Tyhjyys ja reikä

Kuvassa S. Albert Kivisen astrologiset syntymäkoordinaatit.
*
[K-mafia tarkensi lausetta parissa kohtaa - klo: 14.10]
*
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Oppia ikä kaikki.

1
Sammalkieli kirjoitti referoiden S.Albert Kivisen luentoa:

'Siis kun analyysi kerran on analysandumin ja analysanssin välinen ekvivalenssisuhde, niin jos analysandumin esittävällä kielellisellä ilmauksella on sama merkitys kuin analysanssin esittävällä kielellisellä ilmauksella, niin silloin analyysi ilmaisee pelkän identiteetin ja on siten triviaali. Mutta jos näiden kahden ilmauksen merkitys ei ole sama, niin analyysi on väärä. Siis analyysi on oikea jos ja vain jos se on triviaali. Tässä on analyysin paradoksi. - - Onko todella niin, että veli [analysandum] = veli [analysans] on parasta mitä pystymme sanomaan?'

2
Mielestäni edellä kuvattu yritys päätyy väistämättä joko triviaan tai epätotuuteen riippuen siitä, missä määrin uskomme kielen 'mielelliseen kykyyn' transformoida ja ilmaista kielen suhteen eri ontologista tasoa olevan kohteen/havainnon semantiikka, johon kieli kuvaamalla viittaa. Koska kuvaus itsessään ei takaa semanttisen välityksen varmuutta, tarvitaan analyysia.

Kieli tai ylipäätään mikään merkkijärjestelmä ei kuitenkaan voi ilmentää havaintoa/todellisuutta tavalla, joka ei aina jo olisi kategorisesti/ontologisesti niin vieraantunut havainnosta, että se kykenisi yhtä aikaa sekä syntaktiseen [loogisia suhteita koskevaan] että semanttiseen [sisällölliseen] välitykseen. Niinpä trivia, epätotuus ja kehä ovat hinta, jonka maksamme analyyttisesta tietoisuudestamme.

Matematiikka on asia erikseen, mutta siinä ei ontologisesti ole kyse tiedosta vaan laskennallisesta ajattelusta ja jopa lukumystiikasta, joka täytyy erikseen koodata teoreettiseksi tiedoksi, jolloin törmätään samoihin dilemmoihin kuin logiikassa ja ylipäätään kielen semanttisen ilmaisukyvyn suhteen.

3
Tietoisuus samuudesta tai sen mahdollisuudesta syntyy väistämättä eron tekemisen kautta, mikä merkitsee perimmältään, että kaikki todellisuutta hahmottavat käsitteet ja analyysit [tietoisuus kielellisinä operaatioina] ovat mahdollisia vain havainnon ja sitä ilmaisevan sanan/käsitteen välisenä erona.

Tietoisuus operationalisoi havainnon kielellisinä representaatioina [edustuksina] propositioitten ['sisältömerkitysten'] avulla. Lähtökohtana on, että propositiot tai ylipäätään merkit performoivat [esittävät] havaintoa, josta ne pyrkivät olemaan edustus-ehdotuksia, isomorfisesti ja isotooppisesti [rakenneyhtäläisyyden ja topologisen toisiinsa palautuvuuden periaatteella].

Propositioita [ylipäätään kieltä] ei ymmärrys-kokemusta vakavasti rajoittamatta ja reifikoimatta voi kuitenkaan ymmärtäää yksinomaan pragmaattiseksi 'edustus-välineeksi' vaan heideggerilaisittain 'olemisen kodiksi' ja siten olemisen avautumisen mahdollisuuden 'näköalaksi'. Todellisuus ei ole malli todellisuudesta. [ks. (*)].
.....
Tietoisuus vieraantuu kokonaisuudesta kyetäkseen hahmottamaan kokonaisuuden [eroina]. Kokonaisuuden [samuuden/eron] hahmottamisprosessi [tietoisuus] ajautuu tällä tavoin väistämättömään paradoksiin. Tietoisuuus imaginaarisena itseidenttisyytenä [jota ei reaalisesti/sisällöllisesti ole olemassa] syntyy, kun havainto on asettamassa itsensä samanaikaisesti sekä kokonaisuuteen sisältyväksi että kokonaisuudesta erilliseksi osaksi - [esim. Russellin paradoksi].

