March 12, 2009

Pathos nousee kuolleista

Kielimafia osoitti suvereenisti, miksi se ansaitsee kunnon aamukahvit tänään perjantaina 13:sta päivänä maaliskuuta 2009 - viimeksi klo: 23.50. Ks. mm. kursiivilla painetut kappaleet.
*
Pathos näki itsensä katsomassa unta, joka alkoi siitä, että hänen ruumiinsa oli hajonnut yli kahteen sataan kappaleeseen Malmin aseman neljännen raiteen ympärille - sen keskimmäisten istuinpenkkien läheisyyteen.

Verinen, penkille lennähtänyt jalka, josta törrötti rikkinäinen luu, lähes viidenkymmenen metrin päähän singahtanut pää, jonka toinen silmä tuijotti eteensä apposen auki ja toinen kiinni kuin olisi juuri ollut iskemässä silmää kuolemalle, silppuuntuneet sisälmykset, viiteen osaan repeytynyt oikea käsi, kyynärtaipeesta asti ehjä vasen käsi, joka roikkui raiteita erottavassa verkossa kuin verinen viisari sormet levällään, kiveksistä toinen singahtaneena laiturin roskikseen kuin punertava Kinder-muna, penis litistyneenä nahkasuikaleeksi ratakiskolla.

Pathos ei tiennyt oksentaako vai nauraa. Molempia oli vaikea tehdä yhtä aikaa.

'- Tällaista krapulaa minulla ei ole ollut sitten viime Pääsiäisen' hän ajatteli miltei nauruun purskahtaen.

Tämän jälkeen unessa alkoi tapahtua jotain kummallista. Kappale kappaleelta Pathoksen ruumiin veriset osat alkoivat liikkua kohti toisiaan, kohti laiturin keskipaikkeilla olevaa nelosraiteen kohtaa, ja lopulta hän näki itsensä makaamassa poikittain radalla - kaula toisen raiteen päällä, reidet toisen.

Seuraavassa animaation kaltaisessa kuvasarjassa hän näki itsensä nousemassa betonitasanteelle kuin zombie ja sitten istumassa asemalaiturin keskipenkillä synkkänä, verisiä käsiään peitellen. Käsistä oli tarttunut verta paksun päällystakin hihansuihin, minkä eräs ohikulkeva matkantekijä ohimennen mutta asiaan mitenkään reagoimatta pani merkille.

Unta itsestään näkevä Pathos huomasi jotain, mitä unen Pathos ei havainnut. Nelosraiteen valotaululle oli ilmestynyt tiedotus: 'Pendolino Oulusta Helsinkiin myöhästyy teknisen vian vuoksi noin kolme tuntia.'

Seuraava animaatio unessa siirtyi Malminkaaren suojatielle, Malmin Novan viereen. Kuvat etenivät oudosti - ikäänkuin niiden liike olisi tosiasiallisesti ollut kuin filminauhan osittain nopeutettua siirtymää taaksepäin.

Yhtäkkiä Pathos huomasi olevansa kävelemässä Omenapuunkujaa pitkin. Ei kulunut kauaa, kun hän näki edessään kauniisti veistetyn, koristellun, valkoisen portin, siinä postilaatikon, johon oli kirjoitettu luku 7.

- 'Doris!' hän hihkaisi unessa. 'Tämä on Doris Häkkisen postilaatikko, tässä on Doriksen piha, omenapuut ja - !'

Pathos katsoi pidemmälle - pihan perälle. 1950-luvulla rakennetun mutta aivan äskettäin tyylikkäästi remontoidun omakotitalon ikkunoista näkyi valoa.

'- Doris on kotona', sanoi Pathos hiljaa vilkaisten kännykästä kelloa. Se näytti lukemaa 23.57.

'- On puoliyö ja Doris valvoo yhä - miksiköhän?'

Pathos ihmetteli valoa ikkunoissa, vaikka tiesi kyllä, että Doris saattoi lukea tai kirjoittaa joskus arkisinkin vielä puolen yön jälkeen. Hän avasi portin ja lähti sen suljettuaan kävelemään hieman lumista ja jäistä, omenapuiden reunustamaa kujaa pitkin kohti ulko-ovea.

Punaisen tummat jäljet kujapolulla sekä rappusilla ja verannan tasanteella ihmetyttivät häntä, mutta käännyttyään ja katsottuaan kujaa tarkemmin taaksepäin, porttia kohden, hän ei enää nähnyt kuin juuri sataneeseen vitivalkoiseen lumeen jääneitä jälkiä, joista yhdet olivat hänen omansa.

