(Hiljaisen järkytyksen vallassa käy kielimafia tekstiä läpi tehden joitain korjauksia klo: 22.45.)
'The political enemy need not be morally evil or aesthetically ugly; he need not appear as an economic competitor, and it may even be advantageous to engage with him in business transactions. But he is, nevertheless, the other, the stranger; and it is sufficient for his nature that he is, in a specially intense way, existentially something different and alien, so that in the extreme case conflicts with him are possible.'
Carl Schmitt - The Concept of the Political*
I don't have any problem with Schmitt. But [...] (
Slavoj Žižek)
*
Ironmistress kirjoitti:
'Tuo on ylittää jo rasismin rajat, jos ruukinmatruunalta asiaa kysytään.'Oikeinko täällä mittatikulla vedellään rajoja sille, mikä on rasismia ja mikä ei. Tyypillistä oikeuspositivismia, joka näennäisestä objektiivisuudestaan huolimatta kätkee itseensä ideologian, jonka takaa ressentimentti puhuu oikeuden kaapuun verhoutuneena.
Ei! Minä valitsen mieluummin Carl Schmittin päätösteorian kuin Hans Kelsenin tyhjän normativismin.
Sillä mistä löytyy se tieteellisen tietämyksen ja sisäisen vakaumuksen yhdistävä liitto, joka kehtaa kutsua itseään objektiiviseksi näissä asioissa?
Luonnontieteellisestä reduktionismista ja oikeuspositivismistako? Edes oikeustiede-guru-vainaa
Hannu Tapani Klami ei olisi sortunut moiseen naiviuteen.
Hyvä on. Tämä riittää. Alan vetää rajoja minäkin. Sitäpaitsi rakastan hyviä vihollisia. Niitä tosin löytyy yllättävän vähän tästä 'keskustelevien' juupas-eipäs-ihmisten maailmasta. Kansanradio-niuhottojia kyllä löytyy sitäkin enemmän.
Mitä jos todistaisin sinut Matruuna rasistiksi Carl Schmittin avulla, sillä jopa Schmitt on päätelmissään puhtoisempi (ja nerokkaampi) kuin sinä, jonka ajattelu pohjautuu tieteeksi ja oikeusnormiksi korotettuun foobiseen
splittaukseen, vaikka sinun näin ollen pitäisikin tietoisesti ja korostetusti puhua vain omissa nimissäsi.
Pohtikaamme hieman esittämääsi vihollisen määritelmää.
'Vihollinen on se, joka saa minut hengiltä.'Tätä voi todellakin pitää vihollisen äärimmäisimpänä ominaisuutena, mutta eikö kyseessä ole kuitenkin liian laaja tai väljä määritys, jota voi soveltaa melkein keneen tahansa? Sillä kuka tahansa voi periaatteessa saada minut hengiltä, koska siltä, joka todella haluaa tappaa toisen, eivät tilaisuudet lopu (ks. kuitenkin
PS.)
Sen sijaan schmittiläis-räsäsläisessä mielessä (korostan, että kyseessä on oma tulkintani Schmittistä) konkreettisen vihollisen kokreettinen uhkaluonne ilmenee aina jälkeenpäin, koska vihollinen on aluperin kategorista laatua eli näkymätön, transsendentaalisesti asetettu ja määritetty eksistentiaalinen lähtökohta kaiken poliittisen olemassaolle.
Erotuksena projektiivisiin vihollisfantasioihin Schmittin 'vihollinen' ei (ainakaan siis alunperin) ole konkretisoitu kohde - juutalainen, muslimi, kommunisti, fasisti, neekeri, ruma, paha jne. - kuten Schmitt kategorisesti toteaakin.
Sinulle Matruuna vihollinen on kuitenkin se, joka saa sinut hengiltä ja sellainen 'se' sinun tapauksessasi on muslimi.
Ei ei. Tätä ei edes Schmitt tarkoita. Toistan - vihollinen on nimenomaan edellytys poliittiselle, ei sen seuraus. Vihollisessa ei ole kyse psykologisesta splitistä vaan kaiken politiikan ensisijaisesta, transsendentaalisesta lähtökohdasta.
Mutta - schmittiläisesti ja/eli myös minun kannaltani katsottuna pelkkä tahdoton mutta sitäkin enemmän kaunainen ja typerä, liberaalidemokraattinen mediaihminen, ei edes voi olla vihollinen, koska hän toimii yhtä aikaa konemaisesti ja ulkoaohjatusti pitäen silti omaa yksilöllistä vapauttaan, jonka hänelle takaavat yksilölliset oikeudet ja ihmisoikeudet, muka oman tahtonsa osoituksena.
