Determinististen kohtalonvoimien rautainen kahle on murrettu ja kosminen velkaorjuus voitettu.

Kirje antiikista

.

Kommentti Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni ‘Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?’

.

Ironmistress kirjoitti: Kristinusko ei ole ainoa uskonto maailmassa, eikä välttämättä edes mielekkäin tahi vähimmin älytön.

.

Kristinusko on teologisesti ja filosofisesti kaikkein mielenkiintoisin uskonto, koska siinä on pelastusopillisten kysymysten puitteissa kyetty keskustelemaan tahdon ja järjen suhteesta tavalla, joka näyttää monissa lakiuskonnoissa ja animismin perinteeseen sitoutuneissa luontouskonnoissa jääneen toissijaiseksi tai ainakin nämä yksilön uskon mielekkyyttä koskevat perimmäiset ongelmat on alistettu suoraan jonkin korkeamman voiman alaisuuteen, jota totellaan sokeasti ikään kuin kausaalisen pakon sanelemana.

.

Kristinusko on niin hyvässä kuin huonossa/pahassa sekoitus juutalaista henkeä [yksi ainoa persoonallinen Jumala, joka tehnyt liiton ihmisen kanssa], kreikkalaisella filosofialla selitettynä [stoalaisuus (mm. fariseus Paavali), platonismi (kirkkoisät), kyynikot (varauksin; vrt. välinpitämätön suhtautuminen maalliseen/yhteiskunnalliseen), aristotelismi=skolastiikka (esim. Tuomas Akvinolainen)].

.

Kristinuskon filosofis-tieteellinen luonne on kuitenkin myös sen suurin heikkous. Usko eli evankeliumien sanomasta omaksuttu kollektiivinen ja yksilöllinen itseymmärrys ei ole ytimeltään teoretisointia lainkaan. Köyhyyttä ja yksinkertaista elämää saarnannut Franciscus Assisilainen sekä syvällisesti ja suuresti oppinut Luther tämän tiesivät luitaan ja ytimiään myöten [esim. Lutherin myrsky- ja tornikokemukset].

.

Mitä tulee kristinuskon ‘tarinaan’ jumalallisesta välittäjästä [Jeesus Kristus] itseään pelastamaan kykenemättömän syntisäkin [ihmisen] sekä maailmasta olemuksellisesti täysin riippumattoman mutta [mikä tärkeintä ja paradoksaalisinta] sen luoneen voiman/olion [Jumalan] välillä, niin pintapuolisesti katsoen tässä kertomuksessa ei näy mitään varsinaista uutuutta antiikin ajan muihin uskontoihin ja myytteihin verrattuna. Jeesuksen välittäjä- ja sovittajarooliin tavalla tai toisella verrattavia taivaan poikia, boddhisatvoja tai heeroksia löytyy muistakin uskonnoista.

.

Olennainen ero on kuitenkin siinä, että Jeesuksessa Jumala uhraa itsensä ihmisen tähden: Jumala itse kuolee ristillä. Tämä oli antiikin maailmassa täydellinen skandaali, jota ei kerta kaikkiaan voitu ymmärtää – ei juutalaisessa eikä kreikkalaisessa kontekstissa. Kyseessä on kuitenkin nerokas [joskaan ei siis aivan tyhjästä nyhjäisty/vrt. esim. keskiplatonistiset välittäjämallit/esim. Philon Aleksandrialainen/Juutalainen] oivallus ja ratkaisu kosmiseen tilanteeseen, josta ihmisen antiikin aatemaailmassa ymmärrettiin olevan absoluuttisen riippuvainen: maailmankaikkeuden syklisen harmonian [kausaalinen] determinismi.

.

Stoalaisuus ja epikurolaisuus edustivat molemmat hiukan eri painotuksin monistista materialismia, joka korosti maailman/kosmoksen/olemassaolon metafyysis-determinististä luonnetta, johon voi vain joko sopeutua ymmärtämällä/omaksumalla oikea tieto [stoalaiset ja katalepsiksen (varma ja selkeä tieto) paljastama logos] tai johon voi yrittää vaikuttaa polyteistisen uskonnollisuuden lukemattomien eri muotojen avulla.

.

Filosofisen akatemia-skeptisismin vahvan vaikutuksen alaisena olleen materialistisen monismin [sillä skeptikot pystyivät helposti kumoamaan stoalaisten katalepsiksen eli kirkkaan ja selkeän evidenssin olemassaolon] rinnalla yksityinen polyteistinen uskonnollisuus [privatio sacra] oli kuitenkin ajautumassa ‘arvopluralismiin’ eli kokemassa inflaation, kun taas valtiouskonto [publica sacra] oli muuttumassa [yli-]ihmisen eli keisarin palvonnaksi.

.

Juutalaisuudessa materialismi sen sijaan oli aina ollut läsnä paitsi uskonnon erityisen korostuneessa eettissosiaalisessa ja poliittisessa merkityksessä myös ruumiillisen työn arvostamisena ja naiseuden kunnioittamisena [tosin naisen roolia (ja ylipäätään yhteisöllisiä rooleja) vahvasti kontrolloiden]. Orjuudella talouttaan ylläpitäneille kreikkalaisille työ ja feminiininen sen sijaan olivat jotain alempiarvoista, jonka yläpuolella vapaat kansalaiset [miehet] välttämättä olivat.

.

Tähän yhtä aikaa deterministiseen, materialistiseen, skeptiseen, fatalistiseen, animistis-polyteistiseen ja yhteisöllisesti vahvasti roolitettuun maailmaan, jossa ihmisen arvaamattomista ulkoisista voimista riippuvainen elämä ja olemassaolo oli jatkuvasti lunastettava uhreilla ja johon oli sopeuduttava fatalistiseen kohtaloon uskomisen [tai kohtaloon tyytymisen ellei peräti amor fati’n/stoalaiset] sekä kohtalon ‘lepyttämisen’ kautta, alkoi kehittyä uskonnollinen aate, jonka mukaan ihmiselle [vaikka tämä onkin kohtalonsa armoilla] on annettu erityinen ulospääsyn mahdollisuus deterministisen kausaalisuuden ja sattumanvaraisuuden oravanpyörästä erään Jeesus Nasaretilaisen elämässä ja opetuksissa.

.

Roomalaisten toimesta [joskin juutalaisten vaatimuksesta] teloitetusta Jeesuksesta tuli uuden uskonnollisen idean keskushahmo: ihmishahmoinen Jumala, joka jumalallisen välittäjän ominaisuudessa tuli lunastamaan syntisen ihmisen olemassaolon kausaalisesta pakosta ja samalla velkaorjuudestaan Jumalalle, jonka kanssa juutalaisuus oli tehnyt liiton [ikuisen ‘velkasopimuksen’].

.

Oli väistämätöntä, että uusi uskonnollistyyppinen elämäntapa ja Kristus-usko [usko Jeesuksen ylösnousemukseen ja sen pelastavaan voimaan/henkeen] aiheutti skandaalin kreikkalaisten rationaalisissa ja pahennusta juutalaisten moralistisissa piireissä, vaikka Jeesuksen hahmo ja tarina ylösnousemuksineen muistuttikin jossain määrin antiikin Dionysos-jumalaa, joka herää kuolleista aina tuhoutumisensa jälkeen [vrt. hedelmällisyysriitit tai myös Orfeus-myytti] ja jonka ‘askeettis-liberaalissa’ elämäntavassa saattoi nähdä yhtymäkohtia kyynisen koulukunnan edustajiin.

.

Juutalaiset samastivat Jeesuksen Johannes Kastajan liikkeeseen sekä essealaiseen lahkoon, joka sulkeutui omaan yhteisöönsä juutalaisen valtavirta-hegemonian ulkopuolelle, mutta joka tulkittiin ‘varmuuden vuoksi’ uskonnollis-yhteiskunnalliseksi kapinaliikkeeksi ja tuhottiin.

.

