsevan muodin eli tutkimuslinjojen/koulukuntien oikuista.)
Tuossa vasemman lonkan kolotusta valittavan kommentissa ei ollut muuta vikaa kuin että hänen olisi pitänyt ottaa huomioon oikean lonkan mahdollisesti eriävä 'mielipide'.
*
Tietysti edellä kirjoittamani on äärirelativistista humpuukia kirjallisuustieteilijöitten mielestä, mutta ne esimerkit, joita Lukupiirin kommentissani annoin, selventävät näkemystäni paremmin (kts. PS.)
Sitäpaitsi - jos ajatellaan modernismin jälkeisen taiteen kaikkia genrejä yleisesti, niin kyllä sieltä kriteerit ovat pikku hiljaa olleet hiipumassa tai hämärtymässä kokeilevamman taiteen suhteen - myös kirjallisuudessa.
Toisaalta ei tarvitse muistaa modernismin ajalta kuin Joycen Odysseus ja ennenkaikkea Finnigan's Wake, Beckettin ja Ionescon absurdismi sekä dadaismi ylipäätään, niin ollaan edelleenkin hieman sormi suussa niitten kriteerien suhteen, joiden perusteella nämä Joycen teokset ja mainitsemieni lajityyppien edustajien työt voidaan luokitella mestariteoksiksi.
Kyllä siinä kirjallisuustieteilijä ja taidekriitikko on saanut keksiä kokonaan uuden käsite- ja argumentaatioapparaatiston kyetäkseen artikuloimaan metodisesti näistä teoksista/genreistä saamansa emotionaalisen vaikutuksen, joka kuitenkin alunperin on toiminut intuitiivisena suunnanantajana sille, millä tavoin kriitikko alkaa 'tieteellisesti' hahmottaa esimerkiksi Ionescon Sarvikuonot-näytelmän hyvyyttä (tai huonoutta).
Mistä ihmeestä me siis otamme/saamme arviointikriteerit sille, mitä emme välttämättä heti - emmekä ehkä pitkään aikaan - ymmärrä, ja mihin ei voi soveltaa mitään metodisia kriteeerejä, koska niitä ei (vielä) ole edes olemassa?
Vastasin jo: emotionaalisesta kokemuksesta eli kyseessä on alunperin melko primitiivinen makuarvostelma, joka saa ympärilleen teoreettisen viitekehyksen ex post facto ja/tai ad hoc - siis jälkeenpäin/jälkiviisaasti ja tiettyä tarkoitusta varten, vaikka tällöin langetaankin argumentaatiovirheeseen ja siten epätieteellisyyteen.
Mutta sitten kun olemme saaneet tietyn teoksen ja genren 'kehystettyä' ja kanonisoitua 'tieteellisesti', niin loppu onkin helppoa.
Kärjistäen todettuna - saman lajityypin edustajia voi silloin arvioida ikäänkuin 'metodinappia' painamalla, koska analysoituja, käsitteellistettyjä ja valmiiksi argumentoituja ennakkotapauksia on jo olemassa.
Että se siitä kirjallisuustieteen objektiivisuudesta...
*
PS. Lukupiirin kommenttini.
Mein Kampf (A. Hitler) on ihan oikeasti huono kirja. Ellei sitten halua tutkia natsismin genealogiaa, jolloin se muuttuu erinomaiseksi kirjaksi tutkijan kannalta.
Da Vinci-koodi ei ollut mikään mestariteos, mutta eihän se nyt voi pelkästään huonokaan olla, jos sitä kerran myydään kymmeniä miljoonia kappaleita.
Dostojevskin romaanit ovat psykologisesti loistavia mutta rakenteellisesti kuin risuaitaa verrattuna esimerkiksi Tolstoihin.
On siis erilaisia perspektiivejä, joista esteettinen (ja kaikki muukin) arviointi lähtee ja suodattuu - jopa yhden ja saman ihmisen aivoituksissa.
*
Toinen kommenttini Hanhensulassa. Täydentää edellistä.
