February 26, 2010

Miksi fatalisti ei saa puhdistettua likaisia käsiään? David Lynch mielen(sä) äärirajoilla

Onko Slavoj Zizek (transsendentaalisen meditaation kilpailijana ja 'vasta-manaajana') ajamassa pahaa henkeä takaisin David Lynchiin? Zizek nimittäin olettaa (tämä on rr:n vitsi), että paha ja luova henki ovat erottamattomia sukulaisia. - - Mutta ehkä Lynch haluaa meditaatiolla vain rauhoittaa liian 'likaista' mieltään, jotta pystyisi keskittymään elokuvissaan Zizekin niin 'ihailemaan' - kammottavaan - reaaliseen.
*
(Kielimafian muutoksia ja lisäyksiä viimeksi 27.2.)
*
AH kirjoitti edellisessä päreessäni:
Joskus Lost Highway oli mielestäni eräs parhaita elokuvia. Mutta onko se lopultakin luonteeltaan fatalistinen - ja siten huono elokuva?
*
Katsoin Lost Highwayn eilen dvd:nä. Olen sen muistaakseni nähnyt joskus aiemmin, muttei ole kai kolahtanut, koskapa muistikuvat tuntuivat niin hämäriltä (tai sitten muistikuvani olivat erinomaisen akkuraatteja juuri ko. filmistä ;).

Joka tapuksessa kyseessä on hieno elokuva. Fatalistinen varmaankin kuten sanot, mutta se tuskin alentaa Lost Highwayn arvoa vähääkään. - Maailma ja ihmiset ovat siinä enimmäkseen pahoja. Se, joka uskoo rakkauteen, kohtaakin helvetin sekä itsessään että muissa ihmisissä.

Vanha story sinänsä. Hyvä ihminen ei saa aikaan kuin pahaa (itselleen ja jopa muille) pahassa maailmassa, olivatpa hänen motiivinsa miten 'puhtaat' tahansa (vrt. de Saden Justine). Itse asiassa juuri hänen hyvyytensä ajaa hänet turmioon.

En osaa sen kummemmin arvioida 'elokuvallisesti' tätä elokuvaa. En ainakaan tältä istumalta. Siitä löytyy niin monia huomionarvoisia pointteja.

David Lynch puolestaan on kieltäytynyt enää mitenkään analysoimasta Lost Highwayta.
*
Lynch on itämaisen transsendentaalisen mietiskelyn 'ammattilainen', joka haluaa järjestää maailmanlaajuisen meditaatiotapahtuman. - Slavoj Zizek, joka pitää Lynchiä yhtenä suurimmista neroista uusimman elokuvan alalla, on kuitenkin nimittänyt Lynchiä etenkin tuon meditaatiohypetyksen takia idiootiksi yksityisissä mielipiteissään.

Oletan, että asia liittyy jotenkin newageläisyyden ohella (Zizek halveksii New Agea avoimesti valistuksen ja järjen vastaisena hämäryytenä ja sekoiluna) Lynchin mahdolliseen kritiikkiin Zizekin elokuva-analyyseissaan käyttämää freudilais-lacanilaista tulkinta-apparaatistoa kohtaan sekä Lynchin poliittiseen suuntautuneisuuteen (republikaani, konservatiivi).

Mutta Lynch on nero elokuvaohjaajana. Sitä Zizek ei epäile. - - Jotenkin minulle kuitenkin herää kysymys: miten paljon Lynchissä itsessään täytyykään piillä 'potentiaalia murhaajaa', jos hän yrittää rauhoittaa tuon 'viettymyksensä' huumeitten ja viinan jälkeen maailman tehokkaimmalla 'päänsekoitusmenetelmällä' - transsendentaalisella mietiskelyllä?

Nietzsche lisäisi em. huumeitten listaan kristinuskon, mutta se on buddhalaisuuteen verrattuna aivan liian rationaalinen (teologinen) ja individualistinen (omantunnon) uskonto.