Huolimatta aikaansa liittyvistä ja siitä omaksutuista tunnusmerkeistä [symboleista ja metaforista] Jeesus Nasaretilaisesta kehkeytyi kuitenkin radikaalisti uuden ja vallankumouksellisen, Paavalin tulkinnassa universaalin uskonliikkeen keskushahmo. Jumala tuli ihmiseksi ja kuoli marttyyrikuoleman luomansa mutta syntiin langenneen ihmisen puolesta, jotta tämä voisi pelastua ikuiseen elämään uskomalla kuoleman voittaneeseen ylösnousseeseen Kristukseen.

.

Näin perusteellisen ‘anarkistista’ mutta samalla kaikki ihmiset yhdistävää, ajan henkeen [ihmisten kollektiiviseen sisäiseen mieleen] kohdistuvaa ‘terroritekoa’ eivät antiikin elämäntapafilosofit tai juutalaiset reaalipoliitikot olisi pelkästään omista lähtökohdistaan milloinkaan pystyneet ‘innovoimaan’. Siihen tarvittiin erityyppisten aatteellisten aineksien yhteentörmäystä ja yhdistymistä sellaisen narratiivin [evankeliumin] muodossa, joka radikaalin syvällisellä mutta samalla jotenkin merkillisen ymmärrettävällä tavalla vastasi ihmisten henkiseen ja hengelliseen tarpeeseen sekä vapauttavasti että uudenlaista yhteisöllisyyttä valmistaen.

*

Kristus on ylösnoussut! Kuolemalla kuoleman voitti! - - Kausaalisen determinismin syklinen tukahduttavuus ja kohtalonvoimien rautainen kahle on murrettu ja voitettu. Jumala itse lunasti meidät Kristuksessa kosmisten voimien yksipuolisesti langettamasta velkaorjuudesta [PS.]. Sitä tämä jokaista ihmistä yhteiskunnalliseen asemaan ja säätyyn katsomatta koskeva Kristus-usko aikoinaan merkitsi ja tarkoitti. Ja kuten David Bentley Hart kirjoittaa, kristinusko on myös ainoa todellinen vallankumous, jonka ihmiskunta koskaan on kokenut ja läpikäynyt.

.

Alkukristillisen vallankumouksen [30 – 330] jälkeinen historia on enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden jäljittelijöiden ja sovellutusten historiaa: mukaan lukien a] Rooman imperiumin ja alkukristillisen kirkon epäpyhä allianssi korruptioineen [koskien sekä älyllis-hengellistä omaatuntoa (kristinuskon vieraantuminen Uuden testamentin alkuperäisen tekstin sanomasta) että sisäistä (moraalinen rappio) ja ulkoista (maallisen vallan tavoittelu) kirkkopolitiikkaa], b] uskonpuhdistajat kristillisine humanismeineen [kristinuskon maallistuminen pelkäksi museoteatteriksi sekä klisheemäisten ihmisoikeuksien ja universaalin rakkauden tyhjäksi puheeksi], c] valistuksen järkeis- ja tieteisuskoisen utopismin edustajat arvoliberalismeineen, tasa-arvoisuuden teoreettiseine abstraktioineen ja kapitalistisen teknopragmaattisuuden fetisseineen [kristinuskon normatiivisten ja metafyysisten perusideoiden sekularisoiminen ja banalisoiminen] sekä d] fasistis-kommunistisen totalitarismin ja rasismin väkivalloin ylläpidetty yhdenmukaisuusharha [valtion ja kirkon yhdistymisen eli teokratian maalliset perversiot].

.

PS.

Juutalaiset ja pakanat elivät yhä vielä velkaorjuudessa: pakanat lukuisten pienten ja keskisuurten kosmisten ‘finanssi-pankkiirien’ [voimien] uhreina. Juutalaiset sen sijaan olivat onnistuneet tekemään mielestään kohtuullisen sopimuksen yhden ja samalla kaikkein suurimman kosmisen rahoitusmonopolin kanssa, joka tosin itse oli alunperin sanellut rahoitusehtonsa Moosekselle. 
.

Tuleville kristityille sen sijaan oli viimeinkin avautumassa mahdollisuus päästä tuon suurimman finanssi-pankkiirin [kosminen Goldman&Sachs] velkajärjestelyjen piiriin rahoitusyhtiön täysivaltaisen edustajan [Kristuksen] lunastaessa jokaisen Goldman&Sachsiin omasta tahdostaan eli koko sydämestään [ei siis pelkästään pakon sanelemana] uskovan velat niin että paukahti. - - Toki tämä velkojen anteeksianto edellytti/vaati tiukkaa lojaalisuutta Goldman&Sachsin periaatteille ja ohjeistuksille, muttei kuitenkaan vanhoilla korkoehdoilla [säännölliset rituaaliset uhrit] vaan uuden pienyrittäjyyden vapaammassa hengessä. 
.

Tällaista velkojen anteeksiantamista juutalaisten liittomonisti-koronkiskurit eivät voineet sietää [koska tappiot olisivat olleet heille paikallisesti liian suuria], mutta pakanoitten ‘hengellinen talous’ [polyteismi] oli myöhäisantiikin alkaessa jo niin kuralla, että he alkoivat kokea tuon pienen valtajuutalaisuudesta erkaantuneen Kristus-uskoisen ‘rupusakin’ saaman velkaseeraustarjouksen erittäin houkuttelevaksi myös omalla kohdallaan - kiitos varsinkin kosmisen Goldman&Sachsin uuden juutalaissyntyisen lobbari-agentin, fariseus Paavali Tarsolaisen, joka oli dramaattisella tavalla jättänyt entisen työnantajansa eli Jerusalemin korruptoituneen rahoituskartellin ja ryhtynyt tukemaan aiemmin vainoamaansa itse pääpankin ['valepukuisena'] lähettämää täysivaltaista edustajaa, jonka neuvotteluehdot olivat Paavalin mielestä [kokemansa ‘innovaatio-herätyksen’ jälkeen] täysin uudenlaiseen hengellistaloudelliseen nousuun kannustavia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/puuttuuko-minulta-jarkea-vai-armoa.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/korjaavaa-terapiaa-autonomisen-jarjen.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/korjaavaa-terapiaa-autonomisen-jarjen_10.html

http://fi.wikibooks.org/wiki/Kirkko,_kulttuuri_ja_yhteiskunta_%28UE2%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kristinuskon_historia

http://globalwarming-arclein.blogspot.fi/2011/12/plausible-antiquity-of-papyrus.html

Pennittömän uneksijan epäajanmukaisia aatoksia

Georg Malmsten ja Rooman valtakunta vuonna 117 jkr.
*
Epäilevä motto: 'Sä pelkäät ja emmit mun rakkaani, etkö usko onnen unelmiin, kun pennitön uneksija seuraasi, sulle matkallesi annettiin.'

I
1
Ninni kirjoitti kommentissaan 'velka-päreessäni': 'ihminen itsess''n on velka! kiitos purunen j'lleen keran'.
*
Eipä kestä kiittää, koska ihminen ei ole velka - ei ainakaan ikuisesti kestävä velka, jota ei muka koskaan saa anteeksi.

Antiikin antropologinen ja kosmis-myyttinen maailmankuva ja -katsomus muuttui kristinuskossa armahtavammaksi Jeesuksen pelastavan kuoleman kautta.Tässä kuolemassa [viimeisessä uhrissa] ihminen lunastettiin Saatanan [tämän maailman hallitsijan] vallasta, jonka alaisuuteen hän oli joutunut langettuaan paratiisissa.

Täytyy tosin muistaa, ettei ihmisen myyttinen velkasuhde kristinuskossakaan mitätöitynyt vaan muuttui uskon pyyteeksi/vaatimukseksi [lähes kirjaimellisesti yhteisölliseksi pakoksi, mitä se ei kuitenkaan (toisin kuin juutalaisuudessa) soteriologisesti ollut], sillä ihminen ymmärrettiin vanhassa kirkossa Jumalan omaisuudeksi, joka ei voinut tehdä ihan mitä vain häntä huvitti

Itsemurhakin tulkittiin rikokseksi Jumalaa vastaan, koska sen tekijä vahingoitti teollaan Jumalalle kuuluvaa omaisuutta. Näin ollen ihminen tavallaan vieläkin oli Jumalalle elämänsä velkaa, mutta tuo velka ei kasvanut korkoa eikä sitä näin ollen tarvinnut maksaa loputtomiin yhä uusia uhrieläimiä teurastamalla kuten juutalaisuudessa tai pakanuudessa vaan Jeesuksen lunastavan/sovittavan ristinkuoleman vuoksi, jonka kunnioittamista ja muistamista varten uskova yhteisö velvoitti itsensä rakentamaan kirkon.

