Kommentti 4

Matrix tulee. Oletko valmis siirtymään kokonaan toiseen ulottuvuuteen?

Kommenttipäre Kemppisen päreeseen Mieli nähdä.

1

Kemppinen kirjoitti: Neurotiede on saanut selville, ettei ihminen todellisuudessa näe paljon mitään. Välähdyksiä ja sotkuja vain.

Jos ihminen pystyy samaan selville, ettei hän 'todellisuudessa'[?] näe paljon mitään, niin silloin hän itse asiassa näkee jo aika paljon.

2

Kemppinen kirjoitti: Rivakka solipsisti päätyy ehkä väittämään tästä, että maalaustaide ja musiikki ovat humpuukia, koska niillä ei ole tieteellistä pohjaa.

Rivakka solipsisti [Wittgenstein avec[!] phenomenology] päinvastoin väittää, että taide juuri 'epätieteellisyytensä' vuoksi ei ole humpuukia. Tiedehän [myös neurotiede kuten havaittiin] selittää kaiken tajuttavan eli merkityskokemuksellisen [kuten taiteen] olevan perimmältään atomeja ja kvanttitason juttuja - siis jotain, mikä lähestyy tyhjää eli ei-mitään aktuaalisesti tajuttavaa.

Taide sen sijaan on ilmaus tajuntamme mielellistämistämis-prosessista tai ainakin yrityksestä mielellistää [suhteellistaa ~ vrt. aaltofunktion romahdus] tuo sekasotku, kaaos, moninaisuus tai tyhjyys, josta tiede on niin kovin ylpeä [miksi - - ai niin miksi-kysymyksiähän ei saanut nykyfysiikassa esittää sen jälkeen, kun niihin ei enää keksitty tieteellisesti kunniallista vastausta].

'Tieteellistä' taidetta ei ole olemassa muualla kuin spinozalais-fysikalistista ontologiaa potevien imaginaatioissa.

Me emme pystyisi elämään tässä maailmassa [tai pikemminkin meitä ei olisi olemassa] ilman rajallista mieltämme yhtä vähän kuin pystyisimme elämään ilman materiaalista aivomassaa. Joka haikailee kvarkkien perään todellisuuden 'ratkaisua' etsiessään [ikäänkuin olisi mitään ratkaisua - ikäänkuin ylipäätään pitäisi olla jokin ratkaisu], on jo harhautunut kauas siitä ainoasta todellisuudesta, joka ihmiselle on mahdollinen.

On sitten eri asia, jos muutamme radikaalisti käsitystä siitä mitä ihminen on, joskin vaarana on jälleen äärireduktionistinen hörhöily, joka luulee, että subjektin [tietoisuus] ja substanssin ['kvarkki-todellisuus'] välillä vallitsee symmetrinen suhde. Ei vallitse - ei ainakaan niin kauan kuin aika, paikka ja kausaliteetti ovat välttämättömiä tajuntamme sekä merkityskokemuksiemme kannalta, vaikkeivät ne eivät pädekään kvanttitodellisuudessa.

Tietoisuus yhä vähän kuin niin kutsuttu Jumala ei ole selitettävissä kvanteilla [olipa kyseessä alkuperämme tai päämäärämme, persoona tai 'Yksi'/'Moni']. Todellisuudessa, jossa aika, paikka ja kausaliteetti eivät ole välttämättömiä, ei nimittäin ole myöskään ihmistä todistamassa tätä aktuaalista asiaintilaa [matematiikka tietysti todistaa, mutta matematiikka symbolisena järjestelmänä ei ole identtinen aktuaalisen/reaalisen kanssa - ei ainakaan aktuaalisesti].

Matrix [arkitodellsuuden kanssa limittäinen todellisuus-ulottuvuus samannimisessä elokuvassa] kuten niin moni muukin ihmisen imaginaarinen ja/tai symbolinen keksintö, joka rikkoo tajunnan ja 'fenomenologisen' luonnon lakeja, on fantasiaa. Silti nuo 'keksinnöt' saattavat  tietysti olla erinomaisen vaikuttavaa taidetta, joka yrittää viestiä sen [reaalisen], mitä ei voi viestiä reaalisena vaan ainoastaan imaginaarisesti ja symbolisesti.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/06/mieli-nahda.html#comment-form

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aaltofunktion_romahdus

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Matrix

http://www.alliphonewallpapers.com/iphone-wallpaper/id/201/

Reaalinen suhteessa elettävään - [Media ja identiteetti 3]

Alakuva: Imaginaaris-symbolisen lupaama nautinto reaalisena [jouissance]on aina houkuttelevuudessaan uhkaavaa. Se johtaa meidät kaikkien imaginaaris-symbolisten rajojen rikkoutumiseen - se hajottaa kuvittelevan mielemme ja symboliset instituutiomme.

Yläkuva: Reaalisesta pullottaa J [jouissaince], jota imaginaarinen ja symbolinen pyrkivät sekä rajoittamaan että kiihkeästi tavoittekemaan, mutta reaalinen ei ole representoitavissa - ei kuvitteellisesti eikä kielellisesti. Se on olemassaoleva mutta mahdoton, jonka kohtaamme ikäänkuin paradigmaattisesti syntymässä, seksuaalisuudessa ja kuolemassa.

Toisaalta reaalinen on kuin oikosulku, joka saattaa muuttaa ajatusjärjestelmiämme ja -systematiikkaamme - tosin ei niinkään tuon systeemin koordinaatteja kuin itse koordinoivan systeemin kokonaisuudessaan. - Näinhän ei näyttäisi tapahtuvan esim. eurorahoituskriisin ratkaisuyrityksissä, jotka itsessään ovat ongelmia, joita nuo ratkaisuyritykset ylläpitävät, jotta noidankehään ajautunut rahoitus-systeemi ei kohtaisi reaalista eli romahtaisi [ellemme sitten ajattele, että juuri tuo romahtamisen uhka itsessään on lacanilaisittain reaalinen]. - Näin ollen Kreikka ja Kreikan tämänhetkinen tilanne ylipäätään on I reaalinen totuus kapitalismista: sen heikoin ja samalla hyväksikäytetyin lenkki. II reaalinen totuus kapitalismista on USA giganttinen velkavaje, joka ilmentää reaalista uhkaamalla jakaa kansan entistä jyrkemmin kahtia: ahneisiin republikaaneihin ja kohtuullisiin liberaaleihin.
***
Tämän päreen sitaatit ovat jo aiemmin siteeratun erinomaisen seminaari-artikkelikokoelman Media ja identiteetti samannimisestä Janne Korven [kirjan tomittaja] esitelmästä - [kappalejako jälleen rr].

[....]
Reaalinen suhteessa elettävään

Elettävän alueella reaalinen on lapsi, joka kieltäytyy menemästä kouluun, koska toiset lapset kiusavat häntä ja lähettävät hänelle ilkeitä tekstiviestejä keskellä yötä. Elettävässä reaalinen on vanhus, joka on kuollut yksin kotonaan useita kuukausia sitten ja joka löydetään mädän ruumiin hajun tai maksamattomien laskujen takia.

Elettävässä reaalinen on lapsi, joka otetaan huostaan, koska hänen vanhempansa juovat ja juovat. Elettävässä reaalinen on sellaisen naisen itku, jonka poika on tappanut väkivaltaisesti useita ihmisiä ja lopuksi itsensä viimeisenä. Elettävässä reaalinen on miljoonien ihmisten yksinäisyyttä ilman ketään, jolle puhua - samalla kun 'kaikki' käyttävät Facebookia, Messengeriä, Twitteriä jne.

Reaalisen elettävän tasolla median omistavat ja tuottavat yhä isommat yhtiöt. Esimerkiksi pienkustantamot kärsivät, kuihtuvat ja katoavat. Huomiota saavien media-investointien tuottaminen vaatii aina vain enemmän investointeja, laajempia ja laajempia infrastruktuureita ja instituutioita.

Nämä suuret media-korporaatiot tekevät rahaa yllä mainituista kärsimyksistä: ne ottavat valokuvia naisesta, jonka poika tappoi kaikki nuo ihmiset ja lopuksi itsensä ja tekevät teurastuksesta Uutisen, joka myy.

Itse asiassa esimerkiksi Jokelan kouluammuskelussa media traumatisoi mahdollisesti enemmän ihmisiä kuin itse ammuskelu tehden tapahtumista traumatisoivia jopa heille, jotka eivät olleet paikalla. Sen sijaan että analysoisi elettävää, joka saa aikaan traumatisoivia tapahtumia, ja pyrkisi vaikuttamaan siihen, media itse traumatisoi - koska niin tehdään rahaa osakkeenomistajille.

