1] Heideggerin Dasein ihmisenä olemisen a-subjektiivisena, kollektiivisena intentionaalisuutena, 2] Zizekin minimalistisen subjektin desisionistinen ja voluntaristinen luonne

Heidegger ja Zizek





I
Tässä on jatkoa päreeni Zizek ja minimalistinen subjekti sitaatille kirjasta Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallakumous. Siihen tiivistyy paljon myös omien filosofisten pohdiskelujeni problematiikkaa tai paremminkin paradoksia ellei jopa dilemmaa. Zizekin minimalistisesta subjektista saa tarkemman kuvan em. samannimisestä päreestäni [ks. linkki].

Siteeraan ensin Desisionismi-luvun alkua, hyppään sitten Heideggeriin kohdistuvien desisionismi-syytteitä käsittelevien pohdintojen yli hänen Daseininsa esittelyyn, minkä pohjalta Vadén perustelee sen, ettei Heidegger ole desisionisti [eikä edes tyypillinen voluntaristi] mutta nimenomaan Zizek on, ja sitaatin jälkimmäinen puolisko käsittelee sekä perustelee juuri tätä väitettä.

Zizekin desisionismi on minunkin mielestäni selviö [voisin tietysti kysyä provosoivasti: entä sitten?, mutta joudun myös itse jälleen kerran miettimään desisionismin arveluttavia seurauksia], mutta Heideggeria kohtaan esitettyihin desisionismi-syytöksiin palaan erikseen, koska niiden pohtiminen avaa mielenkiintoisesti sekä Heideggerin a-subjektiivisen Dasein-filosofian monesti arvoituksellisena pidettyä luonnetta [Vadenin ansio on myös siinä, että hän osoittaa Heideggerin ajattelun konkreettisuuden ja reaktion omaan aikaansa] että hänen poliittisen ajattelunsa perustoja.

Olen siteerannut Vadénin Dasein-esittelyn tähän päreeseen, koska juuri se toimii parhaiten Zizekin minimalistisen [tyhjän] subjektikäsityksen ja siitä seuraavan ['tyhjän'] desisionismin kritiikkinä, joskin vaatii vielä lisää selvennystä. Dasein-sitaattiosa toimiikin eräänlaisena johdantona lupaamaani päreeseen, joka käsittelee mm. tiettyjä Heideggerin vallankumouksellisuuden voluntaristisia painotuksia, ja jossa palaan Daseiniin, jota voinee [ainakin, mitä tulee sen mannermaiseen filosofiaan tekemään vaikutukseen] pitää viime vuosisadan ehkä kiinnostavimpana filosofisena innovaationa ja ongelmana [tunnetaan poliittisesti nimellä oikeistokonservatiivinen tai fasistinen antimodernismi].

II
[....]
Desisionismi

Omalla tavallaan sukua liberaalille käsitykselle on myös käsitys, jonka mukaan Heidegger lähtee natsismiin, koska mikä tahansa päättävänen oman kohtalon valitseminen on hänen mukaansa sovinnaista elämää parempi vaihtoehto. Tässäkin näkemyksessä Heidegger nähdään ikäänkuin liian postmodernina ajattelijana, joka hylkää perinteiseen filosofiaan kuuluvat yksilölliset eettiset ohjenuorat.

Syyte kuuluu, että Heidegger on desisionisti, jolle politiikassa keskeistä ovat päätökset ja päättäväisyys sinänsä [Entscheidung, Entschlossenheit], eivät tulokset tai sisällöt.

Klassinen esitys on von Knockowin tutkimus Der Entscheidung jo vuodelta 1958, jossa von Knockow vertaa Heideggerin, Jungerin ja Carl Schmittin polittisia näkemyksiä. Teesi kuuluu, että näitä kolmea yhdistää käsitys, jossa oikean politiikan merkki on päätös tai päättäväisyys, puolensa valitseminen ja johtajan seuraaminen.

Heideggerin tapaan kolmikon kaksi muuta konservatiivivallankumouksellista eivät kuitenkaan anna sisällöllistä osviittaa siitä, millainen puoli ja millainen johtaja pitäisi valita. Kolmikosta Schmitt oli eksplisiittisesti desisionisti, oikeastaan koko ajatuksen keskeisiä muotoilijoita. Lyhyesti sanoen Schmittin mukaan laki ja legitimiteetti perustuvat poikkeustilalle, väkivallalle, joka perustaa ja asettaa lain ja sitä tietä häipyy näkyvistä.

