February 28, 2010

Kumman valitset: fiktiivis-käsitteellisen vai imaginaaris-virtuaalisen tietoisuuden? Oletko rationalisti vai zombie?

Kuvassa 'minä' repeytyy irti sokean, mykän ja kuuron luonnontilan (vaistonvaraisuuden) deterministisyydestä katsoen maailmaa ja yrittäen turhaan löytää siitä itsensä reaalisena eli muunakin kuin fiktiona (kieli) ja fantasiana (imaginaarinen, narsistinen, ideologia).

Mutta (Heideggeria mukaellen) juuri tässä repeytymässä kauhea on aina jo tapahtunut: sisäinen (reaalinen) ja ulkoinen (kieli), ovat lopullisesti eronneet toisistaan, eikä niitä voi enää yhdistää kuin vieraantumisen kautta: fantasiana ja/tai fiktiona. - Kyse on asymmetriasta: kielen palautumattomuudesta reaaliseen sen yrittäessä symbolisesti käsitteellistää reaalista. Tätä asymmetriaa voi pitää subjektin olemassaoloon perustavasti sisältyvänä ontologisena erona.
*
Ninni kirjoitti edellisessä päreessäni:
'on olemassa tämä oppikunta, jonka mukaan olemme virtuaalinen maailma.'
*
Mutta jos samalla väitetään, että tietoisuutta ei ole olemassakaan - ei missään muussa mielessä kuin osistaan seuraavana summana, joka on palautettavissa reaalisiin (fysikaalisiin) osiinsa ja jopa ymmärrettävissä vain niistä käsin, ollaan rähmällään hämärän ja käsitteellisesti sekavan mystiikan kanssa.

Tässä yhteydessä pitää muistaa, että Platon oli tietyssä äärimmäisyydessään matematiikkaan totaalisti hurahtanut gnostilainen lukumystikko, jonka metafysiikka pseudofilosofisimmillaan muistutti lähes horoskooppiselityksiä.

Matematiikkaa on käytetty aina vähintäin yhtä paljon maagisten ennustusten kuin aitojen tieteellisten selitysten välineenä (silti odotan erittäin kiinnostuneena Alain Badioun vihdoin suomennetun Oleminen ja tapahtuma ilmestymistä; - Badiou rakentaa tyhjän joukon 'perustalle' minimaalisen ontologian!).

Tosin Platon yhdisteli ajattelussaan niin monia filosofian perinteitä, että hän oli varmasti tietoinen omien kokeilujensa 'vaaroista' dialektisen (siihen aikaan 'tieteellisen') ajattelun kannalta.

Ylipäätään koko kreikkalaisella (lopulta idealistis-monistisella) rationalismilla oli erilainen - kollektiivisempi ja neutraalimpi (samalla metafyysisesti naturalistisempi - sanoisinko itämaisempi) käsitys subjektista kuin juutalaisesta perinteestä lähtevällä Jumalan/ihmisen tahtoa korostavalla ajattelulla.
*
Me emme ole subjekteina mitään virtuaalimaailman simulacrisia osia, joskaan tietoisuudellamme (subjekteina) ei ole substantiaalista olemusta, joka voitaisiin artikuloida/yhdistää identtisyytenä tuohon substantiaaliseen sisältöön.

Ei siis ole mitään lopullisen itseidenttisyyden mahdollisuutta. Ei edes meditaatiossa.

Subjekti on reaalisesta (halun energeettisyydestä) kumpuava repeämä tai murtuma mykän vaistovaraisessa, determinoituneessa eläimellisyydessä (reaalisessa).

Identiteettimme on aina imaginaarista väärintulkintaa ja subjektina olemisemme reaalista ilmentävän ja siitä samanaikaisesti vieraantuvan kielellis-symbolisen minän (eli minän 'kuoren', joka on ainoa artikuloitavissa oleva 'substantiaalinen' minä), olemassaoloa.

Minuutemme ei ole läpinäkyvä, kuten reduktionisti tai mystikko olettaa. Olemme jopa arvoituksen tuolla puolen: itseämme pettäviä mysteereitä eli itseidenttisyyden harhassa eläviä energeettisiä singulaareja.

Paradoksaalisesti itseidenttisyys mahdollistuu vain ideologisena uskona Suureen Toiseen (Jumala, tieteen kaikkivoipaisuus), joka on tuon harhaisen itseidenttisyysoletuksen sekä ideologis-uskonnollinen (imaginaarinen) että institutionaalis-symbolinen (kielellis-fiktiivinen) tae.

Reduktionistisen tieteen tekee uskonnoksi juuri sen edustajien pakkomielteenomainen, samaa toistava, tautologinen mantra: 'tiede ei ole uskonto, tiede tutkii vain totuutta, tieteessä ei uskota kuin totuuteen, koska tiede ei ole uskonto jne.'

Juuri tämä 'vilpittömyys' totuuden suhteen, tämä 'jumalallisen' luonnontieteellisen menetelmän hallinnasta seuraava auktoriteettivaade uskonnon ja ihmistieteitten suhteen, on ideologiaa puhtaimmillaan - ja se perustuu siis oletukseen, että Asiaa (tiede reaalisena) artikuloivalla Toisella (tieteen metodi, symbolinen järjestys) on Toinen (normatiivinen Metakieli, Jumala, Big Other).

Mutta mitään Toisen Toista, mitään Big Otheria ei ole. Joka näin kuvitelmissaan narsistisesti fantasioi ja joka tällaiseen Suureen Toiseen tieteellisen metodin (symbolis-fiktiivis-kielellinen järjestys) muodossa uskoo, on (kätketyn) ideologian vallassa - siis (taika-)uskonnollinen par excellence.
*
http://www.dailygalaxy.com/my_weblog/virtual_worlds/
http://en.wikipedia.org/wiki/Simulacrum

Minä - näyttöpääte


Kuva: Minä nukkuu
*
Reduktionismin ongelman voi esittää nopeasti ja yksinkertaisesti pohtimalla reduktion ehtoja. Mikäli oletamme, että tietoisuus seuraa materiaalisista alkuehdoistaan, on se tietysti reduktionismin periaatteella myös palautettavissa alkuehtoihinsa.
Ongelmalliseksi tämän tekee kysymys siitä, missä vaiheessa tietoisuus ylipäätään on tietoisuutta, mikäli alkuehtojen ja niiden fenomenologisen (kielellis-kokemuksellisen) tietoisuutena ilmenemisen välille ei voi tehdä kategoris-ontologista eroa.

Sillä mikäli tuota eroa ei voi tehdä, puhe tietoisuudesta materiaalisista alkuehdoistaan laadullisesti eroavana reflektiokykynä on mahdotonta, ellemme (virheellisen) kategorisen ratkaisun periaatteella oleta kykenevämme ulkopuolisina tarkkailijoina määrittelemään ko. eroa kuin kaikkivaltias Jumala objektiivisesta Arkhimedeen pisteestään käsin.

Mutta tällainen tietoisuus/subjekti on pelkästään havainnoivan tiedemiehen, parallaksisuutensa (perspektiivisidonnaisuutensa) kieltävään metodiseen monismiin kivettynyt katse, joka fetisistisesti samaistuu matematiikkaan ja luulee näin ollen itsekin eräänlaisena kaavaan samaistuneena 'koanina' (mikä ei tässä ole aito koan vaan kategorinen virhe ja huonosti peiteltyä idealismia) kykenevänsä ratkaisemaan ko. dilemman. - - Kyse ei siis enää ole inhimillisestä vaan ikäänkuin (reduktionistin/mystikon) jumalallisesta tietoisuudesta matematiikaksi reifikoituneena.

Kun tietoisuuden transsendentaalis-symbolinen autonomia kielletään metafysiikkana, jää sen haamu edelleen kummittelemaan etenkin matemaattisissa kaavoissa. Tällainen tietoisuus/katse on kuin elävän kuolleen, zombien, imaginaarista suhdetta olemassaoloonsa. - Toisin sanoen - kun heitämme tietoisuuden symbolisen autonomian etuovesta ulos, se tulee auki jätetystä takaovesta samantien ikäänkuin salaa mutta kuitenkin väistämättä takaisin perverssissä muodossa.

Voisinkin edellisiin esimerkkeihin pohjautuen verrata kyseistä 'tietoisuutta' tietokoneen näyttöpäätteeseen, joka esittää meille kuvallisessa muodossa PC:n komponentteihin sisältyvän informaation.

Mikäli mentaalinen (tiedostava subjekti = minuus) olisi kuin tietokoneen näyttöpääte, pitäisi konsekventialistisen materialismin väite siitä, että tietoisuus on materiaalisten edellytystensa/ehtojensa kausaalinen seuraus, paikkansa. - - Mutta kuka meistä tunnustaa olevansa tietokoneen näyttöpääte (Ironmistressiä ja ylipäätään naturalistiseen reduktionismiin hurahtaneita lukuunottamatta)?

Ja vaikka tunnustaisikin, niin mitä meidän pitäisi hänestä/heistä sen jälkeen ajatella? Zombieista...
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietokonen%C3%A4ytt%C3%B6

February 26, 2010

NO VOIHAN PRKLE!

HYVÄ SUOMI!
*
Äitii! Mä haluun kotiin! 
USA:n pojat kiusaa.

Rauno! Tule äkkiä pois sieltä mokaamasta itseäsi enempää!
*
http://www.cometofinland.fi/viikon_juliste1
http://suomenkuvalehti.fi/kuvat/2009/04/04/mikko-koskinen

Miksi fatalisti ei saa puhdistettua likaisia käsiään? David Lynch mielen(sä) äärirajoilla

Onko Slavoj Zizek (transsendentaalisen meditaation kilpailijana ja 'vasta-manaajana') ajamassa pahaa henkeä takaisin David Lynchiin? Zizek nimittäin olettaa (tämä on rr:n vitsi), että paha ja luova henki ovat erottamattomia sukulaisia. - - Mutta ehkä Lynch haluaa meditaatiolla vain rauhoittaa liian 'likaista' mieltään, jotta pystyisi keskittymään elokuvissaan Zizekin niin 'ihailemaan' - kammottavaan - reaaliseen.
*
(Kielimafian muutoksia ja lisäyksiä viimeksi 27.2.)
*
AH kirjoitti edellisessä päreessäni:
Joskus Lost Highway oli mielestäni eräs parhaita elokuvia. Mutta onko se lopultakin luonteeltaan fatalistinen - ja siten huono elokuva?
*
Katsoin Lost Highwayn eilen dvd:nä. Olen sen muistaakseni nähnyt joskus aiemmin, muttei ole kai kolahtanut, koskapa muistikuvat tuntuivat niin hämäriltä (tai sitten muistikuvani olivat erinomaisen akkuraatteja juuri ko. filmistä ;).