Huolimatta edellä mainitusta myyttisen velan muuntumisesta syyllisyydentuntoiseksi uskoksi ja yleiseen normiin sopeutumiseksi [minkä Nietzsche ja myöhemmin Foucault oivallisesti tajusivat] kristinusko muutti radikaalisti pakanallis-taikauskoiseen maailmankuvaan sisältyvää ankeaa ja ahdistavaa syklis-synkronista - kohtalon ennaltasäädetyssä ikeessä elävän ihmisen tulevaisuudennäkymää vapauttavampaan suuntaan - lineaariseksi horisontiksi ja eskatologiseksi odotukseksi - matkaksi kohti viimeistä tuomiota ja pelastusta.

Ihminen ja hänen hyveensä ei ollut enää uhkaavan kohtalon rautaisella otteella riippuvainen kosmisista voimista ja onnesta vaan lujasti kiinni Jumalan toteuttamassa pelastuksessa Kristuksen voittaessa kuoleman ikeen. Tähän pelastavaan kuolemaan jokainen uskova saattoi olla uskossaan osallinen - kirkollisen seurakuntayhteyden muodossa - uskovien yhteisönä.

[Jo Luther tietenkin alkoi opillisesti hajottaa tätä vanhan kirkon sosiaalisen syvärakenteen koheesiota, mistä on vuosisatojen kuluessa seurannut ja yhä seuraa luterilaisuuden hajoaminen synkretistiseen hömppään ja Raamatun tekstin kirjaimellisesta tulkinnasta liikaa kiinni pitäviin fundamentalisteihin, joskin traditionalistit ovat instituutio- ja oppihistoriallisesti oikeassa, mitä alkukristillisen kirkon pakanallisia tapoja vastustavaan moraalis-uskonnollis-sosiaaliseen perustaan tulee].

Pakanallisessa antiikissa jumalia ja henkiä piti lepytellä, jotta taivas ei olisi romahtanut niskaan eli koko sosiaalinen todellisuus ajautunut kaaokseen ties minkälaisen jumal-henkimaailman vihanpurkauksen vuoksi. Kristinuskon suhde Jumalaan ja etenkin pelastukseen Kristuksessa edusti kuitenkin hyvin toisenlaista käsitystä ihmisen ja luonnon sekä ihmisen ja kosmisten voimien välillä. Valitettavasti kristinusko [ehkä väistämättä] korruptoitui jo siitä hetkestä lähtien, kun se tunnustettiin virallisesti ja sen edustajat luonnollisesti joutuivat osallistumaan Rooman uskonnollisten ja poliittisten instituutioiden hallintaan. Valta ja raha turmelevat ihmisen - aina.

2
Uhraukset toimivat arkaaisessa ja antiikkisessa maailmassa sosiaalisen koheesion ja integraation takuina - hieman samaan tapaan kuin korkoluototus nykyään kapitalistisen pankkijärjestelmän pelastavana uhrina.

[Eikö siis kapitalismi olekin Pääomajumalaa palvovan pakanuuden moderni muoto, jossa uhripapit ja heidän kätyrinsä imevät kosher-verta alamaisistaan?! Kyseessä on siis jopa karmeampi uhraus-uskonto ja velkaorjuutuskoneisto kuin aikoinaan Mesopotamiassa, jossa orjuuteen ajautuneitten alamaisten velat annettiin yhteiskuntarauhan säilyttämisen takia anteeksi kerran 50:ssa vuodessa.]

Antiikin aatehistorian spesialisti David Bentley Hart nimittää etenkin stoalaisuuteen [aikansa korkeatasoisin ajattelujärjestelmä, joka ei ole ollut sivuutettavissa myöhemminkään] viitaten antiikin ajan eetosta ja maailmakatsomuksellista mentaliteettia 'loistavaksi surumielisyydeksi' - edellä mainituista syistä. Osuvasti nimitetty, koska tällaisessa maailmassa eläminen oli perimmältään hirveä taakka, joka toistuu muodossa tai toisessa aina uudestaan [vrt. stoalaisten syklinen maailmankuva ja itämainen jälleensyntymisoppi, jotka edustavat metafyysisesti samantyyppistä maailmankatsomusta].

Kristinusko sen sijaan otti askeleen kohti yksilön vapautta ja omantunnon rehellisyyttä Jumalan edessä, mikä eettis-uskonnollinen mielenmuutos kuitenkin juuri Jumalan ihmiseksi tulemisessa [ja siten maallistumisessa] oli osaltaan johtamassa kohti pluralistista liberaali-demokratiaa ja kalvinistis-kapitalistista moraalia {tekopyhyyttä] - toisin sanoen kohti arvonihilismiä, joka on paras käsite ja diagnoosi kuvaamaan etenkin Euroopan intellektuaalis-mentaalista rappeutumista.

Silti kristinuskon sanoman ytimessä on edellen vallankumous, joka on synnyttänyt myös ateistisen kristillisyyden - ainoa älyllisesti ja moraalisesti rehellinen ateismin muoto, joka ei taannu alkeellisen argumentaation sekä populistisen fanaattisuuden ja fundamentalismin tasolle kuten esim. Dennnettin, Dawkinsin, Hitchensin, Harrisin ja Onfrayn kirjoitukset [näistä vain Dennett edustaa filosofisesti kiinnostavampaa otetta, joskin David Bentley Hart on upottanut hänetkin vasta-argumenteillaan 6-0].

Eurooppaan verrattuna USA sen sijaan on yhä suuremmassa määrin muuttumassa myöhäisantiikkisen Rooman kaltaiseksi synkretismin Sodomaksi - sanalla sanoen erilaisten [myös ääriuskonnollisten] lahkoliikkeitten aatteelliseksi sekasotkuksi, jota plutokraatti-oligarkkien on helppo hallita manipuloimalla kauppaa sekä finanssi-markkinoita käsittämään myös monien uskonlahkojen tuotteistamisen.

Euroopan ideologisen bio-uusateismin [erotuksena vasemmistolaiseen kristinuskoa arvostavaan ateismiin, esim. Zizek ja Badiou] ja USA:n raha-sponssattujen ääriaatteiden pinnallis-pakanallisen aatesirkusmenon pysäyttäjäksi tarvittaisiin eräänlainen uusi Pennitön Uneksija eli Jeesuksen kaltainen yhteiskunta-anarkisti, joka maksaa [jos pystyy] keisarille, mikä keisarille minimissään kuuluu, mutta ei missään tapauksessa suostu pelaamaan samaa peliä kuin plutokraatti-hallitsija.

Keskelle kapitalismia eli moraalikadon, kaupallisuuden, viihteen ylivallan ja juristien jokapaikkaan sovellettujen ad hoc-sofismien vastapainoksi tarvitaan siis [jälleen] ikäänkuin uudesti syntynyt mutta traditiopohjainen kristinusko [vrt. radikaali-ortodoksit], joka haistattaa rahalla pitkät ja sanoo todelliselle - kestävälle elämälle kyllä osoittaen halveksivansa kaikkea kestävän kehityksen vihreää oikeisto-kapitalismia enemmän kuin mitään muuta teknoliberaalista huijausta maailmassa.

3
Me emme tarvitse kestävää teknokapitalistista kehitystä, koska se on mahdottomuus ja umpikuja vaan kestävää uskoa yksinkertaiseen, rehelliseen ja kunnialliseen elämään ilman turhien tavaroiden taikamaailmaa ja pörssinumeroiksi muuttuneen rahajumalan virtuaalisia kasvonaamiota, jotka ovat noituneet meidät ja tehneet meistä epäjumalanpalvojia, jotka juoksevat pakonomaisesti kulutusnautinnon perässä kuin huumeriippuvaiset ihmisrauniot pystymättä enää erottamaan toisistaan hektisen mielihyvän tunnetta ja apaattista masennusta.