Elettävän tasolla työskennellään uupumukseen asti - modernin median luomassa ympäristössä - jotta voitaisiin maksaa median kuluttamisesta, ja kun lopulta päästään kotiin raskaan työpäivän päätteeksi, ollaan liian väsyneitä kulutukseen, josta on maksettu, puhumattakaan mistään muusta.

Niinpä imaginaaris-symbolisten mahdollisuuksien tasolla uudet mediat lupaavat meille aistittavan ja ajateltavan osalta uusia ja ennennäkemättömiä mahdollisuuksia ja vapauksia, uusia tapoja organisoida itsemme, uusia tapoja olla yhdessä - lyhyesti sanottuna imaginaaris-symbolisen aistittavan ja ajattelutavan kaikki mahdollisuudet ovat auki - samalla kun elettävän reaalisen tasolla useimpien meistä täytyy työskennellä niska limassa maksaaksemme kaiken, jotta lapsemme voisivat käyttää puhelimiaan ja Internettiä. Ja tätä kehittyvien ja kehitysmaiden vanhemmat kadehtivat meiltä.

Lyhyesti sanottuna aistittavan ulottuvuuden yhä nopeammat ja monimutkaisemmat imaginaaris-symboliset rakennelmat kohdataan reaalisena ahdistuksena, uupumisena ja kykenemättömyytenä elettävän tasolla. Siinä missä aistittavan teknologiat kehittyvät aina vain lisää, peruskeinomme käsitellä tätä kehitystä pysyvät samoina, ja reaalinen osoittaa meille rajamme. On aina vain mahdottomampaa pysyä kehityksen vauhdissa - ja tämä mahdottomuus on nimenomaan reaalinen.

Kaikki tämä tarkoittaa, että reaalinen ilmenee purkauksina. Reaalisella ei ole mitään pysyvää ilmiasua, ei omia kasvojaan. Niinpä se havaitaan aina vääristyminä, häiriöinä, jonain ylimääräisenä.

Samalla kun mahdollisuudet ovat auki aistittavan imaginaarisen ja symbolisen tasolla, reaalinen iskee kasvoillemme jokapäiväisen elämän raakana kiireenä. Meillä on niin kiire voidaksemme maksaa, ettei meillä ole aikaa sille, mistä maksamme. Sen sijaan nautimme median kuluttamisen ajatuksesta, nautinnon ajatuksesta.

Tämä muistuttaa johdannaisten osakemarkkinoita: emme maksa enää taloista tai öljystä tai tietystä osasta tiettyä yhtiötä vaan kaikenlaisista johdannaisista. Elämistämme on tullut maksamamme elämän johdannaisia.

Aistittava ja elettävä liikkuvat aina vain kauemmaksi toisistaan. Imaginaaris-symbolinen aistittava lupaa kaiken, kun taas elettävän reaalisen tasolla ei jää käteen mitään.

[....]
Johtopäätöksiä

Olemme tekemisissä sellaisen median kanssa, joka sen sijaan että omaksuisi analysoivan aseman ja vaikuttaisi elettävään hedelmällisesti, jakaa lähinnä yksityistä nautintoa ja kurjuutta, ja usein nämä kaksi tekevät meistä yhä enemmän yksityisiä kärsijöitä ja nauttijoita. Tällä tavoin nautintomme ja kärsimyksemme ekonomia rakentaa poliittisia identiteettejämme niin, ettei kapitalistiselle systeemille jää varteenotettavaa vaihtoehtoa.

Emme voi haluta mitään muuta kuin kapitalismia, koska nautintomme ja kärsimyksemme sitoo meidät kapitalistiseen systeemiin siten, että jos kapitalistinen systeemi romahtaisi, psyykemme romahtaisivat - sillä niitä pitää koossa systeemin tarjoama yksityinen nautinto ja kärsimys. Ilman tätä yksityistä nautintoa ja kärsimystä mentaaliset solmumme haihtuisivat.

Juuri tämän takia vasemmistolla ei ole mitään sanottavaa: vasemmisto voi vaatia vain sellaisia muutoksia, jotka eivät vaikuta yksityisiin nautintoihimme ja kärsimyksiimme.

Toisin sanoen: kaikki vasemmistolle jääneet vaihtoehdot ovat tekopyhiä. Kukaan ei usko noihin vaihtoehtoihin, eivät edes vasemmistolaiset itse. Se, mitä tarvittaisiiin reaaliseen muutokseen, on perustava muutos nautinnossamme ja kärsimyksessämme. Tämä taas vaatisi perustavia muutoksia mediassa, sillä nykyaikainen yksityisyys, koko se ulottuvuus, jossa jokin on yksityistä, on median luomaa [yksityissähköpostit ja kännykät salasanoineen, DVD:t, MP3-soittimet etc., lyhyesti sanottuna kaikki ne signifioijat, jotka ikäänkun yhdistämällä ihmisiä eristävät heidät yksityisten signifioijamasojen sisään].

Tämä on artikkelini perustava teesi: jotta meillä voisi olla uusia poliittisia identiteettejä, uusia poliittisia vaihtoehtoja, uusia tapoja nauttia ja kärsiä, tarvitsemme uudenlaisia tapoja organisoida ja käyttää mediaa, jopa ja etenkin infrastrukturaalisesti.

Tämä on määritelmän mukaan mahdotonta niin kauan kuin median omistavat isot, usein monikansalliset korporaatiot. Tämä on empiirisesti mahdotonta niin kauan kuin haluamme media-viestejä Hollywood-tehosteiden ja -tähtien kera. Tämä on mahdotonta niin kauan kuin kirjoja ostetaan niiden sievien kansien perusteella tai jokin on hyvää, sillä perusteella että kaikki puhuvat siitä.

Ja mitä tulee filosofiaan, tarvitsemme filosofiaa, joka käsitteellistää näitä nykyilmiöitä ja tilanteisiimme relevantteja utopioita. Tarvitsemme filosofiaa, joka voi työstää intellektuaalisen perintömme parhaita perintöjä - ja lacanilaiset käsitteet ovat nimenomaan näiden perinteiden huippua - ja muuttaa sen, mistä on tulossa dogmaattista jargonia, voimakkaaksi ajatteluksi. Sellainen filosofia on sellaisenaan poliittista, sanoipa se mitään niin kutsutusta reaalipolitiikasta.

Janne Kurki
*
http://www.filosofia.fi/node/5492
http://filosofia.fi/node/4885
http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://www.cla.purdue.edu/english/theory/psychoanalysis/definitions/real.html
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm
http://cybject.wordpress.com/2011/05/18/humanizing-the-avatar-part-15-avatars-and-the-name-of-the-father/
http://www.lacan.com/symptom/?p=38

Askeetti ja Apatian sietämätön keveys

Uudella Pika-Buddhalla valaistut silloin, kun se sinulle parhaiten sopii - vaikkapa siivotessasi. - P-B:a saatavilla laastarina, kapselina, geelinä ja peräpuikkona.

1
Lähetin sähköpostia 3/4-aktiivi-buddhalaiselle ystävälleni, joka harrastaa 4/5-aktiivisesti free-jzzia:

'Sulla alkoi tänään (10.6) jazzit [Kerava-jazz]. Ota rauhallisesti. Jazzikaan ei ole elämää suurempaa sekoilua. Jokainen peak experience tai fantasia on vain väliaikainen. Sitten palataan taas kärpäseksi lasipulloon. Kielen vangiksi.'

Vastauskommentin lopuksi minulle esitettiin kysymys:

'Muuten, miten voi olla kielen vanki jos elää hiljaisuudessa ja kokee asioita jota ei voi sanoin kuvata?'

Aioin kirjoittaa muutaman virkkeen palautteen, mutta kuinkas kävikään.

2
Ajatteleminen on kielessä elämistä. Ei-ajatteleminen on jotain, mitä ei oikeastaan voi olla olemassakaan, koska sitä ei voi kielellistää. Tai sanotaan nyt, että ei-ajattelemisessa on kyse äärimmäisestä fantasiatasosta. Sitä on kuitenkin mahdotonta viestiä ymmärrettävästi muille.

Kun ihminen pyrkii missä tahansa meditaatiossa johonkin tilaan tai pikemminkin tilan/minän ulkopuolelle: ek-stasis, niin hän pyrkii lacanilaiseen reaaliseen eikä reaalinen voi ilmetä välittömästi ymmärrettävällä tavalla: se täytyy ilmaista kielessä fantasian ja/tai symbolisen muodossa ollakseen käsitettävää.