Samuuden 'todistaminen' [empiirisesti tai loogisesti] on mahdollista [eli mahdotonta] vain ennen tietoisuuden asettumista kielenä ja/tai tietoisuuden käsitteellisten hierarkisointien jälkeen, mikä merkitsee, ettei reflektoimaton/käsitteellistämätön samuus voi olla edes triviaalia vaan vähemmän kuin tarpeetonta.

Täysin ei-kielellinen 'samuus/ero' on mahdottomuus, vaikka sitä miten analysoitaisiin ja konstruoitaisiin. Sitä ei voi esittää tai edes hämärästi [?] tiedostaa. Se on tyhjyyttä ja täyteyttä, ykseyttä ja moninaisuutta samanaikaisesti.

Epätotuus ja triviaalisuus ovat käsitteellisen eli hierarkisoidusta olevasta lähtevän käsitehierarkisoinnin ja käsiterinnastuksen kaksi väistämätöntä lopputulosta, joilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse olemisen mielen kanssa. Niinpä analyyttinen metafysiikka on logiikan [dialektisen tietoisuuden] rajoitusten seiniin törmäilevä kielipeli - ei enempää eikä vähempää.

(*) - Matematiikka on jälleen asia erikseen, sillä matematiikassa ei käsitellä merkityksiä kuten filosofisessa hermeneutiikassa vaan tiukasti lainalaisia sääntöjä ja suhteita [materia ymmärretään kvantitatiiviseksi voimasuhdeverkostoksi]. - - huom./- Filosofiset merkitykset ovat yhtä aikaa sekä kokemuksellisia [mielellisiä ja sen vuoksi ei-operationaalisia] että strukturaalis-deskriptiivisiä [muodollisia ja mitattavia/operationaalisia].

4
Heidegger meni Aristotelesta syvemmälle eikä jäänyt pelaamaan OLEVALLA [käsitehierarkioina], koska tahtoi avata näkökulman OLEMISEEN [mielenä], joka on läsnä aina jo kaikkialla ennen ainuttakaan erontekoa käsiteellisestä analyysista puhumattakaan. Heidegger halusi nimenomaan avata näkymän olemiseen, ei todistaa tai edes oivaltaa sitä ja hän 'melkein' onnistui tässä yrityksessään, jossa ei voi onnistua täysin, ellei tietoisuus subjektisidonnaisuutena samanaikaisesti häviä ja laajene.

Wittgenstein ratkaisi olevalle/olemiselle analogisen ongelman Tracatuksessa vaikenemalla. Siitä, mistä ei voi puhua, ei yksinkertaisesti voi puhua. Myöhäisfilosofiassaan W. kuitenkin hykäsi monistisen verifikationismin hyväksymällä kielipelien pluralismin, mikä ainakin kielen merkityksen korostuksessaan on lähempänä Heideggeria kuin Tractatus, ellei sitten Heideggerin Gelanssenheit'ia [Silleenjättäminen] voi pitää mutatis mutandis analogisena Tractatuksen vaikenemisen kanssa.

5
S. Albert Kivinen on klassisten metafyysikkojen ja epistemologien tavoin marginaalinen ellei nykyään peräti museaalinen hahmo. Kyseessä on huipputason ammattimies mutta filosofina [filosofi laajasti ymmärrettynä] epäinnovatiivinen ja tyhjä tapaus, joka on jäänyt kelaamaan 'yhtä ja samaa' - ikäänkuin filosofian tehtävä olisi olla jokin dialektinen luonnontiede, joka todistaa = tuottaa uutta ja parempaa tietoa.

Kivisestä voi toki olla [ja on] paljonkin hyötyä filosofian opiskelijalle oman loogisen päättely- ja analyysikykynsä treenaamisessa, mutta jämähtäminen aristoteelis-skolastisen analyysi-saivartelun metodiin eli pelkkien teknisten siirtojen rajattuun kehään kuolettaa filosofisen ajattelun luovuuden takuuvarmasti.

Ranskalainen postmoderni ajattelu sen sijaan pyrkii analyyttisen filosofian turhauttavan teknisistä ja dialektisesti rajoittavista dikotomioista irti päästäkseen korvamaan kehää kiertävän analyyttisen tarkkuuden esteettisellä poiesiksella, jota on tietenkin pakko perusteellisesti tulkita ennen kuin siitä voi tulla filosofisen tarkastelun analyyttinen kohde - vrt. aforismeihin sisältyvän argumentaation ymmärtäminen [aforismien 'märehtemisen' tärkeyttä ja vaikeutta korosti etenkin Nietzsche].

