Kirjoitettu kommentiksi lacrimosan kommenttiin päreessäni "Kun tiede on helppoa, teologia roskaa ja Nietzsche hulluutta - Porno-Rane tunnustaa".
*
lacrimosa
"Totuudet ovat ihmisten kumoamattomia erehdyksiä ja että vakaumukset ovat suurempi vaara totuudelle kuin valheet."
En ymmärrä miten tuo on kritiikkiä tiedettä kohtaan. Nietzschehän nähdäkseni muotoilee tuossa tieteeseen kuuluvan fallibilismin pääajatuksen ja kehottaa olemaan jämähtämättä paradigmoihin. Tieteessä ei ole totuuksia ja sen pitäisi olla vakaumuksista riippumatonta.
Ymmärtääkseni Nietzsche jossain määrin jopa arvosti tiedettä, sillä se edusti hänelle rehellisyyttä. Dawkinslaiseen tapaan ja myös fanaattisena ateistina hän asettaa uskon ja tieteen vastakkain. Antikristuksessa hän kirjoittaa:
"Uskonnon, jolla, kuten kristinopilla, ei ole yhtään kosketuspintaa todellisuuden kanssa, ja joka heti kadottaa kaiken merkityksen, kun todellisuus yhdessä ainoassakin kohtaa pääsee oikeuksiinsa, täytyy tietysti olla 'maailman viisauden', s.o. tieteen, verivihollinen, -- se hyväksyy kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan myrkyttää, solvata, saada huonoon maineeseen. 'Usko' imperatiivina on kielto tiedettä vastaan, -- käytännössä valhe mistä hinnasta tahansa."
RR
Osut aivan nappiin kommentissasi, mitä tulee fallibilismiin.
Kyseessä oleva, ensimmäinen - Nietzschen (melkein sanatarkka) 'argumentti' (jos sitä nyt ylipäätään voi sellaisena pitää) on kuin Karl Popperin kynästä ('Arvauksia ja kumoamisia'), ja minun piti tämän vuoksi hieman tarkentaa omaa tulkintaani Nietzschen kriittisyydestä tiedettä kohtaan (ei mikään helppo juttu kuitenkaan), mutta se jäi tekemättä.
Toisaalta - Nietzschen suhde tieteeseen ei ole ihan niin yksinkertainen kuin oletat.
Nietzsche arvosti tiedettä (varsinkin tieteen metodeja) etenkin II vaiheensa tuotannossa, mutta III:sta vaiheesta lähtien tieteen rooli problematisoituu.
Itse pidän vuoden 1888 eli Nietzschen viimeisen luovan vuoden aikana kirjoitettuja kirjoja ikäänkuin hänen IV:nä kirjoitusvaiheenaan.
Tarkoitan tällä nyt sitä, että 'Moraalin alkuperästä', jonka III:ssa esseessä jo problematisoidaan tieteen ja totuuden suhdetta, on teos, johon Nietzschen sekä sisällölliset teemat että tyylillinen nerous huipentuvat.
Vuoden 1888 aikana kirjoitettu tuotanto ei yllä enää kuin ajoittain Hyvän ja pahan tuolla puolen, Iloisen tieteen toiseen painokseen lisätty 5. kirja (n. 60 sivua) ja Moraalin alkuperästä tasolle.
Tämä pätee myös Antikristukseen, joka on tavallaan jatkoa Moraalin alkuperästä-pamfletille.
*
Minua kiinnostaa tässä jutussa kuitenkin seuraava asia.
Ilman muuta Nietzsche on ajoittain todella fanaattinen ateisti - etenkin Antikristuksessa, mutta kuka ottaa hänet täysin vakavasti silloin, kun hän kirkuu ateismiaan kuin puolihullu?
Syyn tähän kysymykseen voisi teoreettisella tasolla kiteyttää siihen, että nihilismistä ei voi päätellä suoraan ateismiin, mutta ongelma ei tyhjene Nietzschen kohdalla pelkästään tähän.
En halua kuitenkaan väittää, että Nietzschen 'salattu' perusintentio olisi ollut halu uskoa teistiseen Jumalaan, koska sellaisen väitteen puolesta ei löydy mitään positiivista ja eksplisiittistä argumenttia tai ylipäätään evidenssiä.