Pathos tarkkasi jälkiä uudestaan, nosti sitten katseensa kääntyen ulko-oven suuntaan, näki jälleen kirkkaat valot keittiön ja olohuoneen ikkunoissa, astui vielä äsken verisen mutta nyt tahrattoman verannan maton päälle, ojensi kätensä pohtien samalla, keitä vieraita Doriksella näin myöhään illasta voisi olla käymässä.

Sitten Pathos painoi ovikelloa kolme kertaa pitäen jo ikäänkuin luonnollisena sitäkin havaintoa, että myös hänen aiemmin veriset kätensä näyttivät nyt pakkaskelin kohmettamina lähinnä vaaleanharmailta. Talvitakinkaan ruskeista hihansuista saattoi tarkalla silmällä erottaa enintään hikisiä ryppyjä.

Pathoksessa ei ollut enää jälkeäkään kuolemasta - ei omasta tai muiden. - - Hänessä oli tapahtunut jotain, mitä kielellinen ja looginen ymmärrys ei tavoita. Ja ehkä juuri tuon 'jonkin' vuoksi Pathos niin omituisen selittämättömällä tavalla koki olevansa samanaikaisesti sekä rakastamansa Doris Häkkisen oven että oman mielensä viimeisen rajan edessä.

Parikymmentä sekuntia odotettuaan Pathos kuuli, kuinka eteisen ja olohuoneen välinen ovi narahti hiljaa auki.

'- Nytkö havaintoni ovet viimein aukeavat lopullisesti', kysyi Pathos itseltään William Blakensa lukeneena. Mutta hänen nopeasti ohikiitävä kirjallinen muistumansa ei suinkaan ollut vain itseironista laatua. Pathos ei nimittäin osannut lainkaan arvioida - tietämisestä puhumattakaan, oliko hän palaamassa takaisin todellisuuteen vai vasta nyt löytämässä sen.

Pathos oli kadottanut intuitionsa ajan suhteen, eikä paikan tajukaan tuntunut toimivan täysin tahdonvaraisesti.

' - Mihin te olette piiloutuneet minulta tänään - Kant ja Newton? ehti Pathos vielä kysyä hymähtäen itsekin omalle ihmetykselleen, joka mitä ilmeisimmin osoitti, ettei hän sentään ihan vielä ollut menettänyt järkeään lopullisesti. Sitten sisältä kuului jotain ääntä.

Tulija, talon emäntä, ei avannut ulko-ovea heti vaan tirkisteli viime remontissa asennetusta ovisilmästään verannalla odottavaa henkilöä mahdollisimman tarkkaan. Malmin kujillahan saattoi näin myöhään illasta liikuskella ties minkälaisia murhamiehiä.

Yhtäkkiä nainen kääntyi - jotenkin pelokkaalta ja pelästyneeltä vaikuttaen. Hän oli tunnistanut ulkona odottavan öisen hahmon ja huusi olohuoneessa istuville vierailleen hämmentyneenä:

'- Ei voi olla totta! Arvatkaas pojat, kuka täällä on?'

'- Poliisi tai ambulanssilääkäri - ellei peräti molemmat. Tulevat kyselemään meiltä joitain mielenkiintoisia lisätietoja Pathoksesta', vastasi sarkastiseen tapaansa Typhus, kolmesta herravieraasta vanhin, ja nappasi jälleen kulauksen konjakkilasistaan.

Onneksi Typhuksella oli kaiken varalta myös nitropurkki huipputyylikkään pikkutakkinsa taskussa, sillä hän saattaisi tarvita sen apua nähtyään tulijan.

Mikäli Doris olisi ollut yksin kotona, hän ei - kaiken alkuillasta tapahtuneen jälkeen - olisi missään tapauksessa avannut ovea Pathokselle, mutta nyt hän uskalsi sen tehdä. Ja yhä silti - niin paradoksaaliselta ja ristiriitaiselta kuin tämä kuulostaakin - toinen syy oven aukaisemiseen oli juuri tuo sama, miksi Doris ei sitä yksin ollessaan olisi tehnyt: hän rakasti puolihullua Pathosta - epätoivoisesti tai pikemminkin toivottomasti - mutta rakasti kuitenkin.

Vierailtaan enää mitään muuta kyselemättä tai heille sen enempiä huutelematta Doris käänsi lukon pois päältä ja erotti oven auettua hämärässä valossa kookkaan, partaisen ja synkänoloisen miehen, jonka huulet, tämän nähtyä Doriksen, kääntyivät hitaasti hymyyn, joka suodaan vain kaikkein läheisimmälle ja kaikkein tärkeimmälle ihmiselle.