Hypomaaninen depressio onkin teknokapitalistisen ihmisen patologinen luonteenpiirre. Hän on kuin tahtomattaan sisälle asuntoon [kapitalismiin] pyrähtänyt lintu, joka lentää kerta toisensa jälkeen päin näkymätöntä ikkunalasia, joka näyttäisi lupaavan ja mahdollistavan suoran ulospääsyn. Mutta tuo läpinäkyvä ikkuna on pelkkä rahalla ostettava näkymätön lupaus onnesta. Sen vuoksi ihminen yrittää siitä ulos kerta toisensa jälkeen mitään oppimatta. Hän on ansassa, jota ei tajua ansaksi. Lopulta hän on kuin Kafkan Muodonmuutoksen Gregor Samsa, joka muuttuu lopulta valtavaksi kovakuoriaiseksi huoneessaan.

Tällainen muodonmuutos on ihmisen kohdalla kapitalistisen kulttuuri-evoluution lopputulos, jonka 'Luonnonvalinta' tekee niille lukemattomille, jotka eivät sano kapitalismille EI voidakseen sanoa ei-tuotteistetulle ja siten aidolle elämälle KYLLÄ. Kapitalismi on pinnallista, perverssiä ja lopulta barbaarista paluuta alkuun - itseään tuotteistavan hyönteisen tasolle - keskellä usein niin turhaa teknokrääsää, typerää viihdettä ja ikuista kipailua rahavallan autuudesta.

4
Kun kapitalismin aika tulee, elämän sankareiden aika päättyy. Meille kulttuurista on tullut kapitalistista tylsyyttä. Tämä velalla ostettu orjuuttava näennäisrauha saa minut kärttyisäksi. Siksi me penäämme systeemissä vaikuttavia mutta sen ulkopuolella eläviä sankareita. Ja he tulevat - kuin luonnonvoima, sillä orjuus ja vääryys ei voi jatkua loputtomiin räjähtämättä kerran orjuuttajansa käsiin kuin kahlittu atomienergia maanjäristyksen ja tsunamin voimasta.- Me emme tarvitse kestävää kehitystä vaan kestävää elämää - [idea tähän aforistiseen maksiimiin on saatu eräästä Carl Schmittin päiväkirjamuistiinpanosta].

II
1
http://www.youtube.com/watch?v=BHpor51k9uw
Georg Malmstén - Pennitön uneksija (1958) - [sanat eivät riitä kuvaamaan tämän kappaleen ja esityksen emotionaalista vaikutusta - sen surumielisellä tavalla iloista ja herkkää voimaa].

'Molli-Jori' Iskelmäketju-elokuvassa vuonna 1959 - Georg Malmstén (1902--1981) on yksi tärkeimpiä suomalaisen kevyen musiikin vaikuttajia. Levytyksiä hänelle kertyi yhteensä 842. Se on ennätys, jota ei ole Suomessa vielä tähänkään päivään mennessä onnistuttu rikkomaan.

2
http://www.youtube.com/watch?v=8z8i2qbIpbU&NR=1
Georg Malmsten - Nikkelimarkka - [kyllä minä maksan sen nikkelimarkan, jonka minä olen sulta lainannut - - sillä ainahan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu [?]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/07/se-mika-oli-pyhaa-ei-ollut-itse-velka.html#comments
http://en.wikipedia.org/wiki/Classical_antiquity
http://en.wikipedia.org/wiki/Late_Antiquity
http://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Malmst%C3%A9n
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://actuspurunen.blogspot.com/2010_02_01_archive.html
http://www.datafun.fi/postimerkki/luettelo/luettelo1/1999.htm

Pimeä aika 2

Valistuksen tehokkaimmat vartiomiehet eivät uskontoa tarvitse
*
[K-mafian korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 13.15]

Pitkä suomenkielinen lainaus on David Bentley Hart'in kirjasta Ateismin harhat ja se on suoraa jatkoa päreelleni Pimeä aika [ks. linkki].

On kuitenkin kohteliasta aloittaa Hart'in tasoisen lahjakkuuden ansaitsemalla tavalla kansainvälisesti ja korkeatasoisesti 'puolueettoman?' Anthony Kennyn asiallisen asiantuntevan kirja-arvioinnin ensimmäisillä kappaleilla.

Kennyltä vanhana filosofia/teologia[tomismi]-skolaarina löytyy pätevyyttä kommentoida myös kriittisesti esim. Hartin Aristoteles-tuntemuksen tarkkuutta, joskaan ei hän kovin mahdottomia aukkoja  kirjan faktoista löydä [yhden Aristoteleen ensimmäisen liikuttajan määrittelyyn liittyvän kylläkin].

Kenny pitää Hartia erittäin sopivana henkilönä puolustamaan kristinuskoa ['Hart has the gifts of a good advocate'] ottamatta kantaa siihen, mikä on pelitilanne ottelussa Sekularismi vs. Jumala Hartin muutaman läpisyötön [ässän] jälkeen.

Mutta Hart totisesti osaa paitsi argumentoida [vaikka tämä kirja onkin selkeästi kulttuurihistoria-painotteinen] myös kirjoittaa in grand style, kuten myös Kenny kehaisee, enkä voi olla lisäämättä, että Ateismin harhat lienee yksi kaikkein parhaimmista kulttuurihistoriaa käsittelevistä kirjoista tai ylipäätään esseetyylisestä asiaproosasta, mitä koskaan olen lukenut [niin rajoitettua kuin lukeneisuuteni lopulta onkin, jos sitä vertaa 'ammatti-lukukoneisiin'].

Hartin teksti, jonka ainut vika/puute lienee vain siinä, etten minä itse ole sitä kirjoittanut [sillä niin monessa asiassa ajattelen aivan samoin kuin Hart], herättää minussa silti huolekkaan ellei peräti vakavan kysymyksen kantilaisen ajattelun ja sitä kautta myös Zizekin 'projektin' toisen oleellisen perustan [valistus ja transsendentaali-filosofia] pätevyydestä ja uskottavuudesta [toinen perusta on tietenkin lacanisoitu marxilainen kapitalismi-kritiikki].

Se on iso kysymys - melkein maapallon kokoinen. Jään pohdiskelemaan sitä tykönäni, kunhan ensin päästän tämän päreen universumiin.

Niitä, jotka kauhistelevat, olenko lopullisesti päätynyt/ajautunut kristinuskon kanssa flirttailevaan konservatismiin, tulen edelleenkin pitämään jännityksessä. Savolaisittain asia 'voe nimittäin olla näennii, mutta toesaalta se voe olla niinnii' - -. Silti savolaene ei ole skeptikko[?]

1
In the ongoing suit of Secularism vs God, David Bentley Hart is the most able counsel for the defence in recent years. Though confident in the strength of his case, he does not hesitate to abuse the plaintiff’s attorneys, and he does so in grand style. Richard Dawkins is guilty of 'rhetorical recklessness'. Christopher Hitchens’s text 'careens drunkenly across the pages' of a book 'that raises the wild non sequitur almost to the level of a dialectical method'. Daniel Dennett’s theses are 'sustained by classifications that are entirely arbitrary and fortified by arguments that any attentive reader should notice are wholly circular'.

Hart [in his book 'Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies'] has the gifts of a good advocate. He writes with clarity and force, and he drives his points home again and again. He exposes his opponents’ errors of fact or logic with ruthless precision. He is generous in making concessions on his own side, provided they leave intact his overarching claims. Above all, he has ensured that his brief is modest and manageable.

Thus, no attempt is made to plead in defence of religion as such. 'Religion in the abstract', Hart says, 'does not actually exist, and almost no one (apart from politicians) would profess any allegiance to it'. This is a sound and fundamental point. The creeds of the major religions are mutually contradictory, so that the one thing we know for certain about religion is that if any religion is true then most religions are false. Hart’s client is not religion in general, it is traditional Christianity. It is this, he claims, that has been misunderstood and slandered by its cultured despisers.