Muunlaisia 'vihjauksia' tähän suuntaan kyllä löytyy (esim. Iloinen tiede § 125), mutta ne eivät tietenkään riitä muuhun kuin vahvistamaan sen, että Nietzschelle usko Jumalaan eli arvojen metafyysiseen perustaan on lopullisesti menetetty.
*
'...se (uskonto) hyväksyy kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan myrkyttää, solvata, saada huonoon maineeseen.'
Otetaan esittämästäsi sitaatista tarkasteluun tämä pätkä.
Se, mitä Nietzsche tässä väittää, on minun mielestäni niin pitkälle vietyä retorista liioittelua, ettei sitä voi tekstinä ottaa täysin vakavasti.
Mutta yksi asia tässä sitaatissa ja ennenmuuta koko 1888 tuotannossa voidaan ottaa ja nimenomaan pitäisi ottaa vakavasti (toki niin on tehtykin, mutta ehkei riittävästi).
Miksi Nietzschen täytyy mennä näin pitkälle asiassa, jonka hän on itse asiassa periaatteellisella tasolla ratkaissut jo yli 25 vuotta aiemmin?
Miksi hänen täytyy yli 25 vuotta ateismiin päätymisensä jälkeen huutaa kuin sireeni kristinuskon perkeleellisyyttä?
Siihen ei yksinkertaisesti näytä olevan mitään järkevää selitystä.
Tidämme kyllä, että Nietzschen mielenterveys alkoi pettää vuoden 1888 aikana - fataalisti lokakuusta lähtien, kunnes lopullinen romahdus sitten tapahtui joulun ja uudenvuoden välillä vuoden vaihteessa.
Mutta riittääkö tämä selittämään asiaa? Että hän nyt vain viittä vaille hulluuspäissään ajautui korottamaan ääntään eli kärjistämään kielenkäyttöään hysteerisyyteen asti asiasta, jonka hän ehdottoman järjissään ollessaan oli ratkaissut jo moneen kertaan?
Ei - tätä minä en pysty enää uskomaan.
Ensinnäkin: taustalta löytyy viimeisen päälle ankara ja loppuun asti mietitty (niin pitkälle kuin sitä voi rationaalisesti ylipäätään miettiä) johtopäätös seurauksineen: nihilismin ongelma.
Nietzsche itse kirjoittaa Moraalin alkuperästä III:ssa esseessä, että nihilismi on yhä edelleen tavallaan jumalainen ajattelutapa.
Kyse ei tällöin ole välttämättä juuri teismin kanssa analogisesta ajattelusta vaan ylipäätään älyllisestä pattitilanteesta, jossa metafyysisten oletusten ja perusteitten 'mahdolliset maailmat' vaikuttavat yhä ikäänkuin hallusinatorisesti (en keksi tähän parempaa termiä).
Nihilistinen todellisuus, josta arvojen perusta on kadonnut lopullisesti, ei ole enää tiukasti ottaen rationaalinen maailma. Mikä maailma sitten on jäänyt jäljelle? Joku sen kuitenkin täytyy olla niin kauan kuin ihminen on elossa ja jotakuinkin järjissään.
Toiseksi: Nietzschen oma persoonallisuus eli hänen psykologisten ominaisuuksiensa vaikutus.
Nietzschellä nimittäin rationaalisuus ('tarkka metodinen ajattelu') ja psykologiset taipumukset sekoittuvat keskenään viimeistään siinä tilanteessa, jolloin hän ajautui totaalisti nihilistiseen positioon.
Mitä silloin todella tapahtuu?
Minä väitän, että mitä kimeämmin ja hysteerisemmin Nietzsche huutaa kristinuskoa vastaan, sitä kipeämmin hänen omaan sieluunsa koskee.
Hän ei huuda pelkästään siksi, että haluaisi vakuuttaa meidät uskon mielettömyydestä, vaikka sellainen on tietysti hyväksytty ja rationaalinen mutta minun katsannossani pinnallinen johtopäätös.
Tässä vaiheessa - vähän ennen psyykkistä romahdusta - Nietzschen ajattelussa menevät sekaisin hänen älyllinen tajunsa nihilistisen position rationaalisista seurauksista sekä hänen äärimmäisen vahva persoonallinen/psykologinen tarpeensa vastustaa nihilismiä.