Kuitenkin juuri esteettinen poiesis on sisällöllisesti luovaa [luonnontieteen 'sisältö' sen sijaan on triviaalia], kun taas analyyttisestä metodista on Kantin ja Hegelin jälkeen tullut pelkkää kielifilosofista hienosäätöä [mikä toki on välttämätöntä, jottemme alkaisi pitää puheliaita tv-kokkeja filosofeina - ;\].

6
Minulle on jäänyt mm. G.H. von Wrightin kommenteista se vaikutelma, että analyyttinen filosofia on tullut tiensä päähän ja voi vain toistaa itseään erilaisissa konteksteissa. Näin ollen S. Albert Kivinen edustaa teknistä filosofiaa, joka sammumisensa tilassakin yhä haluaa toimia eräänlaisena filosofisen 'uskottavuuden luottoluokittajana'. Mutta kuka tuollaisesta perin keinotekoisesta auktoreteetista enää piittaisi?

Sitäpaitsi flosofia on perimmältään toimintaa, joka ei kasaa pääomaa eli tietoa. Filosofia ei siis lähesty totuutta, ellei totuus sitten ymmärretä tyhjyydeksi. Mutta miten jokin 'objektiivinen' epistemologinen kriteeri voisi arvioida sitä, kuka on analyyttisesti tarkimmin onnistunut ilmaisemaan ei-minkään?

Tietäen kuitenkin S. A. Kivisen kyvykkyyden sekä metafysiikan asiassa että kauhufiktion logiikassa, saattaisin hyväksyä hänelle aseman em. luottoluokituslaitoksen johtajana. Pannaan sen nimeksi vaikka 'Tyhjyys ja reikä - filosofisen uskottavuuden arviointiyhtiö'.

Mutta vaikka voimmekin yleisellä tasolla ja karkeasti arvioida, mikä filosofointi on ollut tasokkaampaa kuin jokin toinen filosofoinniksi luokiteltu ilmaisu, niin siitä huolimatta [ja ennenkaikkea suhteessa ei-mihinkään] on paitsi täysin viitekehyssidonnaista myös perimmältään typerää väittää, että jokin suuri filosofia olisi saavuttanut objektiivisesti ottaen suuremman syvällisyyden kuin jokin toinen [esim. Wittgensteinin ja Heideggerin asettaminen paremmuusjärjestykseen] niin hokuttelevaa kuin se olisikin [myös minulle].

Näin ollen eri filosofioiden 'luottoluokittaminen' jollain objektiivisella kriteerillä eli totuudeksi korotetulla paradigmalla on aina akateemisen auktoriteetin ja hybriksen rakentama Prokrusteen vuode - looginen metodi ja malli, josta voimme oppia paljon, mutta johon takertuminen merkitsee ajan mittaan oman luovuuden estymistä, tukahtumista ja taantumista.

Ehkä S. Albert Kivinen kuitenkin on niin ammattitaitoinen metafyysikko, ettei hänen tarvitse edes ajatella omia paradigmaattisia sitoumuksiaan, jotka hänen itseymmärrystään ja järjen käyttöään rajaavat. Silloin hän tulee asennoituneeksi sekä itseensä että filosofointiin eri tavalla kuin vanhempi Heidegger, joka erään seminaarinsa alussa totesi opiskelijoille: Minä en voi nähdä omia rajoituksiani. Teidän tehtävänne on nähdä ne.

