January 28, 2009

Pathoksen kuolema

Kielimafia teki pieniä muutoksia oksennusämpäri vierellään. Viimeisimmät muutokset 22.1-2010.
*
Tehtyään hirveän tekonsa ja vielä makaaberimman ruumiiden asettelun irvokkaaseen asentoon toisiinsa nähden - ikäänkuin kyseessä olisi ollut onnettomien rakastavaisten tekemä kaksoisitsemurha, Pathos yritti kävellä olohuoneen lattialla verilammikkoa vältellen ja meni pesemään veren peitossa olevia käsiään kylpyhuoneeseen.

Pathos ei välittänyt siitä, jäikö hänen käsistään sormenjälkiä huonekaluihin, lavuaariin, kraanaan tai ovenkahvoihin. Niillä eivät rikostutkijat tulisi tekemään hänet löytääkseen yhtään mitään. Eivät myöskään hänen kengänpohjistaan jääneillä verisillä painaumilla.

Katsottuaan viimeisen kerran taakseen - Ernestin ja Doriksen ruumiita - Pathos koki vain syvää surua, joskin samalla hänen epätoivoisen ylpeä ja sairaalloisen mustasukkainen sielunsa oli kuin voipunut siitä vapaudentunteesta, jonka tämä hänen käsittämättömän julma ratkaisunsa oli siinä aikaansaanut.

Ajatukset turtana mutta samalla selkeästi vain yhtä päämäärää ajatellen Pathos painoi Doriksen ulko-oven kiinni mutta ei lukkoon ja lähti portin suljettuaan melko hitaasti ja vaivalloisesti etenemään kävely-ja pyörätietä pitkin kilometrin pituista matkaa kohti Malmin asemaa.

Pathos poistui Dorikselta vähän yli puoli tuntia aiemmin kuin Athos ja Typhus ilmaantuivat sinne. Ulko-ovea kiinni painaessaan hän kuuli vielä kännykän soivan. Soitto tuli edellä mainituilta herroilta, jotka olivat juuri lähdössä keskustasta Dorikselle. Pathos laskelmoi toiveikkaasti, että olipa soittaja kuka tahansa, hänellä itsellään oli tarpeeksi aikaa ehtiä asemalle.

Ja niin hän ehtikin laskeutuen nelosraiteen laiturille ja alkoi katseensa ylöspäin kohdistaen etsiä suuresta aikataulusta, milloin seuraava - hänelle 'sopivin' - juna lähestyisi Malmin asemaa. Pathos tiesi, ettei aikaa ollut kovin paljon jäljellä, jos halusi välttyä joutumasta pidätetyksi, ja juuri hänen löytäessään 'oikean junan' olivat Athos ja Typhus soittamassa poliisin ja ambulanssin Doriksen asunnolle.

Samalla annettiin myös hälytys lähteä nopeasti etsimään Pathoksen tuntomerkeillä varustettua miestä joka puolelta Malmia, ja rautatieasema oli bussipysäkkien sekä taksitolppien ohella ensimmäinen paikka, johon kahden poliisipartion oli määrä suunnata tarkastuskierroksensa.

Pathos löysi melko nopeasti etsimänsä junan. Se oli Pendolino Oulusta Helsinkiin. Saapumisaika määränpäähän 23.30. Kello oli Pathoksen tehdessä tämän häntä helpottavan havainnon 23.10. Juna kulkisi Malmin aseman ohi noin 10 minuutin kuluttua. Pathos kävi istumaan tyhjälle penkille. Tähän aikaan torstai-iltana asemalla ei ollut ruuhkaa.

Mutta se, mitä Pathos nyt eniten pelkäsi, oli siis jo tapahtumassa. Poliisin saatua Pathoksen tuntomerkit jokseenkin samaan aikaan, kun hän oli tehnyt päätöksensä Pendolinon suhteen, partio valmistautui nopeasti kiertämään Malmia ja käymään läpi pääliikenneväylien pysäkit, taksitolpat ja ravintolat.

Athos oli ilmoittanut poliiseille Pickwick Pubin Pathoksen mahdollisena olinpaikkana, vaikka tiesikin, että mikäli Pathos halusi paeta, hän ei ollut niin typerä, että menisi sinne - ikäänkuin valmiina antautumaan ilman vastarintaa.

Minuutit kituivat Pathoksen mielestä eteenpäin tuskallisen hitaasti. Hän ei ajatellut puukotuksiaan kauhulla vaan ainoastaan mielipuolisen mustasukkaisuutensa ainoana mahdollisena ratkaisuna - ja hyväksyi sen, koska ei antaisi armoa itselleenkään hirveän teon tehtyään.

Ernestin ja Doriksen kuolleet, tyhjät silmät kuitenkin palasivat hänen mieleensä ajoittain - ja tämä muistikuva ahdisti häntä. Samoin ruumiiden asettelu. - Perverssiä, hän tuhahti kerran itselleen, mutta jatkoi sitten:

- Kuitenkin se on niin kirotun suloista. Kostoni symboliikka on täydellistä. Ernest ja Doris - nuo intohimoiset rakastavaiset - kuolemassakin yhtä, Pathos kuiskasi itselleen miltei ääneen kenenkään silti kuulematta, mitä hän sanoi.