'- Minä tulin takaisin'.

Muuta Pathos ei sanonut, eikä hänen tarvinnut sanoa. Ehkei hän edes olisi voinut sanoa, sillä ainoa todellinen ja aito kommunikaatio Pathoksen ja Doriksen välillä tuona hetkenä oli mahdollista vain sanattomasti - se oli itkun ja naurun sekaisen syleilyn kieltä.
....
Saatamme jo hyvinkin arvata, että Typhus joutui järkytykseltään turvautumaan konjakin lisäksi myös nitropurkkiinsa sen jälkeen, kun suostui lopulta uskomaan, että tämä - jopa hiukan maagiselta vaikuttava kohtaus - oli täyttä totta.
*
Tämä teksti on jatkoa mm. seuraaville päreille:
http://actuspurunen.blogspot.com/2009/01/finaali-osa-1-eika-edes-kuolema-voinut.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2009/01/pathoksen-kuolema.html

8 comments:

van Vaari said...

Kuinka sattuikaan! Juuri ennen kuin avasin blogisi, muistelin Arosuden maagista teatteria ja otin naukun konjakkia. Nitroa sen sijaan en ole tänään tarvinnut.

Ilahduin tekstistäsi niin, että otin heti toisen konjakin. Kohotin sitä asuinpaikkasi suuntaan ja sanoin: "Tervetuloa elävien pariin taas, Rane."

Tällainen palasten kokoaminen ja vanhojen ystävien luo palaaminen on minun kyökkipsykologiani mukaan merkki tasaantumisesta, paranemisesta, siitä, että suhtautuu elämään -ainakin tämän pienen hetken ajan - rauhallisen filosofisesti. Rauhatonta filosofiaa oletkin viime aikoina suoltanut kyllin.

Oliko se Mikis, joka vertasi tekstiäsi hakerekkaan, joka painuu täyttä vauhtia metsään? Kuvaus oli aika osuva.

Me olemme pieniä, kolhuisia laivoja elämän valtamerellä. Auttakaamme toisiamme, lainatkaamme toisillemme vettä, polttoainetta ja provianttia. Ne, jotka hallitsevat tuulen sidonnan, neuvokoot solmujen avaamisessa.

Mummo said...

Hyvä, Rauno. Minuakin ilahduttaa, että Pathos nousee kuolleista ja katsoo siinä itseään.

Tästähän tämä jatkuu vielä?

Rauno Rasanen said...

van Vaari, Mikis, Tapsa, Mummo ja kump.

Sydämellinen kiitos sanoistasi Vaari. Olet ihan oikeasti lämmin ihminen, kuten Mummo jo aikaa sitten asian oivalsi.

Samoin pokkaus Mikikselle, jota on pitänyt kiittää kriittisen oivaltavasta otteesta minun suhteeni jo monesti aiemmin viimeisen viikon aikana, mutta aina ei muista, osaa tai jaksa tai on muuten vain mörkki (esim. kankkusessa).

Mutta että minä olen - - - tekstini siis - no minähän olen tekstini - kuka uskoo sen? Tapsa? Tuskin - mutta ongelma on filosofisestikin mielenkiintoinen: - kuinka paljossa teksti on kiinni kirjoittajan psykologiassa ja ylipäätään tyypissä, temperamentissa, persoonallisyydessa?...

Derrida ja postmodernistit hylkäävät biografian tekstin (intention) tulkitsijana. Suvaitsen olla eri mieltä! Ja nimenomaan Nietzscheä - tuota ranskalaisten postmodernistien lempilasta esimerkkinä käyttäen.

Kirjoittajan voi - eikä ainoastaan voi vaan hänet pitää oppia tuntemaan myös 'rivien välistä'.

Otetaan alusta. Tekstini on kuin 'hakerekka, joka painuu täyttä vauhtia metsään'.

Tämä ON jälleen silkka ja mitä osuvimmin minua kuvaava klassikko (oletettavasti siis) Mikikseltä! Kiitän once more.

*
Muuten ja sitäpaitsi - enhän minä vihaa, vaikka ärhentelenkin. Ärhentely on minun tapani tykätä, jos saa vähän kärjistää.

Mutta mä luulen, että teistä suurin osa on tajunnut tuon 'outouden' minussa - ja melko nopeasti. Ehkä Tapsa tai sinä Vaari olitte ensimmäiset Mummon lisäksi (Mummon piiristä), joiden luulen oivaltaneen tän jutun.