Puhdas kokemus (reaalinen) on siis tässä tarkastelussa sekä loogisesti että empiirisesti eräänlainen shokki ja käsitteellinen joskaan ei ontologinen mahdottomuus (vrt. Heideggerin erottelu olevan/ien ja olemisen välillä, missä oleminen on analogista Lacanin reaalisen kanssa).

Voidaan myös sanoa, että reaalinen on analogisesti olemassa samalla tavalla kuin ei-ajatteleminen, tosin sillä erotuksella, että Lacanin reaaliseen ei voi tietoisesti pyrkiä. Se on kyllä aina läsnä mutta siis lähinnä kielessä - vieraannutettuna, 'kesytettynä', ikäänkuin murhattuna, pois selitettynä (Hegelin ontologisen logiikan lähtökohta).

Tätä on myös lacanilais-zizekiläinen minuus: eräänlainen kuori, joka ilmaisee kielessä oman tyhjyytensä (reaalisensa). Mikäli tuota kuorta ei olisi, ei myöskään sisällöstä kyettäisi sanomaan mitään. Juuri tämän vuoksi symbolinen cogito on todellinen eikä vain suhteellinen, kuten monet luonnontieteilijät ja buddhalaiset usein väittävät.

Minuus on reaalisen 'esiin pakottama', symbolisesti olemassa oleva ei-sanottavissa oleva sana.

Kun katsomme maailmaa, maailma katsoo meissä itseään. Emme edes voisi kysyä olemassaoloamme ilman minuuden transsendentaalista (joka on eri asia kuin transsendenttinen) luonnetta, joka syntyy kielen itsenäistyessä fantasiasta. Mieli on kieli - ei enempää, ei vähempää.

Yritys palata reaaliseen ('ei-olemisen oleminen', jumala, nirvana, äärimmäinen nautinto kuolemana/kuolema äärimmäisenä nautintona (ks. alla), missä alku ja loppu ovat lankeavat yksiin, on kaiken mystiikan perusta kaikissa uskonnoissa. Pyrkimys (palata/edetä) tilaan, jossa koetaan asioita, joita ei voi sanoin kuvata, on yksi ihmisenä olemisen perustuvia 'lajituntomerkkejä', vaikka biologi luultavasti ihmettelisi, mitä tarkoitan.

Jokainen taidenautinto, niin sanottu esteettinen elämys, on sukua tälle kaipuulle/pyrkimykselle kokea alkuperäinen ja lopullinen oleminen/ei-oleminen (ovat tässä sama asia).

Esteettis-mystis-meditatiivisen kaipuun tai paluun perimmäinen luonne on paradoksaalinen. Sillä jos ja kun pääsee tilaan, jossa kokee olevansa 'out there in here and vice versa', pitää muistaa, että biologisesti tämän tilan alkuperä löytyy ajasta ennen syntymää, kohdusta tai ajallisesti vielä kauempaa (ei-olemisesta).

Eikö tämä kuitenkin merkitse sitä, että kokiessamme järisyttävän taide-elämyksen/-nautinnon, halutessamme yhtyä luontoon ja jopa universumiin, haluamme itse asiassa kuolla. Kyseessä on minun ymmärtääkseni toinen Freudin kuolemanvietin ulottuvuuksista/perustoista. Se toinen juontuu ilmeisesti (viimeistään Lacanin kautta) etenkin Hegelin filosofiaan: käsitteellinen ajattelu (vapautuminen (luonnon-)välttämättömyydestä ja illuusioista) vieraantumisena ja kuolemaa kohti kulkemisena.

Hegelillä kielen ja käsitteellisen ajattelun kautta saavutettu vapaus samalla ikäänkuin kivettää meidät suhteessa luontoon ja reaaliseen, jonka me ilmaisemme entistä täydellisemmin ja samalla entistä vieraantuneempina siitä: kun tiedämme kaiken, olemme yhtä kuin se, minkä tiedämme eli ei-mitään: tyhjyys - absoluuttinen kuolema.

Seksuaalisuus on perimmältään myös kuolemankaipuuta, koska siihen, missä on elämän mahdollisuus, sisältyy väistämättä aina jo kuolema. Luonto vain tavallaan huijaa meitä ja on tehnyt seksuaalisesta nautinnosta (ainoa psykoanalyysin tunnustama substanssi) kaikkein voimakkaimman elämyksen: orgasmia ei turhaan ole sanottu kautta aikojen pieneksi kuolemaksi. Juuri siitä siinä on kyse - etenkin miehen kohdalla (mies ei ylipäätään ole luonnossa kovin kaksisessa asemassa - kunhan ruiskii ja kuolee: esim. mehiläiset, skorpionit jne ;\).
*
Kun nyt munkki astuu hiljaisuuteen ja yrittää voittaa edellä mainitun nautintoa tuottavan luonnon, joka on pakottanut meidät (ikäänkuin olisimme tahdottomia marionetteja tai idiootteja) siirtämään geenejämme (informaatiota) eteenpän, voin kyllä arvostaa hänen pyrkimystään. Hän nimittäin haluaa olla täysin vapaa luonnon välttämättömyyden pakosta, ja juuri sen vuoksi hän asettaa itselleen äärimmäisiä rajoituksia.

Korostettakoon vielä, että askeettinen ihanne on jyrkästi biologisen luonnon vastainen eli nihilistinen, enkä voi täysin (osittain kyllä) ymmärtää, miksi buddhalaisuutta pidetään luontoystävällisenä, koska ihmisen biologis-luonnolliset halut edustavat sille perimmäistä pahuutta.

Minuus, joka on buddhalaisuudelle kaiken kärsimyksen ja pahan non plus ultra, 'tekee' biologisesta vaistosta tietoista itsekkyyttä, joten vaikka tietoisuus pystyy usein ylittämään luonnon, se ei suinkaan vapauta tai vapaudu siitä - pikemminkin vahvistaa sen voimaa kielen/ajattelun kautta.

Omalta kannaltani voisin tiivistää eräitä askeesin ongemia mm. seuraavissa kysymyksissä:

- Eikö askeesin suurin ihanne - niin loogisesti kuin empiirisesti - olekin skiittamunkki, joka elää jossain pienessä majassaan ('kolossa/pesässä', ikäänkuin kohdussa: reaalisessa) ja vaikenee lopullisesti maailmalle ja ihmisille (jonkun pitänee häntä kuitenkin auttaa elämisessä)? - Mitään askeettisen ideologian lähetystyötä ei siis tarvita - itse asiassa sellainen olisi täydessä ristiriidassa itse askeettisen ihanteen logiikan kannalta.

- Entä onko maailmasta luopuminen ja seksuaalisen halun sammuttaminen kokonaan mahdollista tai edes järkevää, eli ovatko sammuttamisen vaikutukset ja etenkin 'sivuvaikutukset' aina myönteisiä? Eikö olisi kätevämpää antaa suoraan kastroida itsensä kuin 'pidätellä ja pantata' jatkuvasti ;\?

- Eikö askeettinen itseensä keskittyminen ole moraalisesti yhtä egoistista toimintaa kuin kapitalistinen oman edun tavoittelukin - minkä vuoksi etenkin newage-tyyppiset, itämaiset skientismit sopivat erinomaisesti kapitalismin uskonnoksi?

- Jos mitään minää ei ole, niin eikö tämä helpota moraalisesti ratkaisevalla tavalla toisen ihmisen tappamista? Koska minää (myöskään toisen minää) ei todellisuudessa ole olemassa subjektina, niin en tietenkään tapa minää toisessa vaan jonkin 'harhan' - ehkä jopa ei-ihmisen.

Mutta eikö juuri tällainen ajattelu ja tällaiset perustelut tappamiselle ole käytännössä kaikkein pahinta rasismia? - Itse asiassa ei, koska jos minää ei ole kuin pelkkänä harhana, niin siitä seuraa myös, ettei mitään rasismiakaan voi lopulta olla olemassa. Tällaiseen ajatteluun perustuva yhteiskunta on kuitenkin kokonaan moraalin ulkopuolella: se on joko väkivallaton harmonia tai saalistajien savanni: toisin sanoen jumalallinen utopia tai 'eläimellinen' luonnontila.
*
Askeettiselle ihanteelle voidaan esittää monia, loogisesti niin hankalia kysymyksiä, ettei se, vetoamatta johonkin obskurantistiseen mystiikkaan, pysty niihin vastaamaan. Mutta tällöin logiikka on siis heitetty roskikseen. Ja mikäs siinä. Antaa mennä - pää sekaisin ilman huumeita. Ja jos kerran on olemassa turvaseksiä, niin askeettista ihannetta voisi kutsua vaikka 'turvahippeilyksi';\.