Vaikka usko kristinuskon metafyysiseen perustaan, persoonalliseen Jumalaan, jossa kristilliset arvot ikäänkuin personifioituvat, on menetetty, Nietzsche ei sittenkään valitse tiedettä, koska tiede ei voi legitimoida itse itseään eikä luoda lakeja.
Nietzschelle uusien arvojen luoja voi olla vain yli-ihmisen kaltainen uusi Prometheus, jonka positiivinen vallantahto on voittanut paitsi teistisen Jumalan (kristilliset arvot, lineaarinen aikakäsitys) myös tämän kuolemasta seuraavan ikuisen paluun (sykliseen aikakäsitykseen implikoituva nihilismi) aiheuttaman kauhun.
Mutta jotain on mennyt pieleen Nietzschen loppuun asti pohdituissa älyllisissä fantasioissa.
Hänellä on siis äärimmäisen vahva tarve luoda uusia arvoja kristillisten arvojen tilalle, mutta 'loppupeleissä' hän pystyy - vaikka onkin korostanut affirmaatiota eli elämää myöntävää, positiivista asennetta - pelkästään pauhaavaan retoriseen 'meteliin' ja ajoittain äärimmäisen kovaan, lähes julmaan asenteeseen moraalisesti.
Nietzschen affirmatiivinen, positiivinen asenne elämään tukahtuu jollain merkillisellä tavalla samanaikaisesti, kun hänen psyykkinen arviointikykynsä, siis realiteettitajunsa horjuu.
Hän kokee megalomaanista onnentunnetta, joka on ikäänkuin 1888 teksteissä ilmenevän hysteerisyyden ja julmuuden kääntöpuoli.
Nietzschen ajattelu oli kuitenkin jo vuosia aiemmin lähtenyt uralle, joka ei voinut päätyä kuin rotkoon.
Ehkä itse yritys päätyä passiivisesta nihilismistä aktiiviseen ei olisi ollut tuhoon tuomittu, mutta Nietzschen psykosomaattinen terveydentila sinetöi tuhon väistämättä.
Vuoden 1888 optimismi on enemmän psyykkistä harhaa kuin aito ja perusteltu tunne.
*
Entä vastaukseni itse kysymykseen: mitä Nietzsche sitten haluaa, mikäli en usko, että hän on aidosti tosissaan Antikristuksen fanaattisessa kristinuskonvastaisuudessa?
Mielestäni hän yrittää pelastaa itsensä hulluudelta, jota lienee pelännyt ja ennakoinut itsessään jo vuosia, mutta koska hänen fantasioimansa optimismi (vallantahto, yli-ihminen, uusien arvojen luominen) ja osittain myös hänen rationaalinen mutta ennenkaikkea yksinäisyydestä ja vaikeasta psykosomaattisesta sairaudesta kumpuava pessimisminsä (huolimatta siis vahvasta tarpeesta kehittää positiivinen arvofilosofia) ovat kohtalokkaassa ristiriidassa, ei loppu voi olla muuta kuin negatiivinen.
Nietzschessä on ilmiselvästi taipumusta voimakkaaseen moralisointiin samalla, kun hän on vapaamielinen.
Ristiriita ja ambivalenssi 'sisäisen' (erotuksena teoreettiseen) koherenssin ominaisuuksina ovat hänen ajattelunsa leimaa antavimmat piirteet.
Tuomitessaan kristinuskon koko ajan jyrkemmin hän tavallaan tuomitsee samalla syvimmän intentionsa: luoda maailmaan sellaisia uusia ja kestäviä arvoja, jotka voisivat toimia ihmisille tukipilareina ja innoittajina Jumalan kuoleman jälkeisessä nihilistisessä tilanteessa.
Mutta hän epäonnistuu eikä kykene luomaan näitä uusia, positiivisia arvoja (tästä voidaan tietysti väitellä). Affirmaation profeetta pystyy lopussa ennustamaan vain tuhoa ja sotia - sekä moraalin että poliittisen diplomatian tasolla.
*
Tiede ei ole se, mihin Nietzsche panee toivonsa. Hänellä ei oikeastaan ole toivoa enää lainkaan, ja viimein hän uppoaa itse omien ennustustensa räjäyttämässä laivassa.