Joka tapuksessa kyseessä on hieno elokuva. Fatalistinen varmaankin kuten sanot, mutta se tuskin alentaa Lost Highwayn arvoa vähääkään. - Maailma ja ihmiset ovat siinä enimmäkseen pahoja. Se, joka uskoo rakkauteen, kohtaakin helvetin sekä itsessään että muissa ihmisissä.

Vanha story sinänsä. Hyvä ihminen ei saa aikaan kuin pahaa (itselleen ja jopa muille) pahassa maailmassa, olivatpa hänen motiivinsa miten 'puhtaat' tahansa (vrt. de Saden Justine). Itse asiassa juuri hänen hyvyytensä ajaa hänet turmioon.

En osaa sen kummemmin arvioida 'elokuvallisesti' tätä elokuvaa. En ainakaan tältä istumalta. Siitä löytyy niin monia huomionarvoisia pointteja.

David Lynch puolestaan on kieltäytynyt enää mitenkään analysoimasta Lost Highwayta.
*
Lynch on itämaisen transsendentaalisen mietiskelyn 'ammattilainen', joka haluaa järjestää maailmanlaajuisen meditaatiotapahtuman. - Slavoj Zizek, joka pitää Lynchiä yhtenä suurimmista neroista uusimman elokuvan alalla, on kuitenkin nimittänyt Lynchiä etenkin tuon meditaatiohypetyksen takia idiootiksi yksityisissä mielipiteissään.

Oletan, että asia liittyy jotenkin newageläisyyden ohella (Zizek halveksii New Agea avoimesti valistuksen ja järjen vastaisena hämäryytenä ja sekoiluna) Lynchin mahdolliseen kritiikkiin Zizekin elokuva-analyyseissaan käyttämää freudilais-lacanilaista tulkinta-apparaatistoa kohtaan sekä Lynchin poliittiseen suuntautuneisuuteen (republikaani, konservatiivi).

Mutta Lynch on nero elokuvaohjaajana. Sitä Zizek ei epäile. - - Jotenkin minulle kuitenkin herää kysymys: miten paljon Lynchissä itsessään täytyykään piillä 'potentiaalia murhaajaa', jos hän yrittää rauhoittaa tuon 'viettymyksensä' huumeitten ja viinan jälkeen maailman tehokkaimmalla 'päänsekoitusmenetelmällä' - transsendentaalisella mietiskelyllä?

Nietzsche lisäisi em. huumeitten listaan kristinuskon, mutta se on buddhalaisuuteen verrattuna aivan liian rationaalinen (teologinen) ja individualistinen (omantunnon) uskonto.

Silti voin erinomaisen hyvällä syyllä kysyä, voimmeko edes kuvitella narsistis-egoistisempaa maailmasuhdetta kuin mitä meditoivan mystikon/askeetin vaipuminen pseudohuumeenomaiseen 'horrokseen' eli (muka) ei-olemiseen, ei-minuuteen - sanalla sanoen jumalalliseen - ilmentää?

Siinä tilassa solipsismi ja panteistis-naturalistinen determinismi lankeavat yksiin.

Paradoksaalista, että haluavan ja kärsivän tietoisuutensa/minuutensa voi kieltää lopultakin vain se, joka pyrkii vajoamaan omaan itseensä niin syvälle, ettei hänen rationaalisesta reflektiostaan jää jäljelle muuta kuin elävä kuollut - zombie, joka yhä edelleen on olemassa mutta ei minuutena vaan subjektin haamuna (lacanilaisittain: imaginaarisen ja reaalisen 'hybridinä').

Newageläinen osapäiväbuddhisti (jota en itse nimittäisi aidoksi buddhalaiseksi) ja reduktionistinen tiedemies näyttäytyvät väärintulkitussa ei-subjektiivisuudessaan molemmat zombieina (tästä lisää toisessa päreessä): buddhalaisuus on kapitalistisen vaihtoarvoisuuden (joka on reduktionistisen tieteen 'isäntä') edessä polvistuva uskonto - fatalismia - sitä juuri.

Tällaisen projektin kanssa Zizek ei halua olla tekemisissä.

Nimenomaan Zizekin mielestä buddhalaisuus on ihanteellisin uskonto globaalille nykykapitalistiselle järjestelmälle, kun taas alkukristillinen apokalyptis-poliittis-eskatologinen paavalilaisuus edustaa Alain Badioulle ja Z:lle (molemmat ateisti-kritstittyjä) ajattelua, joka sisältää vallankumouksellisia aineksia muutoksen - Tapahtuman - ilmenemiselle.

Siinä missä buddhalaisuus ei tarjoa toivoa vaan passiivista kohtalouskoa ja alistumista vaihtoarvomaailman esineeksi (koska vastarinta on turhaa ja vain lisää kärsimystä?), siinä Paavalin usko (badioulais-zizekiläinen tulkinta) kuolleen Jumalan kuolleeseen mutta metaforisesti ylösnousevaan inkarnaatioon: poliittiseen Jeesukseen Pyhässä Hengessä ('Ideologiassa joskin nyt vailla Big Otheria/Jumalaa - mikäli sellainen ideologia ylipäätään on mahdollinen'), tarjoaa uskoa ja toivoa uuden, oikeudenmukaisemman maailman koskaan täydellisesti toteutumattomaan utopiaan.

Zizekin reaktio ihmisen pahuuteen on vastarinta, Lynch sen sijaan newageläisenä antaa periksi, koska ei halua liata käsiään maailmassa (poliittisessa). Mutta ehkäpä juuri (olkaamme jälleen dialektisia!) tämän steriilin fatalisminsa vuoksi Lynch tekee niin 'loistavan likaisia' elokuvia.

Vaikka mediaatio ei siis edes yritä puuttua aktiivisesti maailman pahuuteen vaan etsii yksilöllistä (sic) rauhaa ja tavallaan nöyrtyy pahuuden edessä (koska ihminen on gnostilaisittain pahan inkarnaatio, hän ei pysty vastustamaan pahaa oman tahtonsa (pahan) kautta: - tätä Zizek ei täysin kiellä), niin elokuva sentään pääsee jo hieman pitemmälle pahuuden reflektoinninssa (mikä on välttämätön kriittinen askel) - olkoonkin, ettei elokuva ehkä välttämättä pysty enempään - mutta tämäkin jo riittää oikeuttamaan sen poliittisen merkityksen.

Lynch on siis ehkä tahtomattaan erittäin poliittinen. Hänen kätensä (ajatuksensa ja mielensä) ovat veressä maailman pahuudesta - siis omasta pahuudestaan (lacanilaisittain reaalisesta, jota Lynch Zizekin mielestä loistavalla tavalla kykenee elokuvissaan ilmentämään). - - Entä puhdistuvatko ne meditaatiossa? Onko mediaatio Lynchille eräänlaista 'vastaterapiaa' hänen elokuviensa surrealistisen makaaberiuden aiheuttamalle traumalle?
 
Väitän, että Lynchin taiteiljaminä ja meditatiivinen minä ovat dialektisessa ristiriidassa keskenään. Sellaisesta yhdistelmästä seuraa äärimmillään joko mielenhäiriö tai erinomaista taidetta. Tai sitten molempia (vrt. Nietzsche).
*
http://religionblog.dallasnews.com/archives/2008/03/scientology-has-tom-cruise-tm.html
http://powermustache.blogspot.com/
http://pilgrimakimbo.blogspot.com/2009/09/zizek-on-children-of-men.html
http://savant.vuodatus.net/

February 25, 2010

Mr.Eddy pitää tappaa - ja niin myös tapahtuu: Dick Laurent is dead now

'We've met before, haven't we?' (Mystery Man in Black at the party, alakuva vasemmalla)
*
http://www.youtube.com/watch?v=vZLQW2qr5Hs
Mystery Man esittelee itsensä Fredille bileissä - myös Fredin kotipuhelimen kautta.
http://www.youtube.com/watch?v=U84UNfTDfrE
'Alice who? Her name is Renee. If she told you her name is Alice she is lying. - And your name? What the fucking is your name!'
*
'I like to remember things my own way.' What do you mean by that? 'How I remembered them. Not necessarily the way they happened.'  (Fred Madison (alakuva oikealla) poliiseille).
*
http://www.youtube.com/watch?v=N99QW9s7vGM&feature=related
Lost Highway Trailer
*
Vaaleita kaunottaria - varsinkin jos he ovat kohtalokkaita ja mysteerisiä kuin Lost Highwayn vaalea Alice/(alunperin tumma) Renee (yläkuva vasemmalla) - kannattaa jokaisen vähänkin itsesuojeluvaistoa omaavan miehen varoa ja välttää viimeiseen asti. Miksi tuhota itsensä sellaisen seireeni-pedon takia? 'Helpompiakin' naisia löytyy.
*
http://www.youtube.com/watch?v=GJuya9mJcDA&NR=1
Rakkautta ensi silmäyksellä. Fredin toinen minä eli/tai kaksoisolento Pete ja Alice (Renee) kohtaavat.
http://www.youtube.com/watch?v=Laf8bhSeGNY
'Miksi valitsit juuri minut Alice (Renee)?', kysyy Pete miltei alistuneesti keskellä murhahelvettiä.
*
Pahimmillaan mies on pahempi kuin sika. Ja sitä Mr. Eddy/Dick Laurent (yläkuva oikealla) totisesti on. Hänen kaltaisensa hirviö ansaitsee vain väkivaltaisen kuoleman.
*
http://www.youtube.com/watch?v=EEH9Zwo8JEM
Ajo-oppitunti: Mr. Eddy kuvottavimmillaan.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Lost_Highway
http://www.leffatykki.com/elokuva/lost-highway
http://media.photobucket.com/image/lost%20highway/enjoydarkness/LostHighway.jpg
http://blogs.amctv.com/monsterfest/2008/03/dvd-mist-lost-highway.php
http://www.screenrush.co.uk/film/galerievignette_gen_cfilm=15682&cmediafichier=18462120.html
http://movies.tvguide.com/lost-highway/131811

February 22, 2010

Maailman huonoin jenkka x 2

 Suomalainen tosi jenkka
http://www.youtube.com/watch?v=gsDCoUIhJlY&NR=1
*
Siantappo Jenkka (SaunanTakanaBand)
http://www.youtube.com/watch?v=Tcelbn9aXaw
*
Isossa talossa, kun sikkaa tapettiin
paljon oli nylkijöitä.
Kolmasti päivässä lämpeni sauna
ja aina oli kylpijöitä.

Siantappomiestä oli suurta ja pientä,
oli karvareita ja muita.
Kakstoista akkaa koko ajan pakkaa
patojen alle puita.

Kuustoista vuotta, kun sikkaa syötettiin
voilla ja perunoilla.
Ei siitä henkikään irronnut,
kuin suurilla kanuunoilla

Touhulla hirveellä, kolmella kirveellä
pää siltä poikki lyötiin.
Ykstoista viikkoo nelijässä talossa
 tappajaissoppaa syötiin.