Silti voin erinomaisen hyvällä syyllä kysyä, voimmeko edes kuvitella narsistis-egoistisempaa maailmasuhdetta kuin mitä meditoivan mystikon/askeetin vaipuminen pseudohuumeenomaiseen 'horrokseen' eli (muka) ei-olemiseen, ei-minuuteen - sanalla sanoen jumalalliseen - ilmentää?

Siinä tilassa solipsismi ja panteistis-naturalistinen determinismi lankeavat yksiin.

Paradoksaalista, että haluavan ja kärsivän tietoisuutensa/minuutensa voi kieltää lopultakin vain se, joka pyrkii vajoamaan omaan itseensä niin syvälle, ettei hänen rationaalisesta reflektiostaan jää jäljelle muuta kuin elävä kuollut - zombie, joka yhä edelleen on olemassa mutta ei minuutena vaan subjektin haamuna (lacanilaisittain: imaginaarisen ja reaalisen 'hybridinä').

Newageläinen osapäiväbuddhisti (jota en itse nimittäisi aidoksi buddhalaiseksi) ja reduktionistinen tiedemies näyttäytyvät väärintulkitussa ei-subjektiivisuudessaan molemmat zombieina (tästä lisää toisessa päreessä): buddhalaisuus on kapitalistisen vaihtoarvoisuuden (joka on reduktionistisen tieteen 'isäntä') edessä polvistuva uskonto - fatalismia - sitä juuri.

Tällaisen projektin kanssa Zizek ei halua olla tekemisissä.

Nimenomaan Zizekin mielestä buddhalaisuus on ihanteellisin uskonto globaalille nykykapitalistiselle järjestelmälle, kun taas alkukristillinen apokalyptis-poliittis-eskatologinen paavalilaisuus edustaa Alain Badioulle ja Z:lle (molemmat ateisti-kritstittyjä) ajattelua, joka sisältää vallankumouksellisia aineksia muutoksen - Tapahtuman - ilmenemiselle.

Siinä missä buddhalaisuus ei tarjoa toivoa vaan passiivista kohtalouskoa ja alistumista vaihtoarvomaailman esineeksi (koska vastarinta on turhaa ja vain lisää kärsimystä?), siinä Paavalin usko (badioulais-zizekiläinen tulkinta) kuolleen Jumalan kuolleeseen mutta metaforisesti ylösnousevaan inkarnaatioon: poliittiseen Jeesukseen Pyhässä Hengessä ('Ideologiassa joskin nyt vailla Big Otheria/Jumalaa - mikäli sellainen ideologia ylipäätään on mahdollinen'), tarjoaa uskoa ja toivoa uuden, oikeudenmukaisemman maailman koskaan täydellisesti toteutumattomaan utopiaan.

Zizekin reaktio ihmisen pahuuteen on vastarinta, Lynch sen sijaan newageläisenä antaa periksi, koska ei halua liata käsiään maailmassa (poliittisessa). Mutta ehkäpä juuri (olkaamme jälleen dialektisia!) tämän steriilin fatalisminsa vuoksi Lynch tekee niin 'loistavan likaisia' elokuvia.

Vaikka mediaatio ei siis edes yritä puuttua aktiivisesti maailman pahuuteen vaan etsii yksilöllistä (sic) rauhaa ja tavallaan nöyrtyy pahuuden edessä (koska ihminen on gnostilaisittain pahan inkarnaatio, hän ei pysty vastustamaan pahaa oman tahtonsa (pahan) kautta: - tätä Zizek ei täysin kiellä), niin elokuva sentään pääsee jo hieman pitemmälle pahuuden reflektoinninssa (mikä on välttämätön kriittinen askel) - olkoonkin, ettei elokuva ehkä välttämättä pysty enempään - mutta tämäkin jo riittää oikeuttamaan sen poliittisen merkityksen.