On toki myönnettävä, että koen suurta sympatiaa munkkia kohtaan, mutta ainakaan omalla kohdallani hänen tiensä ei tule olemaan auki koskaan, sillä ajatteleminen ja ajatusten sanoiksi muotoilemisen 'lakkauttaminen' edes hetkeksi on minulle mahdotonta ellei suorastaan sietämätöntä.

Jos minulta katoavat käsitteet, katoaa myös olemassaoloni, mikä tarkoittaa, että olen tullut hulluksi tai idiootiksi - kuin eläväksi kuolleeksi. Kätevämpää elämisen kannalta olisikin tehdä itsemurha, jolloin kaikki turhat ja turhauttavat sukupuoliset ihastukset, filosofiset saivartelut ja ylipäätään kaikki epätoivoiset yritykset (uskonnot, fantasiat, äärimmäiset elämykset jne.) päästä pois tästä kauhugalleriasta nimeltä elämä, päättyvät lopullisesti.

Eikä kukaan siitä tuomitse: jumala ja karma ovat molemmat ihmisen keksintöjä, fantasiaa, satumaailmaa, joka kertoo meidän omalla suullamme, miten meidän pitäisi muka elää täällä Indifferenssin/Apatian ytimessä pelastuaksemme eli/tai päästäksemme täältä pois lopullisesti - Nirvanaan.

Mutta mitä piittaa Indifferenssi meidän tarinoistamme? Enintään nauraa niille kuin pitkästynyt olympolainen jumala tyhmille ihmisolennoille - Apatian sietämättömän keveyden komeljanttareille?

T. RR
*
http://lacrossechat.madmooseforum.com/viewtopic.php?t=113&sid=c4092fd11ba17cf30b538dfaebb95886
http://personal.inet.fi/yhdistys/keravajazz/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kerava_Jazz
http://en.wikipedia.org/wiki/Indifference_(emotion)

Kumman valitset: fiktiivis-käsitteellisen vai imaginaaris-virtuaalisen tietoisuuden? Oletko rationalisti vai zombie?

Kuvassa 'minä' repeytyy irti sokean, mykän ja kuuron luonnontilan (vaistonvaraisuuden) deterministisyydestä katsoen maailmaa ja yrittäen turhaan löytää siitä itsensä reaalisena eli muunakin kuin fiktiona (kieli) ja fantasiana (imaginaarinen, narsistinen, ideologia).

Mutta (Heideggeria mukaellen) juuri tässä repeytymässä kauhea on aina jo tapahtunut: sisäinen (reaalinen) ja ulkoinen (kieli), ovat lopullisesti eronneet toisistaan, eikä niitä voi enää yhdistää kuin vieraantumisen kautta: fantasiana ja/tai fiktiona. - Kyse on asymmetriasta: kielen palautumattomuudesta reaaliseen sen yrittäessä symbolisesti käsitteellistää reaalista. Tätä asymmetriaa voi pitää subjektin olemassaoloon perustavasti sisältyvänä ontologisena erona.
*
Ninni kirjoitti edellisessä päreessäni:
'on olemassa tämä oppikunta, jonka mukaan olemme virtuaalinen maailma.'
*
Mutta jos samalla väitetään, että tietoisuutta ei ole olemassakaan - ei missään muussa mielessä kuin osistaan seuraavana summana, joka on palautettavissa reaalisiin (fysikaalisiin) osiinsa ja jopa ymmärrettävissä vain niistä käsin, ollaan rähmällään hämärän ja käsitteellisesti sekavan mystiikan kanssa.

Tässä yhteydessä pitää muistaa, että Platon oli tietyssä äärimmäisyydessään matematiikkaan totaalisti hurahtanut gnostilainen lukumystikko, jonka metafysiikka pseudofilosofisimmillaan muistutti lähes horoskooppiselityksiä.

Matematiikkaa on käytetty aina vähintäin yhtä paljon maagisten ennustusten kuin aitojen tieteellisten selitysten välineenä (silti odotan erittäin kiinnostuneena Alain Badioun vihdoin suomennetun Oleminen ja tapahtuma ilmestymistä; - Badiou rakentaa tyhjän joukon 'perustalle' minimaalisen ontologian!).

Tosin Platon yhdisteli ajattelussaan niin monia filosofian perinteitä, että hän oli varmasti tietoinen omien kokeilujensa 'vaaroista' dialektisen (siihen aikaan 'tieteellisen') ajattelun kannalta.

Ylipäätään koko kreikkalaisella (lopulta idealistis-monistisella) rationalismilla oli erilainen - kollektiivisempi ja neutraalimpi (samalla metafyysisesti naturalistisempi - sanoisinko itämaisempi) käsitys subjektista kuin juutalaisesta perinteestä lähtevällä Jumalan/ihmisen tahtoa korostavalla ajattelulla.
*
Me emme ole subjekteina mitään virtuaalimaailman simulacrisia osia, joskaan tietoisuudellamme (subjekteina) ei ole substantiaalista olemusta, joka voitaisiin artikuloida/yhdistää identtisyytenä tuohon substantiaaliseen sisältöön.

Ei siis ole mitään lopullisen itseidenttisyyden mahdollisuutta. Ei edes meditaatiossa.

Subjekti on reaalisesta (halun energeettisyydestä) kumpuava repeämä tai murtuma mykän vaistovaraisessa, determinoituneessa eläimellisyydessä (reaalisessa).

Identiteettimme on aina imaginaarista väärintulkintaa ja subjektina olemisemme reaalista ilmentävän ja siitä samanaikaisesti vieraantuvan kielellis-symbolisen minän (eli minän 'kuoren', joka on ainoa artikuloitavissa oleva 'substantiaalinen' minä), olemassaoloa.

Minuutemme ei ole läpinäkyvä, kuten reduktionisti tai mystikko olettaa. Olemme jopa arvoituksen tuolla puolen: itseämme pettäviä mysteereitä eli itseidenttisyyden harhassa eläviä energeettisiä singulaareja.

Paradoksaalisesti itseidenttisyys mahdollistuu vain ideologisena uskona Suureen Toiseen (Jumala, tieteen kaikkivoipaisuus), joka on tuon harhaisen itseidenttisyysoletuksen sekä ideologis-uskonnollinen (imaginaarinen) että institutionaalis-symbolinen (kielellis-fiktiivinen) tae.

Reduktionistisen tieteen tekee uskonnoksi juuri sen edustajien pakkomielteenomainen, samaa toistava, tautologinen mantra: 'tiede ei ole uskonto, tiede tutkii vain totuutta, tieteessä ei uskota kuin totuuteen, koska tiede ei ole uskonto jne.'

Juuri tämä 'vilpittömyys' totuuden suhteen, tämä 'jumalallisen' luonnontieteellisen menetelmän hallinnasta seuraava auktoriteettivaade uskonnon ja ihmistieteitten suhteen, on ideologiaa puhtaimmillaan - ja se perustuu siis oletukseen, että Asiaa (tiede reaalisena) artikuloivalla Toisella (tieteen metodi, symbolinen järjestys) on Toinen (normatiivinen Metakieli, Jumala, Big Other).

Mutta mitään Toisen Toista, mitään Big Otheria ei ole. Joka näin kuvitelmissaan narsistisesti fantasioi ja joka tällaiseen Suureen Toiseen tieteellisen metodin (symbolis-fiktiivis-kielellinen järjestys) muodossa uskoo, on (kätketyn) ideologian vallassa - siis (taika-)uskonnollinen par excellence.
*
http://www.dailygalaxy.com/my_weblog/virtual_worlds/

http://en.wikipedia.org/wiki/Simulacrum

Ylevä: häivähdys reaalista

Muistutus (myös) itselleni päreeseen Fantasia lentää luudalla kohti reaalista.

Kielimafian viimeisimmät lisäykset 5.1. 2010.
*
Lacanin reaalinen ei voi koskaan olla viittauskohde kognitiivis-naturalistisessa mielessä.

Miten se sitten ilmenee?

Ylevän (hieman kammottava) kokemus lienee eräs, tietenkin riittämätön, mahdollisuusperusta ajatella reaalista, joka ei kuitenkaan voi olla ajattelun kohde tavanomaisessa mielessä, koska se on aina eräänlainen ajattelun eli käsitteellisen tiedon raja, ei koskaan sen varsinainen sisältö tai siitä erotettavissa oleva objekti. Se ei ole onttinen (aina jo määritelty oleva) vaan ontolologinen asia (aina jo kaikkialta tuleva ja pakeneva oleminen).