Kuitenkin juuri poikkeustila on varsinaisen suvereniteetin ja vallan sija. Schmittiläinen suvereeni päättää poikkeustilasta, jossa laki ei vallitse tai jossa laki perustetaan. Desisionismi tarkoittaa, että poikkeustila ja sitä tietä laki ei perustu millekään muulle kuin puhtaalle päätökselle: 'näin olkoon'.
......
[....]
Heideggerin Olemisesta ja ajasta juontuvaa mutta läpi koko hänen ajattelun kaarensa säilyvää perusajatusta ihmisen ja olemisen suhteesta, voidaan kuvata seuraavasti. Dasein kelluu olemisen eli tyhjyyden, ei-minkään, pohjattoman pohjan päällä, oliona, jolle sen oleminen on merkityksellinen kysymys.

'Kelluminen' on väistämättä virheellinen vertauskuva, koska oleminen-ei-mikään paljastuu tietyllä tavalla vain Daseinin avulla eikä ole jokin erillinen meri, johon Dasein-korkki ilmestyy kellumaan. Itse asiassa Dasein on paras ymmärtää toimintana eikä oliona: Dasein on jotakin, mitä oleminen-ei-mikään tekee.

Heidegger pyrkii paljastamaan Olemisen ja ajan fundamentaaliontologiassa. Vielä on muistettava, että oleminen [eli ei-mitään] ei itse ole olio [tai kuten Heidegger sanoo, oleminen itse ei ole] eikä tekijä eikä toimija. Tätä Heidegger pyrkii myöhemmin korostamaan saksan passiivirakenteella 'Es ereignet', 'tapahtuu'.

Dasein on olemisen eli ei-minkään tapahtumista, joka paljastaa maailman tietynlaisena. Jos Dasein tapahtuu toisella tavalla, paljastuu toisenlainen maailma. Koska Dasein on olemisen paljastumisen alue tai tapahtuma, syntyy mahdollisuus Daseinin totuuteen ja varsinaisuuteen. Dasein on varsinainen silloin, kun se tapahtuu tavalla, jossa ajallisuus - erityisesti Daseinin oma kuolevaisuus - ja toisin olemisen mahdollisuus ovat osa tapahtumista ja paljastunutta maailmaa.

Dasein ei ole kokonaan 'inhimillinen' tai itsenäinen, sillä siihen vaikuttaa ei-inhimillinen tekijä tai virtaus olemisesta tai ei-mikyydestä. Tämä tekijä voidaan tunnistaa puolijumalana tai demonina [kuten Hitler] ja sen antama perusviritys koetaan to deinonina ['mieltä innoittavana järkytyksenä ja kamppailuna'/rr].

Dasein toteutuu historiallisina elämän tapoina, toimina, sanomisina ja ajattelemisina, jotka sisältävät erilaisia olemisenymmärryksiä ja siksi myös erilaisia olemisia ja olioita. Erityisesti Heideggeria huolestuttaa moderni, teknologinen olemisenymmärrys, jossa ihminen on ymmärretty yksilönä. Yksilöllisyys perustuu subjektin ja objektin erotteluun, joka puolestaan perustuu subjektiviteetin metafysiikkaan ja perimmältään elämäntapoihin, joissa ihminen foucault'laisittain 'tuotetaan' subjektina.

Elämäntavat voivat kuitenkin muuttua ja muuttuvatkin, historiallisesti. Tähän tarvitaan ainakin kaksi asiaa: ensinnäkin olemisen eli ei-minkään kutsu, joka tulee tunnetuksi esimerkiksi puolijumalaisena tai demonisena, mahdollisesti myös taiteilijan, runoilijan, ajattelijan tai poliitikon työssä ja ja teoksissa, ja toisaalta Dasein eli kollektiivisen elämän päättäväinen ja ahdistusta välttämätön tarttuminen tähän kutsuun, vaikka se tulee vailla takuita ja sitouttaa kuolevaisuuteen.

'Kutsuun tarttuminen' tarkoittaa yksinkertaisesti elämistä toisella tavalla [eksistentisesti, ontisesti]. Elämäntavan muuttuessa historiallisesti perustuneet olemisen tavat ja oliot muuttuvat myös, joten subjektiivinen yksilöys voi todellakin 'pyyhkiytyä pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta', kuten Foucault uumoksui.

Samalla Heideggerin käsitykseen mahtuu, että ihmisenä oleminen voi erilaisen olemisenkutsun ja siihen päättäväisesti vastaamisen avulla toteutua hyvinkin toisenlaisena, esimerkiksi nomadien historiattomana tai valtiottomana olemisena. Ja vielä: koska toisella tavalla eläminen on kiinni ei-inhimillisestä kutsusta ja kollektiivisesta Daseinista, on selvää, että yksilön teot ja päätökset ovat liian ohuita ja lyhytkestoisia ollakseen ratkaisevia. Toisella tavalla voidaan elää vain elämällä yhdessä, myös yhdessä ei-inhimillisen kanssa.