Lynch on siis ehkä tahtomattaan erittäin poliittinen. Hänen kätensä (ajatuksensa ja mielensä) ovat veressä maailman pahuudesta - siis omasta pahuudestaan (lacanilaisittain reaalisesta, jota Lynch Zizekin mielestä loistavalla tavalla kykenee elokuvissaan ilmentämään). - - Entä puhdistuvatko ne meditaatiossa? Onko mediaatio Lynchille eräänlaista 'vastaterapiaa' hänen elokuviensa surrealistisen makaaberiuden aiheuttamalle traumalle?
 
Väitän, että Lynchin taiteiljaminä ja meditatiivinen minä ovat dialektisessa ristiriidassa keskenään. Sellaisesta yhdistelmästä seuraa äärimmillään joko mielenhäiriö tai erinomaista taidetta. Tai sitten molempia (vrt. Nietzsche).
*
http://religionblog.dallasnews.com/archives/2008/03/scientology-has-tom-cruise-tm.html
http://powermustache.blogspot.com/
http://pilgrimakimbo.blogspot.com/2009/09/zizek-on-children-of-men.html
http://savant.vuodatus.net/

5 comments:

Anonymous said...

niin se on jännä että kädet likaantuu ajatellessa rauno. ei totuuksia

zizek halveksii tradition tähden Nagea mie taas muute vaa. olen säilyttänyt kristinuskosta sen tunteen, mikä siitä jäi ja hurja että että on hyvää kamaa. niin kuorittuna

toistan toistan toistan. kohtalonuskokaan ei ole passiivinen koska eihön se helvetti soi tiedä mitä tuleman pitää

Anonymous said...

http://twurl.nl/unrem1

ninni said...

ehka uskonto ja elämä on kuin sinfonia tai upea teoria josta jää käteen esityksen jälkeen seTunne. se jää ihmisestä taiteesta

ninni said...

they are what happens to destiny.

Arhi Finnsanity said...

Lynch tekee nimenomaan moraalisesti jalon teon, kun uskaltaa näyttää ihmisen pimeyden.

New age-tyypit eivät usko pahuuteen ihmiskunnan voimana mutta Lynch uskoo. Pimeyden psykoottinen, rajaava voima on esillä kesyttämättömästi. Voima, jota "kulttuuri" pyrkii kaikin tavoin pyyhkimään ihmiskunnan historiasta. Kulttuuri, joka laittaa uhrit Kristuksen hahmossa kiittämään ja pyyhkimään pois isien synnit pois alitajunnasta.

Pimeitä tyyppejä ei voi ymmärtää vaikka ymmärtäisi psykiatriaa. Pimeydestä tulee omavarainen loinen, joka ruokkii itse itseään ja nauttii toisten voimattomuudesta. Nixon, joka haluaa nukettaa vinosilmät valloittajan alta.

Lost Highwayssä on rakkaussuhteen biologinen, ikuinen tragedia: rakkaus ja hellyys ei riitä vaan naisen himo määrittää miehen halutuksi tai ei halutuksi.

Mies haluaa naisen himoa mutta nainen ei enää himoa miestä. Miehisen kyvykkyyden pimeä pohjattomuus kaappaa miehen fantasiana. Väkivaltainen ja rajoittamaton halu näyttäytyy miehelle ratkaisuna miehuuden pelastamiselle.

Romeon ja Hamletin täytyy olla tappaja ja isänmurhaaja, jotta kelpaavat Julialle ja Ofelialle feminiinis-passiivisen odottavuuden vastavoimana.

Lost Highwayn päähenkilön ja Hamletin täytyy luoda isän tappamisen fantasia luodakseen kyvykkyyden fantasia. Heidän kyvyttömyytensä on äidin pilkassa tai isän alistavuudessa, jota he epätoivoisesti torjuvat mielestään ja muististaan fallisella overflowlla.