Nietzsche on kuin Herman Melvillen kuuluisan romaanin 'Moby Dick - valkoinen valas' kapteeni Ahab, joka ajaa laivansa ja miehistönsä tuhoon yrittäessään tappaa jotain sellaista, jota ei voi tappaa.
Nietzschen Moby Dick on kristinusko.
Mutta syvin arvoitus piilee mielestäni siinä, että kristinuskon tuhoaminen ei ollut yli-ihmisfilosofin syvin intentio.
Hänellä oli mielessään jotain vielä mielettömämpää ja suuruudenhullumpaa - joskin psykologisesti motivoitua: uuden, dionyysisen uskonnon tai ainakin uskontoon rinnastettavan ajattelutavan perustaminen, jonka profeettana toimisi eräitten pappisukujen ateistipoika: Friedrich Wilhelm, jota sukulaiset ja ystävät kutsuivat nimellä Fritz.
Profeetta Nietzschestä sitten tulikin - mutta ei tiedemiesten vaan postmodernin maailmankuvan 'pyhä mies', jota sekä analyyttiset filosofit että itseään kunnioittavat luonnontieteilijät halveksivat kuin pahinta kreationisti-teologia.
Ei hassumpi saavutus...
9 comments:
tiedosta ja jumalasta
minua askarrutta se, että tieteen avulla parannamme (jumalan sallimia?) sairauksia
että usein ainakin muualla kuin suomessa parhaan hoidon saavat ne joilla on rahaa
miten se logiikka tässä pelaa?
sairaudetkin usein johtuvat siitä ettei meillä ole tietoa hyvistä olosuhteista
tieto ja hyvä ennaltaehkäisy tai hoito ja tietysti hoitajan palkka...
woo
Mutta tuohan on itsestään selvää.
Nietzschen kritiikki tiedettä kohtaan kumpuaa hyvin toisentyyppisestä perustasta, sillä hän ei arvosta utilitarismia ('tieteellistä' ja taloudellista hyötyajattelua) universaalina filosofisena periaatteena.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Nietzsche arvostaisi yksittäisten tiedemiesten työtä ja projekteja - etenkin tiukkoja tieteellisiä metodeja.
Hänen tiedekritiikkinsä kohdistuu mielestäni 1) juuri tieteellis-utilitaristiseen asenteeseen, jossa totuus samaistetaan hyötyyn, ja 2) ennenkaikkea asenteeseen jossa totuus - totuuden käsite ylipäätään - on tiedemiehillekin se sama innoituksen ja motivaation lähde kuin, mitä se oli jo metafyysikko Platonille.
Tämä totuuteen - ikäänkuin vain yhteen ja ainoaan realistiseen totuuteen - pyrkimisen intentio jos mikä merkitsee Nietzschelle yleisesti ottaen kytköstä uskonnollis-metafyysiseen asenteeseen.
Kyseinen väite on kuitenkin siis irrallaan Nietzschen positiivisesta arvostuksesta tieteen metodeja sekä yksittäisiä tieteellisiä projekteja kohtaan.
*
Hyödyn samaistaminen totuuteen on Nietzschen mielestä kestämätön paradigma, koska me emme voi tietää tekojemme tuloksista aiheutuvia pitkän tähtäimen seurauksia kuin varsin lyhyellä aikavälillä ja silloinkin lähes valmiiksi strukturoidun tutkimusmallin puitteissa, mikä merkitsee itse asiassa, että tutkimuksen empiirisen osan merkitys muuttuu enemmän tai vähän muodolliseksi.
Kärjistäen sanottuna: mitä strukturoidummat hypoteesit ja koejärjestelyt, sitä vähemmän itse (empiirisellä ja lähdekriittisellä) tutkimuksella/kokeella/havainnoinnilla on vaikutusta sekä tutkimusongelman pätevään että luotettavaan arviointiin.
Sitäpaitsi jos tutkimuksen validiteetti horjuu liiallisen strukturoinnin takia, tulokset saattavat toki olla luotettavia, mutta emme vain tiedä, mihin kysymykseen ne vastaavat.
Edellinen kuvaus pätee etenkin sosiologisiin ja antropologistyyppisiin tutkimuksiin - mutta myös jopa kognitiivisen psykologian projekteihin.