Desisionisti Heidegger ei siis ole, vaan hän johtaa kaiken ajattelunsa nimenomaisista, 'partikulaareista', ellei jopa yksittäisistä [Einzehlne] kokemuksista. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia, pureeko vain muodollinen rakenne vailla 'sisältöä'-kritiikki Zizekin näkemykseen.

Kuten on jo usein huomattu, Zizekin oman käsityksen mukaan hänen filosofiansa erikoislaatu johtuu hänen subjektikäsityksestään. Zizekiläisen subjektin erikoisuus puolestaan on, että se ei ole kykyjen, kapasiteettien tai ylipäätään minkäänlaisten empiiristen nimenomaisuuksien kokoelma, vaan pelkästään teorian rakenteellinen piirre, puhdas jälkikaiku, joka jokaisesta sisällöllisestä symbolista jää.

Tämä universaali subjektius antaa Zizekille mahdollisuuden ylittää heideggerilaisuus ja postmodernismi, jotka Zizekin mukaan naivilla tavalla jäävät konkreettisuuksien, nimenomaisuuksien ja paikallisuuksien tasolle vaatimaan ääntä milloin tälle milloin tuolle nimenomaisuudelle, ilman mahdollisuutta aitoon yleistykseen.

Muttä mikä voi olla moisen rakenne-efektin sisällöllinen paine? Toisin sanoen mikä tekee siitä vasemmistolaisen, jos kerran Zizekin mukaan vallankumouksellinen askel on otettava, mutta se on otettava eri suuntaan kuin Heidegger?

Lyhyesti sanoen: ei yhtään mikään. Niinpä Zizek [2003] luonnehtii minimalistisen universaalin subjektin positiota myös kristinuskon avulla. Jeesuksen ja erityisesti Paavalin ansio on hänen mukaansa, että kristinusko ei enää ole yksi juutalainen lahko muiden joukossa, vaan universaali näkökulma, jonka voi ottaa kuka tahansa, joka leikkaa itsensä irti etnisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta identiteetistä.

Näin kristillisyys, uskonveljien ja -sisarten yhteisö, muodostaa universaalin Jumalan valtakunnan maan päälle, samaan tapaan kuin kommunismi perustaa universaalin ja tasa-arvoisen kollektiivin.

Mutta edellä nähtiin jo, että kaikki sisällölliset positiot ja ominaisuudet ylittävä universaali subjektiivisuus voidaan tulkita myös nietzscheläisittäin, siis vaikkapa oikeistolaisittain, kutsuna jatkuvaan itsensä ylittämisen leikkiin. Minimalistinen subjekti on rakenteena yhtä hyvin lacanilainen, kristillinen kuin nietzscheläinen tai vailla vasemmistovallankumouksellista tai mitään muutakaan suuntaa.

Zizekille itsensä ylittäminen tarkoittaisi aikuistumista, kaikkien yhä uudelleen esiin ponnahtavien Isojen Toisten [kuten Jumala/rr] hylkäämistä ja kaiken ihmistä maahan, lapsuuteen, tietämättömyyteen tai luontoon sitovan sublimoimista ohitetuiksi kehitysvaiheiksi. Eikö Zizek todellakin näe esimerkiksi juuri ajattelussa ja politiikassa 'äärettömiä eurooppalaisia tehtäviä' Husserlin tapaan?

Zizek myöntää tämän kaiken. Teoksessa First as Tragedy, Then as Farce [2009] hän povaa kommunismin uutta nousua, kun 'historian lopun' [vrt. Fukyama/rr] 90-lukulainen liberaalikapitalismi ajaa finanssikriisin ja katastrofien karille 00-luvun alkupuolella. Hän hylkää vulgaarimarxilaisen determinismin, jonka mukaan olosuhteet väistämättä lainomaisesti johtavat proletariaatin vallankumoukseen, ja sanoo, että tällaisesta determinismistä juuri uhkaa tulla uusi Iso Toinen.

Sen sijaan on Zizekin mukaan tunnustettava, että tällä hetkellä meidät voi pelastaa vain puhdas voluntarismi [pure voluntarism], toisin sanoen vapaa päätös toimia historian kulkua vastaan. Tässä on hänen mukaansa myös Leninin oppi. Venäjällä tilanne ei ollut 'objektiivisesti' kypsä vallankumoukselle, mutta Lenin osoitti, että tahdolla ja vallankumouksellisella teolla tilanne oli muutettavissa niin, että vallankumous tapahtuu [2009, 154.155].