7
S. Albert Kivinen on tutkinut ontologiaa, muun muassa universaalien ongelmaa. Hän asettuu realistiselle kannalle ja kannattaa ”onttista kommunismia”, jonka hän tiivistää sanoin: ”Maailmassa on monia yksilöitä. Näillä yksilöillä on erilaisia yhteisiä (ja erottavia) piirteitä.” Kivisen mukaan onttinen kommunismi on terveen järjen universaaliteoria, eikä sillä ole mitään tekemistä poliittisen kommunismin kanssa. [wiki]
.....
Nihilistinä Kivisen realismi on minulle epämääräisyydessään 'siedettävää' [samantekevää], mitä oleviin tulee, mutta olemisen mieli ei ole mikään abstrakti yksilö, käsitteellinen ominaisuus, kuva, symboli tai loogis-matemaattinen merkki. Tästä seuraa ilmeisesti, ettei olemisen ajattelu ole Kivisen mukaan filosofiaa lainkaan. Sopii minulle. Jätän vanhan käsiteanalyytikon näpräämään aristoteelis-skolastisten leikkikalujensa kanssa ja häivyn omille teilleni. Unohdan epätotuuden [totuuden] ja triviaalisuuden [tautologian].

Nihilisti ei tarvitse metafysiikkaa välineeksi johonkin [jonkin ajattelujärjestelmän totuuteen], koska hän elää metafysiikkaa tässä ja nyt - toisin sanoen ikuisuudessa, josta löytyy yhtä vähän keinotekoisia abstraktioita kuin matematiikasta olemisen mieltä. Nihilismi on ainoa todellinen uskonto, sillä se 'palvoo' kirjaimellisesti ja konkreettisesti Ei-mitään uskontunnustuksenaan: Alussa oli tyhjyys. Lopussa on tyhjyys. Näitten 'kahden tyhjyyden' välillä ilmenee jotain näennäistä [kuten S. Albert Kivinen tai RR].
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/03/oppia-ika-kaikki.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/S._Albert_Kivinen
http://www.astro.com/astro-databank/Kivinen,_S._Albert
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Gelassenheit
http://en.wikipedia.org/wiki/Poiesis
http://www.thefreedictionary.com/isotopic

Onko todellisuus tuntematon vai tyhjentymätön; onko intuitio vain älyllistä laiskuutta?

Kirjoitettu kommentiksi jarvelaisen kommenttiin A-K.H:n päreessä "Hei, me lennetään!".
(Viimeisin lisäys 3.10 - lopputeksteissä)
*
jarvelainen sanoi...
Lieköhän Kafkaesquen opettaja ollut Hintikka, jonka mukaan puhe intuitiosta on huijausta. Intuitio on hänen mielestään nimi analysoitavissa oleville prosesseille, joita vain ei ole analysoitu. Niin tai näin, oli intuitiota ajattelussa tai ei, yksi Hintikan ideoista concerning philosophy on kiinnostava: filosofia muistuttaa Sherlock Holmesin toimintaa. Holmes tekee kysymyksiä. Jokainen väite voidaan tulkita vastaukseksi yhteen tai useanpaan kysymykseen ja jokainen väite sisältää useita uusia kysymyksiä. Ajatuksen lento ja vapaus on näiden uusien kysymysten löytämistä.

RR

'Nuo kylmennetyin sisuksin ajattelevat sammakot'. (Nietzsche matemaatikoista Iloisessa tieteessä.)

*
Hintikka on malliesimerkki 'ajattelevasta koneesta', joita kammoksun filosofiassa eniten.
Hän on huippulahjakas 'robotti', mitä tulee ihmissielun ekspressiiviseen oivaltamiseen.
Sääntöjä sääntöjen perään - loputonta, tarkoin kohdennettua loogista analyysia.

Mikään ei tällaisessa mielessä kosketa ajattelun 'alkuperää' tai sen 'määränpäätä', jotka toki tulevat aina jäämään hämäriksi.

Ja kun käytän termiä hämärä, en tarkoita, että Hintikan loogisen analyysin, joka kohdistuu kysymyksiin, jotka ovat ratkaistavissa perustelluin väittämin, jotka puolestaan herättävät uusia kysymyksiä, voisi ymmärtää ratkaisuksi hämäryyden eli intuition tosiasiaan.

Todellisuus (olio sinänsä) ei ole tuntematon kuten Kant ajatteli vaan se tyhjentymätön, väittää Hintikka.
Mutta jos uudet väittämät sisältävät ja synnyttävät aina suuremman määrän kysymyksiä kuin, mitä ne ovat ratkaisseet, tulee kysymysten määrä ajan mittaan äärettömäksi. Näin ollen kysymykset lisääntyvät kuin virukset.

Eikö tällöin ole pelkkää retoriikkaa tehdä ero todellisuuden tuntemattomuuden ja sen tyhjentymättömyyden välillä, koska ääretöntä määrää kysymyksiä on mahdotonta ratkaista - eli todellisuus jää lopulta tuntemattomaksi ja siten hämäräksi.

