Kirjoitettu kommentiksi lacrimosan kommenttiin päreessäni "Kun tiede on helppoa, teologia roskaa ja Nietzsche hulluutta - Porno-Rane tunnustaa".*lacrimosa
"Totuudet ovat ihmisten kumoamattomia erehdyksiä ja että vakaumukset ovat suurempi vaara totuudelle kuin valheet."En ymmärrä miten tuo on kritiikkiä tiedettä kohtaan. Nietzschehän nähdäkseni muotoilee tuossa tieteeseen kuuluvan fallibilismin pääajatuksen ja kehottaa olemaan jämähtämättä paradigmoihin. Tieteessä ei ole totuuksia ja sen pitäisi olla vakaumuksista riippumatonta.
Ymmärtääkseni Nietzsche jossain määrin jopa arvosti tiedettä, sillä se edusti hänelle rehellisyyttä. Dawkinslaiseen tapaan ja myös fanaattisena ateistina hän asettaa uskon ja tieteen vastakkain. Antikristuksessa hän kirjoittaa:
"Uskonnon, jolla, kuten kristinopilla, ei ole yhtään kosketuspintaa todellisuuden kanssa, ja joka heti kadottaa kaiken merkityksen, kun todellisuus yhdessä ainoassakin kohtaa pääsee oikeuksiinsa, täytyy tietysti olla 'maailman viisauden', s.o. tieteen, verivihollinen, -- se hyväksyy kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan myrkyttää, solvata, saada huonoon maineeseen. 'Usko' imperatiivina on kielto tiedettä vastaan, -- käytännössä valhe mistä hinnasta tahansa."
RR
Osut aivan nappiin kommentissasi, mitä tulee fallibilismiin.
Kyseessä oleva, ensimmäinen - Nietzschen (melkein sanatarkka) 'argumentti' (jos sitä nyt ylipäätään voi sellaisena pitää) on kuin
Karl Popperin kynästä ('Arvauksia ja kumoamisia'), ja minun piti tämän vuoksi hieman tarkentaa omaa tulkintaani Nietzschen kriittisyydestä tiedettä kohtaan (ei mikään helppo juttu kuitenkaan), mutta se jäi tekemättä.
Toisaalta - Nietzschen suhde tieteeseen ei ole ihan niin yksinkertainen kuin oletat.
Nietzsche arvosti tiedettä (varsinkin tieteen metodeja) etenkin II vaiheensa tuotannossa, mutta III:sta vaiheesta lähtien tieteen rooli problematisoituu.
Itse pidän vuoden 1888 eli Nietzschen viimeisen luovan vuoden aikana kirjoitettuja kirjoja ikäänkuin hänen IV:nä kirjoitusvaiheenaan.
Tarkoitan tällä nyt sitä, että
'Moraalin alkuperästä', jonka III:ssa esseessä jo problematisoidaan tieteen ja totuuden suhdetta, on teos, johon Nietzschen sekä sisällölliset teemat että tyylillinen nerous huipentuvat.
Vuoden 1888 aikana kirjoitettu tuotanto ei yllä enää kuin ajoittain
Hyvän ja pahan tuolla puolen, Iloisen tieteen toiseen painokseen lisätty 5. kirja (n. 60 sivua) ja
Moraalin alkuperästä tasolle.
Tämä pätee myös
Antikristukseen, joka on tavallaan jatkoa Moraalin alkuperästä-pamfletille.
*
Minua kiinnostaa tässä jutussa kuitenkin seuraava asia.
Ilman muuta Nietzsche on ajoittain todella fanaattinen ateisti - etenkin Antikristuksessa, mutta kuka ottaa hänet täysin vakavasti silloin, kun hän kirkuu ateismiaan kuin puolihullu?
Syyn tähän kysymykseen voisi teoreettisella tasolla kiteyttää siihen, että nihilismistä ei voi päätellä suoraan ateismiin, mutta ongelma ei tyhjene Nietzschen kohdalla pelkästään tähän.
En halua kuitenkaan väittää, että Nietzschen 'salattu' perusintentio olisi ollut halu uskoa teistiseen Jumalaan, koska sellaisen väitteen puolesta ei löydy mitään positiivista ja eksplisiittistä argumenttia tai ylipäätään evidenssiä.
Muunlaisia 'vihjauksia' tähän suuntaan kyllä löytyy (esim.
Iloinen tiede § 125), mutta ne eivät tietenkään riitä muuhun kuin vahvistamaan sen, että Nietzschelle usko Jumalaan eli arvojen metafyysiseen perustaan on lopullisesti menetetty.