Vallankumous on siis voluntarismia tai desisionismia, jonka arvo on vallankumouksen toteutuminen 'mahdottomassa' tilanteessa. Ja eikö desisionismin hengessä tästä seuraakin Zizekillä, että karmaisevista seurauksistaan huolimatta lokakuun vallankumous kuitenkin kannatti ja piti tehdä, koska se avasi uuden vallankumouksellisen tilan symboliseen järjestykseen?

Toisin sanoen myös desisionismin ankara antiutilitarismi, kaikkien seurausten yhdentekevyys tai mitäänsanomattomuus esiintyy Zizekillä melko puhtaana Zizek siis on desisionisti tai ainakin voluntaristi, toisin kuin Heidegger, joka ei voi olla sen paremmin desisionisti kuin voluntaristikaan, koska yksilön päätökset eivät hänen mukaansa ole ratkaisevia.

Tämä on oikeastaan suora seuraus Zizekin filosofian muodollisesta subjektivismista: kun filosofian peruskivi on puhtaan muodollinen, on päätöksestäkään vaikea sanoa muuta kuin puhtaan muodollisia asioita.
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 103-104; 111-115 - [kappalejako RR]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/kapitalismi-tuhoutuu-omaan.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism_(metaphysics)
http://www.totuusradio.fi/

Kommentti 2

Osta nyt Marxilla koko Ameriikka!
*
Tämä päre on kommentti Sammalkielen kommenttiin päreessäni Marxia aloittelijoille ja lopettelijoille.

1
Pointtini oli determinismin ja vallankumouksellisen teon tai intervention välinen teoreettinen ristiriita - ei niinkään moraalisen argumentin epäpätevyys ja epärelevanssi kapitalismin oikeutuksesta, kritiikistä ja Marxin teorioista keskusteltaessa.

Vallankumouksellinen teko on aina valinta ja jokainen harkittu valinta perustuu sekä tieteelliseen, rationaalis-moraaliseen että irrationaaliseen eli tahdon affektoimaan perusteluun.

Ei kuitenkaan ole olemassa 100%sti ei-moraalisia valintoja, sillä vaikka miten yrittäisimme todistaa, että kapitalismin ei-moraalinen huonous oikeuttaa vallankumouksellisen teon, niin tuo teko itsessään syntyy historiallisen determinismin abstraktiosta huolimatta - ikäänkuin sen marginaalissa tai jopa sen 'ulkopuolella'.

Tämä on tietysti vain teoriaa, mutta jos nyt aiot pitää kiinni teoriasta loppuun saakka, niin et pysty perustelemaan Marxin lähtökohdista sitä, miksi juuri sinä olet päätynyt vallankumouksen tielle.

Missä Marx sanoo, että meidän jokaisen on yksilöinä tahdottava muutosta? Ilmeisesti ei missään, koska historiallinen determinismi ei tahdo mitään missään vaan me toimimme sen välineinä - ikäänkuin automaattisesti.

En kovinkaan suuresti vastusta maltillista sosialismia, mutta vastustan tällaista perustelua toimijuuden selittämiseksi, koska ignoroidessaan yksilön merkityksen ja asettamalla kollektiivisen toimijuuden/subjektin vallankumouksellisen teon perusyksiköksi, strukturalistis-marxilainen teoria ajautuu a] loogiseen dilemmaan yksilöllisen toimijuuden viimekätisen perustan suhteen, b] jättää selittämättä sen sinänsä triviaalin seikan, miksi vallankumoukset tarvitsevat johtajia.

Välinpitämättömyys kummankin kohdan implikoimia ongelmia kohtaan on kostautunut kommunismille ikävällä tavalla.

Suhtaudun tällaiseen reduktionismiin kriittisesti, koska makromittakaavassa ajatellen jokaisella massaliikkeellä on [ja on väistämättä oltava] johtajansa ['yksilönsä'], koska ainuttakaan todella merkittävää kollektiivista protestia ei voida organisoida ilman yksilöitä, joilla on kyky johtaa ja hallita joukkoja ja liikkeitä.

Mikromittakaavassa me jokainen olemme tietysti noita 'yksilöitä' [me jokainen 'johdamme' itseämme tai ainakin meidän pitäisi johtaa!], joten Marxin hegeliläinen determinismi toimii pätevästi vain teoreettisena viitekehtyksenä, mutta ei, mikäli ymmärrämme, että jokainen valinta on sekä irrationaalinen että rationaalinen eli se on ladattu tahdolla [moraalin perusta], joka toimii rationaalisten perustelujen perimmäisenä katalysaattorina.

Historiallinen determinismi on siis sekä jälkiviisautta että ennustajaeukon 'tietoa'. Marxin ja Hegelin kohdalla kyse on kuitenkin ollut hyvin syvällisestä ymmärryksestä.