Minä siis penään - en
agonismia (eri intressien julkista kilpailua vapaassa keskustelussa, koska se osaltaan tyhjentää politiikan sisällöt tylsän mielipiteen tasolle) enkä edes psykososiaalisiin ja kulttuurisiin perusteluihin nojautuvaa tyhjää vastakkainasettelua, joka muka sekin on määriteltävissä julkisen keskustelun kautta ja ratkottavissa ei-poliittisesti jo valiokunnissa - vaan suoraa ja tunnustettua
antagonismia kategorisena ystävä-vihollinen-akselina jokaisessa ihmissuhteessa.
Olet joko ystävä tai vihollinen, joskin kaikkein pahinta schmittiläisesti (ainakin kansakunnan tasolla) lienee, mikäli en voi pitää sinua kumpanakaan, koska olet pelkkä penseä ja banaali omaan napaan tuijottaja - sanalla sanoen hengetön ja sisällötön, ei-poliittinen nobody, joka tosin saattaa liikkua ja vaikuttaa aktiivisesti netin mielipidesivustoilla, mutta joka ei välttämättä ymmärrä politiikan teoriasta juuri mitään (tai/eli tulkitsee tuota teoriaa kirjaimellis-normatiivisesti kuin oikeuspositivisti Raamattua) eikä edes halua ymmärtää, sillä jos jokainen ihminen on oikeutettu lässyttämään sananvapauden ja äänioikeuden nimissä mitä tahansa, niin silloin hänen mielipiteensä on yhtä arvokas kuin kenen tahansa muunkin. (Olkoon niin - pääasia, että minun ei tarvitse kommentoida tämän tyypin sanomisia.)
Itse asiassa agoniset ja psykologis-kulttuuriset vastakkainasettelut synnyttävät enemmän ressentimenttistä herjaus- ja vihakulttuuria ihmisten välille kuin mikään 'hyvän' vihollisen kanssa käyty neuvottelu.
Kun olemme asettaneet vihollisen 'oikein', meidän ei tarvitse enää samalla tavoin kuin aiemmin sotkeutua empiiris-psykologisten perustelujen suohon ja mystifioida fobioitamme sekä fantasioitamme inhoamistamme ihmisistä muka legitimoiduiksi perusteiksi esimerkiksi muslimivihallemme.
Vihollista tarvitaan, jotta poliittinen tahto - ja siten ylipäätään mikään poliittinen pyyde - voisi koskaan ilmetä selkeästi tunnistetussa muodossa.
'Oikean' vihollisen tunnistaminen ei kuitenkaan onnistu vaan päinvastoin hämärtyy ja vääristyy julkisuudessa käytävän loputtoman medialässytyksen ja lähes kontrolloimattoman anonyymiksi muuttuneen asiantuntijabyrokratian (joka ei ole päättävä elin, mutta joka valmistelee kaiken ja siten ohjaa poliittista päätöksentekoa) liberaalidemokraattisessa hämähäkinverkostossa.
Minulle kukaan muslimi ei ole vihollinen siinä mielessä kuin Ironmistress ajattelee muslimin kokreettisena vihollisenaan, joka saattaa tappaa hänet. Sen sijaan muslimi saattaa kyllä olla minunkin viholliseni schmittiläisessä mielessä, mikä merkitsee, että muslimi konstituoi (perustaa, asettaa, muodostaa) omassa olemisessaan poliittisen olemassaoloni ja poliittisen tahtoni.
Toistan: yksilönä tai edes ryhmänä muslimi ei aluperin ja välittömästi ole minun konkreettinen viholliseni - ei ainakaan niin kauan kuin Suomen laki kieltää minua tappamasta häntä - yhtä lailla kuin häntä kielletään Suomen laissa tappamasta minua. - Edellyttäen että me kumpikin noudatamme lakia (tähän kohtaan hymiö ilmentämään mustaa huumoria).
'Valitettavasti' en ole kompetentti ajattelemaan kuten Mistress, että koska melkein kaikki terroristit ovat muslimeja, minun pitäisi ryhtyä vihaamaan islamin uskon edustajia yleensä - eikä siis ainoastaan konkreettisina yksilöinä vaan myös kategorisesti tietyn väkivaltaisen uskonnon edustajina. - En vain yksinkertaisesti kykene sellaiseen ajattelun tai emootioitten tasolla. Sorry.
Mutta huom. kaikki rasistit - jos tarpeeksi (eli todella paljon) aihetta ilmenee, niin minä(kin) olen kostoksi valmis tappamaan/tapattamaan muslimin siinä missä mustalaisen tai valkolaisenkin. Laista piittaamatta.