Ämmät ne huusi, siunas ja hyppeli
ympär' aivan kun hullut.
Verta oli ämpärit, saavit ja kiulut
possun kurkusta tullu.

Verta ja maksaa, suolia, rasvaa
tuli niin vietävästi:
kolmatta kuormaa muutakin paskaa
hevosella vietäväksi.

No, semmosta sikkaa ei varmastikkaa
ollu muilla kun meillä.
Lastenlapset oli harmajahapset,
oli vielä sen läskiä heillä
*
http://www.tanssi.net/fi/tausta/jenkka.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jenkka
http://blog.theavclub.tv/post/the-worst-song-ever
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Medieval_pig_slaughter.jpg

February 21, 2010

Nietzsche sairautena ja sel(v)ittämättömänä ongelmana

Pahamaineinen Cesare Borgia - paavi Aleksanteri VI:n avioton poika, Machiavellin ruhtinaan esikuva ja aikansa taiteilijoitten malli heidän Jeesus-kuvilleen - oli Nietzschen irvokas ehdotus Paaviksi, Keisariksi ja Kristukseksi = yli-ihmiseksi
*
(Hyväksyvästi nyökkäilevän kielimafian tarkennuksia ja lisäyksiä (DP) - viimeksi klo: 23.40)

[...], Kysyn näkemystäsi asiassa: miten Nietzscheä voisi puolustaa sellaista väitettä vastaan, että hänen filosofiansa ei huomioi sitä, että vimmaiset tekomme kohdistuvat toisiin ihmisiin?- (JM)
*
Valitettavasti minulla ei ole antaa kysymykseesi kunnon vastausta. Olen sitäpaitsi jo parin kolmen viime vuoden ajan ollut irtautumassa Nietzschestä sikäli kuin hänestä ikinä irti pääsee, kun kerran - jo hyvin nuorena - on retkahtanut Zarathustraan (jonka seurassa koen itseni nykyään melko vaivaantuneeksi).

Mazzino Montinari, joka työskenteli Giorgio Collin kanssa Nietzschen kaikkien kirjoitusten täydellisen laitoksen toimittajana kirjoitti:

'Nietzsche is neither poetic genius, philosopher, 'moralist' or psychologist. Nietzsche is a sickness, an unsolved problem'.

Aika tylyä tekstiä, joskin viimeinen lause paljastaa, miten syvälle Nietzscheen Montinari oli päätynyt: Nietzsche sairautena ja ratkaisemattomana ongelmana - juuri niin.

Mitä muuhun sitaattiin tulee, niin Nietzsche ei todellakaan profiloitunut kunnolla juuri minkään roolin kantajaksi - ei runoilijaksi, ei filosofiksi (tietääkseni hänellä ei ollut lainkaan arvosanoja nimenomaan filosofiasta, joskin filologina hän tunsi antiikin filosofian erittäin hyvin); - velvollisuuseettinen moralisti hän oli kyllä yksityiselämässään mutta estetiikassaan sen sijaan äärimmäisen hyve-eettinen, arkaaisen/homeerisen hyveellisyyden merkityksessä.

Minun mielestäni Nietzschen ajattelun päämaali tosin ihan oikeasti oli uusien arvojen/käskyjen luominen; se vain ei onnistu perspektivismismin lähtökohdista (vrt Sartre, joka ei elinaikanaan julkaissut kirjoittamaansa nietzscheläis-heideggerilaista (situationaalinen etiikka) kirjaa moraalifilosofiasta (lähes 600 sivua).

Nietzscheä ei myöskään voi pitää (ainakaan akateemisen ego-) psykologian pioneerina, joskin Schopenhauer ja hän ovat vaikuttaneet Freudin ajatteluun enemmän kuin Freud halusi tunnustaa. Nietzsche oli huipputerävä psykologisen havainnoinnin alueella, ja Freud, joka sanoi tietoisesti muka hieman vältelleensä Nietzschen lukemista (*) kirjoittaessaan psykoanalyysin teoriaansa (jottei olisi saanut tältä liikaa vakutteita - hehheh, kuka uskoo?) piti Nietzscheä itsetuntemukseltaan syvällisimpänä filosofina filosofian historiassa (en muista oliko termi juuri itsetuntemus, mutta introspektiota Freud kuitenkin tarkoittaa).

(*) Pitää muistaa, että nuori (alunperin laki-) lääketieteen opiskelija oppi tuntemaan Nietzschen varhaisia tekstejä jo 1870-luvun lopulla osallistuessaan Wienissä erään kirjallisen piirin kokouksiin; - Silti Nietzsche ja Freud eivät koskaan tavanneet, vaikka se hyvinkin olisi ollut mahdollista! - Kuin kohtalon oikusta Freud kuitenkin oppi sittemmin tuntemaan Nietzscheä tämän suuren ihastuksen (1882), oman oppilaansa Lou Salomen kautta. Loulla oli elämänsä aikana (ystävyys-) suhde mm. Nietzscheen, Rilkeen ja Freudiin - ei mitään vähäisiä miehiä.

Filologi-professori-luennoitsija-Nietzscheä sen sijaan voinee pitää erinomaisen ammattitaitoisena (joskin N. ilmeisen tietoisesti 'mokasi' Tragedian synnyn akateemisesta/tieteellisestä perpektiivistä katsottuna: - 'henkevää lurjustelua' kirjoitti aiempi tukija prof. Ritschl), vaikkei hän sitä hommaa lopulta kovin korkealle arvostanut (paitsi tieteenä sinänsä) , koska alkoi hyvin nopeasti kokea akateemisen filologian pikemminkin tarkoin rajatuksi vanhojen raunioitten ja ruumiitten ylös kaivamiseksi kuin ajatuksellisesti ja kirjallisesti itsenäiseksi luovaksi työksi.

Sanoisin yksioikoisesti, että Nietzscheä sekä on että ei ole mahdollista puolustaa esimerkkiväitettäsi vastaan. Jos oletamme, että vallantahto, josta perpektivismi on ikäänkuin epistemologinen versio, toimii Nietzschen ajattelun perustana, niin siinä tapauksessa mitään vakavasti otettavaa psykologista eikä myöskään ontologis-epistemologista puolustusta (tarkoitan puolustusta humanismin ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, mitä näkökulmaa voimme tietenkin kritisoida vähintäinkin tehottomaksi ja mikä pahinta kaksinaismoralistiseksi) Nietzschen häpeämättömälle, ekspansiiviselle ja radikaalilla tavalla aristokraattiselle elitismille ei oikeastaan voida esittää (ja silloin myös Carl Schmittin poliittisen filosofian (joka tuki natsismia) voisi sanoa olevan nietzscheläisyyden (ei-kausaalinen) seuraus ja inkarnaatio).

Jos sitten etsimme Nietzschen teksteistä yksittäisiä esimerkkejä, joissa häntä voisi pitää maltillisena, rakentavasti ajattelevana ja siten hyveellisenä (sitä hän yksityisenä ihmisenä oli ehkä pakkomielteisyyteen asti), ja jotka voisivat toimia myös jonkinlaisena puolustuksena hänen liioitellulle distanssin paatokselleen (ks. DP), niin kyllä sellaisiakin toki löytyy. Nyt vain on niin, että näiden 'rauhaa rakastavien' tekstien määrä ja painoarvo ei ole läheskään samaa luokkaa kuin niiden ajatusten, joista Nietzsche parhaiten tunnetaan, joten ne eivät paina tarpeeksi paljon vaa'assa, jotta voisimme pitää häntä humanistina ainakaan liberaalidemokraattisessa mielessä (kuten jo edellä vihjaisin: humanismi ei kuitenkaan ole mikään hyvien ihmisten taikasana, joka itsestään selvästi saa aikaan hyvää).

Varta vasten toimitetuissa (sisaren ylläpitämä toimitusprojekti (*) muistiinpanoissaan, joille annettiin Nietzschen teksteistä napattu otsikko Tahto valtaan (mitään sellaista kirjaa kuin Tahto valtaan Nietzsche ei silti koskaan luonnostellut joskin oli sitä kyllä mielessään suunnitellut) löytyy kohta, jonka lopetuksen siteeraan tähän. Mielestäni siinä Nietzsche (omien sanojensakin mukaan) ilmaisee todella osuvasti joskin samalla arvoituksellisesti oman, kahtiajakoisen ihmiskuvansa ytimen.

Tällainen on Nietzschen ('mahdoton') yli-ihminen, jota hän parodioi:

'A Roman Caesar with the Soul of Christ'.

(*) En nyt muista nimeä, mutta eräs Nietzsche-tutkija - tajuttuaan Nietzschen vallanhimoisen, pahantahtoisen, pikkumaisen ja ahneen sisaren, Elisabethin, yritykset päästä veljensä maineen siivellä itse kuuluisaksi, minkä tavoitteen saavuttaaksen hän jopa korjasi jälkeenpäin (väärensi) eräitä Nietzschen kirjeitten kohtia - myös muutamia tekstikohtia, joissa Nietzsche viittaa häneen epäsuorasti negatiivisessa sävyssä (Nietzschen mielestä Elisabeth oli 'antisemitistinen hanhi' ;) - tokaisi kerran ihmeissään: 'Miten sellaisella miehellä on voinut olla sellainen sisar?'

PS.
Kuten huomaat, en vastaa kysymykseesi suoraan, ja siihen on pätevä syy. Jokaisen asiasta kiinnostuneen on nimittäin väistämättä tehtävä Nietzschen teksteistä lopulta vain omat johtopäätöksensä, koska Nietzscheä ei voi supistaa mihinkään argumentatiiviseen kaavaan. - Foucault piti Nietzscheä ainoana filosofina, joka on kyennyt kritisoimaan kaikkia ajatusjärjestelmiä sitoutumatta itse yhteenkään niistä (hän on siis Mestari-Skeptikko).

Minulle Nietzsche (näin 'toivon' ;) on alunperin ja lopulta (intentioiltaan) rakentava ajattelija, mutta se maailma - dionyysinen - jossa hän emootioissaan eli (kuten me kaikki affekteissamme) ja josta hän teki filosofis-tyyppiset johtopäätelmänsä (perspektivismi/relativismi, psykologinen egoismi, valta, tahto, seksuaalisuuden ja aggression pyörteestä kumpuava ihmiskuva), on pikemminkin kaaosta ja pimeyttä kuin valoa ja autuutta (lukuunottamatta suuria inspiraation, valaistuminen ja oseaanisen tunteen hetkiä).

(Ikuisen paluun ajatus, jota Nietzsche piti syvällisimpänä ideanaan, vaatii oman tarkastelunsa, koska se painaa hänen eettisen (myös ontologisen) ajattelunsa toisessa vaakakupissa kaikkein eniten.)