Again, Hart concentrates on issues of history rather than philosophy. True, he claims that Dawkins’s philosophical arguments are ones that 'a college freshman midway through his first logic course could dismantle in a trice'. However, the claim that Dawkins is philosophically illiterate is based on an ontology that would be rejected by many a seasoned professor of philosophy [hehheh/rr]. Hart’s own strengths lie elsewhere [Hart ei toki ammattifilosofi olekaan vaan teologi ja historioitsija/klassinen filologi/rr], so he is wise to concentrate on narrative and invective.

http://www.truthdig.com/arts_culture/item/anthony_kenny_on_atheist_delusions_20100514/
Mielestäni Kennyn referaatti/arviointi selventää Hart'in kirjan sisältöä ja intentioita vähintäinkin tyydyttävästi [linkin aukeaminen saattaa vähän odotuttaa itseään, mutta kyllä se siitä].

2
Nykyaika ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut järjestä sinänsä; ajatus, että niin on joskus ollut, on vain yksi sen 'syntymyyteistä'. Nykyaikaisen ajattelun todellinen olemus on, kuten sanottu, sen erityinen käsitys vapaudesta; ja valistuksen ajan puhe 'järjen aikakaudesta' on itse asiasssa vain tuon vapausajatuksen kehystämistä ja esittämistä sinä rationaalisena autonomiana ja moraalisena itsenäisyytenä, joka oli 'irrationaalisen' uskon älyllisen alkukantaisuuden yläpuolella [vrt. Kant/rr].

Nykyajan ihmiset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin rationalisteja, joten enää ei ole tarpeen tarrautua siihen väitteeseen, että järki olisi koskaan ollut aikakauden tärkein tavoite: nykyajan ihminen sitoutuu mieluummin 'omaan totuuteensa' kuin mihinkään yleiseen totuuskäsitykseen riippumatta siitä, mihin tämä saattaa johtaa.

'Valistuksen' myytti kyllä vapautti ihmisen niistä vanhentuneista käsityksistä, että jumalallinen tai luonnollinen laki voisi asettaa hänen tahdolleen epämiellyttäviä rajoituksia, mutta se on nyt tehnyt tehtävänsä ja jäänyt elämään vain jonkunlaisena totunnaisena sanakäänteenä.

Nyt kun rationaalisuuden huippukausi on suurelta osalta ohi, nykyaikaisesta uskosta ihmisen vapautukseen on tullut - jos mitään - kovempi ja taistelevampi. Vapaus on nykyään järjenkin yläpuolella, eikä ihmisen vapauksille katsota enää olevan tarpeen etsiä oikeutusta turvautumalla johonkin vastuullisen rationaalisuuden ensisijaiseen mittapuuhun. Vapaus - joka ymmärretään yksilön tahdon täydellisenä, rajoituksettomana toimintavapautena - on itse oma oikeutuksensa, oma korkein mittapuunsa, kiistämätön totuutensa.

On totta, että nykyajan vapauskäsitys oli jonkin aikaa edelleen sidoksissa johonkin luonnonkäsitykseen; monet valistuksen ja romantiikan ajan kertomukset ihmisen vapautuksesta puhuivat siitä, että ihmisen alkuperäinen olemus tuli pelastaa sitä rajoittavilta laeilta, uskontunnustuksilta, tavoilta ja instituutioilta.

Lopulta kuitenkin jopa ajatus ihmisen muuttumattomasta luonnosta alkoi näyttää jokseenkin mielivaltaiselta ja ulkonaiselta; sitä pidettiin sietämättömänä rajoituksena tahdon vapaudelle, joka nähtiin vielä entistäkin alkuperäisempänä, sisäisempänä, puhtaampana ja määrittelemättömämpänä.

Tavoite ei enää niinkään ole ihmisluonnon vapauttaminen sosiaalisten sääntöjen orjuudesta kuin yksilön vapauttaminen kaikista säännöistä, erityisesti niistä, jotka koskevat luonnollisuuden määritelmää [näin ajattelee mm. filosofoiva kokki, öykkäröivä ateisti-hedonisti ja piilorasistinen anarkisti Michel Onfray/rr].

Ei tietenkään ole olemassa mitään ilmeistä syytä sille, ettei ihmisen tulisi muodostaa itselleen sellaista vapauskäsitystä, jota hänen kaukaiset esi-isänsä eivät tunteneet; mutta on viisasta olla tästä tosiasiasta tietoinen. Ainakin on valaisevaa huomata, että nykyihmisen vapaus voitaisiin hyvin nähdä - tietyistä vanhemmista näkökulmista - eräänlaisena orjuutena: hetken mielijohteille, tyhjille oikuille, mitättömyyksille, epäinhimillisille arvoille.

Ei myöskään ole haitaksi kysyä silloin tällöin, mihin sellainen vapauskäsitys, joka on, kuten sanottu, nihilistinen sanan täsmällisimmässä merkityksessä loppujen lopuksi johtaa. Lisäisin, ettei tämän kysymyksen tulisi kiinnostaa pelkästään konservatiivisia moralisteja, jotka kaipaavat kaihoisasti vanhaa, hyvää aikaa kunnollisine tapoineen, vaan jokaista, jolla on vähänkin tietoa historiasta.

Osa järjen aikakauden kiehtovaa lupausta oli ainakin aluksi ajatus aidosti rationaalisesta etiikasta, joka ei olisi sidoksissa tämän tai tuon kansan paikallisiin tai heimotapoihin eikä rajoittuisi minkään tietyn uskontunnustuksen moraalisiin sääntöhin, vaan olisi jokaisen ajattelevan ihmisen ulottuvissa kulttuurista riippumatta ja vetoaisi - kun se ensin olisi tunnistettu - välittömästi rationaaliseen tahtoon [vrt. Kant/rr].

Onko tämän epätoivoisempaa kuvitelmaa ollut koskaan olemassa? Takanamme on ihmiskunnan historian hirvittävin vuosisata, jonka aikana uskonnon vallasta vapautunut sekulaari yhteiskuntajärjestelmä [sekä poliittinen oikeisto että vasemmisto] osoitti olevansa valmis tappamaan ennennäkemättömissä mittasuhteissa ja niin täysin ilman tunnonvaivoja, että kyseessä oli jotain pahempaa kuin turmeltuneisuus.

Jos mitään aikakautta voidaan oikeutetusti kutsua pimeäksi, niin varmasti omaamme. Saattaisipa melkein päätellä, että sekulaari hallinto on ainoa hallintomuoto, joka on osoittautunut niin väkivaltaiseksi, oikukkaaksi ja periaatteettomaksi, ettei siihen voi luottaa.

Ainakaan ei ole enää mahdollista uskoa valistuksen naiviin tapaan, että moraalinen totuus olisi jotain sellaista, mistä kaikki ajattelevat ihmiset voivat olla samaa mieltä, tai että se vetoaisi vastaansanomattomasti ihmisen tahtoon, kun se ensin on ymmärretty ['hyvästi' siis Kant/rr].

Kukaan ei myöskään voi enää pettää itseään ajattelemalla, että uskonnollisesta vallasta vapaa ihmiskunta edistyisi väistämättä kohti elämän korkeampia ilmaisumuotoja sen sijaan, että se taantuisi pikkumaisuuteen tai julmuuteen tai barbariaan.

Ihmisen järki joko heijastaa jumalallisen totuuden objektiivista järjestystä, joka herättää tahdon täyttämään syvintä tarkoitustaan ja saa sen kuuliaiseksi itselleen, tai järki on pelkästään tahdon väline ja palvelija, tahdon, jonka ei loppujen lopuksi ole pakko valita armoa, 'rationaalista omaa etua', myötätuntoa tai rauhaa.