Ylevä syntyy tarkoituksettoman, 'merkityksettömän' (ei-merkityn) ja sillä tavoin tyhjän luonnon (ylipäätään täydellisen tai äärettömän objektin) sekä subjektiivisen merkityksenannon (symbolisen: merkityn) yhteentörmäyksestä.

Ylevä ei ole luonnon itsensä ominaisuus vaan subjektin kokemaa 'huimausta' olemisen 'ei-mikyyden' avautuessa esim. taideteoksessa, luontokokemuksessa tai lopulta missä vain, kun ihmisen illuusio omasta itseidenttisyydestään horjuu tietoisuuden toimiessa kuitenkin yhä järkkymättömästi symbolisessa.

Kyseessä ei siis ole mikään puolisekopäinen, mystinen kokemus (newage'läisittäin: tantraseksiä ;\) vaan aito reflektio hetkellä, jolloin ajattelun totuusehdot ovat yhtä aikaa sekä toiminnassa että 'pois päältä', koska reaalinen ei voi ilmetä tajunnallisesti totuusehtojen rajatessa kokemuksen/-usta.
Reaalinen kyllä sisältyy käsitteelliseen, itse asiassa juuri käsitteellinen tekee sen mahdolliseksi, mutta pelkkä, yksinomaan totuusehtojen mahdollistama käsitteellinen (havaintotietoisuuden dialektiikka, jossa käsite pyrkii korvaamaan ja siten 'kumoamaan' havaitun) sulkee (itse-)identtisyyden vaatimuksessaan reaalisen pois.

Reaalinen (ontologisen eli olemisen jouissance) ei sovi onttis-rationaaliseen palapeliimme, jossa kaikilla 'olevan määritellyillä osilla' oletetaan olevan määrätty paikkansa.

Reaalinen (adornolaisittain subjektin ja objektin eron ylittävä ei-identtinen) on ajattelun äärimmäinen raja, olevan ja olemisen välille lankevan ontologisen eron (différance) 'häivähdys' esim. juuri ylevän kokemuksessa. Se on olemassa 'vain' subjektin 'tajuisessa katseessa', makuarvostelman tavoin, mutta ei koskaan johdettavissa tunnetiloista, jotka objektin muodot meissä aikaansaavat, kuten on kauneuden laita (ks.Kant kauneudesta ja ylevästä).

Reaalinen ei ole (esteettisestä) kontekstista johdettavaa/seuraavaa harmonista kaunista - se on pikemminkin hetkellistä putoamista/romahdusta, suurinta kauhua (ei-minkään pelko) tyhjyyden kaaoksen kaikkinielevän voiman edessä/keskellä.

Reaalinen traumatisoi ihmisen samalla, kun se paradoksaalisesti voi vahvistaa häntä, mikäli tähän kokemukseen 'herää'/sisältyy esteettinen ulottuvuus ihmisen traagisen situaation eksistentiaalisesta ainutlaatuisuudesta, joka/mikä kohottaa hänen mielensä suunnattomiin korkeuksiin - toisin sanoen ylevän kokemus.

Toistan, että kyseessä ei ole kausaalinen 'kokemus ylevästä' kohteesta/objektista, vaan subjektiivinen 'ylevän kokemus' objektin 'takia', koska minkäänlaisissa objekteissa itsessään ei ole mitään ylevää; - ylevä ('reaalinen') valtaa meidät itsetajuisesti ymmärtäessämme ('aavistaen', ei oikeuttaen; ks. PS.) peruuttamattoman repeämän ja katkoksen (joka on reaalinen itsessään) rajallisen järkemme ja rajattoman luonnon välillä .

Eikö juuri antiikin kreikkalaisen tragedian pyrkimys ollut ilmentää Daseinin 'tilaa' ja siten reaalista tällä tavoin? Ja eikö myös Aristoteleen katarsista (tragedian 'terapeuttista' vaikutusta) voisi näin ollen pitää 'puhdistavuudessaan' perimmältään ylevöittävänä vaikkakin samalla kauhistavana kokemuksena - - reaalisesta.

PS.

Vaikka katkoksen olemassaolon ymmärtäminen on dialektisen päättelyn tulos, sen tajuaminen muistuttaa pikemminkin esteettistä ylevän kokemusta kuin propositionaalista prosessia. Tämän vuoksi ''aavistaen', ei oikeuttaen'.

Ei siis ihme, että 'umpirationaalisen' saksalaisen idealismin ja (vaikean) lacanilaisen psykoanalyysin teorian loistavasti hallitseva Slavoj Zizek on niin kiinnostunut juuri taiteesta - ja etenkin elokuvasta.

*
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://fi.wikipedia.org/wiki/Subliimi
http://en.wikipedia.org/wiki/Sublime_(philosophy)

http://www.amazon.com/Interrogating-Real-Slavoj-Zizek/dp/0826471102

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Fran%C3%A7ois_Lyotard
http://www.ipod.org.uk/reality/art_ibiza.asp

Viettely, uskon hyppy ja fantasian lävistäminen psykoanalyysin palveluksessa

Kirjoitettu kommentiksi ripsalle Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.

I
ripsa kirjoitti
'Rauno! Pystytkö sinä ihan noin vain päättää olla riitelemättä jonkun kanssa? Eikö se nyt sentäs mene asian mukaan?'
*
Pystyn päättämään. Mutta en mene takuuseen, kuinka pitkäksi aikaa. Riitely ei mene minulla viime kädessä asian vaan toisen ihmisen luonteen mukaan. Olen siinä mielessä 'vinksahtanut'.
*
Riitely on minun tapani vietellä ihmisiä paljastamaan itsestään sellaisia asioita, mitä he eivät vakaassa mielentilassa a) haluaisi b) kykenisi itsestään paljastamaan.

Viettely 'riitelyyn' kätkeytyneenä on ikäänkuin eksistenttisen psykoterapian 'perversiivinen' muoto.

Perversiivinen siksi, että siinä kukaan ei saa toistaan, eikä terapia lopu oireiden poistumiseen. Vain intohimo ja suunnaton - sekä epätoivon että toivon välillä heilahteleva vapaudentunne jäävät.

Kierkegaard oli haka tämänkaltaisen 'terapian' eksplikoijana.
*
Perinteisestihän ajatellaan, että psykoterapia on onnistunut, kun terapoitavan ahdistavat oireet ovat vähentyneet ratkaisevasti.

'Viettelyterapiassa' sen sijaan on päästy loppuun, kun 'terapoitava ja terapeutti' eivät enää saa toisiltaan minkäänlaista kiihoketta viettelyyn - siis tranferenssin ja vastatranferenssin väliseen 'peliin' ja interaktioon.

Projektiot (viettely-yritykset) on silloin ikäänkuin kulutettu loppuun. Periaatteessa tällainen 'analyysi' saattaa kestää loputtomiin, elleivät osapuolet sitten sovi jossain vaiheessa sen päättymisestä tai jompikumpi katkaise terapiasuhdetta yksipuolisella päätöksellä.

Kierkegaardilaiselle 'terapialle' vapaus (terapian päämäärä) on äärimmäisen intohimon valtaan jäämistä - vailla varmuutta kohteesta.

Ja juuri tästä eksistenttisestä situaatiosta kumpuaa Kiekegaardin mukaan uskon hyppy, joka on siis heittäytymistä äärettömän mutta täysin epävarman intohimon vallassa kohti rakastettua=Jumalaa, joka ottaa vastaan - jos ottaa.

Olennaista tässä vastaanottamisessa on, että siinä intohimo ja vapaus lankeavat paradoksaalisella tavalla yksiin. Jumalan rakkaus vapauttaa - ei pakota.

K:n mielestä uskon hyppy täyttymystään koskaan saavuttamattoman intohimon ja viettelyn viimeisenä ratkaisuyrityksenä on ainoa autenttinen tapa edes yrittää uskon mahdollisuutta.

Siinä viettelijä uhraa itsensä Suurelle Toiselle/Jumalalle lopullisesti - kävi miten kävi.

Toisin sanoen - vielä kerran - Kierkegaard haluaa siis kuitenkin ajatella, että vasta kun viettelijä tekee tuon viimeisen viettelyeleensä, jossa hän uhraa itsensä viettelijänä, todellinen vapaus ja usko mahdollistuvat.

II
Lacanilainen psykoanalyysi on tietyssä mielessä sukua kierkegaardilaiselle viettelijän itsensä uhraamiselle Jumalan tähden.

Merkitkäämme Jumalan tilalle lacanilaisittain Suuri Toinen Reaalisen symbolina ja/tai kuvana, josta jokainen fantasia implikoi oireen.