2
Minun mielestäni on turha etsiä loogisesti täysin pitävää teoreettis-kausaalista mallia selittämään sosialismin oikeutusta, sillä logiikan, [etenkin historiallisen] kausaliteetin ja historian lopullisen [päämäärän] ymmärtämisen mahdottomuudesta johtuen sellaista mallia ei ole - mikä ei tarkoita, etteikö Marxin teorioista löytyisi juuri uusliberalismiin nähden paradigmaattisesti parempia lähtökohtia [en sanonut ratkaisuja] yhteiskuntien ja makrotalouksien uudelleen järjestämiseen.

Mutta saahan sitä täydellistä pätevyyttä ja pitävyyttä aina väittelyissä yrittää.

Itse olen hyvin turhautunut argumentoimaan minkään uskonnollisen tai poliittisen teorian ehdottoman paremmuuden puolesta.

Mutta jos sitä minulta kysytään, niin ilman muuta vastaan olevani vasemmiston poterossa ja pysyväni siellä kuolemaani saakka.

Mitään teoreettisia 'uskontunnustuksia' en kuitenkaan suostu latelemaan.

3
Mikään vallankumous tai radikaali yhteiskunnallinen muutos ei toteudu, ellei jossain vaiheessa [ennemmin tai myöhemmin] tule se hetki, jolloin on päätettävä - ja toimittava. Retorisesti tätä ajatusta vahvistaen voin sanoa, että siihen hetkeen kiteytyy koko ihmisen persoona ja olemus. Minulle päätökset ovat moraalisia juuri tämän vuoksi.

Paradoksaalista tai ei, niin kaikkein parhaiten päätöksen ja moraalin erottamaton suhde ilmenee mielestäni Mahatma Gandhin elämässä.

Hyvin organisoitu väkivallaton vastarinta ei sitäpaitsi ollut lainkaan huono poliittinen painostuskeino, koska Gandhin karismaattisessa hahmossa ja vaikutuksessa [eli hänen moraalissaan ja uskonnollisuudessaan] personoitui ja kiteytyi koko siirtomaavaltaan kohdistunut protesti, jonka ansiosta Intia lopulta vapautui ja itsenäistyi.

Ei hassumpi saavutus - moralistilta. Englannin 'kukistamiseen' ei kyennyt edes Intian oma poliittinen järjestelmä ja armeija, mutta Ganhipa kykeni. - - Mitenköhän Marx tällaisen ilmiön selittäisi?

II
Mitä kommenttiisi työn ja työvoiman välisestä erosta tulee, niin kahden lukemisen jälkeen olen yhtä ymmälläni kuin ennenkin. Metafysiikkaa vai tiedettä? Mutta yritän pohtia asiaa jo senkin vuoksi, että 'voiton suhdeluvun laskutendenssi' on jäänyt minulle [myös] aiemmin lähes käsittämättömäksi. Andrew Kliman ja David McNally näemmä perustavat toisistaan eroavat analyysinsa juuri 'voiton suhdeluvun laskutendenssiin' mainostamassani artkkelikokoelmassa Kurssi kohti konkurssia.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/02/marxia-lopettelijoille.html
http://marxpiiri.wordpress.com/author/marxlukupiiri/

Marxia aloittelijoille ja lopettelijoille

Sisältääkö tämä graffiti freudilaisen lipsahduksen? Ainakin se tulee kertoneeksi erään tietoisuudesta torjutun [sic] totuuden kommunismista.
*
[K-mafian tarkennus klo: 12.55]
I
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Porvarillinen talous ja arvomuodon dialektiikka.

1
Sanon pitkälle esseellesi hyväksyvästi 'jep' [opin tämän sanonnan poikamaiselta ruukinmatruunalta].

Voisitko kuitenkin avata hiukan enemmän sitä, mitä työn ja työvoiman ero tarkoittaa.

Onko työ pelkkä abstraktio [teknis-välineellinen prosessi] mutta työvoima sen sijaan [analyyttisen ajattelun kannalta hiukan hämärästi ilmaistuna] työn eli teknisen prosessin yhteiskunnallis-tajunnallinen 'arvoulottuvuus'?

Kapitalisti haluaa minimoida ja rajata tuon arvoulottuvuuden halvimmaksi mahdolliseksi välineeksi eli käsitellä sitä yksinomaan laskennallisena tuotantokustannuksena?

Mutta millä tavoin ja miksi juuri työvoima takaa arvonlisäyksen [luo uutta arvoa], kun taas pelkkä työ prosessina [koneet, automaatio] ajan mittaan vähentää sitä ['voiton suhdeluvun laskutendenssi']?