Kun Nietzsche - nihilismin selvänäköisin filosofi - pohti niitä mahdollisuuksia, joita länsimaiselle ihmiskunnalle oli epäuskon aikakaudella avautunut, hirvein tulevaisuus, jonka hän pystyi kuvittelemaan, oli maailma, jota hallitsivat 'viimeiset ihmiset', joukko tyhjiä, itserakkaita narsisteja, jotka olivat vajonneet arkipäiväisyyteen, itseriittoisuuteen, yhdenmukaisuuteen, kyynisyyteen ja itseihailuun.

Hän näki nihilistisen kulttuurin vakavimpana vaarana kaikkien sellaisten suurten pyrkimysten puuttumisen, jotka voisivat innostaa ihmiskuntaa suuremmoisiin tekoihin ja loistaviin saavutuksiin ja valtaviin suorituksiin.

Nietzschen profeetallisista kyvyistä voitaisiin epäilemättä sanoa paljonkin: näyttäähän nykykulttuuri todella loistavan masentavalla keskinkertaisuudellaan ja mukavuudenhaluisella sovinnaisuudellaan. Mutta rehellisesti sanoen Nietzschen pelot näyttävät nyt melkein viehättävän vanhanaikaisilta, kun otetaan huomioon, kuinka paljon nihilistisempää tiedämme vakavan nihilismin todella voivan olla.

Kristitty yhteiskunta ei tosin koskaan kokonaan puhdistautunut julmuudesta ja väkivallasta, mutta se ei myöskään koskaan viljellyt pahuutta, jonka kiihkeys, laajuus, järjestelmällinen tarkkuus ja armottomuus olisi vetänyt vertoja kuolemanleireille, keinotekoisille nälänhädille tai nykyaikaisen sodankäynnin kohtuuttomalle julmuudelle.

Kun 1900-lukua tarkastellaan jälkeenpäin, on vaikea olla tulematta siihen johtopäätökseen, että nykyaikaa leimaa yhtäaikaa vertaansa vailla oleva latteus ja ennennäkemättömän hirveä julmuus, ja että nämä ovat saman kulttuurisen todellisuuden kaksi puolta.

Ja miksi näin ei olisi? Jos nykyajan olennaisin myytti on se, että todellinen vapaus on luonnon - inhimillisen tai kosmisen - alistamista tahdon valtaan ja että jokaisella on vapaus tulla sellaiseksi kuin haluaa, silloin yksilön tahtoa ei välttämättä tarvitse asettaa 'lajin tahdon' yläpuolelle.

Jos ei ole olemassa määrättyä inhimillistä luontoa eikä jumalallista lakia, johon vapauden käyttötarkoitukset olisi sidottu, on täysin johdonmukaista, että jotkut pitävät jalona kutsumuksenaan muovata ihmiskunnan savesta jotakin vahvempaa, parempaa, rationaalisempaa, tehokkaampaa, täydellisempää.

Pyrkimys muovata ihmiskunnan sisintä olemusta - yhteiskunnallista, poliittista, taloudellista, moraalista, psykologista - oli mahdoton ajatus aikana, jolloin ihmisiä pidettiin Jumalan luomina, mutta kun tuonpuoleinen ja sen houkutus ja määräysvalta häviävät, ihmiskunnan tulevaisuus on mahdollista muovata tahdon avulla minkä tahansa ihanteiden mukaiseksi.

Siksi on oikein sanoa, että jälkikristillisessä yhteiskunnallisessa idealismissa ilmenevä silkka säälimättömyys nousee jossakin mielessä juuri samasta vapauskäsityksestä, johon nykyajan tarkimmin vaalitut arvot perustuvat.

Voittoisan jakobiinilaisuuden julmuus, klassisen sosialistisen rotyhygienian kylmä sydämettömyys, natsismi, stalinismi - kaikki nykyajan suuret utopistiset hankkeet, jotka ovat suoraan tai epäsuorasti vuodattaneet käsittämättömän määrän ihmisverta - ovat yhtä lailla valistuksen vapausmyytin tuloksia kuin liberaali demokraattinen valtio tai myöhäiskapitalismin mauton kulutushysteria tai pikkumaisen keskiluokkainen individualismi.

Ne nykyajan historian hallitusjärjestelmät, joiden väkivaltaisuus on ollut säälimättömintä ja omahyväisintä - lännessä tai niissä maailman osissa, jotka länsi on pahimmilla aatteillaan saastuttanut - ovat olleet niitä, jotka ovat kaikkein avoimimmin luopuneet kristillisestä maailmankuvasta ja pyrkineet korvaamaan sen 'inhimillisemmillä' arvoilla.

Mikään historiallinen suuntaus - mikään uskonto, imperiaalinen pyrkimys, sotilaallinen uhkayritys - ei ole tuhonnut yhtä paljon ihmishenkiä yhtä luottavaisella innolla kuin 'ihmisen veljeyden' jälkiuskonnollisen utopian tai rodullisen kehityksen aate. Tämän tosiasian kieltäminen olisi niiden miljoonien ihmisten muiston häpäisemistä, jotka ovat joutuneet sekulaarin järjen äärimmäisimpien ilmenemismuotojen uhreiksi.

Uuden ajan koko hämmästyttävä väkivaltaisuus - Euroopan varhaisimpien kansallisvaltioiden sodista alkaen - on aivan yhtä todellinen ilmaus nykyajan vapausihanteesta [ja sen mitta] kuin ne erilaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset liikkeet, joiden tuloksena on syntynyt nykyaikaisille länsimaille tyypillinen yhdistelmä yleistä vapautta, aineellista runsautta, kulttuurista keskinkertaisuutta ja hengellistä köyhyyttä.

Tämän tosiasian kieltäminen olisi silmien sulkemista siltä, mitä mahdollisuuksia länsimainen historia on avannut ihmisen pahuudelle niiden arvojen kautta, joita nykyään pidetään kaikkein tärkeimpinä ja niiden 'totuuksien' avulla, joita nykyään ihaillaan kaikkein kiihkeimmin.
*
David Bentley Hart: Ateismin harhat, ss. 156-160 luvusta Pimeä aikakausi [kappalejako rr].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/pimea-aika.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anthony_Kenny
http://en.wikipedia.org/wiki/Anthony_Kenny
http://grammar.about.com/od/fh/g/grandstyleterm.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Atheist_Delusions
http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2737&selGroup=77

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Onfray
Onfray'hin palaan vielä. Minun todellisuus-kertomuksessani tämä populistisen filosofian pohjanoteeraus kuuluu ehdottomasti [konservatiivisen antipodinsa Bernard-Henri Levyn kanssa] intellektuelleiksi väärinkäsitettyjen stupido-pahisten kärkiryhmään [hänhän on pahempi kuin minä tai jopa Takkirauta].

http://modernsocieties.wordpress.com/2007/10/29/seminar-two-classical-modernity-late-modernity/

Kauneus on

Kielimafia tuli tänne ja päätti lähteä käymään Louvressa. - 29.10 - Aamuteellä ollut mafian jäsen toivoi minun hieman tarkentavan ontologisen eron määritelmää suhteessa Descartes'n ontologiseen dualismiin. Kirjoitinkin siitä hieman perusteellisemmin - seuraavassa päreessä.
I
Kauneus ei ole katsojan silmässä, kuten typerä klishee kuuluu. Subjektiivisia, esteettisiä arvostelmia kauneudesta johonkin objektiin liittyen toki riittää loputtomiin, mutta sanoa jostain: tämä on kaunis - tarkoittaa esteettistä arvostelmaa - ei välittömästi (tai viiveellä) ilmenevää kaunista, joka on aina koettu illuusio eli fiktiivinen tosiasia ilmaistakseni asian oxymoronin kautta.

Tarkoittaa sanoa, että kauneus itsessään on jotain objektiivisesti olemassaolevaa, objektiivisesti havaittavaa, objektiivisesti koettavaa, jota me emme kuitenkaan pysty kieleen ja konteksteihin (tietoisuuteen) sidottuina subjekteina arvioimaan objektiivisesti.

Mutta juuri siksi, että olemme tietoisia, kielellisiä olentoja, voimme kokea kauneuden olemassaolon.