Ajatelkaamme vaikka van Goghin taulua 'Venhäpelto ja variksia'. (Miksei myös mitä tahansa muuta maalausta, joka on tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen)

Tuossa jo lähes ekspressionistessa taulussa piilee kuitenkin mahdollisuus lävistää fantasia ja osoittaa siten elämyksellisesti eräänlainen ylevä tyhjyys, jonka sen palavien värien kätkemä sekä paljastama intohimoinen vietti ja halu kätkee.

Lacanille ja Zizekille tuo ylevä tyhjyys on lähes ainoa mahdollisuus reaalisen esteettiseen ilmenemiseen - sen negatiivisen positiivisuuden ilmenemiseen ylevän tunteessa.

Seksuaalisen halun luonne on samaa tyyppiä kuin vaikuttavan taulun aiheuttama ylevä elämys, joka on siis pelkkä 'aavistus', mutta seksuaalinen halu kuitenkin kätkeytyy usein niin opaakkien (läpäisemättömien) fantasioitten kaapuun, että omaa, loputonta viettelevyyttään ja intohimoaan on vaikea tunnistaa kuin siirtyminä (metonymiat) ja tiivistyminä (metaforat), jotka siis yhä muuttavat halua aina symbolisempaan muotoon: elämyksellisesti tunnistamattomaksi.

Lacanilainen psykoanalyysi pyrkii siis kohti reaalista (jota ei koskaan ole mahdollista saavuttaa sinä itsenään) fantasian lävistämisen kautta. Se ohjaa analysoitavaa tiellä, jossa hän ymmärtää ja näkee vähitellen oireensa läpi - kohti halua, joka on reaalisen 'liikettä', tyhjyyttä.

Tämä oivallus helpottaa analysoitavaa hyväksymään oireensa väistämätön luonne, jolloin sen outous, ahdistavuus ja pakottavuus myös helpottaa, koska siitä tulee 'luonnollinen' ja siten hallittavissa oleva osa hänen fantasioitaan - toisin sanoen hänen luonnettaan ilmentävää 'naamiota'.
*
Edellä kuvattu lacanilainen fantasian lävistäminen on analogista kierkegaardilaiselle hypylle Jumalan/Reaalisen tuntemattomaan. Vain äärimmäinen riski voi mahdollistaa äärimmäisen vapauden eli uskon ja siten myös rakkauden.

Mutta tämä rakkaus ei oikeastaan ole enää tästä maailmasta, koska - kuten sanottu - sen olemuksena on ääretön vapaus.

Usko vaan se helpottaa, kuitenkaan et mua saa - lauloi Jumala/Reaalinen/Nainen...

Kirjoitettu kommentiksi mattitanelille päreessäni "Usko tänään" sekä Mummolle päreessäni "Kirjeitä seinänaapurille 1".
(Lisäys 13.6)
*
mattitaneli kirjoitti
Rituaali on siis keskeisempää kuin oppi. Toisaalta rituaaliin sisältyy jokin oppi tai jokin senkaltainen- aina. Onkohan niin, että pyhään sekoittuu aina jotain sekulaaria tai pikemmin vielä enemmän?

Mummo kirjoitti
Minä tahtoisin tietää, mikä on se "sisin", josta tuolla yllä puhut, se, jonka ei soisi paljastuvan. Eikö mystiikan mukainen sisin ole kuitenkin täysin tyhjä sydän?
*
RR

Kyllä kai rituaali on aina ollut kaikessa uskonnollistyyppisessä uskossa (myös poliittis-ideologisessa) tärkeämpää kuin oppi - ainakin massoille.

Rituaali toimintana aktualisoi ja konkretisoi sen 'millä' uskotaan, eli rituaali toimii sekä performatiivisesti että 'dramaturgisesti' uskon aktina.
Lisäys 13.6
Oppi/dogmi ei ole uskon dramaturgiaa (käsikirjoitus tai näyttämösovitus) vaan uskon 'matematiikkaa': kaava/muoto, jolla usko ('empiirinen') selitetään. Paradoksaalista vain, että tuo kaava on samanaikaisesti runoutta - niin sitkeästi kuin siitä yritetäänkin laatia propositionaalisesti/argumentatiivisesti pätevä ja luotettava...

Luterilaisuudessa tämä tietysti on ongelma, koska siinä kielletään rituaali (siis melkein kaikki sakramentit ja symbolit) pakanallisena.
Niinpä ihmisistä tulee protestanttisen maallistumisen ja valistusaatteen 'seurauksena' (kyseessä ei ole suora kausaalivaikutus ;/) 'salapakanoita', koska ei ole mahdollista uskoa 'järjellisellä' tavalla ilman jotain funktionaalista ja performatiivista elettä, johon usko kiteytetään/kiteytyy (ks. kuitenkin PS.).

Niinpä hevosenkenkä oven yläpuolella kiteyttää oivallisesti maallistuneen uskonnollisuudenkin (myös ateismin) väistämättä performatiivisen luonteen, koska siihen sisältyvä uskomus on niin jyrkässä ristiriidassa järjellisten tosiasioitten kanssa.

Vaikka siis esimerkiksi luterilaisuudessa, liberaalissa teologiassa tai jopa naturalismissa/fysikalismissa (esim. Bohr) uskon ja järjen välinen vastakohta on fokusoitunut äärimmilleen, niin yhä silti se, joka uskoo, uskoo jonkun eleen ja performaation kautta - olkoonkin, että tuo performaatio on menettänyt kokonaan aiemman sisältönsä, joka/mikä uskottiin todeksi.

Ihmisestä on tullut merkillinen puppet in the string: aiemmin häntä liikutteli Kosmos, Logos ja Jumala institutionalisoituneine 'valtiokoneistoineen' ('jumalallinen' hallinto, kirkko, yhtenäinen kasvatus/opetus, kansakunta, valtio jne.), kun taas nyt häntä liikuttelevat sisältönsä menettäneet myytit ja ideologiat (myytit vapaudesta, demokratiasta, jatkuvasta kasvusta jne.), abstrakti raha ja ylipäätään lukemattomia muotoja saavat fantasiat, joita varsinkin populaarikulttuuri tuottaa ja syytää markkinoille kuin kyseessä olisi kulutustavara (ja sitähän fantasia tietyssä mielessä onkin).

Mutta yhtä kaikki - uskonto/ideologia/myytti ei ole kuollut - päinvastoin. Se vain saa uuusia fantasmaattisia muotoja 'teknisen uusintamisensa aikakaudella' (Benjamin), jos on lupa samaistaa taide, fantasia ja uskonto/usko tiettyyn rajaan asti.

Toki kyse on maallisemmista ja hedonistisemmista fantasioista kuin aikaisemmin, mutta jos onni 'ennen vanhaan' projisoitiin tuonpuoleiseen, niin nykyään nykyään sitä etsitään vain tämänpuoleisesta - niin mystikkoina kuin eräät itseään pitävätkin.

Silti kyseessä on aivan sama onni, joka pysyy kuitenkin ikuisesti saavuttamattomana niin tuon- kuin tämänpuoleisessakin todellisuudessa - ainakin sille, joka sattui syntymään (tähän) maailmaan.
*
Tietenkin pyhä on aina myös sekulaaria - onhan se kivikin, jota palvotaan itse asiassa pelkkää materiaa. Materia on uskon alku- ja loppupiste. Siinä välissä Henki, Korkeampi voima eli Jumala 'tekee visiitin' materiaaliseen, ja tuon visiitin seurauksena sitten 'syntyy monenmoista fantasiaa'...

Kristinusko on tosin siitä merkillinen uskonto että siinä Pyhä tyhjentää itsensä yliluonnollisuudestaan ja 'siirtyy' pysyvästi 'lihaan' (tietenkään tämä ei ole alunperin vain kristinuskon 'keksintö'.

Toivoa sopii ;/, että Pyhä tuossa kenosiksessaan tyhjensi jollain merkillisellä tavalla ihmiseen myös 'sisältönsä' eikä vain pelkkää opillista 'muotoa' tai tyhjää rituaalia (performanssia) kuten luterilaisuudessa näyttää käyneen.

Olisihan hirvittävää, jos Jumala tyhjentyessään 'elementeistään', jotka ihmisen on omaehtoisesti mahdotonta omaksua, olisikin samalla tyhjentänyt itsensä myös kaikesta 'korkeammasta' merkityksestään ja tarkoituksestaan!

Nimittäin - jotain hyvin paradoksaalista ja 'pahaenteistä' oli siinä, kun usko 'puhdistettiin' Lutherin ja eräiden muiden hysteerikkojen toimesta: jäljelle ei jäänyt muuta kuin kirjaimellinen oppi ja tyhjä muoto/rituaali - myös itse usko oli siten kadonnut 'pesuveden' mukana, - tai kuten aavistelin: ainakin se oli kadottanut metafyysisen sisältönsä.