On melko hedelmätön lähtökohta keskustelulle, jos saa arvioida vain asteikolla hyvä tai huono. Ikäänkuin olisi olemassa vain yksi ainut ja oikea perspektiivi, perustelu tai tuntemus arvioinnin kohteen suhteen.
Tässä mielessä professorien valtavaan tietomäärään perustuvat argumentoinnit eivät ole sen patevämpiä kuin lonkalta heitetyt makuarvostelmat.
Ovatpahan vain huomattavasti laajemmin perusteltuja.
2 comments:
Jep. Yleensä pyrin olemaan heittämättä mielipiteitä lonkalta, jota, siis vasenta särkee. Oikea taas ei ilmeisesti osaa lukea koska se on hiljaa.
Tottahitossa emotionaalinen puoli on voimakas. Ilman kirjan vetoa, siis kirjana, tarinana, tai jonain äärimmäisen askarruttavana (joista esimerkkeinä Beckettin ihan äskeittäin Caj Westerbergin suomentamat Watt ja Malone kuolee), joihin tottatotisesti joutuu käyttämään koko ajatteluarsenaalinsa mikäli sitä on hippuakaan jäljellä - siis kirjoittaakseen kirja-arvion.
Minusta parasta kirjallisuudessa on vuosisatainen selkänoja, eli kirjoja voi lukea toisiaan vasten, arvio pelkästään emotionaalisin perustein ei kelpaa.
En tarkoita tässä pelkästään genrejä. Mikä tahansa käy vertailukohdaksi, maailmanpoliittinen tilanne, psykologian, antropologian, arkeologian ja historian uusimmat löydöt - koska niitä tulee koko ajan lisää ja koska niistä suuri osa on kirjallisuuden "takana", ilmiöinä, joita on käsitelty muullakin tavalla kuin fiktiona.
Onneksi. Ilman tieteiden ja taiteiden välistä ymmärrystä lukija jää ymmälle. Ilman tiedonvälitystä meillä eläisivät kaikki pimeydessä, siis eivät vain nuorten joukot jotka seuraavat Idolseja ja nostavat lapsen pois kuuntelemasta laulujaan, koska aikuisten ohjelma alkaa.(Lapsen kitinästä viis! Onpa varmistettu että ei siitä tule ainakaan lukijaa!)
Fiktiossa voi kertoa paljon rohkeammin, tehdä hypoteeseja vaikka mistä, eikä niiden suinkaan tarvitse aina olla uskottavia.
Kirjallisuustiede opettaa kyllä myös tutkimaan rakenteita, tyyliä ja kieltä. Jotkut kirjailijat hallitsevat ne, jotkut eivät. Siinä ei ole mitään muttia. Siis "mutta kun mun mielestä ja niin edelleen".
Minusta on rikollista, jos joku kustannus OY päästää käsistään puolivillaista tekstiä oli kirjailija sitten kuka hyvänsä. VASTUU on kustantajan. VAHINKO on lukijan, joka saa päähänsä asiaa, tunteita, kieltä ja tapahtumia jotka voisivat hyvin olla poissa sen ihmisen tajunnasta eksyttämästä tai jopa vahingoittamasta sitä.
Tämän vastuun välttelemisestä ei ensimmäistäkään kustantajaa tietenkään rangaista. Kustantajahan vain tekee bisnestä.
Lukeminen on prosessi jonka aikana aivoissa tapahtuu vireystilan muutos. Lukeminen on aktiivista toimintaa toisin kuin tylsän työn tekeminen tai Idolsien tms. katsominen, jolloin aivot alkavat tuottaa suoraa alfa-viivaa.
En usko että mikään tiedekään on objektiivista, viime kädessä tieteilijän - oli se sitten humanisti tai luonnontieteilijä - persoonallisuus ohjaa valintoja.
Mulla ei ole aavistustakaan siitä oliko tämä nyt vastaus johonkin mitä sinä ajoit takaa. Toivottavasti.
Kiitos. Kyllä tää kelpasi mulle.
Et onnex provosoitunut, vaikka yritin (taas kerran) provosoida ;)
Post a Comment