Tällainen laiton käytäntö ei tosin ole ollenkaan schmittiläisen kaavan mukaista, koskapa Schmittille yhteiskunnan/valtion järjestyksen
perustuslaillinen turvaaminen (yhteiskuntaa hajottavan väkivallan kontrolli) vaikka sitten suvereenin julistaman poikkeustilan muodossa on poliittisesti kaikkein tärkein 'Asia'.
*
Tämän Schmittille erittäin olennaisen valtiosääntöperiaatteen korostamisesta häntä on oikeutetusti myös syytetty. Poikkeustila nimittäin saattaa - kuten
Giorgio Agamben väittää - muuttua (ja on koko ajan muuttumassa) demokraattisesti julistetuiksi/perustelluiksi osittaisen poikkeustilan muodoiksi, jolloin yksilön identiteettisuoja murtuu pala palalta. (esim. USA:n
Patriot Act).
Toisin sanoen - foucault'laisittain - pyrkiessään estämään väkivallan syntymisen ja kontrolloimaan sitä, poikkeustila itse asiassa luo yhteiskuntaan uudenlaisen väkivallan muotoja, joita vastaan on lähes mahdoton asettua, koska ne on saatettu voimaan demokraattisesti - perustuslakiin kirjoitetun valtiosäännön mukaisesti. - Siten demokratian ja poikkeustilan eli potentiaalin diktatuurin eroa on yhä vaikeampi erottaa toisistaan.
*
Seuraavaksi esittämäni väite saattaa kuulostaa paradoksaaliselta ja retoriselta lukijan mielestä, mutta minulle kyseessä on henkilökohtaisesti päivänselvä asia.
Pikemminkin Ruukinmatruuna kuin Muslimi on minun poliittinen viholliseni, koska koen, että juuri hän edustaa sitä hysteerisen pakkomielteistä ihmistyyppiä, jonka mielestä vapaus ja oikeus on palautettavissa (lue: kadotettavissa) johonkin normatiiviseen koneistoon (joka ei suinkaan ole neutraalin-objektiivinen oikeusproseduuri (sellaista ei ole olemassakaan) vaan perustuu nationalistis-ideologis-metafyysiseen esiymmärrykseen), jossa lukemattomien tapausselvitysten loputtomasti aikaa vievässä suossa yritetään löytää (lue: kadotetaan) paitsi oikeudellinen myös oikeudenmukainen ratkaisu.
Perusnormit ja perusarvot - siten myös oikeuslaitos onkin menettänyt viime vuosikymmenien kuluessa ratkaisevasti arvovaltaansa ja muuttunut jonkinlaiseksi mediakoneistoksi, joka pikemminkin viihdyttää kuin vakuuttaa.
Asiat ovat kuitenkin paljon yksinkertaisempia selvittää, mikäli ymmärrämme vihollisen oikein. Silloin myös rasismikiistoista - puhumattakaan kaiken maailman mitäänsanomattomista, keskustelevan tai päämäärättömästi vihaavan kommunikaatiokulttuurin ruokkimista, lähinnä vain mediaa elättävistä herjaussyytteistä - päättäminen tulee yksinkertaisemmaksi, koska on olemassa tunnustettu poliittinen tahto, jonka tunnustettu poliittinen vihollinen mahdollistaa ja konstituoi.
Hmm.
Itsekritiikkinä myönnän kyllä, että tällaisen politiikan noudattaminen saattaa tyhmemmän (ja ehkä hieman viisaammankin) fanaatikon käsissä lipsua joskus rasismia muistuttavaksi. En sano rasismiksi, koska minulle koko rasismin käsite sinänsä on argumentatiiviselta perustaltaan - vaikkei tietenkään oikeuspositivismin asettamien normien mukaan - mystifioitu/hämärä.
Silti schmittiläisen poliittisen ontologian mukaan määriteltyyn vihollisen käsitteeseen perustuva poliittinen tahto, joka saattaa maltillisesti ja harkitusti rajoittaa tiettyjä vapausoikeuksiamme (perustavampien positiivisten vapauksien ja turvatekijöitten hyväksi) on 'ryhdikkäämpi' ilmiö kuin tämä netissä kirkuvan 'osallistuvan' tai möykkäävän bloggarilauman traumaattisen verenhimoinen ulvonta, joka vaatii milloin minkäkin maailmalla sattuneen tapahtuman johdosta muslimien päitä vadille myös kotimaa-Suomessamme.
Olen kyllä itsekin kriittinen maahanmuuttajien sosiaalietuihin liittyvien asioiden 'löysäkätisyyden' vuoksi, koska pelkkä 'monetaarinen integrointi' - siis rahallisten tukien kautta sosiaalistaminen jättää olennaisimman eli maahanmuuttajien kouluttamisen ja työllistämisen toissijaiseen rooliin.