Mutta usko ilman alkuperäistä merkitystä on fantasia, joka on tuomittu toistamaan tuota vanhaa sisältöä tai katoamaan iäksi jonkun 'tehokkaamman' fantasian tieltä.
Sisällyksetön usko ei ole enää kuin 'kertakäyttökamaa': nousuhumala tai huumetrippi, joka aikanaan haihtuu verestä, ja siksipä sitä on jatkuvasti myös uusinnettava.

Toki edellinen väite pätee kaikkeen uskonnollisuuteen eikä vain äärimonergistiseen luterilaisuuteen: onhan uskoa aina pidettävä yllä toiston pakon muodossa.
*
Usko on päättymättömän halun eli loputtoman ja pohjattoman puutteen luoma fantasia kauhistuttavasta/ihastuttavasta reaalisesta.

Fantasia kiertää reaalista kuin kissa kuumaa puuroa sitä koskaan saavuttamatta, vaikka juuri reaalinen on fantasian 'dynamo'.

a) Fantasia on aina jo jotain muuta kuin reaalinen eli 'se, mikä on', sillä b) fantasia paljastaessaan reaalisen fantasiana samalla peittää ja nimenomaan pyrkii peittämään sen.

Kyseessä on ontologis-traumaattinen split eli halkeama, jonka minän synty samanaikaisesti sekä edellyttää että luo.

Fantasia on siis reaalisen oire ja siten ainoa tapa, jolla reaalinen on symbolisesti tai imaginaarisesti olemassa.

Fantasiaa reaalisen oireena voidaan kuvata esimerkiksi näin: nainen reaalisena = miehen fantasia = miehen oire.

(Kieltämättä reaalisesta assosioituu mieleen juutalainen JHWH ('minä olen se, joka minä minä olen') tai mystikkojen 'Absoluutti', mutta siitä ei Lacanilla nimenomaisesti ole kyse ;/)

PS.
Toki meidän on mahdollista uskoa 'järjettömälläkin' tavalla, mutta se vaatii aivan hillittömästi järkeä kuten Kierkegaard lienee osoittanut.

Tietoisuuden dialektiikan lähtökohta Lacanilla

Sitaatit ovat Janne Kurjen tutkimuksesta/kirjasta Lacan ja kirjallisuus (Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce; APEIRON, 2004)
*
"Yksinkertaistaen voitaisiin esittää, että kolme järjestystä tai rekisteriä, kuten niitä on tapana kutsua, muodostavat kolme tietyssä mielessä välttämätöntä lähtökohtaoletusta.

1) Ensimmäinen eli reaalisen (R) postuloiva oletus on, että se on, toisin sanoen ranskaksi il y a ja englanniksi there is.

[Reaalinen vastaa osittain perinteisen freudilaisuuden idiä (se, alitajunta, tiedostamaton), mutta on Lacanilla huomattavasti 'laajempi ja syvempi' asia: 'kaikki ja ei-mitään', 'puhdas', ei-kielellinen ja ei-imaginaarinen, jota/jonka voi ilmaista vain fantasian ('oire', uskonto, ideologia, taide jne.) muodossa, mikä kuitenkin merkitsee samalla tiedostamatonta yritystä paeta itsessään mahdotonta/'ei-mitään' = 'kauhistuttavaa' reaalista: kyse on tavallaan 'reaalisen ilmaisevasta kätkemisyrityksestä' (ja päinvastoin) fantasiaan (Zizek) /rr].

2) Toinen eli symbolisen (S) postuloiva oletus on, että kieli on.

[Symbolinen markkeeraa laajasti ottaen kulttuuria ja ylipäätään diskursiivisen järjestyksen muotoja. Mutta huom! - perinteisestä freudilaisuudesta poiketen tiedostamaton/id konstituoituu Lacanilla kielen tavoin (myös imaginaarisella on symbolinsa), vaikka id siis Freud-analogian mukaisesti 'kuuluukin reaalisen rekisteriin', - sillä reaalinen kuten edellä todettiin on ei-kielellinen ja ei-kuvallinen/rr]

3) Kolmas eli imaginaarisen (I) postuloiva oletus on, että on kaltaisuutta (ja täten identiteettejä).

[Imaginaarinen markkeeraa laajasti ottaen naturalistista puolta ihmisessä ja maailmassa - luontoa. Kuitenkin myös imaginaarinen 'operoi' kielellä/symboleilla. Vastaa minää/egoa/tietoisuutta perinteisessä freudilaisuudessa/rr]

Myöhemmässä ajattelussaan, johon palaan Lacanin Joyce-luennan yhteydessä, Lacan kuvaa näiden kolmen rekisterin keskinäisiä suhteita erilaisilla solmuilla, joista yksi on borromealainen solmu, ja esittelee lisäksi neljännen tekijän, jota ilman kolmen rekisterin solmua ei voisi lainkaan muodostua." (s. 28)"

[Luultavasti palaan tähänkin teemaan jossain vaiheessa, sillä minähän - kuten ehkä olette oivaltaneet - tässä ja nyt aivan kirjaimellisesti opiskelen Zizekiä sekä Lacania blogissani!

Tarkennan seuraavassa vielä sitaatilla reaalisen määritelmää ja hiukan myöhemmin borromealaisen solmun kahta muuta ja lopulta mainituissa Joyce-luennoissa käsiteltävää neljättä - tekijää.
Reaalinen saa joka tapauksessa Lacanin ajattelussa tärkeimmän aseman ennen hänen kuolemaansa - 1981/rr].

"Reaalisen rekisteriin kuuluu määritelmän mukaisesti se, mikä ei kuulu imaginaariseen tai symboliseen. Näin ollen Lacan kutsuu sitä etenkin -60-luvulla mahdottomaksi. Mahdoton onkin Lacanille äärimmäisen tärkeä käsite, sillä jossain perustavassa mielessä juuri tästä mahdottomasta psykoanalyysissa on kyse [...].
Reaalista ei pidä siis sekoittaa mihin tahansa 'realiteettiin', 'realismiin' tai 'totuudellisuuteen' näiden ollessa Lacanille ainakin perinteisessä merkityksessään lähinnä symbolis-imaginaarisia konstruktioita. (s. 30)"

[...]

"Jacques Lacan huomauttaa, että vaikka kaikki objektit tiedostetaan egon näkökulmasta, niitä halutaan primitiivisesti ristiriitaisen ja perustavalla tavalla minän (egon) pirstaloiman subjektin asemasta ['käsin'?/rr].

Haluaminen (subjekti) ja tiedostaminen (minä) toimivat siis oleellisesti eri rekistereissä, ensimmäinen symbolisessa, jälkimmäinen imaginaarisessa. Vaikka halun tiedostetut kohteet olisivatkin imaginaarisia, ne saavat merkityksensä jonain haluttavina symbolisessa erojen järjestelmässä.

Subjekti ei voi kuitenkaan haluta haihtumatta itse, ja näin ollen se ei voi myöskään haluta näkemättä, kuinka objekti pakenee sitä äärettömässä siirtymien sarjassa. Näin syntyvää jännitettä subjektin (joka ei voi haluta olematta perustavalla tavalla erotettu objektista) ja minän (egon, josta käsin objekti tiedostetaan) välillä Lacan kutsuu 'tietoisuuden dialektiikan lähtökohdaksi' [kursivointi minun].

Tietoisuus onkin olemukseltaan polaarinen jännite subjektista vieraantuneen minä ja sitä perustavasti pakenevan havainnon, puhtaan percipin, välillä. Ilman minää (egoa) subjekti olisi tiukasti identtinen tämän havainnon kanssa.

Tietyissä oloissa imaginaarinen suhde itseen saavuttaa rajansa ja minä haihtuu tai hajaantuu ja subjekti saostuu kohtaamisessa jonkin sellaisen kanssa, mitä ei missään olosuhteissa voida sekoittaa arkiseen havaintokokemukseen ja mitä psykoanalyytikot kutsuisivat idiksi (s. 36)"
*

PS.
Kun puhutaan symbolisesta Lacanin yhteydessä, niin tätä käsitettä ja sen käyttöä ei pidä missään tapauksessa sekoittaa jungilaiseen symboliikan käyttötapaan ja -tarkoitukseen.
*
http://web.uvic.ca/~saross/lacan.html: A Very Brief Introduction to Lacan.

http://www.helsinki.fi/taitu/estetiikka/henkilokunta.htm (ks. Janne Kurki)

Miten ajattelu on mahdollista ristiriidan ja eron perimmäisyydestä käsin?