*
Olen juuri nyt niin kerrassaan hyvällä tuulella tuon Pathoksen jälkeen (ks. myös PS.), että voisin pussata (teitä) muitakin (pakene Mikis! - nyt on viimeinen tilaisuus vältää bi-seksuaalisuus!) kuin pelkästään Mummoa, Iinestä, Meriä, Chrisiä, Elisaa (ai ketä - en sano) jne.

Huomautan liiallista innostustani arvioidessanne, että minulla ei ole täällä viinaksia tänään - vain vahvat iltakahvit termospullossa + sulatettuja pakastemansikoita!

PeeÄr-mies meni hiukan h-moilaseksi, kun soitin hänelle äskettäin ja kerroin vetäväni naamariin mustaa kahvia ja mansikoita! Meillä oli ihan hyvät ja pitkät paginat.

PS.
Sitäpaitsi mulla on tässä menossa todellinen superpäreenteko S.:stä ja minusta (vaikka flunssa hieman painaakin päälle).

Olen edistynyt siinäkin tänään lisää. Saas nähdä kehtaanko julkaista valmiin jutun, koska joudun kohtaamaan siinä syvemmältä kuin koskaan oman rakkauteni, mustasukkaisuuteni (S:n pojat hänen edellisestä avioliitostaan) ja oman heikkouteni = juoppouteni.

Psyykkisesti helvetin rankka projekti siis!

Rauno Rasanen said...

Mummo

Kyllä tarina jatkuu. Aivan varmasti!

Tää 'taaksepäinkelaus' unessa oli mielestäni aika hyvä ratkaisu pois umpikujasta - verrattuna siihen alkuperäiseen/lopulliseen luitten murskajaismässäykseen ja veriseen lahtaukseen.

Marquezin maaginen realismi yhdistyneenä kafkamaisen maailmankuvan anonyymin vieraantuneeseen absurdismiin, Beckettin pyhällä hulluudella höystettynä ja - yllätys yllätys: naivilla realismilla maustettuna! - kiehtoo minua.

Rauno Rasanen said...

Kuten tämän aamuiset lisäykset osoittavat, en minä filosofoinnista mihinkään pääse.

Minä rakastan tässä maailmassa kahta asiaa: naista ja filosofiaa.

Älkää pakottako minua tekemään valintaa niiden välillä. Minä haluan ja otan molemmat!

Jos vain saan. Mitä kyllä pahasti epäilen...

Homo Garrulus said...

ota mut - (mut et kiinni saa)

:P

ulos sieltä ukko - on kuulemma kaunis ilma.

catulux said...

Rauno. Kunniasi on mennyt jo ajat sitten, mutta maineesi on senkus kasvanut. Näin ainakin omasta mielestäni.

Kirjoitit hyvin Kemppisestä. Etenkin tämä:

"Ellei hän sitten - näin on aihetta epäillä - ole Napoleonin tapaan ehtinyt jo kruunanata itse itseään, kuten vahvasti päättelen sekä hänen lukija- että kommentoijatilastoistaan (jotka tosin eivät ole kuin ehkä keskitasoa myös kommentoijien henkilöjakaumuan suhteen - kokonaislukijamäärät nousevatkin jo sitten huomattavan korkealle."

mikis said...

Mikis selittää omaa m-maisuuttaan:

"Kriittisyyteni" yl. on sitä, että vaikka olisin 98% samaa mieltä kuin se, jonka tekstiä luen, alan vaistomaisesti etsiä niitä 2 %. Ja remestellä (hakea huomiota?) sillä: katsokaapas! Ja kun on juonut pari(/kymmentä) lasillista liikaa, eli itsekritiikkinsä, puhuu läpiä päähänsä. Karmeita Hiidenkirnuja! Se on varmaa.

(Hitsi, kun tuossa on tuo "publish your comment" nappula! Monelta nololta jutulta olisi välttynyt.)

Ps. Tuosta "hakerekasta"... kun en ole filosofiaa opiskellut, minun oli verifioitava ajatuksiani kielikuvin. Tukkirekka joka tuo puita metsästä, on "oikein; rekka joka tuo 'pilkottuja puita' metsään, on "väärin... Minulla oli ihan selvä ajatus mielessä. Ja tämä räminäkin vielä... Tuo rekka olet tietysti Sinä, silloin kun kun oot eksyksissä. (Varmasti, olet joskus.) Mutta

fittu, kun vilosofia on vaikeaa!)

Tekstisi oli klassikkotekstiä, jo luettunakin.