Neuropsykologiaa voikin sitten pitää lähes täysin biologiana ja fysiologiana.
*
Hyödyn ja totuuden samaistamisella väistetään tutkimusta 'kontrolloiva' fallibilismin periaate, ja tässä kohtaa Nietzsche varmaankin on (itsenäisesti) samoilla linjoilla kuin Peirce ja Popper.
Yleisesti ottaen Nietzschen filosofiaa voi tietysti pitää vähintäinkin analogisena sekä kantilaislähtöiselle, skeptis-transsendentaaliselle pragmatismille (William James) tai naturalistiselle pragmatismille (Dewey).
Richard Rortyn nihilistinen pragmatismi on toki myös 'sukua' Nietzschen projektille, mutta mikäli oletetaan, että kukin näistä pragmatismin muodoista pitää utilitarismia eräänä lähtökohtanaan, niin Nietzschellä utiliteetti ja toiminnallisuus korvautuu vitalismilla, jota voinee pitää romantiikan myöhäisenä jäänteenä eurooppalaisessa ajattelussa.
Jos nyt ajattelemme Bergsonia vitalismin (elan vital eli 'elämän hyöky' tai jotain sellaista) edustajana par excellence, niin Nietzscheen verrattuna Bergson korostaa huomattavasti vähemmän ontologista-aksiomaattista ongelmanasettelua ennenmuuta arvofilosofian ja siihen kytkeytyvän hyveitten psykologisen (ei siis 'aristoteelis-metafyysisen) pohdinnan muodossa.
*
Mutta se siitä tällä erää. Kirjoitin jo kai muutenkin liikaa asian vierestä(?)
Nietzsche ei missään nimessä pannut toivoaan tieteeseen. Hän ei ollut tiedefilosofi, eikä tiedefanaatikko. Hänen suhtautumien tieteeseen oli todellakin problemaattisempi, mutta uskon hänen aina säilyttäneen jonkinlaisen arvostuksen tiedettä kohtaan(etenkin sen metodeihin). Mutta hän varmasti ymmärsi sen kuten Wittgenstein, joka sanoo:
"Meistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu."
Nietzsche nähdäkseni Moraalin alkuperästä -teoksessaan huomauttaa, että tiede -- samoin kuin filosofia -- tarvitsee metafyysiseen uskoon perustuvan oikeutuksen itselleen. Totuuden arvo ja totuudentahto on perusteltava. Hän kritisoi tiedettä askeettisen ihanteen liittolaisena, sitä että tieteellä on perusteltu ihmisen mitättömyyttä ja arvottomuutta. Tällöin on kyse eräänlaisesta totuuden yliarvioinnista, liiallisesta vakavuudesta. "Meillä on taide, jottei totuus tuhoaisi meitä."
Hän jopa kyseenalaistaa kaiken ymmärtämisen ja tietämisen soveliaisuuden Iloisessa tieteessä:
"Olisi pidettävä suuremmassa kunniassa sitä häveliäisyyttä, jolla luonto on piiloutunut arvoitusten ja epävarmuuksien taakse. Ehkä totuus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan?"(esipuhe)
Mutta toisaalta hän antaa ymmärtää Iloisen tieteen pykälässä 277, että tiede on jokseenkin tarpeellinen jumaluskon hylkäämiselle:
"Onko vaarallisempaa houkutusta kuin lakata uskomasta Epikuroksen jumaliin, noihin huolettomiin tuntemattomiin, ja alkaa uskoa huolestuneeseen ja pikkumaiseen jumaluuteen, joka tuntee persoonallisesti jokaisen hiuskarvammekin ja jota tämä surkeista surkein palvelu ei inhota? Niin -- minä ajattelen, kaikesta huolimatta! olevan parasta jättää jumalat samoin kuin palvelushaluiset haltijatkin rauhaan ja tyytyä otaksumaan, että oma käytännöllinen ja teoreettinen tapahtumien tulkitsemis- ja järjestämistaitomme on nyt kehittynyt huippuunsa."
Niin dawkinslaista!
Kristinuskonvastaisuudessaan hän varmasti oli tosissaan, vaikka se menikin yli mielenterveytensä heikennyttyään. "Onko minut ymmärretty? Dionysos vastaan ristiinnaulittu." Mielestäni siihen todellakin kiteytyy aika hyvin hänen elämänfilosofiansa.
lacrimosa
Näytät tuntevan Nietzscheä ja oivaltaneen myös jotain hänen suhteestaan tieteeseen ja kristinuskoon, mutta mikä/mitä on Dionysos?