Lama-ajan olosuhteet tietenkin entisestään hankaloittavat tämän ongelman purkamista - vai onko nyt lopulta niin, että muslimit itse ovat syypäitä, koska eivät pysty sopeutumaan Suomeen, kuten Matruuna ajattelee? - Vastasipa tuohon kysmykseen sitten niin tai näin, se ei auta eteenpäin, koska maahanmuuttajat tulevat jäädäkseen tänne lopullisesti. Asian kanssa on kyettävä elämään. Se ei ratkea äärimmäisillä toimilla.
Tietystä kriittisyydestä huolimatta en ole maahanmuuttokielteinen - en ainakaan Ironmistressin argumenttien pohjalta. Mutta jos omaksuisin hänen asenteensa, se tarkoittaisi, että alkaisin systemaattisesti ajaa politiikkaa, jonka sisältönä on vihollisen eliminointi - tässä tapauksessa muslimien karkottaminen Suomesta.
On ehkä hyvä lopettaa toistaen ja todeten, että Ironmistressin kuvausten kaltaista vihollista ei muslimeista ole minulle ainakaan vielä muodostunut. He siis eivät uhkaa tällä hetkellä vallitsevaa kansallista yhtenäisyyttä, jonka minä koen olevan Suomelle ja suomalaisille - jopa nurkkakuntaisille nationalisteille - täysin riittävä.
Minun todellinen polittinen viholliseni on muualla. Ymmärtääkseni Ironmistress tietää jo missä - vaikkei välttämättä ymmärräkään miksi...
PS.No - eihän Hitleriäkään saatu hengiltä, vaikka monta kertaa yritettiin, ja vaikka vahva syy Hitlerin hengissäpysymiseen vielä vuoden 1942/-43 vuodenvaihteen jälkeen oli tietysti saksalaisten (koko kansan mutta lähinnä upseerien) kuri-auktoriteetti-ideologia, niin salamurhaa yrittäneillä oli myös erittäin huonoa tuuria.
LIITE
Slavoj Zizek selventää alla olevassa sitaatissa Schmittin käsitystä vihollisesta osoittaen, että vihollinen on Schmittille näkymätön - image/kuva, joka pitää skematisoida ja siten konkretisoida imaginaatiokyvyn transsendentaalisen voiman avulla (Kant).
Zizekin asenne Schmittiä kohtaan on kriittinen, kuten juutalaisuus-esimerkistä (ks. myös tätä seuraava kappale po. linkistä) voimme ainakin epäsuorasti päätellä.
Oma käsitykseni vihollisesta tässä päreessä on kuitenkin provosoivasti äärimmäisen schmittiläinen (tai pikemminkin äärimmäisen schmittiläis-räsäsläinen): ei ole olemassa mitään todellista eli aitoja poliittisia tahdonilmauksia suorien poliittisten päätösten tasolla performoimaan kykenevää politiikkaa ilman 'vihollista'.
Parodioiden Voltairea voisin väittää:
Jos vihollista (Jumalaa) ei ole olemassa, hänet pitää keksiä.Tiedän samalla, ettei Zizek ole tätä käsitystä(ni) ihan suoralta kädeltä kieltämässä. Hän vain erinomaisen perustellusti haluaa varoittaa, ettemme sotkeutuisi mielikuvituksemme (fantasioittemme, fobioittemme, sekavan keskustelun, joka mystifioi kuvan vihollisesta lisäämällä siihen jotain siihen kuulumatonta, jotain minkä oma projektiivinen identifikaatiomme on siihen tiedostamattomasti asettanut) luomiin patologisiin kuviin, joiden ominaisuuksilla sitten varustamme vihollisemme.
Zizekin mukaan muihin kansoihin sekoittuneet juutalaiset olivat 'the enemy par excellence', koska heiltä isänmaattomina 'puuttui substanssi': oma kansallinen identiteetti ja siten omat kansalliset piirteet. Näin ollen he elivät ikäänkuin väärillä henkilöllisyyspapereilla vieraassa maassa.
Tämä juutalaisin sisältyvä 'puute' on ideaalinen kohde, johon rasistinen fantasia pystyy sijoittamaan itseään uhkaavat psyykkiset ja sosiaaliset sisällöt. Nämä sisällöt ovat silti perimmältään projisoijan omaa psyykkistä ahdistusta ja paranoiaa, joka pyritään ulkoistamaan juutalaiseen/juutalaisessa ja tuhoamaan siellä.