Tämänkään vuoksi ei ole mitään merkillistä siinä, että Nietzschen perimmäisenä tavoitteena oli kaikkien arvojen uudelleen arviointi. Maailmaan on luotava sekä normatiivisten että esteettisten arvojen kautta sellaista järjestystä ja kuria, että se synnyttäisi suuren kulttuurin ja suuren politiikan (vrt. jälleen Schmitt).

- - - Arvojen täytyy edistää sellaista luovuutta, joka ei tuhoa järjestystä, joka tuon luovuuden mahdollistaa. Mutta onko Nietzschen ja Schmittin ajattelusta sellaisen suuren kulttuurin perustaksi, joka ei pyri tuhoamaan muita - ja siten itseään? - - -

Montinariin viitaten väitän Nietzschen nerouden piilevän siinä, että hän eli ajattelunsa läpi koko persoonallaan - ajoittain aivan uskomattamalla psykofyysisellä intensiteetillä. - Kohtalokasta kyllä - sellainen herkkyys saattaa yhtä aikaa olla sekä nerouden että psyykkisen hajoamisen oire. Etenkin Nietzschen tapauksessa.

Meidän on näin ollen joskus lähes mahdotonta (etenkin Zarathustrassa) erottaa Nietzschen tekstejä hänen omasta kokemushistoriastaan ja luonteensa kahtiajakoisuudesta (Nietzsche itse kärjisti, että jokainen suuri filosofia pitää ymmärtää henkilöhistoriallisiksi 'muistelmiksi'), mutta toisaalta - Nietzschen ajattelun filosofinen relevanttius, uskottavuus ja koherenttius (jota löytyy esim. Moraalin alkuperästä) kadotetaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tyylikkäästi estetisoituna eli naamioituna psykologisena tunnustuksena ja Nietzschen teoksia hänen hulluutensa kehittymistä ilmentävinä päiväkirjoina.
*
DP
“Ylhäisyyden ja distanssin paatos, kuten sanottu hallitsevan ja korkeamman lajin kestävä ja vallitseva yhteis- ja perustunne suhteessa alempaan lajiin, siihen mikä on “alhaalla” - se on “hyvän” ja pahan “alkuperä” (Friedrich Nietzsche, Moraalin alkuperästä, 2).


http://www.paradoxplace.com/Perspectives/Italian%20Images/Single%20frames/Portraits/Borgias.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Cesare_Borgia
http://en.wikipedia.org/wiki/Cesare_Borgia

http://en.wikipedia.org/wiki/Mazzino_Montinari
http://books.google.fi/books?id=I2k3bzgL5y0C&pg=PA20&lpg=PA20&dq=Nietzsche+is+a+sickness,+an+unsolved+problem'+montinari&source=bl&ots=Ptqjk41tpA&sig=_XzGBaL_AAb46i2-4w0CGf0TAGE&hl=fi&ei=d4mBS7fwGsvl-Qa-uaiNBw&sa=X&oi=book_result&ct=result&resnum=2&ved=0CAwQ6AEwAQ#v=onepage&q=Nietzsche%20is%20a%20sickness%2C%20an%20unsolved%20problem'%20montinari&f=false

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=1h&oq=&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=roman+caesar+with+the+soul+of+christ

February 20, 2010

Yksi ei valehtele ja sen vuoksi hänellä on hyvä omatunto

Iloista antajaa Jumala rakastaa

Yksi ei piilotellut eväitään. Yksi ei piilotellut mahdollisuuksiaan. Yksi ei halunnut nauttia hyvästään itsekkäästi. Tuo yksi ansaitsi ihmeen. Raamattu puhuu iloisesta antajasta, jota Jumala rakastaa. Ja Jeesus itse kehotti ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa”.

Mitä varten meille on annettu ja annetaan? Siksi, että me antaisimme sen eteenpäin yhteiseksi hyödyksi. Toisia varten. Tämä poika jos kuka on seurakuntanuori, joka näyttää esimerkkiä meille vanhemmille.


Pojan eväät viisi leipää ja kaksi kalaa maksaisivat ehkä 11 euroa. 11 euron arvoisesta yhdelle perheelle tarkoitetusta ateriasta tuli siis yli tuhannen perheen ateria Jeesuksen siunaamana ja jakamana. Uskomaton korkotuotto siis! Ja onhan meidän laskettava vielä koronkorkoa päälle eli ne kaksitoista täyttä korillista leivänpalasia, joista sai syödäkseen vielä moni nälkäinen myöhemmin.
*
Kaupankäynti on rauhan paras tekijä. Kun käydään kauppaa, käydään vähemmän sotaa. Lauri Kivinen

Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää. Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää. (Kor. 9)
*

Yleen siirtyvä Kivinen puolustautuu aktivistien syytöksiltä
*

February 18, 2010

Miten vihollisesta voisi tulla ystävä? Rakastamalla tietenkin...(?!)



In The Concept of the Political, Carl Schmitt famously defined the political in terms of the friend-enemy distinction. For Schmitt, it is the presence of the enemy which makes politics both possible and necessary. Since, as Schmitt claims, all “authentic” political theories presuppose a man essentially “evil,” “dangerous,” or a “dynamic” and “problematic” being, the political can be stripped to the bare distinction of friend-enemy. The enemy is the other, the foreigner, the one we are to hate and kill. Hatred and conflict is integral to politics, according to Schmitt; without conflict, politics would no longer be needed. A politics minus enmity, without the enemy, is impossible. Cessation of hostility is the end of the political.

Writing nearly a century earlier, Søren Kierkegaard urged in Works of Love that the other, the stranger, is not the enemy we are to hate, but the neighbor we must love. Kierkegaard bases his argument on the “Great Commandment” (found in Hebrew and Christian texts as well as, in some form, other world religions) that one is to love one’s neighbor as oneself, as well as Jesus’ teachings to love our enemies. Who is one’s neighbor? Kierkegaard refers to Jesus’ parable of the Good Samaritan to respond that the neighbor is the other; any other one may meet; every other. Most significantly, loving a neighbor is not merely a feeling or something one says, it is something one does. A politics of love means deeds of compassion.

For millennia, one of the most paramount of religious (and thus ethical) duties, whether Christian, Jewish, Muslim, Buddhist, Hindu, or other religious tradition, has been to act with compassion toward the stranger, the other, the neighbor. Most have some version of the “golden rule”: to treat others as you would yourself want to be treated. The other includes the enemy. As Kierkegaard states, “he who in truth loves his neighbor loves also his enemy” (Works of Love, 78). Enemy-love is not only a religious or ethical obligation, it is a political responsibility.

Schmitt also addresses the Great Commandment in The Concept of the Political, but interprets it more narrowly. Jesus, he says, is concerned only with the private enemy; the political with the public enemy. Schmitt seeks to cleanse politics as a concept from all dimensions other than the crucial friend-enemy distinction, seeking a pure residue that defines the political in its essence; the first non-essential to go is the private. The enemy, Schmitt insists, is a public enemy.
Is the political defined by the enemy? Can it still be thus defined if the enemy, the other, is our neighbor, the object of our love rather than our enmity? Schmitt rightly observes that nation-states do group themselves according to the friend-enemy antithesis: “This is an ever-present possibility for every people existing in the political sphere” (CoP, 27).

Yet, as our experience (and Schmitt’s theory) confirms, defining the political in terms of the friend-enemy distinction makes war not only a real possibility, but an inevitability. “An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity” (CoP, 28).

If we are weary of war and the wearying politics that accompanies it, weary of being fearful that an “enemy” might attack, weary that we might identify yet another “enemy” we will need to attack in order to “defend” ourselves, then perhaps we are weary of conceiving of the political in the terms offered by Schmitt. Perhaps we are ready to alter our conception of the political in terms of compassion, forgiveness, and love.

The Concept of the Political as Paradox: Schmitt, Kierkegaard, and Enemy-Love

http://en.wikipedia.org/wiki/Great_Commandment
http://www.targetofopportunity.com/
http://www.toppun.com/Martin-Luther-King/Buttons/Love-is-the-only-force-capable-of-transforming-an-enemy-into-friend-Martin-Luther-King-Jr-BUTTON.html

Totuus (la vérité) sijaitsee vastakohtien leikkauspisteessä

Räsänen kuikkimassa totuuden hameen alle.

(Kielimafia virnistelee minulle tehden tarkennuksen käsitykseeni rakkaudesta - klo: 18.50.)
*
Ironmistress kirjoitti:
'Väärän argumentaation itsepäinen esittäminen ei ole syvällisyyttä, vaan typeryyttä.'

Eläköön itsepäinen typeryys, varsinkin jos tarkoitat sillä minua.

'Suurten miesten erehdykset ovat aina olleet hedelmällisempiä kuin pienten miesten totuudet', kirjoitti Nietzsche, jonka mukaan on siis olemassa myös hyödyllistä typeryyttä (jopa sellaista typeryyttä, jota evoluutio suuressa oveluudessaan osaa käyttää hyväkseen/rr).

Mitä kommenttiisi muuten tulee, niin osaan sen jo ulkoa, koska se toistaa miltei sanasta sanaan kaikki aiemmin esittämäsi totuus-fiksaatiot.

Saattaa olla, että kirjoitan valmiiksi ja julkistan päreenä vastauksen minulle blogissasi esittämääsi kysymykseen, 'miksi muslimit pitävät ruukinmatruunan viiteryhmiä ( buddhalaisia ja naisia) vihollisenaan', mutta en pyydä sinua sitä tänne kommentoimaan (osaanhan vastauksen ulkoa), vaikken voi kommentointiasi kieltääkään, koska omassa asiassaan jokaisella on oikeus puolustautua ja argumentoida.

Elämme kahdessa täysin eri maailmassa, jotka kohtaavat toisensa lopulta ainoastaan 'väkivaltaisesti'.

Zizek tosin sanoo, että totuus on kuin kantilainen antinomia, joka sijaitsee juuri näiden kahden maailman leikkauspisteessä. Ja se on kerrassaan erinomaisesti sanottu. Sitä mieltä minäkin olen.

Mutta yksi on varmaa: sellaisella rajalla - reaalisessa - ei milloinkaan vallitse tasapaino ja rauha. Ei kvantitatiivisesti, eksperimentaalisesti eikä fenomenologisesti arvioituna.

Näin ollen, parahin Mistress, meitä/meidät voi yhdistää enää vain yksi asia: tuo kaiken dialektisen kädenväännön lopullinen synteesi - rakkaus. - Ja kenellä on kokemusta asiasta, hän tietää, ettei rakkaus ei ole mikään ikuisen rauhan vaan innoittavan uskon ja toivon tila - jatkuvaa jännitettä ja jännitystä - tuskaista hehkua sydämessä.

Kaikesta - sekä harkitusta että harkitsemattomasta - itsepäisyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) minäkin haluaisin lopuksi ajatella Paavalin tavoin - vaikken sisimmässäni uskokaan siihen, mitä Paul/Saul sanoo, koska koen elävän ja voimakkaan rakkauden olevan pikemminkin dionyysinen kuin emotionaalisesti ja rationaalisesti harmoninen tila.

'Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. (1 Kor. 13:1)

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1 Kor. 13:4-7)'

"Ei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa" (Gal. 3:28).
*
Jeesuksen seuraajia
http://opsti.japo.fi/kosmos/rasismin.htm
http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/mestari-eckhart-sielun-syvyys/450411

February 17, 2010

Kun kone alkaa toimia itsestään - - (juuri silloin tarvitaan Johtajaa)

Kuvassa ei-fasistinen Johtaja

(Kielimafia pohtii, mahdanko olla faskisti vai kommari tehden jotain tarkennuksia + PS. - klo: 19.35.)
*
Homo Garrulus kirjoitti edellisessä päreessäni:
'Keep your friend close, but your enemy even closer'- olen tehnyt sitä elämässäni kun olen edelleen naimisissa:)
*
Hehheh! Taisit tulkita päreeni perusideaa jotakuinkin oikein.
*
Ensinnäkin pitää muistaa, että huolimatta yleismaailmallisesta pätevyydestään ja poliittisen käsitteen määrittelyn terävyydestään Schmittin ajattelu on sidottu myös aikaan ja paikkaan (1920-luvun Saksa). Se on kunnianhimoinen yritys saattaa Weimarin tasavallan epävakaat olot järjestykseen desisionistisen päätösteorian, suvereenin asemaa ja etenkin suvereenia poikkeustilan laillisena julistajana koskevan valtiosäännön avulla.

Olen silti (enkä syyttä) vähän hakusessa tuon schmittiläisen ystävä/vihollinen-jaottelun kanssa, joskin lähtökohta on selkeä: machiavellistis-hobbesilainen periaate, jonka mukaan politiikka ja valtio perustuu aina oletetun vihollisen olemassaololle, jota yleisestä järjestyksestä huolehtiva suvereeni pystyy vastustamaan, ja jonka se pitää kurissa.

Entä kuka/mikä on suvereeni, joka perustaa valtion ja ilmentää poliittista tahtoa - (myös rousseaulaista kansan yleistahtoa), sitä pitää pohtia (siitä pitää jopa keskustella ;\]) pitkään ja hartaasti.

Tässä pohdinnassa törmätään tietenkin väistämättä poliittisen representaation eli poliittisen päätöksenteon välittyneisyyden mekanismien takana sekä noissa mekanismeissa itsessään piileviin, juridisella jargonilla siloteltuihin ennakko-oletuksiin ja - jos ei suoranaisiin valheellisuuksiin niin ainakin vaiettuihin tulkinnanvaraisuuksiin, poliittisen korrektiuden lattealla kielellä ilmaistuna.

Liberaalidemokraattisille eli oikeuspositivistiselle normiuskovaisille haluan (koska he pitänevät minua kommunisti-fasistina) painokkaasti sanoa, että minä en halua vallan keskittyvän liikaa yhden ihmisen tai ryhmittymän käsiin yhtä vähän kuin pidän siitä, että politiikka laimenee pluralistis-muka-demokraattiseksi 'viihdepeliksi' ja saivarteluksi vailla mitään selkeitä, aatteellisia linjoja, mikä johtaa (on johtanut) siihen, että todelliset päätökset tehdään lopulta aina kasvottomien teknokraattien ja asiantuntijavaliokuntien valmistelevissa elimissä, jotka enemmistöhallitus sitten runnaa läpi ilman, että tässä prosessissa olisi puhuttu vakavasti sanaakaan niistä arvoista, jotka päätöksenteon taustalla vaikuttavat.

'Kone alkaa toimia itsestään', kirjoitti Schmitt weberiläisittäin (Max Weber oli Schmittin opettaja).

Toisin sanoen kaiken poliittisen 'eliminoiva' byrokraattis-teknis-organisatoris-taloudellinen mekaniikka on syrjäyttänyt poliittisen representatiivisuuden. Enää ei ole ketään eikä mitään, joka edustaisi kansaa tavalla, joka antaa sen eri äänille poliittisen tahdonilmauksen yhtenäisimmän muodon. - On vain koneisto, jota pitävät yllä nappia painavat, puoluekuriin ohjelmoidut retoriikka-automaatit, jotka ovat saaneet kansalta edustajuutensa esiintymällä 'onnistuneesti' television eri viihde- ja peliohjelmissa.

Muistutan, että Schmitt ei tarkoita poliittisella puoluepolitiikkaa vaan jotain paljon suurempaa: valtiota, suvereenia, kansaa, ystävä/vihollinen antiteesiä. Näiden käsitteellisten realiteettien perustalle rakentuu ihmisten välisiä konflikteja/antagonismeja yhdistävä poliittinen tahdonilmaus ja poliittisen päätöksen akti.

Poliittista tahdonilmausta ei siis Schmittin mukaan voi - ilman poliittisen sinänsä muuttumista joksikin muuksi kuin politiikaksi (esim. viihteeksi) - muuntaa mielipide-, normi-, ja äänestysbyrokratiaksi.

Rajoittamaton liberaali pluralismi, jota teknoraattis-byrokraattinen yhteiskunta-automaatti organisoi versus legalistisen päätösteorian perustalle rakennettu poliittinen representaatio eli poliittisen tahdon symbolisen edustuksen korostaminen etenkin suvereenin poikkeustilavaltuuksia lisäämällä: siitä Schmittissä on kyse, kuulostipa tämä sitten miten fasistiselta tahansa.

Itse vertaan schmittiläistä konetta maallistuneseen luterilaiseen kirkkoon tai kansalaisuskontoon, jossa kukaan ei enää usko siihen, mitä se edustaa tai että se, mitä se edustaa eli Jumala, on missään muodossa lainkaan olemassa.

Eräs Zizekin vitsivaraston käytetyimmistä esimerkeistä kuvaa tätä tilannetta hyvin: 'Fyysikko Niels Bohrin asunnon ulko-oven yläpuolelle oli naulattu hevosenkenkä. Kolleega kysyi hieman ihmeissään, että et kai sinä tuohon taikakaluun usko? Bohr vastasi: En tietenkään, mutta olen kuullut, että se toimii, vaikkei uskoisikaan.'

Tällaista on ihmisten usko (ideologia) nykyään - uskoivatpa he sitten muka Jumalaan tai siihen, että kasvatus sisältää luovuttamattomia ja pysyviä arvoja, jotka pitää pystyä siirtämään jälkikasvulle niin, että se myös sisäistää ne eikä ainoastaan noudata/toista niitä pelkästä rangaistuksen pelosta ja teennäisesti, ikäänkuin protokollan muodollisesti velvoittamana ja siten lopultakin omaa yksityistä hyötyään egoistisesti tavoitellen (vaikka perusarvoihin uskomisen pitäisi ilmentää nimenomaan ei-egoistista, ihmisiä yhdistävää poliittista peruslähtökohtaa!).

Ei! Mitään tällaista Jumalaa, Arvomaailmaa tai Politiikkaa ei enää ole, koska kone alkaa toimia itsestään - ilman meitä, meidän puolestamme. Me kyllä luulemme olevamme aktiivisia vaikuttajia täällä netin anarkistisessa demokratiassa eli lähes täydellisessä sanomisen vapauden sfäärissä, mutta tämä luulo on pelkkä harha, jota mediaviihde ja viihdemedia pitää kaupallisesti yllä.

Puhumme paljon, mutta puhumme mitättömistä asioista. Ja juuri tuo keskustelun tason alamittaisuus minua pännii.
*
Jopa monet fiksuimmista ja lukeneimmista luulevat, että osoittaa syvällisyyttä osata argumentoida jonkun kaavan mukaan - malliesimerkkinä papukaijamaisesti yhtä ja samaa mantraa toistava Ironmistress, joka deterministisen newtonilaisen mekaniikkansa törmätessä paradokseihin kuitenkin yhä kieltää indeterminismin mahdollisuuden ovelasti myöntämällä Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen (jonka mukaan sattuma on kuin onkin kalkyloitavissa mutta epätarkasti; - on siis olemassa todennäköinen sattuma, josta havainnoitsijan aiheuttama vääristymä on osattu laskennallisesti poistaa /rr ;\) - varsinkin silloin, kun tulee kyse tietoisuuden ontologisesta perustasta. - Mistress ei ymmärrä dialektisesta ajattelusta ja päättelystä juuri mitään vaan pelaa kuolleilla muodoilla eli numeroilla, kaavoilla ja mallinnuksilla.
*
Ei! Todellista syvällisyyttä on pitää oma päänsä - olla itsepäinen ja etsiä omaa näkemystään vaikka iskisi päätään seinään.

(Saattaa toki olla niin, että minä ja Ironmistress olemme yhtä itsepäisiä molemmat, mutta juuri siksi ajattelutapojemme onkin mahdotonta kohdata toisiaan minkäänlaisen - ei edes Heisenbergin epätarkkuuperiaatteella lasketun - planeetan kiertoradalla.)

Miten vähän uskonkaan julkisen keskustelun vaikuttavuuteen/legitimoivuuteen edes puoluepoliittisissa kysymyksissä ja etenkin sen 'kykyyn' ilmaista kansan todellista poliittista tahtoa.

Paradoksaalisinta tässä kuitenkin lienee se, että mikäli poliitikot - kuten aivan liian usein tässä mediapelleyhteiskunnassa käy - noudattavat yleisen mielipiteen linjaa, sitä varmemmin he näyttäisivät kadottavan otteensa poliittiseen aatteellisuuteen - lukuunottamatta tietysti kokoomuslaisia, joiden (ainakin valtiovarainministeri Kataisen) ainoa aate tai peräti hyve on raha voittona/lisäarvona, poliisi rahan vartijana sekä lähimmäisenrakkaus rahan oikeudenmukaisen distribuution motiivina(?!).

Ja juuri sen vuoksi, että löytäisimme uudelleen poliittisen eli identiteettimme kansalaisina (eikä ainoastaan yksityisinä mielipiteenilmaisijoina) me tarvitsemme sitä instanssia, joka pystyy paitsi representoimaan meidän tahtomme (koska me itse emme siihen tässä medialässytyksessä kykene) myös toteuttamaan sen (tosin tässä asiassa pitää toimia parlamentaarisen demokratian pelisäännöillä).

Olen kyllä erittäin hyvin tietoinen siitä, että Schmittin ajattelun perusdilemma: poliittisen representaation ja demokratian suhde voidaan kyseenalaistaa hänen ystävä/vihollinen antiteesinsa pohjalta, koska se sisältää ajatuksen, jonka mukaan kansan on poliittista tahtoa ja siten kansan/valtion järjestystä ja yhtenäisyyttä toteuttaakseen oltava valmis kuolemaan tuon järjestyksen puolesta.