*
'...se (uskonto) hyväksyy kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan myrkyttää, solvata, saada huonoon maineeseen.'Otetaan esittämästäsi sitaatista tarkasteluun tämä pätkä.
Se, mitä Nietzsche tässä väittää, on minun mielestäni niin pitkälle vietyä retorista liioittelua, ettei sitä voi tekstinä ottaa täysin vakavasti.
Mutta yksi asia tässä sitaatissa ja ennenmuuta koko 1888 tuotannossa voidaan ottaa ja nimenomaan pitäisi ottaa vakavasti (toki niin on tehtykin, mutta ehkei riittävästi).
Miksi Nietzschen täytyy mennä näin pitkälle asiassa, jonka hän on itse asiassa periaatteellisella tasolla ratkaissut jo yli 25 vuotta aiemmin?
Miksi hänen täytyy yli 25 vuotta ateismiin päätymisensä jälkeen huutaa kuin sireeni kristinuskon perkeleellisyyttä?
Siihen ei yksinkertaisesti näytä olevan mitään järkevää selitystä.
Tidämme kyllä, että Nietzschen mielenterveys alkoi pettää vuoden 1888 aikana - fataalisti lokakuusta lähtien, kunnes lopullinen romahdus sitten tapahtui joulun ja uudenvuoden välillä vuoden vaihteessa.
Mutta riittääkö tämä selittämään asiaa? Että hän nyt vain viittä vaille hulluuspäissään ajautui korottamaan ääntään eli kärjistämään kielenkäyttöään hysteerisyyteen asti asiasta, jonka hän ehdottoman järjissään ollessaan oli ratkaissut jo moneen kertaan?
Ei - tätä minä en pysty enää uskomaan.
Ensinnäkin: taustalta löytyy viimeisen päälle ankara ja loppuun asti mietitty (niin pitkälle kuin sitä voi rationaalisesti ylipäätään miettiä) johtopäätös seurauksineen:
nihilismin ongelma.
Nietzsche itse kirjoittaa Moraalin alkuperästä III:ssa esseessä, että
nihilismi on yhä edelleen tavallaan jumalainen ajattelutapa.Kyse ei tällöin ole välttämättä juuri teismin kanssa analogisesta ajattelusta vaan ylipäätään älyllisestä pattitilanteesta, jossa metafyysisten oletusten ja perusteitten 'mahdolliset maailmat' vaikuttavat yhä ikäänkuin hallusinatorisesti (en keksi tähän parempaa termiä).
Nihilistinen todellisuus, josta arvojen perusta on kadonnut lopullisesti, ei ole enää tiukasti ottaen rationaalinen maailma. Mikä maailma sitten on jäänyt jäljelle? Joku sen kuitenkin täytyy olla niin kauan kuin ihminen on elossa ja jotakuinkin järjissään.
Toiseksi: Nietzschen oma persoonallisuus eli hänen psykologisten ominaisuuksiensa vaikutus.
Nietzschellä nimittäin rationaalisuus ('tarkka metodinen ajattelu') ja psykologiset taipumukset sekoittuvat keskenään viimeistään siinä tilanteessa, jolloin hän ajautui totaalisti nihilistiseen positioon.
Mitä silloin todella tapahtuu?
Minä väitän, että mitä kimeämmin ja hysteerisemmin Nietzsche huutaa kristinuskoa vastaan, sitä kipeämmin hänen omaan sieluunsa koskee.
Hän ei huuda pelkästään siksi, että haluaisi vakuuttaa meidät uskon mielettömyydestä, vaikka sellainen on tietysti hyväksytty ja rationaalinen mutta minun katsannossani pinnallinen johtopäätös.
Tässä vaiheessa - vähän ennen psyykkistä romahdusta - Nietzschen ajattelussa menevät sekaisin hänen älyllinen tajunsa nihilistisen position rationaalisista seurauksista sekä hänen äärimmäisen vahva persoonallinen/psykologinen tarpeensa vastustaa nihilismiä.
Vaikka usko kristinuskon metafyysiseen perustaan, persoonalliseen Jumalaan, jossa kristilliset arvot ikäänkuin personifioituvat, on menetetty, Nietzsche ei sittenkään valitse tiedettä, koska tiede ei voi legitimoida itse itseään eikä luoda lakeja.
Nietzschelle uusien arvojen luoja voi olla vain yli-ihmisen kaltainen uusi
Prometheus, jonka positiivinen vallantahto on voittanut paitsi teistisen Jumalan (kristilliset arvot, lineaarinen aikakäsitys) myös tämän kuolemasta seuraavan ikuisen paluun (sykliseen aikakäsitykseen implikoituva nihilismi) aiheuttaman kauhun.
Mutta jotain on mennyt pieleen Nietzschen loppuun asti pohdituissa älyllisissä fantasioissa.