Siksikö, että pelkästään teknisenä abstraktiona luotu arvo on kuin nopeasti tuotekiertoon häviämään tuomittu muoti-hitti-fiktio - päiväperho, jonka uusintaminen ei onnistu kovin kauan ilman ihmistyövoiman arvoulottuvuutta - itse asiassa ilman 'todelliseen tarpeeseen' [mitä sellainen tarve sitten lieneekään] perustuvaa reaalitaloutta!

Hmm. Mutta en mä oikein vieläkään ymmärrä tätä juttua - - - .

2
Lisäksi pohdin, että jos kapitalismin huonous on Marxille pelkästään teknistä eikä millään muotoa moraalista [eli ihmisluonnon tai kantilaisittain 'moraalisen' ihmisjärjen] huonoutta, niin tästä seurannee osaltaan, ettei Marx ole humanisti, sikäli kuin humanismilla nyt mitään virkaa ylipäätään on [ihmisyys, suvaitsevaisuus, inhimillisyys, yksilöllisyys, persoonallisuus ja muuta sekavaa].

Kapitalismin tekninen huonous, jolla ei ole muka mitään tekemistä moraalisen normatiivisuuden tai sen puutteen kanssa, implikoi antihumanismin [yksilöllisen tietoisuuden ja tahdon sulkeistamisen]. Systeemin ei-moraalinen tekninen huonous ja sen 'korollaari' - ei-subjektivistinen antihumanismi - puolestaan implikoivat historiallisen determinismin.

Mutta koska historiallinen determinismi on predestinaatio-opin tapaan ihmiselle niin psykologisesti kuin järjellisestikin mahdoton ja käsittämätön dogmi kestää, emme tästäkään syystä voi välttää voluntarismia ja desisionismia [vrt. kalvinismi].

Muutos/'vallankumous' siis tapahtuu a] joko väistämättä aikanaan ilman suurta kumouksellista interventiota [ikäänkuin huomaamatta - vrt. Hardtin ja Negrin pienen mutta jatkuvan vastarinnan 'anarko-aktivistinen determinismi' - esim. teollisuussikaloitten salakuvaajat] tai b] meidän on ryhdyttävä tekemään vallankumousta joka hetki - tässä ja nyt [Badioun ja Zizekin ideologinen kompromissittomuus ja teoreettis-poleemiset hyökkäykset; - tosin Zizekistä ei ota tolkkua, mitä hän lopulta tarkoittaa leninismillään - ks. PS.].

Zizek väittää, ettei Negrin vallankumous pääse välttämättä koskaan edes alkamaan. Entä Zizek itse? Eikö hän sisimmässään pelkääkin, että jotkut 'toiset' tulevat ja tekevät vallankumouksen hänestä piittaamatta - [haha].

PS.
Ymmärtääkseni Marx oli perimmältään aina hegeliläinen deterministi [Zizek protestoi nyt ainakin Hegelin puolesta] eivätkä mitkään dialektisen materialismin [alarakenne/ylärakenne] muottiin väkisin ahdetut todistelu-saivartelut ainakaan sitä tosiseikkaa muuksi muuta.

Leninin edustama etujoukkojen vallankumouksellisuus taas oli voluntarismia ja desisionismia jos mikä, eikä se saa tukea Marxin teorian perustasta: - amoraalinen hyvä/huono, antihumanismi, historiallinen determinismi, sillä eikö Lenin-sedän sitkeän raadollinen pyrkimys vallan huipulle ollut juuri moraalisen tasa-arvo-paatoksen, universaalin kommunistisen humanismin ja historian lainalaisuuksien toteutumista 'helpottavaa' väkivaltaa? - [satire intended].

II
http://www.youtube.com/watch?v=XjVnbVStaDA&feature=related
Lenin-setä asuu Venäjällä - 'Onkel Lenin wohnt in Russland' - - [muinaisten taistolais-kommunistien herttainen? päiväkotiviisu perheen pienimmille].
*
Lenin-setä asuu Venäjällä. Ja sieltä on pitkä matka Vietnamiin. Mutta minusta vain tuntuu, että Lenin-setä asuu yhtä lähellä kuin setä Ho-Chi Minh.

Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Ja Lenin-setä hymyilee ja silmät tuikkivat ja hän nauraa niin kuin setä Ho-Chi Minh.

Lenin-setä asuu Venäjällä. Minä kutsun hänet kylään tänne Vietnamiin. Hän rakastaa meitä. Meille hän on yhtä kultainen kuin setä Ho-Chi Minh.

Minä olen pikku pioneeri. Ja vähäinen on vielä minun voimani. Mutta pienikin voi taistella, rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho-Chi Minh. Rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho-Chi Minh.
......
Säv. Eero Ojanen
San. Matti Rossi
Alkup. san. Ngu-Yen Hong Kien

*
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/02/porvarillinen-talous-ja-arvomuodon.html
http://silakkamopo.kapsi.fi/wp/wp-content/marx-semma/Antti%20Ronkainen%20-%20Voiton%20suhdeluvun%20laskutendenssi,%20alustus.PDF
http://www.marxists.org/subject/art/visual_arts/satire/marx/marx6.htm

A decisionist's dilemma: 'Is the sovereign’s decision right because he commands it, or does he command it because it is right?' [Socrates, Plato's Republic]?