Vaikka isänmaan puolustaminen vihollista vastaan (lukuunottamatta kapitalismia, jota on lähes mahdoton vastustaa) on 'varsin hyveellistä toimintaa' ellei sitten peräti pakollinen velvollisuus jokaisessa valtiomuodossa, niin tässä kohdassa Schmittiä voidaan joka tapauksessa syyttää fasistis-tyyppisestä, totalitaarisesta ajattelusta, vaikkei hän missään vaiheessa demokratian käsitettä hylkääkään.

Mutta jos schmittiläisen desisionistisen päätösteorian perusongelma piilee jo alunperin siinä, ettei sen lähtökohdista voi päätyä muuhun kuin jonkinlaiseen fasismiin, niin silloin en ainoastaan minä ole pahassa pulassa (mikäli haluan 'jatkaa' schmittiläisenä) vaan vielä enemmän: silloin myös Schmittin perusajatus poliittisesta esim. friend/enemy-antiteesinä on periaatteellisesti kyseenalainen.

Vielä en kuitenkaan heitä desisionismia kaivoon. Ehei. Taidan jopa perustaa (perussuomalaisten kanssa kilpailevan) oman puolueen ja panna sille nimeksi KANSAN TAHDON JA PÄÄTÖKSEN LIITTO - KTPL

Ennenkuin KTPL:n liittyy muita jäseniä, valitsen itse itseni puolueen johtoon ja luovutan itse itselleni suvereenin valtuudet. Perustuslaillisesti. Kautta Carl Schmittin haamun, joka liikkuu täällä Fallkullassa nykyään päivittäin.

PS.
Carl Schmitt, political existentialism, and the total state
Se, mitä Carl Schmitt tässä Richard Wolin'in kirjan aloittavassa ensimmäisessä sitaatissa sanoo, ei jätä epäselväksi (olipa sitten kyseessä pikemminkin omaa uraa edistävä ja omaa teoriaa myötäilevä opportunistinen kannanotto kuin vakaumuksellisen rasistin tunnustus), että hän halusi tehdä julkista yhteistyötä natsihallinnon kanssa. - Tämä Schmitt ei minua miellytä - olkoonkin, että natsit epäilivät hänen vilpittömyyttään heidän suhteensa.

Joka tapauksessa Hannah Arendt (ks. toinen sitaatti Wolinin kirjasta) piti Schmittiä vakaumuksellisena natsina etenkin tämän 1933-36 kirjoittamien natsimyönteisten julkaisujen takia (5 kirjaa, 35 traktaattia kirjaa ylös Wolin). Arendtin mielestä Schmitt on silti lukemisen arvoinen natsivallan romahtamisenkin jälkeen.
*
The Concept of the Political as Paradox: Schmitt, Kierkegaard, and Enemy-Love
*
http://mschaut.wordpress.com/2008/03/12/fascism-3-5-in-motown-coming-to-a-town-near-you/fascism-not-if-we-do-it/

February 16, 2010

Ystävä/vihollinen: poliittisesti yhdistävän tahdonilmauksen kategorinen ja dialektinen perusta


Yläkuvassa nuori Carl Schmitt profiileineen. Alakuvassa luennoitsija Carl Schmitt aloittamassa puheensa: 'Ystävät - ja etenkin viholliset.'
Kirjoitettu kommentiksi Takkiraudalle hänen päreeseensä Uusantisemitismin rumat kasvot.
(Hiljaisen järkytyksen vallassa käy kielimafia tekstiä läpi tehden joitain korjauksia klo: 22.45.)
'The political enemy need not be morally evil or aesthetically ugly; he need not appear as an economic competitor, and it may even be advantageous to engage with him in business transactions. But he is, nevertheless, the other, the stranger; and it is sufficient for his nature that he is, in a specially intense way, existentially something different and alien, so that in the extreme case conflicts with him are possible.'
Carl Schmitt - The Concept of the Political
*
I don't have any problem with Schmitt. But [...] (Slavoj Žižek)
*
Ironmistress kirjoitti:
'Tuo on ylittää jo rasismin rajat, jos ruukinmatruunalta asiaa kysytään.'

Oikeinko täällä mittatikulla vedellään rajoja sille, mikä on rasismia ja mikä ei. Tyypillistä oikeuspositivismia, joka näennäisestä objektiivisuudestaan huolimatta kätkee itseensä ideologian, jonka takaa ressentimentti puhuu oikeuden kaapuun verhoutuneena.

Ei! Minä valitsen mieluummin Carl Schmittin päätösteorian kuin Hans Kelsenin tyhjän normativismin.

Sillä mistä löytyy se tieteellisen tietämyksen ja sisäisen vakaumuksen yhdistävä liitto, joka kehtaa kutsua itseään objektiiviseksi näissä asioissa?

Luonnontieteellisestä reduktionismista ja oikeuspositivismistako? Edes oikeustiede-guru-vainaa Hannu Tapani Klami ei olisi sortunut moiseen naiviuteen.

Hyvä on. Tämä riittää. Alan vetää rajoja minäkin. Sitäpaitsi rakastan hyviä vihollisia. Niitä tosin löytyy yllättävän vähän tästä 'keskustelevien' juupas-eipäs-ihmisten maailmasta. Kansanradio-niuhottojia kyllä löytyy sitäkin enemmän.

Mitä jos todistaisin sinut Matruuna rasistiksi Carl Schmittin avulla, sillä jopa Schmitt on päätelmissään puhtoisempi (ja nerokkaampi) kuin sinä, jonka ajattelu pohjautuu tieteeksi ja oikeusnormiksi korotettuun foobiseen splittaukseen, vaikka sinun näin ollen pitäisikin tietoisesti ja korostetusti puhua vain omissa nimissäsi.

Pohtikaamme hieman esittämääsi vihollisen määritelmää.

'Vihollinen on se, joka saa minut hengiltä.'

Tätä voi todellakin pitää vihollisen äärimmäisimpänä ominaisuutena, mutta eikö kyseessä ole kuitenkin liian laaja tai väljä määritys, jota voi soveltaa melkein keneen tahansa? Sillä kuka tahansa voi periaatteessa saada minut hengiltä, koska siltä, joka todella haluaa tappaa toisen, eivät tilaisuudet lopu (ks. kuitenkin PS.)

Sen sijaan schmittiläis-räsäsläisessä mielessä (korostan, että kyseessä on oma tulkintani Schmittistä) konkreettisen vihollisen kokreettinen uhkaluonne ilmenee aina jälkeenpäin, koska vihollinen on aluperin kategorista laatua eli näkymätön, transsendentaalisesti asetettu ja määritetty eksistentiaalinen lähtökohta kaiken poliittisen olemassaolle.

Erotuksena projektiivisiin vihollisfantasioihin Schmittin 'vihollinen' ei (ainakaan siis alunperin) ole konkretisoitu kohde - juutalainen, muslimi, kommunisti, fasisti, neekeri, ruma, paha jne. - kuten Schmitt kategorisesti toteaakin.

Sinulle Matruuna vihollinen on kuitenkin se, joka saa sinut hengiltä ja sellainen 'se' sinun tapauksessasi on muslimi.

Ei ei. Tätä ei edes Schmitt tarkoita. Toistan - vihollinen on nimenomaan edellytys poliittiselle, ei sen seuraus. Vihollisessa ei ole kyse psykologisesta splitistä vaan kaiken politiikan ensisijaisesta, transsendentaalisesta lähtökohdasta.

Mutta - schmittiläisesti ja/eli myös minun kannaltani katsottuna pelkkä tahdoton mutta sitäkin enemmän kaunainen ja typerä, liberaalidemokraattinen mediaihminen, ei edes voi olla vihollinen, koska hän toimii yhtä aikaa konemaisesti ja ulkoaohjatusti pitäen silti omaa yksilöllistä vapauttaan, jonka hänelle takaavat yksilölliset oikeudet ja ihmisoikeudet, muka oman tahtonsa osoituksena.

Minä siis penään - en agonismia (eri intressien julkista kilpailua vapaassa keskustelussa, koska se osaltaan tyhjentää politiikan sisällöt tylsän mielipiteen tasolle) enkä edes psykososiaalisiin ja kulttuurisiin perusteluihin nojautuvaa tyhjää vastakkainasettelua, joka muka sekin on määriteltävissä julkisen keskustelun kautta ja ratkottavissa ei-poliittisesti jo valiokunnissa - vaan suoraa ja tunnustettua antagonismia kategorisena ystävä-vihollinen-akselina jokaisessa ihmissuhteessa.

Olet joko ystävä tai vihollinen, joskin kaikkein pahinta schmittiläisesti (ainakin kansakunnan tasolla) lienee, mikäli en voi pitää sinua kumpanakaan, koska olet pelkkä penseä ja banaali omaan napaan tuijottaja - sanalla sanoen hengetön ja sisällötön, ei-poliittinen nobody, joka tosin saattaa liikkua ja vaikuttaa aktiivisesti netin mielipidesivustoilla, mutta joka ei välttämättä ymmärrä politiikan teoriasta juuri mitään (tai/eli tulkitsee tuota teoriaa kirjaimellis-normatiivisesti kuin oikeuspositivisti Raamattua) eikä edes halua ymmärtää, sillä jos jokainen ihminen on oikeutettu lässyttämään sananvapauden ja äänioikeuden nimissä mitä tahansa, niin silloin hänen mielipiteensä on yhtä arvokas kuin kenen tahansa muunkin. (Olkoon niin - pääasia, että minun ei tarvitse kommentoida tämän tyypin sanomisia.)

Itse asiassa agoniset ja psykologis-kulttuuriset vastakkainasettelut synnyttävät enemmän ressentimenttistä herjaus- ja vihakulttuuria ihmisten välille kuin mikään 'hyvän' vihollisen kanssa käyty neuvottelu.

Kun olemme asettaneet vihollisen 'oikein', meidän ei tarvitse enää samalla tavoin kuin aiemmin sotkeutua empiiris-psykologisten perustelujen suohon ja mystifioida fobioitamme sekä fantasioitamme inhoamistamme ihmisistä muka legitimoiduiksi perusteiksi esimerkiksi muslimivihallemme.

Vihollista tarvitaan, jotta poliittinen tahto - ja siten ylipäätään mikään poliittinen pyyde - voisi koskaan ilmetä selkeästi tunnistetussa muodossa.

'Oikean' vihollisen tunnistaminen ei kuitenkaan onnistu vaan päinvastoin hämärtyy ja vääristyy julkisuudessa käytävän loputtoman medialässytyksen ja lähes kontrolloimattoman anonyymiksi muuttuneen asiantuntijabyrokratian (joka ei ole päättävä elin, mutta joka valmistelee kaiken ja siten ohjaa poliittista päätöksentekoa) liberaalidemokraattisessa hämähäkinverkostossa.