II
Sitaatit kirjasta Estetiikka: Aarne Kinnunen, s. 371, 400-401.

Mutta niinkuin Emerson ilmaisi, kauneus on ulkopuolellamme. Se on meidän tragediamme. Esteettinen arvoarvostelma perustuu ulkopuolisen, vastapäätä olevan arviointiin. Se kuuluu estetiikan olemukseen, koska se kuuluu havainnon olemukseen.
......
Ihminen siis kykenee luomaan lohdutuksekseen maailmoja. Nietzsche kirjoitti Iloisessa tieteessä:

Esteettisenä ilmiönä olemassaolo on vielä siedettävää, ja taide on antanut meille silmän ja käden ja ennen kaikkea hyvän omantunnon. jotta voisimme tehdä itsestämme sellaisen ilmiön.
Meidän täytyy toisinaan levätä itsestämme siten, että katselemmme itseämme, katselemme ylempää ja niin, neitseellisestä etäisyydestä, nauramme tai itkemme itseämme; meidän täytyy löytää se sankari ja samoin se narri, joka piilee tiedon-intohimossamme, meidän täytyy välistä ilahtua hulluudestamme voidaksemme edelleen ilahtua viisaudestamme.

Lopultakin kaunis, hyvä ja tosi kuuluvat yhteen: maailmankaikkeuden rakenne oletetaan kauniiksi ja harmoniseksi. Tiede lähestyessään totuutta paljastaa kauneuden. Absoluuttisen kauniin voi puolestaan kokea vain moraalisesti hyvä ihminen.

Venäläinen kirjailija Leonid Leonov kirjoitti romaanissaan Metsä Milon Venuksesta kulttuurissamme:

Tuohon veistokseen sisältyy antiikin ajatuksen koko selkeys, usko ihmisen ennaltamääräytymisen kauneuteen - ja tällöin voitte ottaa huomioon myös ajan ankarat olosuhteet, joiden vallitessa on luotu se esivanhempien äidin rintamedaljonki, joka on ripustettu jälkeläisten kaulaan.
Lisäksi silmiemme edessä ei ole aristokraatti...tuo nainen, joskin kädetön, on tehnyt työtä perätysten 22 vuosisataa. Joku Gleb Uspenski kävi tapaamassa häntä saadakseen lääkettä elämän iljettävyyttä vastaan ja sanoi, että hänen tuhoamisensa olisi samaa kuin riistää maailmalta aurinko.
Toinen, valitettavasti ehkä teille tuntematon hassu, [Heinrich] Heine, itki Louvren sohvalla tuota naista katsellessaan...

Suom. Juhani Konkka

http://en.wikipedia.org/wiki/Venus_de_Milo
http://www.helsinki.fi/taitu/taidehistoria/kokoelmat/kipskuv_a.htm
http://www.kauhava.fi/lukio/kuvat05/leirikuvat/AUT_0395.jpg

Nietzscheläinen anti-antiutopia

Kommentti edellisen päreeni kommenteista A madness shared by two löytyvään kommenttilinkkiin.
(Kielimafian jengi piti palaverin täällä klo: 16.45, ks. lopun sulkukappale)
*
Vallankumouksen hedelmiä kirjoittaa:
'Jokainen Nietzsche-kommenttaari haiskahtaa vähän naurettavalta.'
*
Pitää paikkansa. Nietzsche on niin uniikki, että saa lähes kaikki kommentaattorinsa tekemään itsensä jollain tavalla naurunalaisiksi.

Toisaalta ajattelen, että kumpikin merkittävä nietzscheläinen - Deleuze ja hänen Nietzsche-tulkinnoistaan vaikutteita ottanut Foucault - tekevät Nietzschestä ikäänkuin 'rypälepommin', yksinomaan destruktiivisen kulttuuriterroristin, jonka kritiikki on aina pikemminkin tuhoavaa kuin rakentavaa.

En ole samaa mieltä, vaikka sitten tulkitsisinkin muka väärin Nietzschen ajatuksia. Mikä väärintulkinta on jo nietzscheläisistä (tästä löytyy kuin löytyykin paradoksipiikki Deleuzelle) lähtökohdista itse asiassa mahdotonta.

Syynä väärintulkinnan mahdottomuuteen on yksinkertaisesti aforismin olemuksen pluralistisuus ja plastisuus suhteessa tulkintoihin. Mutta juuri monitulkintaisuus on se hinta, jonka aforismi (siten myös Nietzsche) maksaa ilmaisunsa syvyydestä.

Nietzschen mielestäni erittäin tärkeät (joskaan ei aina selkeästi artikuloidut) hyve-eettiset intentiot osittain perustellusti identiteettitekniikoiksi palauttanut Foucault ei kuitenkaan saa kaikkia sympatioitani puolelleen, koska hän ei halua tajuta, että Nietzschen suuri ongelma (minun mielestäni) oli luoda arvoperusta, joka integroi yhteisöjä samaan tapaan kuin kristinusko, mutta joka ei sido heitä ressentimenttiseen, tekopyhään ja henkilökohtaista luovuutta rajoittavaan sapluunaan.

Samaan hengenvetoon totean kuitenkin, että kristinusko uskontona ja siten esteettis-eettisiä pyrkimyksiä intergroivana organisaationa on taiteen kannalta ollut mitä hedelmällisin ja inspiroivin lähtökohta ja uskomus- sekä arvoperusta.

Nietzschen projektina on - ei enempää tai vähempää kuin massiivinen yritys yhdistää juutalainen ja kreikkalainen kulttuurieetos ja arvomaailma toisiinsa täysin uudella tavalla.

Tämä esteettis-utooppinen ajatusperusta on vahvasti idullaan (vaikkei Wagnerin ja Schopenhauerin ajattelusta itsensä irrottanut Nietzsche sitä myöhemmin aforistista luonnosmaisuutta pitemmälle vienytkään) jo hänen esikoisteoksessaan Tragedian synty, joka heijastelee osaltaan Wagnerin alunperin ideoimaa ajatusta kokonaistaideteoksesta (Gesamtkunstwerk), jossa runo, musiikki ja visuaaliset tekijät täydentävät toisiaan yhtä merkittävinä elementteinä.

Nietzsche palauttaa Wagnerin hengessä mieliin kreikkalaisen tragdian, jossa taiteen eri elementit vielä nivoutuivat yhteen niiden funktion ollessa hätkähdyttävästi uskonnollinen: olemassaolon traagisten vastavoimien kohtaamisen kautta saavutettu katarttinen - elämää kohtaan koetun pessimismin voittava - sisäisen vapautumisen tunne (ks. PS.)
*
Mutta kuten luultavasti myönnetään - kreikkalaisen ja juutalaisen kulttuurin uudelleen yhdistäminen sen nietzscheläis-wagneriaanisessa hengessä saattaa olla täysin mahdoton ja jopa fataali projekti toteuttaa missään muodossa (vrt. natsien myyttis-saatanallinen rationalismi), koska tuottihan tuo yhdistyminen dynaamisuudestaan huolimatta jo kristillisesti painottuneena versiona länsimaisen maailman, jonka itse itseään ohjaavasta teknologiasta ja tekopyhistä (viime kädessä kaikkia epäsuorasti alistavista), negatiivisista (mutta talouden ja juridiikan mystifioimista/vääristämistä) vapausarvoperiaatteista olemme tulleet riippuvaisiksi - yhä luullen että olemme muka omia herrojamme tässä maailmassa.

Lyhyesti: länsimainen kulttuurieetos on ajatunut hedelmättömään arvonihilismin ja arvofundamentalismin väliseen heiluriliikkeeseen, joka tuhoaa lähes kaikki positiivisesti luovat perspektiivit a) äärimmäisen individualismin näköalattomuuden vuoksi ja b) orwellilaisen, anonyymin teknokraatti-kontrolloijan kiristäessä samanaikaisesti otettaan sekä julkisesta että yksityisestä vapaudestamme sanelemalla identiteettimme pekästää tuottajuudesta ja kuluttajuudesta käsin.