Orfeuksen 'sukulainen', joka on käynyt kuoleman valtakunnassa, mutta joka tuli sieltä myös takaisin elämään.
Orfeus tosin maksoi kovan hinnan tottelemattomuudestaan katsoa taakseen palatessaan elämän puolelle.
Rakastettu - Eyridike, jota hän lähti hakemaan pois kuoleman valtakunnasta jäi tämän vuoksi lopullisesti Haadekseen.
Muistamme toki, että myös Jeesus palasi kuoleman valtakunnasta - tai kuten sanotaan: voitti kuoleman - kuolemalla (?).
Egyptiläisten Isis ja Osiris-myytti kertoo samaa tarinaa.
Dionysos on siten mysteeri- ja/eli pelastususkontojen eräs perimmäinen myyttinen lähtökohta, ja Nietzsche on halunnut kiinnittyä juuri tähän myyttiin kristinuskon Jeesus-tarinan sijasta.
Silti Nietzsche liikkuu nyt väistämättä mytologisesti ja uskonnollisesti mysteeri- ja pelastususkontojen alueella.
Voisi hyvällä syyllä väittää, että Nietzsche ei koskaan lopullisesti irtautunut - ei kulttuuri- tai filosofisen antropologian, ei estetiikan eikä myöskään uskonnollisuuden suhteen siitä maailmasta, jota Dionysos myyttisenä hahmona edustaa.
*
Nietzsche lopulta hyväksyy jopa Jeesuksen - näin on syytä olettaa, vaikka hän tätä myös pilkkaa.
Vuorisaarna on nimittäin kova pala Nietzschelle, joka tulkitsee sen laumamoraalin eli tasapäisyyden ohjelmanjulistukseksi.
Silti Jeesus on Nietzschelle vapaa henki, koska tämä ei milloinkaan ryhdy kostonhimoisesti tuomitsemaan vihollisiaan eikä tee vastarintaa - ei myöskään kanna kaunaa.
Tällainen asenne merkitsee Nietzschelle äärimmäistä vapautta. Välinpitämättömyys - jopa positiivisuus - vainoojiaan kohtaan.
*
HUOMAUTUS BIOLOGEILLE
Mutta Dawkinsin ja Nietzschen rinnastaminen toisiinsa on miltei pyhäinhäväistys.
Sekä Dawkinsin että Nietzschen kannalta katsottuna...
*
Nietszche nimittäin ei hyväksy 'survival of the fittest'-periatetta ainakaan ihmisen kulttuurisen lajikehityksen suhteen, koska hänelle on aivan selvää, että nerokkaimmat (parhaimmat?) ihmiset eivät ole 'the fittest-ihmisiä' vaan biologian kannalta ehkä kaikkein haavoittuvimpia ja heikoimpia - kukin omalla tavallaan.
mikä muuten on kynnyksenvartija?????????
haamu joka suorittaa tehtäväänsä, eikä pohjimmiltaan
paha
jo virgilius käytti tätä sanaa..:luonnon asettama vartija niille jotka pyrkivät tietoon.
Minä en ainakaan todellakaan halveksi Niitseä - päinvastoin. Kukaan ei pysty sellaiseen tyyliin ja psykologisen tarkkanäköisyyden yhdistelmään kuin Freddie. Metafysiikassaan F.N tosin erehtyy ja runoissaan ja musiikissaan jotka eivät ole kovin tasokkaita (ei edes Zarathustra, siitä hullusta nyt vain niin vaikea pitää.)
Niin kuin Thomas Mann sanoi F.N on parhaimmillaan kulttuurikriitikko ja siinä ylittämätön nero.
Joku Enqvist nyt vaikka onkin fiksu kaveri ei ole alansa aivan terävintä kärkeä, joten ei siitä sen enempää. Bertrand Russell sanoi että hän uskoo että Niitse voisi olla sellainen henkilö jolla voisi olla älykkyysosamäärä 180. Tämän Russell tosin uskoi myös itsestään!
y need to go there to come back!
Post a Comment