Minulle kukaan muslimi ei ole vihollinen siinä mielessä kuin Ironmistress ajattelee muslimin kokreettisena vihollisenaan, joka saattaa tappaa hänet. Sen sijaan muslimi saattaa kyllä olla minunkin viholliseni schmittiläisessä mielessä, mikä merkitsee, että muslimi konstituoi (perustaa, asettaa, muodostaa) omassa olemisessaan poliittisen olemassaoloni ja poliittisen tahtoni.

Toistan: yksilönä tai edes ryhmänä muslimi ei aluperin ja välittömästi ole minun konkreettinen viholliseni - ei ainakaan niin kauan kuin Suomen laki kieltää minua tappamasta häntä - yhtä lailla kuin häntä kielletään Suomen laissa tappamasta minua. - Edellyttäen että me kumpikin noudatamme lakia (tähän kohtaan hymiö ilmentämään mustaa huumoria).

'Valitettavasti' en ole kompetentti ajattelemaan kuten Mistress, että koska melkein kaikki terroristit ovat muslimeja, minun pitäisi ryhtyä vihaamaan islamin uskon edustajia yleensä - eikä siis ainoastaan konkreettisina yksilöinä vaan myös kategorisesti tietyn väkivaltaisen uskonnon edustajina. - En vain yksinkertaisesti kykene sellaiseen ajattelun tai emootioitten tasolla. Sorry.

Mutta huom. kaikki rasistit - jos tarpeeksi (eli todella paljon) aihetta ilmenee, niin minä(kin) olen kostoksi valmis tappamaan/tapattamaan muslimin siinä missä mustalaisen tai valkolaisenkin. Laista piittaamatta.

Tällainen laiton käytäntö ei tosin ole ollenkaan schmittiläisen kaavan mukaista, koskapa Schmittille yhteiskunnan/valtion järjestyksen perustuslaillinen turvaaminen (yhteiskuntaa hajottavan väkivallan kontrolli) vaikka sitten suvereenin julistaman poikkeustilan muodossa on poliittisesti kaikkein tärkein 'Asia'.
*
Tämän Schmittille erittäin olennaisen valtiosääntöperiaatteen korostamisesta häntä on oikeutetusti myös syytetty. Poikkeustila nimittäin saattaa - kuten Giorgio Agamben väittää - muuttua (ja on koko ajan muuttumassa) demokraattisesti julistetuiksi/perustelluiksi osittaisen poikkeustilan muodoiksi, jolloin yksilön identiteettisuoja murtuu pala palalta. (esim. USA:n Patriot Act).

Toisin sanoen - foucault'laisittain - pyrkiessään estämään väkivallan syntymisen ja kontrolloimaan sitä, poikkeustila itse asiassa luo yhteiskuntaan uudenlaisen väkivallan muotoja, joita vastaan on lähes mahdoton asettua, koska ne on saatettu voimaan demokraattisesti - perustuslakiin kirjoitetun valtiosäännön mukaisesti. - Siten demokratian ja poikkeustilan eli potentiaalin diktatuurin eroa on yhä vaikeampi erottaa toisistaan.
*
Seuraavaksi esittämäni väite saattaa kuulostaa paradoksaaliselta ja retoriselta lukijan mielestä, mutta minulle kyseessä on henkilökohtaisesti päivänselvä asia.

Pikemminkin Ruukinmatruuna kuin Muslimi on minun poliittinen viholliseni, koska koen, että juuri hän edustaa sitä hysteerisen pakkomielteistä ihmistyyppiä, jonka mielestä vapaus ja oikeus on palautettavissa (lue: kadotettavissa) johonkin normatiiviseen koneistoon (joka ei suinkaan ole neutraalin-objektiivinen oikeusproseduuri (sellaista ei ole olemassakaan) vaan perustuu nationalistis-ideologis-metafyysiseen esiymmärrykseen), jossa lukemattomien tapausselvitysten loputtomasti aikaa vievässä suossa yritetään löytää (lue: kadotetaan) paitsi oikeudellinen myös oikeudenmukainen ratkaisu.

Perusnormit ja perusarvot - siten myös oikeuslaitos onkin menettänyt viime vuosikymmenien kuluessa ratkaisevasti arvovaltaansa ja muuttunut jonkinlaiseksi mediakoneistoksi, joka pikemminkin viihdyttää kuin vakuuttaa.

Asiat ovat kuitenkin paljon yksinkertaisempia selvittää, mikäli ymmärrämme vihollisen oikein. Silloin myös rasismikiistoista - puhumattakaan kaiken maailman mitäänsanomattomista, keskustelevan tai päämäärättömästi vihaavan kommunikaatiokulttuurin ruokkimista, lähinnä vain mediaa elättävistä herjaussyytteistä - päättäminen tulee yksinkertaisemmaksi, koska on olemassa tunnustettu poliittinen tahto, jonka tunnustettu poliittinen vihollinen mahdollistaa ja konstituoi.

Hmm.

Itsekritiikkinä myönnän kyllä, että tällaisen politiikan noudattaminen saattaa tyhmemmän (ja ehkä hieman viisaammankin) fanaatikon käsissä lipsua joskus rasismia muistuttavaksi. En sano rasismiksi, koska minulle koko rasismin käsite sinänsä on argumentatiiviselta perustaltaan - vaikkei tietenkään oikeuspositivismin asettamien normien mukaan - mystifioitu/hämärä.

Silti schmittiläisen poliittisen ontologian mukaan määriteltyyn vihollisen käsitteeseen perustuva poliittinen tahto, joka saattaa maltillisesti ja harkitusti rajoittaa tiettyjä vapausoikeuksiamme (perustavampien positiivisten vapauksien ja turvatekijöitten hyväksi) on 'ryhdikkäämpi' ilmiö kuin tämä netissä kirkuvan 'osallistuvan' tai möykkäävän bloggarilauman traumaattisen verenhimoinen ulvonta, joka vaatii milloin minkäkin maailmalla sattuneen tapahtuman johdosta muslimien päitä vadille myös kotimaa-Suomessamme.

Olen kyllä itsekin kriittinen maahanmuuttajien sosiaalietuihin liittyvien asioiden 'löysäkätisyyden' vuoksi, koska pelkkä 'monetaarinen integrointi' - siis rahallisten tukien kautta sosiaalistaminen jättää olennaisimman eli maahanmuuttajien kouluttamisen ja työllistämisen toissijaiseen rooliin.

Lama-ajan olosuhteet tietenkin entisestään hankaloittavat tämän ongelman purkamista - vai onko nyt lopulta niin, että muslimit itse ovat syypäitä, koska eivät pysty sopeutumaan Suomeen, kuten Matruuna ajattelee? - Vastasipa tuohon kysmykseen sitten niin tai näin, se ei auta eteenpäin, koska maahanmuuttajat tulevat jäädäkseen tänne lopullisesti. Asian kanssa on kyettävä elämään. Se ei ratkea äärimmäisillä toimilla.

Tietystä kriittisyydestä huolimatta en ole maahanmuuttokielteinen - en ainakaan Ironmistressin argumenttien pohjalta. Mutta jos omaksuisin hänen asenteensa, se tarkoittaisi, että alkaisin systemaattisesti ajaa politiikkaa, jonka sisältönä on vihollisen eliminointi - tässä tapauksessa muslimien karkottaminen Suomesta.

On ehkä hyvä lopettaa toistaen ja todeten, että Ironmistressin kuvausten kaltaista vihollista ei muslimeista ole minulle ainakaan vielä muodostunut. He siis eivät uhkaa tällä hetkellä vallitsevaa kansallista yhtenäisyyttä, jonka minä koen olevan Suomelle ja suomalaisille - jopa nurkkakuntaisille nationalisteille - täysin riittävä.

Minun todellinen polittinen viholliseni on muualla. Ymmärtääkseni Ironmistress tietää jo missä - vaikkei välttämättä ymmärräkään miksi...

PS.
No - eihän Hitleriäkään saatu hengiltä, vaikka monta kertaa yritettiin, ja vaikka vahva syy Hitlerin hengissäpysymiseen vielä vuoden 1942/-43 vuodenvaihteen jälkeen oli tietysti saksalaisten (koko kansan mutta lähinnä upseerien) kuri-auktoriteetti-ideologia, niin salamurhaa yrittäneillä oli myös erittäin huonoa tuuria.

LIITE

Slavoj Zizek selventää alla olevassa sitaatissa Schmittin käsitystä vihollisesta osoittaen, että vihollinen on Schmittille näkymätön - image/kuva, joka pitää skematisoida ja siten konkretisoida imaginaatiokyvyn transsendentaalisen voiman avulla (Kant).

Zizekin asenne Schmittiä kohtaan on kriittinen, kuten juutalaisuus-esimerkistä (ks. myös tätä seuraava kappale po. linkistä) voimme ainakin epäsuorasti päätellä.

Oma käsitykseni vihollisesta tässä päreessä on kuitenkin provosoivasti äärimmäisen schmittiläinen (tai pikemminkin äärimmäisen schmittiläis-räsäsläinen): ei ole olemassa mitään todellista eli aitoja poliittisia tahdonilmauksia suorien poliittisten päätösten tasolla performoimaan kykenevää politiikkaa ilman 'vihollista'.

Parodioiden Voltairea voisin väittää: Jos vihollista (Jumalaa) ei ole olemassa, hänet pitää keksiä.

Tiedän samalla, ettei Zizek ole tätä käsitystä(ni) ihan suoralta kädeltä kieltämässä. Hän vain erinomaisen perustellusti haluaa varoittaa, ettemme sotkeutuisi mielikuvituksemme (fantasioittemme, fobioittemme, sekavan keskustelun, joka mystifioi kuvan vihollisesta lisäämällä siihen jotain siihen kuulumatonta, jotain minkä oma projektiivinen identifikaatiomme on siihen tiedostamattomasti asettanut) luomiin patologisiin kuviin, joiden ominaisuuksilla sitten varustamme vihollisemme.

Zizekin mukaan muihin kansoihin sekoittuneet juutalaiset olivat 'the enemy par excellence', koska heiltä isänmaattomina 'puuttui substanssi': oma kansallinen identiteetti ja siten omat kansalliset piirteet. Näin ollen he elivät ikäänkuin väärillä henkilöllisyyspapereilla vieraassa maassa.

Tämä juutalaisin sisältyvä 'puute' on ideaalinen kohde, johon rasistinen fantasia pystyy sijoittamaan itseään uhkaavat psyykkiset ja sosiaaliset sisällöt. Nämä sisällöt ovat silti perimmältään projisoijan omaa psyykkistä ahdistusta ja paranoiaa, joka pyritään ulkoistamaan juutalaiseen/juutalaisessa ja tuhoamaan siellä.
(Analogisesti samaan tapaan pyrkii kapitalismi, tosin hyötytarkoituksessa, ulkoistamaan tuotantonsa halvan työvoiman maihin. Tietenkään kapitalismi ei intentoi aiemman, erotetun työvoiman tai uuden halpatyövoiman riistoa/tuhoamista vaan väittää toimivansa laillisen, vapaan yrittäjyyden periaatteella, mutta käytännössä jatkuva lisäarvontislausprosessi jättää jälkeensä enemmän uhreja kuin voittajia.)
*
There is a lesson to be learned here from Carl Schmitt. The division friend/enemy is never just a recognition of factual difference. The enemy is by definition always (up to a point) invisible: it cannot be directly recognised because it looks like one of us, which is why the big problem and task of the political struggle is to provide/construct a recognisable image of the enemy.