I command you to obey my decision [puhuiko Platon joskus oppilailleen tällä tavoin Akademeiassa; entä komensiko Jeesus kaupustelijoita temppelissä juuri näillä sanoilla?]

1
If you obey my commands, you will remain in my love, just as I have obeyed my Father's commands and remain in his love [John 15:10].
*
The essence of ultimate decision remains impenetrable to the observer - often, indeed, to the decider himself [John F. Kennedy].

2
Decisionist Philosophy of Law

Decisionists contend that certain problems (religious, moral, political, or legal) must be settled by virtue of an agent’s capacity to render a decision during exceptional circumstances. The exception occurs when no objectively valid norms exist to guide action. At this point, therefore, they assume that only the capacity and willingness of the agent to act justifies the decision. Consequently, since the agent’s decision is self-justified, it occurs in a normative vacuum. Decisionism is mainly associated with Carl Schmitt (1888–1985), who coined the term to describe his theory of sovereignty. Other decisionists are, for example, Jean Bodin (1530–1596), Thomas Hobbes (1588–1679), Juan Donoso Cortés (1809–1853), and Friedrich Nietzsche (1844–1900).

Nihilism

Because decisionism attempts to establish the validity of religious, moral, political, or legal norms upon an agent’s decision, it is frequently characterized as a species of nihilism. However, if nihilism is defined as the rejection of all transcendent values, decisionism need not be nihilistic in this sense. For example, the “divine command” theory holds that the justification of moral rules depends on whether they conform to the will of God: the rightness or wrongness of an action is determined by God’s decision. Accordingly, God’s commands are universally valid for all people. On the contrary, by rejecting the validity of any transcendent value, someone such as Nietzsche embraces radical nihilism. For him, all values are perspectival: they are the result of people’s will to power. Someone such as Thomas Hobbes, however, is not a nihilist in Friedrich Nietzsche’s sense. He grounds the validity of moral, legal, and even religious values on the sovereign’s power to enforce commands (decisions) on subjects. Thus Hobbes’ decisionism avoids radical nihilism by postulating an all-powerful sovereign as the last court of appeal to settle value disputes among conflicting parties in society.

Law and Decision

While virtually absent from Anglo-American legal and political theories, the term “decisionism” is well known in the European continent. It is in continental jurisprudence and politics that decisionist theories have flourished. Decisionists maintain that a legal or political deci-sion need not always be justified according to norms of adjudication within a given constitutional system. They contend that not all juridical and political problems can be effectively solved by appealing to legal or political principles or to free public discussion. For them, there are crucial moments in the life of a legal and political community when its representative(s) must act (contrary to the law if necessary) to salvage it. This is the so-called rule of exception or state of emergency. For example, when there is a real threat of either civil unrest (civil war) or foreign aggression, the sovereign may decide to suspend the constitution to restore order. From which it follows, according to Carl Schmitt, that “a sovereign is he who decides on the exception.” During exceptional (abnormal) circumstances, a sovereign cannot appeal to valid norms to render a decision. This is because the validity of norms depends upon normal circumstances. For Schmitt, therefore, a sovereign’s decision to declare a state of emergency is beyond normative justification. Consequently, his decision appears to be justified ex nihilo based just on the sovereign’s power to impose his will on others.

Historical Background

The exception can be traced back to Jean Bodin, who recognized that one of the necessary conditions of sovereignty is the prerogative to decide in the last instance. The decisionist component is also present in the Hobbes’ sovereign who has not only a monopoly to coerce, but, more important, a monopoly to decide the content of the law—including the content of canon law. In Donoso Cortés one finds an example of political decisionism: the sovereign decides to act against the anarchical forces of evil (those fomenting civil unrest) to preserve the stability and harmony of a given political community. For him, the choice is not between liberty and dictatorship, but rather between anarchy and order. He chooses dictatorship as the only way to contain civil unrest and therefore preserve order. For Schmitt, however, the role of the exception in law and politics is like the role of a miracle in traditional Catholic theology. A miracle is God’s decision to suspend the laws of nature to intervene in world affairs and thereby reestablish Divine order. Likewise, when faced with civil unrest or foreign aggression, a sovereign decides to suspend the constitution and thereby re-establish public order.