Ehkä Pathos oli todellakin jo siirtynyt lopullisesti hulluuden tilaan emootioittensa suhteen, mutta ainakaan se ei estänyt häntä ajattelemasta johdonmukaisesti toteuttaakseen oman kohtalonsa haluamallaan tavalla.

Kello näytti 23.17. Poliisit kävelivät aseman yläsiltaa ja aloittivat tarkastuksensa. Toinen poliiseista laskeutui ensimmäisen raiteen laiturille, toinen kakkoselle. Ketään Pathoksen tuntomerkeillä, talvitakin malli ja väri mukaanluettuna, varustettua ei löytynyt.

Kello 23.20 toinen poliisi siirtyi 3:lle laiturille ja toinen käveli kohti neljännen laiturin liukuportaita.

Pathos katsoi kelloa ja kuuli samalla kuulutuksen, jossa ilmoitettiin Pendolinon Oulusta Helsinkiin olevan ohittamassa Malmin aseman minuutin päästä. Junan tulon kumisevan metallinen ääni voimistui koko ajan.

Poliisi laskeutui laiturille. Pendolino oli enää noin kilometrin päässä asemasta ja ajaisi sen ohi melkein 100 kilometrin tuntivauhtia.

Poliisi havaitsi heti, että 50 metrin päässä olevalta penkiltä nousi annettuihin tuntomerkkeihin sopiva mies, joka käveli kohti ratakiskoja.

- Hei mies, te siellä, pysähtykää!, hän huusi lujaa. Pysähtykää!

Pathos oli sammuttanut 'virran' päästään ja laskeutui niin nopeasti kuin pääsi täydellisen blackoutin vallassa poikittain raiteille. Juna ajaisi aseman läpi muutamassa sekunnissa.

Poliisi oli ehtinyt jo hänen kohdalleen, mutta ei voinut enää tehdä mitään junaa odottavien ihmisen haukkoessa kauhusta henkeään nähdessään, mitä tuo iso, eteensä koko ajan tuijottanut, mahdollisesti humalassa tai huumeiden vaikutuksen alaisena ollut mies teki itselleen.

Poliisi käänsi katseensa sivuun, ja kaksi naista kirkaisi hysteerisesti junan ajaessa Pathoksen yli, metallisten pyörien repiessä hänen ruumiinsa kymmeniksi - ehkä sadoiksi kappaleiksi.

Pathoksen toinen jalka lensi asemalaiturille. Hänen haljennut päänsä tuijottavine silmineen löydettiin yli 30 metrin päästä onnettomuuspaikalta. Tunnistamattomaksi murskautuneen ja repeytyneen ruumiin osia kerättiin laiturin ymäristöstä koko yö. Verisiä lihapaloja löytyi kaikkialta nelosraiteen alkupäästä.

Pathoksen filosofointeja ironisesti soveltaaksemme voitaisiin sanoa, että jos jokin oli tällä hetkellä varmaa niin se, että Pathos Fallkullalainen oli kuollut - ja että me eloon jääneet tiesimme sen aivan varmasti. Mutta mikä tärkeintä - me pystyimme tämän kohtalokkaan asiaintilan myös pätevästi todistamaan - sekä rationaaliselta että empiiriseltä kannalta arvioituna. Joskin empiirinen evidenssi taisi nyt käydä itsestäänselvästi vahvemmasta näytöstä kuin rationaalinen argumentaatio.

Edes Lemminkäisen äiti ei olisi saanut parsittua Pathoksesta enää elävää niistä 237:stä osasta, jotka hänen - ikäänkuin jauhelihapursottimen läpi menneestä, silpuiksi hajonneesta ruumiistaan löydettiin.
*
Viimeisessä jaksossa palataan vielä kerran Omenapuunkuja 7:ään - murhattujen rakastavaisten - Doris Häkkisen ja Ernest Sikanovan kauniisti aseteltujen ruumiitten ääreen.
*
Tämä jakso on jatkoa päreelle Välisoitto.

1 comment:

Delilah said...

Kaihdinta vasten näin
varjojen liittyvän yhteen,
kaihdin tuo peittänyt
ikkunaa on rakkaimpain.
Luonaan on toinen,
sydämein kuolevan tunsin,
kun sen nähdä sain.

Ei, ei, ei, Sikanova.
Ei, ei, ei, Sikanova.
Väärin teit,
oi rakkain, niin väärin teit
mä menetin kaiken,
sä uskoni huomiseen veit

Kääntäen en katsetta voinut,
jäin ikkunan ääreen.
Aamu jo valkeni,
kun hänen lähtevän näin.
Nauroit, kun saavuin,
tuskani vallassa
hillinnyt en itseäin.

Ei, ei, ei, Doriksein.
Ei, ei, ei, Doriksein.
Ei, et saa,
et jättää näin mua saa
nyt pyydän, kun kosketan
otsaasi kalpenevaa.

Viimeisen kerran kyynelten
lävitse piirteesi
nähdä mä saan.
Ei, ei, ei Sikanova!
Ei, ei, ei Doriksein.
Ei, et saa,
et jättää näin mua saa
nyt pyydän kun kosketan
otsaasi kalpenevaa.
Vaik' anteeksi antaisit
en sua takaisin saa,
siis menen radan taa.