Hänellä on siis äärimmäisen vahva tarve luoda uusia arvoja kristillisten arvojen tilalle, mutta 'loppupeleissä' hän pystyy - vaikka onkin korostanut affirmaatiota eli elämää myöntävää, positiivista asennetta - pelkästään pauhaavaan retoriseen 'meteliin' ja ajoittain äärimmäisen kovaan, lähes julmaan asenteeseen moraalisesti.
Nietzschen affirmatiivinen, positiivinen asenne elämään tukahtuu jollain merkillisellä tavalla samanaikaisesti, kun hänen psyykkinen arviointikykynsä, siis realiteettitajunsa horjuu.
Hän kokee megalomaanista onnentunnetta, joka on ikäänkuin 1888 teksteissä ilmenevän hysteerisyyden ja julmuuden kääntöpuoli.
Nietzschen ajattelu oli kuitenkin jo vuosia aiemmin lähtenyt uralle, joka ei voinut päätyä kuin rotkoon.
Ehkä itse yritys päätyä passiivisesta nihilismistä aktiiviseen ei olisi ollut tuhoon tuomittu, mutta Nietzschen psykosomaattinen terveydentila sinetöi tuhon väistämättä.
Vuoden 1888 optimismi on enemmän psyykkistä harhaa kuin aito ja perusteltu tunne.
*
Entä vastaukseni itse kysymykseen: mitä Nietzsche sitten haluaa, mikäli en usko, että hän on aidosti tosissaan Antikristuksen fanaattisessa kristinuskonvastaisuudessa?
Mielestäni hän yrittää pelastaa itsensä hulluudelta, jota lienee pelännyt ja ennakoinut itsessään jo vuosia, mutta koska hänen fantasioimansa optimismi (vallantahto, yli-ihminen, uusien arvojen luominen)
ja osittain myös hänen rationaalinen mutta ennenkaikkea yksinäisyydestä ja vaikeasta psykosomaattisesta sairaudesta kumpuava pessimisminsä (huolimatta siis vahvasta tarpeesta kehittää positiivinen arvofilosofia) ovat kohtalokkaassa ristiriidassa, ei loppu voi olla muuta kuin negatiivinen.
Nietzschessä on ilmiselvästi taipumusta voimakkaaseen moralisointiin samalla, kun hän on vapaamielinen.
Ristiriita ja ambivalenssi 'sisäisen' (erotuksena teoreettiseen) koherenssin ominaisuuksina ovat hänen ajattelunsa leimaa antavimmat piirteet.
Tuomitessaan kristinuskon koko ajan jyrkemmin hän tavallaan tuomitsee samalla syvimmän intentionsa: luoda maailmaan sellaisia uusia ja kestäviä arvoja, jotka voisivat toimia ihmisille tukipilareina ja innoittajina Jumalan kuoleman jälkeisessä nihilistisessä tilanteessa.
Mutta hän epäonnistuu eikä kykene luomaan näitä uusia, positiivisia arvoja (tästä voidaan tietysti väitellä). Affirmaation profeetta pystyy lopussa ennustamaan vain tuhoa ja sotia - sekä moraalin että poliittisen diplomatian tasolla.
*
Tiede ei ole se, mihin Nietzsche panee toivonsa. Hänellä ei oikeastaan ole toivoa enää lainkaan, ja viimein hän uppoaa itse omien ennustustensa räjäyttämässä laivassa.
Nietzsche on kuin
Herman Melvillen kuuluisan romaanin
'Moby Dick - valkoinen valas' kapteeni
Ahab, joka ajaa laivansa ja miehistönsä tuhoon yrittäessään tappaa jotain sellaista, jota ei voi tappaa.
Nietzschen Moby Dick on kristinusko.
Mutta syvin arvoitus piilee mielestäni siinä, että kristinuskon tuhoaminen ei ollut yli-ihmisfilosofin syvin intentio.
Hänellä oli mielessään jotain vielä mielettömämpää ja suuruudenhullumpaa - joskin psykologisesti motivoitua: uuden, dionyysisen uskonnon tai ainakin uskontoon rinnastettavan ajattelutavan perustaminen, jonka profeettana toimisi eräitten pappisukujen ateistipoika: Friedrich Wilhelm, jota sukulaiset ja ystävät kutsuivat nimellä Fritz.
Profeetta Nietzschestä sitten tulikin - mutta ei tiedemiesten vaan postmodernin maailmankuvan 'pyhä mies', jota sekä analyyttiset filosofit että itseään kunnioittavat luonnontieteilijät halveksivat kuin pahinta kreationisti-teologia.
Ei hassumpi saavutus...