Tämä mies on nero!
(Tarkennuksia ja Lisäys 13.4)

Olkaapa nyt kärsivällisiä (kuten minä ;) ja kuunnelkaa tarkkaan mitä Slavoj Zizek sanoo. Väitän, että jokainen löytää oman kiintopisteensä hänen ajattelunsa perustavaan metodiin, sillä niin monenlaisia ja meistä useimmille tuttuja esimerkkejä käyttäen Zizek selventää melkein kuin rautalangasta vääntäen filosofisen ajattelunsa perimmältään äärimmäisen hankalaa metodia ja käsitteistöä.

Sitäpaitsi Zizekissä on sellaista karismaa ja 'hengen paloa', etten ole moista kokenut kuin 1970-luvun vähemmistökommunistien fundamentalistisessa paatoksessa tai rankkaa narsistista postmodernismia edustavan Esa Saarisen 'murrosikäismäisessä' innostuksessa ('vouhkaamisessa').

Mutta jos stalinistit olivat sokaistuneet toiston pakkoon jämähtäneen, universaalin ideologisen Totuuden Valosta ja Saarinen puolestaan oli hedonistisen vapauden, (välinpitämättömän) suvaitsevaisuuden ja anything goes- sekä antaa mennä-anarkismin (pakkoneuroottista) ilosanomaa julistava, niin Zizekin filosofinen sanoma on paitsi älyllisesti paljon vaativampi ja perustellumpi myös paradoksaalisella tavalla käytännöllisempi ja realistisempi kuin esimerkkini näennäisesti erilaisiin ideologis-ontologisiin näkemyksiin sitoutuneilla a) kommunistisilla totalitaristeilla tai b) pseudodemokraattisilla uuslibertaareilla, joita postmodernin ajattelun relativismi ääri-individualistisella piilorasismillaan komppaa.

Lisäys 13.4

Esimerkki b:stä: suvaitsevainen, multikulturalistinen asenne: 'Suvaitsen sinua mutta älä tule liian lähelle, älä häiritse minua!'

Toisin sanoen mikä tahansa lähestyminen voidaan/saadaan suvaitsevuuden periaatteen nimissä kokea uhkaksi. Emme vain tiedosta tätä nurinpäinkääntöä ja sen reaktiomekanismia.

Zizekin 'poliittisella psykoanalyysilla' on siis ilmeinen tilaus kuten oli Freudin alkuperäisellä seksuaaliteorialla 100 vuotta sitten (johon toki Zizekin lacanilainen psykoanalyysin sovellutuskin perustuu - muttei rajoitu.)

*
En tee tässä mitään yritystä vetää yhteen lankoja siitä, miten itse olen omaksunut ja sulattanut Zizekiä tämän luenna(o)n perusteella tai ylipäätään, mutta asetan päämääräkseni että sen aika vielä tulee.

Siis: kuunelkaa itse ja antautukaa Zizekin ajatusten ja esimerkkien vietäväksi. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, koska kuten edellä sanoin, jokainen löytänee oman kiinnekohtansa Zizekin käyttämien monien esimerkkien kautta.

Huom. Slavoj Žižek ei ole nominalisti eikä realisti vaan edustaa omaa antideskriptivististä linjaansa (ks. PS.).
Sen ytimestä löytyy lacanilaisen psykoanalyysin ideologis-yhteiskunnallinen sovellutusparadigma, saksalaisen idealismin (Hegel, Kant, Shelling) ontologia ja Althusserin lacanvaikutteisen, strukturalistisen marxismin sekä nuoren Marxin ideologisten lähtökohtien vaikutus.

*
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 1/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 2/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 3/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 4/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 5/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 6/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 7/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 8/8)
Slavoj Žižek explains why the Sound of Music is racist (sisältyy Part 2/8:een)

Slavoj Zizek is one of the most distinguished and politically engaged thinkers of our time. In this tour de force filmed lecture, he lucidly and compellingly reflects on belief - which takes him from Father Christmas to democracy - and on the various forms that belief takes, drawing on Lacanian categories of thought.
In a radical dismissal of today's so called post-political era, he mobilizes the paradox of universal truth urging us to dare to enact the impossible.
It is a characteristic virtuoso performance, moving promiscuously from subject to subject but keeping the larger argument in view.

PS.

(Saul Kripken antideskriptivismi voidaan yleisesti ottaen määritellä seuraavasti:

Asian ja sanan välinen suhde perustuu siihen, että asiaa nimitetään tietyllä sanalla:asian 'identiteetti' siis on siinä, että se on nimetty tietyllä tavalla ja että siihen viitataan aina samalla sanalla - http://www.netn.fi/197/netn_197_laari.html.

Vrt. Non-descriptivism: 'Meanings of moral sentences are not wholly determined by syntax and truth conditions'.)

*
electronicintifada.net/v2/article4853.shtml.

Ihmismäinen tietokone ja virtuaalisuus Tyhjyyden (nihilismin) torjuntana

Idea tähän tekstiin on saatu - kumma kyllä ;/ - Kemppisen päreestä "Kiinalainen juttu".
*
Oletus: Tämän(kin) päreen kirjoittaja (Kemppinen) on sukua tulevaisuuden semanttisille tietokoneille(?)
*
Pohdinta: Pitää tietysti huomauttaa itsestään selvästä totuudesta, jonka mukaan 'ihmismäinen tietokone' on katastrofi ja siten teknologinen antiutopia: se tekee inhimillisiä mokia ja valitsee jopa tahallaan - ei-identtisen ennustamattoman epäluotettavalla 'logiikalla' - väärin.

Se siis ajattelee, mitä 'oikea' (tieto-)kone ei tee...

Ajattelevaa konetta ei voi ohjelmoida lopullisesti (semantiikka redusoituna syntaksiksi = biteiksi) menettämättä jotain aivan olennaista (olettamastamme) ihmisyydestä, mutta toisaalta juuri tarkan ohjelman puute (koodauksen epäluotettavuus erotuksena randomisoinnista, joka on kuitenkin aina ohjelmoitua - esim. pankkikorttitunnusten vastaavuudet) tekee siitä hyödyttömän koneena.
*
Johtopäätelmä: Ehkä Kemppisestä saattaa sittenkin olla apua, kun yritämme ymmärtää, minkälainen olisi tulevaisuuden tietokone, jossa 'pihisee henki' = ajattelu - ei pelkkä kalkyloitu semantiikka.

Kemppinen nimittäin tekee 'absoluuttisesta' triviamuististaan huolimatta virheitä, siis päättelee ja muistaa väärin.
Mutta tämän inhimillisen heikkouden lisäksi hän provosoi ihmisiä ihan vain sokraattista ilkeyttään; - ja tämä asiaintila jos mikä on varsin 'kiinalainen juttu' eli tahdon asia.
*
Kysymys: voiko tietokoneella olla omaa tahtoa siinä mielessä kuin me ihmiset tuon rationaalis-emotiivisen käsitteen ymmärrämme?
Vastaus: Jos voi, niin kuka sellaista konetta tarvitsee? Yksinäinen, joka haluaa korvata ihmissuhteen Cyborgilla(?)

Mutta eikö tällainen 'suhde' ole ei-moraalisen (erotuksena moralisoinnista) perversion ilmentymä par excellence? 'Esineellistynyt suhde?'
Ehkä on - joskin väistämättähän tietokoneaddiktioon sisältyy aina jonkinlaista pakoa perversiiviseen 'maailmaan' - virtuaaliin, joka on reaalisen fantasia.

Kyseessä on samalla ikäänkuin deus ex machina: 'näytelmämme' ('Reaalisen') päähenkilöiden umpikujaan annetaan lopulta jumalallinen ratkaisu viime tingassa ja automaattisesti kuin apteekin hyllyltä - kirjaimellisesti: koneesta.
Näin vältetään tragedian pahimmin sattuvat karikot, joskin katharsis jää silloin varsin keinotekoiseksi; - mutta sitähän virtuaali onkin: keinotekoinen Reaalinen Fantasmaattisessa muodossa.

Täten Reaalisen eli Tyhjyyden tyhjyys on kätketty virtuaaliin fantasmana 'konkreettisesta' todellisuudesta. Virtuaalissa voimme leikitellä symbolisella ja imaginaarisella mielin määrin - ikäänkuin ne olisivat Reaalista.

Virtuaalisuus populaarikulttuurina voi ilmaista ehkä kaikkein selvemmin fantasmaattisia, ideologisia representaatioitamme, mutta vain taide kykenee lävistämään fantasman ja kysymään virtuaalisen representaation varsinaista sisältöä - sen Tyhjyyttä (Reaalista).