En kieltämättä itsekään suhtaudu intuitioon kovin luottavaisesti kuten en fideismiinkään, jonka näen intuition eräänä - kovin epämääräisenä ilmenemismuotona, mutta 'lukkoonlyöty todellisuus', johon Hintikan ajattelu perimmältään tähtää, ja jota voisi verrata 'Hanoin tornin' kasaamiseen, on kuollein mahdollinen ajattelun muoto.

Ehkä G.H. von Wright oli oikeassa kirjoittaessaan yhden epäilevän kommentin oman - siis analyyttisen - filosofointinsa luonteesta muuten niin 'ruusuisessa' elämänkerrassaan.

”Oliko formaalilooginen koneisto kaikessa eleganssissaan kenties vain sisällyksetöntä leikkiä kaavoilla ja keinotekoisilla merkeillä?’

Vastaus: oli se.

Mitä Wittgensteiniin tulee, niin Hintikan käsitys W:stä jonkinlaisena peliteoreetikkona tai loogisten pelimallien kehittelijänä osuu harhaan.

Wittgenstein on yhtä paljon mystikko kuin loogikko mutta pikemminkin agnostikko-Sokrates kuin lopulta lukumystikoksi herennyt vanha Platon - puhumattakaan Pythagoraasta, joka oli täysi 'hörhö' palvoessaan numeroita pyhinä - etenkin ykköstä.

Mystiikka ei tarkoita minulle minkään palvomista pyhänä vaan nihilististä positiota - ikäänkuin ikkunatonta huonetta, jossa kuitenkin on ovi - ovi, jota ei ole lukittu, mutta jota ei myöskään voi aistein havaita eikä rationaalisesti päätellä.

Nimittäkäämme tuota ovea ihan vain Hintikan kauhuksi termillä 'intuitio'.

(Siinä metafora, jota sopii pohtia.)

Hintikka - päinvastoin kuin vanha Platon ja Pythagoras - on lähtökohdissaan yksinomaan 'sekulaari' matemaatikko, joka ryhtyi soveltamaan matematiikan ja logiikan filosofiaa todellisuuden 'järjestämiseen' - pyrkien säilyttämään jopa totuusarvo-analyysin ja totuuden vastaavuusteorian, jotta näyttäisi uskottavalta luonnontieteilijöitten silmissä.

Hänelle mikään kysymys ei tule jäämään auki ja selvittämättä, kunhan vain löydetään oikeat 'säännöt' loogisen analyysin läpiviemiseksi.

Hintikalle on kuitenkin luettava eduksi, että hän ei sentään väitä lähestyvänsä 'Totuutta' (mikä on metafyysinen ja kokeellisen tieteen kannalta absurdi väite, koska siinä 'Totuus' on jo alunperin määritelmällisesti oletettu olemassaolevaksi) kuten toinen alkuperäiseltä uraltaan 'suistunut' matemaatikko Ilkka Niiniluoto - tuo puoliskientistinen ja pseudotieteellinen 'salametafyysikko."

Hintikan Wittgenstein-luenta ja -tulkinta ei siis ole Wittgensteinin hengen mukaista.

Sitäpaitsi - kuten edellä esitin - kysymykset eivät lopu koskaan - edes Hintikankaan mukaan. Jäljelle jää aina loputon kysymysten valtameri.

En ymmärrä, miten Hintikan 'sateenvarjoteoria' voisi toimia muuna kuin kiinnostavana välineenä logiikasta kiinnostuneelle 'palikkatestaajalle'...(palikoina toimivat nyt käsitteet, argumentaatio ja (uudet) säännöt).

Sitä, mitä Hintikka kammoksuu intuitiona, voisi kutsua myös tyylikeinoksi, joka ilmentää kirjallis-esteettisen ilmaisun ja kokemisen rikkautta - eikä sellaista ulottuvuutta voi suinkaan tyhjentää ja typistää joksikin sisällyksettömäksi merkkijonoksi tai irralliseksi logiikan kaavaksi ilman, että esteettis-eettisen ja uskonnollisen kokemuksen traditiosta jää jäljelle pelkkä bittijono.