Objections

Decisionists face a serious dilemma: Either they D maintain that any decision is as good as any other (radical nihilism), or they postulate the existence of a sovereign who, by virtue of having a monopoly of power, imposes his decisions on others (authoritarianism). If one decides to accept the first horn of this dilemma, then one’s decision is arbitrary. Why accept the first horn rather than the second one? On the other hand, if the second horn is accepted, then, according to Plato, the old Socratic question emerges: Is the sovereign’s decision right because he commands it, or does he command it because it is right? Since some decisionists (for example, Hobbes and Schmitt) maintain that a sovereign’s decision may be self-justified, they have no choice but to accept that a decision is right because it is commanded by one who has the power to enforce it. If this is so, they embrace the old dictum that might makes right (Republic, 338c). Others (for example, Bodin and Donoso Cortés) maintain that a decision is justified based on reason of state. That is, the sovereign’s decision is justified as necessary to preserve a political community. Who, however, is to determine that a given political community should be preserved? The sovereign is to do so.

Therefore, decisionists escape radical nihilism by embracing authoritarianism.
*
http://www.bookrags.com/tandf/decisionist-philosophy-of-law-tf/
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://en.wikipedia.org/wiki/Essence_of_Decision
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Republic_(Plato)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Platonin_Akatemia
http://www.flickr.com/photos/gerebakanis/3771668578/
http://en.wikipedia.org/wiki/File:Sanzio_01.jpg
http://en.wikipedia.org/wiki/The_School_of_Athens
http://spiritsinharmony.blogspot.com/2008_04_01_archive.html
http://vrtnice.net/2010/05/28/hisa-molitve-za-vse-narode-2/

Tämä tylsä aika

(Selvennyksiä ja lisäyksiä viimeksi klo: 20.45.)

Carl Schmitt - poliittisen teologian nerokas suvereeni julistamassa poikkeustilan tylsyyden ja typeryyden hallinnoimaan positiivisen oikeuden (pseudo-)normiyhteiskuntaan.

'Kun kulttuurin aika tulee, sankareiden aika päättyy, sanoo Hegel. Meille kulttuurista on tullut tylsää. Tämä rauha saa minut kärttyisäksi. Siksi me penäämme sankareita. Ja he tulevat!' - - Carl Schmitt - ote yksityisistä muistiinpanoista 1949
Filosofien oikeus II (s. 103)

Nyt pitää selventää, että päätöksen ja auktoriteetin teoreetikko Carl Schmitt ei ollut natsi minkään typerän rotuopin tai ajattelunsa perustan eli ontologiansa (käsitys normin asemasta olemisen/totuuden ja pitämisen akselilla) perusteella vaan poliittisen oikeuden teoriansa ja henkilökohtaisen poliittisen valintansa seurauksena. Siten häntä voisi nimittää poliittisen filosofian historian ehkä 'ehdottomimmaksi opportunistiksi'.

Tämä ironia kannattaa Schmittin suhteen ottaa täysin vakavasti, sillä huolimatta vahvaa valtiota/suvereenia kannattavasta (*) politiikan käsityksestään natsit kyllä tiesivät hänen aiemman kritiikkinsä heitä kohtaan (Schmitt oli oikeistokonservatiivi, mttei sitoutunut mihinkään poliittiseen liikkeeseen ennen natseja) ja tarkkailivat Schmittin toimia etenkin vuosina 1936-37 jopa siinä määrin, että tämä koki ajoittain olevansa kuolemanvaarassa, mikäli natsit saisivat vakavampaa aihetta hänen syyttämisekseen. - SS:n ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmler kuitenkin lopulta esti Schmittin joutumisen eräitten natsipiirien koston kohteeksi.

(*) - Schmittin mukaan konemainen, neutraali ja näkymätön (todelliset päätökset tehdään pankkien kabineteissa) liberalistinen parlamentarismi etääntyy poliittisesta (jolloin normista on tullut täysin muodollinen käsite 'vailla poliittista tahtoa') eikä näin ollen kykene toimimaan kansaa ja suvereenia (jotka ovat sama asia) yhdistävänä päätöksenteon ja oikeusjärjestyksen aktina.

Schmitt's Decisionism

Evan Farr kritisoi Chantal Mouffen (siten myös välillisesti Ernesto Laclaun) väitettä, jonka mukaan neo-marxilainen, demokraattinen agonismi-/konfliktiteoria saisi tukea Carl Schmittin antagonistisesta desisionismista (paradoksaalinen jännite Schmittin ajattelussa). - Farrin mielestä Mouffe tekee kategorisen väärintulkinnan Schmittin ajattelusta, jota hän pitää (myös) ontologialtaan fasistisena.

Filosofien oikeus I
http://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://ls.berkeley.edu/art-hum/framing/vol4/kahn.html

http://www.actu-philosophia.com/spip.php?article75