Toisin sanoen: olemme muuttuneet pelkiksi teknologian ja vallan välineiksi myös siinä määrin kuin vietämme vapaa-aikaa. Kaikki valintamme on ehdollistettu markkinatalouden Molokille.

En käsitä, miksi tällaista olotilaa kutsutaan vapaudeksi, koska siinä suurin osa valinnoista tehdään jo etukäteen meidän puolestamme. Lukekaa vaikka maínoksia, seuratkaa intensiivisesti trendejä tai olkaa uskollisia brändeille, niin tiedätte, mistä puhun. (Tai - ettehän te enää silloin voisi tietää ja olla vapaita, koska seuraatte niitä ja elätte niiden elämää...)
*
Yhä silti uneksin ajoittain omissa 'anti-anti-utopioissani' tuosta kreikkalaisen ja juutalaisen maailman uudesta synteesistä. Siitä tuli Valamossa, keväästä 1995 lähtien, keskellä systemaattisemman filosofian opiskeluni ja uudelleen virinneen ihmissuhteeni alkumyllerrystä, filosofisen ajatteluni ilmestyksellinen kulmakivi.

Kirkkoisä Tertullianuksen ajatusta Ateenan ja Jerusalemin vastakkaisuudesta filosofian ja uskonnon - lähtökohdissaan toisensa lähes poissulkevina - edustajina ja tähän vastakkainasetteluun pohjaavaa ideaa niiden uudesta aatehistoriallisesta synteesistä voinee pitää ainoana, ideologis-käsitteellisenä utopiana, jolla olen koskaan sallinut itseäni filosofis-utooppisesti hemmotella.
*
PS.
Wagnerilla on ollut niinikään vaikutusta kirjallisuuteen ja filosofiaan. Niezstsche kuului Wagnerin sisäpiiriin 1870-luvun alkupuolella, ja hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, Tragedian synty, näki Wagnerin musiikin dionyysisen eurooppalaisen kulttuurin jälleensyntymänä apollonista, rationaalista dekadenssia vastaan. Nietzschen ja Wagnerin välit rikkoutuivat ensimmäisen Bayreuthin festivaalin aikana. Nietzsche uskoi Wagnerin Parsifalin olevan kristillisvaikutteinen työ, ja hän moitti Wagneria yhdistyneelle Saksan valtakunnalle antautumisesta.

(Käsittämätöntä ettei wikipedian Wagner-Nietzsche-kommentaattori osaa edes alkeellisimpia oikeinkirjoitussääntöjä; - joudun korjaamaan niitä jatkuvasti. Kyse ei siis ole pelkistä typoista vaan karkeista lause- ja kieliopillisista mokista.
Huom! Tämä kritiikki siis koskee vain po. wikipedian kirjoittajaa, ei muita kommentaattoreita.)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Wagner

Antiikin aatemaailma ja kristinusko

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Joulu peijakas!".
*
daruma doll'ille
*
Adolf kirjoitti mm.

'Tämän lisäksi kristinusko oli luova lähtökohdat, jotka mahdollistivat vapautumisen antiikin maailmankuvista.'

*
Näin minäkin olen asian nyttemmin ymmärtänyt.

Kreikalla oli yksipuolisen idealistinen teoriakäsitys, Roomalla yksipuolisen hallinnoiva, logistinen organisaatio (jumalat ja teoriat oli peritty Kreikasta).

Kristinusko toi umpikujaan päätyneeseen antiikin aatteelliseen ja käytännölliseen eetokseen ajatukset yhdestä Jumalasta, luomisesta ja (Augustinuksesta lähtien) yksilöllisen tahdon olemassaolosta intentionaalisena realiteettina (joskin vasta Abelard, Ockham ja Descartes sittemmin systematisoivat nämä ideahamotelmat).

Se oli todella radikaali kontribuutio myös myöhempää, uuden ajan alun kokeellis-tieteellisen maailmankuvan kehitystä ajatellen.

***
Väitteeni lähti siitä, että esim. arkkiateistimme Ilkka Niiniluoto pitää antiikin Kreikan aate- ja teoriamaailmaa uuden ajan tieteen mahdollistaneena lähtökohtana.
Asia saattaa olla pikemminkin päinvastoin.

Itse asiassa kreikkalainen eetos - vaikka se lähestulkoon kehittikin teknologiaan tarvittavat teoreettiset valmiudet, oli kuitenkin myös sitoutunut älyllisesti sellaisiin ideoihin, jotka yksinkertaisesti estivät sitä tutkimasta maailmaa avoimesti.

(Estävänä käytännön asenteena toimi tietysti myös fyysisen työteon pitäminen alempiarvoisille
kuuluvana tehtävänä - orjat, naiset. Orjillahan ei ollut mitään muuta kuin välinearvo.)

Kreikkalaisten kosmoksessa kaikki toimi älyllisen harmonian periaatteella, jonka empiirinen testaaminen ja kokeellinen tutkiminen (esim. 'metafyysinen naturalisti' Aristoteleskin 'vain' luetteloi ja arvioi sitten rationaalisesti aineistoaan) käsitettiin ikäänkuin tarpeettomaksi, koska yksinomaan järjellä - ei aisteilla - oli pääsy ja yhteys harmoniaa ilmentävään logokseen.
Ei tällaisella asenteella tehdä kokeellista tutkimusta.

Kristinusko ratkaisi omalla tavallaan kreikkalais-hellenistisen maailman teoreettis-aatteellisen umpikujan, jossa ihminen väistämättä myös aistimaailmaan kuuluvana subjektina vaikutti sekä Platonilla että Aristoteleella ja epikurolaisuuden sekä stoalaisuuden rationaalis-materiaalisessa monismissa 'kutistuvan' yhä vähäpätöisemmäksi tekijäksi suhteessa logokseen/kosmiseen harmoniaan/universaaliin järkeen.

Ihmisestä tuli täydelliseen, harmoniseen ja staattiseen kosmokseeen verrattuna ainakin itselleen kaiken mitta (Protagoras), mutta (kuten meidän aikanammekin) tämänkaltainen 'postmoderni relativismi' jäyti kuin tupajumi subjektin merkityksen ja sisällön täysin ontoksi ja tyhjäksi.

Plotinoksen uusplatonismi vei tämän kehityksen ääripisteeseensä: on vain Yksi, jonka emanaatiota subjekti on. Subjekti materiana häviää mutta voi henkenä palata Yhden eli alkuperänsä 'läheisyyteen'.
Miten? - Tässä asiassa Plotinos vetoaa lähinnä äärimmäiseen askeesiin.

Uusplatonismin rinnalla kehittyi siis kuitenkin osittain samanhenkinen, kilpaileva aate ja uskonto, joka esitti, että pelastus oli mahdollinen ja että pelastaja - ihmiseksi tullut Jumala: Kristus - oli jo hiukan aiemmin antanut opetuksillaan ja esimerkillään: kuolemassaan ja kuolleista heräämisessään meille uskon - ei ainoastaan älyn - kautta aidosti reaalisen mahdollisuuden päästä yhteyteen Jumalan/Logoksen/kosmisen harmonian jne. kanssa.

Luominen ex nihilo yksin Jumalan tahdosta (ei Platonin ikuisista ideoista; eikä maailma myöskään ollut ikuinen kuten Aristoteles ajatteli), mysteeriuskontoja muistuttava 'pelastusmalli' ja kuoleman voittanut, ylösnoussut pelastaja (vrt. Dionysos) olivat kyllä antiikin yhteistä myyttistä ainesta, mutta niin radikaalisti paradoksaalisia mahdollisuuksia, että kreikkalaisille moinen oli järjetöntä ja juutalaisille paheksuttavaa jumalanpilkkaa.

Kristillisestä teologiasta kehkeytyi sittemmin omalaatuinen synteesi kreikkalaisen ja roomalaisen aatemaailman kanssa. Lopputulokseksi saatiin joko 1) väärinkäsitys, 2) 'ihme', 3) aatteellis-poliittis-teknologinen 'katastrofi' - tai kaikki kolme yhtäaikaa.