Voiko tuollaista intuition tulkintaa enää lainkaan sisällyttää filosofiseen diskurssiin, on minulle täysin yhdentekevää. Sitäpaitsi puhtaasti formaaliloogisten 'todistepelien' relevanssista filosofian suhteen voisi esittää aivan saman kriittisen kysymyksen ja epäilyn - eri syistä vain.

Filosofia ei ole mikään kanonisoitu oppirakennelma, ja ehkei sitä - kuten Richard Rorty esittää - ole enää edes olemassa kuin akateemisten piirien legitimoimana retorisena saivarteluna.

PS.

Minun 'sankarini' filosofian historiassa ovat Herakleitos, Sokrates, Jeesus(!), Plotinos, Augustinus, Montaigne, Spinoza, Rousseau, Kant, Schopenhauer, Kierkegaard, Marx, Nietzsche, Dostojevski(!), Wittgenstein, Heidegger, Camus(!) ja Foucault.

Tähän sarjaan voisi lisätä melkein kaikki suuret filosofit. Platon ja Aristoteles ovat itsestään selvyyksiä, samoin Tuomas Akvinolainen ja David Hume - niin myös Freudin metapsykologia ja kulttuurikritiikki - ei niinkään hänen tieteellisesti hatara terapeuttinen metodinsa.

Jürgen Habermas ei ole tuonut mitään olennaisesti uutta filosofiaan, mutta hänen näkemyksiään on syytä pohtia etenkin Foucault'n kritiikkinä. Myös Adorno kiinnostaa, mutta tuskin jaksan paneutua hänen ilmaisunsa monitulkintaisuuteen.

Keskiajan filosofeista Petrus Abelard lienee se, jota haluaisin lukea tarkemmin, joskin sydän- ja myöhäiskeskiajan filosofian tuntemuksessa olen ylipäätään lähes maallikko, eikä se aukene ilman laajempaa perehtymistä skolastiikan eri vaiheisiin.

Jos mainitsee Kantin, Schopenhauerin ja Marxin ei toki voi unohtaa Hegeliä.

Lisäys 3.10

PPS. En listaa Descartes'ta - piruuttanikaan, mutta skeptikko Montaignen, joka ilmeisesti antoi vaikutteita itse Shakespearelle 'vastinpari' - Blaise Pascal - tulee ilman muuta mainita, koska 1) Montaigne ja 2) Pascal edustivat tavallaan kahta ääripäätä skeptisismin ongelmaan : 1) kulttuurirelativistinen, suvaitsevainen skeptisimi, 2) looginen, peliteoreettinen päättely sekä mystis- fideistinen eli ei-rationaalinen usko, joka tosin lopulta perustui P:n omaan kokemukseen 'Jumalan ilmestymisestä' hänelle.

('Kello 10:00 aamupäivällä: Tulta!' jne. Löydätte netistä kirjattuna tämän Pascalin järisyttävän kokemuksen tarkan sanamuodon (jossa Aabrahamin ja Iisakin - ei filosofien Jumala - ilmestyy hänelle), joka löytyi P:n takin vuorin sisään neulottuna hänen kuolemansa jälkeen.)

Nämä ääripäät Descartes halusi cogitonsa ja'selvien sekä kirkkaitten ideoittensa' avulla yhdistää ja ratkaista - tieteellisesti että matemaattisesti: siinä tietenkään onnistumatta.

Mutta ikuisen dilemman Descartes onnistui jättämään mentaalisen ja fyysisen välille. Elämme edelleen Descartes`n jättämän varjon 'hämärässä' (kts. von Wrightin viimeinen teos)...Paitsi tietenkin Daniel Dennet tai esim. Churchlandit reduktionismeineen.

PPPS. Pascalin 'Mietteitä' on maailmahistorian ehkä ensimmäinen eksistentiaaliseksi nimitettävä aforismikokoelma, sillä se korostaa ihmisen olemassaolon kokemusta perustamatta ajatteluaan idealistiseen ja/tai praktis-eettiseen rationalismiin kuten kreikkalaiset ja roomalaiset.

Sitä Nietzschekin arvosti, joskin piti Pascalia kristinuskon 'vampyrismin' uhrina - ikäänkuin N. itse olisi sen paremmin välttynyt olemasta uhri - olipa sitten vampyyrina toiminut kristinusko tai ateismi!