(Jews are the enemy par excellence not because they conceal their true image or contours but because there is ultimately nothing behind their deceiving appearances. Jews lack the ‘inner form’ that pertains to any proper national identity: they are a non-nation among nations, their national substance resides precisely in a lack of substance, in a formless, infinite plasticity.)

In short, ‘enemy recognition’ is always a performative procedure which brings to light/constructs the enemy’s ‘true face’. Schmitt refers to the Kantian category Einbildungskraft, the transcendental power of imagination: in order to recognise the enemy, one has to ‘schematise’ the logical figure of the Enemy, providing it with the concrete features which will make it into an appropriate target of hatred and struggle.

http://www.lrb.co.uk/v24/n10/slavoj-zizek/are-we-in-a-war-do-we-have-an-enemy
*
A Dangerous Mind: Carl Schmitt in Post-War European Thought by Jan-Werner Muller (Hardcover - 3 Oct 2003)
The Enemy: An Intellectual Portrait of Carl Schmitt by Gopal Balakrishnan (Hardcover - 14 Aug 2000)
*

February 15, 2010

Meille, teille vai hautausmaalle?

Kuvassa Pathos Fallkullalainen öisen Malmin aseman laiturilla. Hän katsoo paikalle ilmestynyttä naista sillä silmällä (ja toisellakin).
*
Kielimafia pelkää minun muuttuneen peräti natsiksi edellisen päreeni muka ilmiselvään vihjailuun viitaten, mutta suostui silti kahvipalkalla viilaamaan Pathoksen osia tiiviimmin paikalleen - klo: 11.05 (ks. selvennys Tämä tylsä aika).
***
Itsensä raiteiden välistä koonnut, yksinäinen Pathos, on matkalla Malmilta parin kilometrin päähän kotiasemalleen. - Hän pyytää keijukaisen lailla paikalle ilmestynyttä (niin unissa usein käy) Doris Day'tä matkaseuraksi itselleen, sillä yö on synkkää aikaa, joka saattaa masentaa vakavasti jopa äskettäin jo kertaalleen kuolleen miehen.

Doris vastaa Pathokselle jotain - en vain kuule mitä, koska Pendolino (sic) ajaa juuri nyt aseman ohi. He astuvat kuitenkin molemmat lähijunaan, joka samanaikaisesti pysähtyy viereiselle raiteelle.

Pathoksen surrealistinen uni (todellisuus) siis jatkuu edelleen - - kuin alkuperäisen ohjaajansa (Gene M. Code) menettänyt, käsikirjoituksensa kadottanut ja loppukohtauksensa unohtanut makaaberi fantasia-elokuva (pitäisiköhän soittaa David Lynch apuun?).
*
http://features.cgsociety.org/story_custom.php?story_id=4336&page=2

February 13, 2010

Tämä tylsä aika


(Selvennyksiä ja lisäyksiä viimeksi klo: 20.45.)

Carl Schmitt - poliittisen teologian nerokas suvereeni julistamassa poikkeustilan tylsyyden ja typeryyden hallinnoimaan positiivisen oikeuden (pseudo-)normiyhteiskuntaan.
'Kun kulttuurin aika tulee, sankareiden aika päättyy, sanoo Hegel. Meille kulttuurista on tullut tylsää. Tämä rauha saa minut kärttyisäksi. Siksi me penäämme sankareita. Ja he tulevat!' - - Carl Schmitt - ote yksityisistä muistiinpanoista 1949
Filosofien oikeus II (s. 103)
Nyt pitää selventää, että päätöksen ja auktoriteetin teoreetikko Carl Schmitt ei ollut natsi minkään typerän rotuopin tai ajattelunsa perustan eli ontologiansa (käsitys normin asemasta olemisen/totuuden ja pitämisen akselilla) perusteella vaan poliittisen oikeuden teoriansa ja henkilökohtaisen poliittisen valintansa seurauksena. Siten häntä voisi nimittää poliittisen filosofian historian ehkä 'ehdottomimmaksi opportunistiksi'.
Tämä ironia kannattaa Schmittin suhteen ottaa täysin vakavasti, sillä huolimatta vahvaa valtiota/suvereenia kannattavasta (*) politiikan käsityksestään natsit kyllä tiesivät hänen aiemman kritiikkinsä heitä kohtaan (Schmitt oli oikeistokonservatiivi, mttei sitoutunut mihinkään poliittiseen liikkeeseen ennen natseja) ja tarkkailivat Schmittin toimia etenkin vuosina 1936-37 jopa siinä määrin, että tämä koki ajoittain olevansa kuolemanvaarassa, mikäli natsit saisivat vakavampaa aihetta hänen syyttämisekseen. - SS:n ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmler kuitenkin lopulta esti Schmittin joutumisen eräitten natsipiirien koston kohteeksi.
(*) - Schmittin mukaan konemainen, neutraali ja näkymätön (todelliset päätökset tehdään pankkien kabineteissa) liberalistinen parlamentarismi etääntyy poliittisesta (jolloin normista on tullut täysin muodollinen käsite 'vailla poliittista tahtoa') eikä näin ollen kykene toimimaan kansaa ja suvereenia (jotka ovat sama asia) yhdistävänä päätöksenteon ja oikeusjärjestyksen aktina.
Evan Farr kritisoi Chantal Mouffen (siten myös välillisesti Ernesto Laclaun) väitettä, jonka mukaan neo-marxilainen, demokraattinen agonismi-/konfliktiteoria saisi tukea Carl Schmittin antagonistisesta desisionismista (paradoksaalinen jännite Schmittin ajattelussa). - Farrin mielestä Mouffe tekee kategorisen väärintulkinnan Schmittin ajattelusta, jota hän pitää (myös) ontologialtaan fasistisena.

Tiedon tällä puolen

Historia, kuten kaikki tieteet (myös tiedettä matkiva analyyttinen filosofia), on nykyään jo täysin pirstaloitunut erillisiin lokeroihin/aihealueisiin, joihin sitten erikoistutaan kuin kirurgi jonkin tietyn elimen leikkelyyn.

Tämä asiaintila ilmentää tieteenteon (eli valistuksen välineellisen järjen) valtavan kehittymisen dialektista kääntöpuolta (tieteellisen ihmisen tragediaa): tiedosta on tullut triviaalin ja banaalin hyötyfilosofian strateginen väline: pelkkä teknokraattisen vallan mykkä esine vailla mitään kasvattavaa ja ylevää (itseis-) arvoa.
*
Valistuksen dialektiikka
Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita
http://www.nwlink.com/~Donclark/knowledge/knowledge.html

February 10, 2010

Liputtomat laivat - apokalyptinen kuva

Hande noin vuonna 1979.


Lisäys 11.2

Tuomari Nurmion toisen LP:n Maailmanpyörä palaa (1980) viimeinen kappale Liputtomat laivat on minulle erittäin rakas sekä sanoitukseltaan että musiikiltaan - kuten koko LP kokonaisuudessaan.

Valitettavasti sitä vain ei löydy You Tubesta alkuperäisenä eikä myöskään Sielun veljien erinomaisena versiona albumilta Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta (2007), josta löytyy useita kyseisen LP:n kappaleita. - Artistien kritisoimasta Spotifysta Sielun veljien levy kyllä löytyy, mutta bloggeriin se ei ole siirrettävissä ja vaatisi kuuntelijalta Spotify-yhteyden.

Tämä on jylhä biisi. Eräänlainen apokalypsi - ilmestyksellinen näky. Jo sanoituksesta saattaa aistia, että kyseessä on raskas ja hidastempoinen marssi, tavallaan New Orleans-henkinen hautajaislaulu puhaltimineen ja patarumpuineen.

Tuomarin sanoituksessa on aluksi ikäänkuin anarkistisen utooppista toiveikkuutta, iloa ja yhteishenkeä, joka lopulta kuitenkin murtuu Myrskyn yllättäessä, mutta ei ehkä sittenkään pelkän Myrskyn takia kuin siksi, että nuo itsenäiset ja onnelliset laivat/ihmiset lasteineen olivat liputtomia eivätkä siis kai minkään muun kuin loputtoman, mihinkään sitoutumattoman Meren kansalaisia. - Ja ilmeisesti juuri tuo sitoutumattomuus koitui heidän kohtalokseen (kertooko Nurmio tarinaa äärivasemmiston hajoamisesta?).

Me emme saa tietää, mistä laivoista/ihmisistä on kyse, ja miksi he menettivät mahdollisuutensa täysin, mutta jotain outoa ja vaaralliseksikin koettua heissä on täytynyt piillä, koska Maa vaati heitä kuoleman uhalla antautumaan eikä olisi sittenkään halunnut pelastaa heitä - Liputtomia laivoja.
***
Kerran laivat ne laskivat lippunsa
Aavalla merellä
Ne juhlivat omilla lasteillaan
Eivätkä kaivanneet satamaan

Ja meri oli niin tyyni
Ja kannella tanssittiin
Eikä ruumasta loppunut ruoka
Eikä laseista viini

Kaikki kertoivat toisille unensa
Ja ne olivat kauniita
Eikä kukaan osannut loukkaantua
Eikä loukata toisia

Mut' kuinka silloin käy
Kun myrsky yllättää
Meri kiehuu ja maata ei näy

Ja rantojen tuntumassa
Ui mustia laivoja
Ne uivat suoraan ja syvällä
Raskaassa lastissa

Niiden liput liehuvat tuulessa
Ja lipuissa oli kuvia
Ristejä tähtiä aurinkoja
Liljoja ja leijonia

Kuinka silloin käy
Kun myrsky yllättää
Meri kiehuu ja maata ei näy

Ja viimein tuuli yltyi
Meri muutti mielensä
Ja merellä kelluvat puutarhat
Eivät löytäneet kapteeneja

Aallot heittivät lastut rantaan
Synkässä raivossaan
Monet nostivat valkoisen kankaan
Päästäkseen myrskystä pois

Se joka ei tahtonut antautua
Sai vastaansa tulta
Sillä maa ei tahtonut pelastaa
Liputtomia laivoja
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=maailma&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=maailmanpy%c3%b6r%c3%a4+palaa (Maailmanpyörä palaa)
http://www.saunalahti.fi/~leinoju/tuomarinurmio/kirjat.shtml
http://lirama.net/song/233352
http://www.123rf.com/photo_2387942.html