'Optimistinen’ kärsimys ja 'rappeutunut' positiivisuus reaktioina elämän turhuuteen

Kullervo siteerasi edelliseen päreeni kommentissaan Mika Waltaria "Ennustukset kuuluvat nuorille. Tuhat kirjaa luettuaan ihminen alkaa aavistaa masentavan totuuden. Kymmenentuhatta kirjaa tekee hänet surulliseksi." 

.

Mitä realistisempi ihminen on, sitä nuoremmalla iällä hän tämän totuuden ymmärtää tajuten siitä johdetun stoalaistyyppisen [myös buddhalaisen] ‘mustan’ viisauden, jonka mukaan onnellinen on se, joka kuolee nuorena ja kaikkein onnellisin se, joka ei synny lainkaan.

.

***

Eksistentiaalisen pessimismin voi kuitenkin nähdä myös hyvin toisella tavalla.

.

‘Onko olemassa vahvojen pessimismiä? - - ‘Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan?' [Nietzsche: Tragedian synty, uuden painoksen (1886) esipuheesta:  Yritys itsekritiikiksi (esipuhe on parasta Nietzscheä (aikajakso 1885-87)].

.

Nietzsche esitti esikoisteoksessaan ‘Tragedian synty’ mielenkiintoisen joskin historiallisesti ongelmallisen väitteen, jonka mukaan varhaisempi tragediaperinne [Aiskhylos, Sofokles], joka esitti ihmisen kohtalon voimien pelinappulana ja hänen elämänsä kärsimyksenä, itse asiassa juuri tämän yhteisen kärsimyksen takia [hyvin uskonnollisessa mielessä] yhdisti ja ‘voimaannutti’ ihmisten elämää yhteisöllisesti, kun taas Euripideen modernimpi, yksilöiden luonteisiin ja pohdiskeluihin keskittyvä psykologis-pessimistinen tragedia [jossa ihminen itse on pääosin syypää omaan kohtaloonsa], jonka intellektuaaliseksi edustajaksi Nietzsche melko provosoivalla tavalla olettaa Sokrateen, ilmensi rationaalisessa, yksilökeskeisemmässä optimismissaan paljon syvempää pessimismiä kuin alkuperäinen tragedia, joka siis päinvastoin toimi ihmisille kärsimyksestä ja sen kestämisestä voimaa antavana yhteisöllis-eksistentiaalis-metafyysisenä ‘rituaalina’. Kreikan huippukauden eli klassisen ajan [480-330 ekr.] loppu olikin Nietzschen mielestä jo mailleen menevän kulttuurin epätoivoista optimismin tavoittelua rationaaliseen [loogiseen, sen ajan tieteelliseen] menetelmään vetoamalla, optimismin, joka oli enää pelkkää keinotekoista, loogista ja luonnepsykologista, kulissia [verrattuna varhaisen tragedian ‘performatiiviseen’ yhteisöllisyyteen] ja jonka romahtaminen oli siten väistämättömyys, koska yhteisön kulttuurisia rakenteita ylläpitävä sisäinen eetos oli katoamassa.

.

Nietzschen paradoksaalinen väite kuuluukin [jälleen vapaasti muotoiltuna], että varhaisen tragedian ‘kärsivät ja pessimistiset’ kreikkalaiset olivat itse asiassa aidosti vahvoja ['dionyysisia'] ihmisiä ja siten todellisia optimisteja suhteessa omaan elämäänsä verrattuna myöhemmän tragedian rationalistisempiin ja tässä mielessä optimistisempiin [kaikki ongelmat voitiin periaatteessa ratkaista järjen avulla] mutta sisimmässään tekopyhyydelle, elämänkielteisyydelle ja kulttuuriselle rappiolle jo periksi antaneet ‘tieteellisen edistyksen’ edustajat.

.

Joten terveisiä vain Pekka Himaselle ja muille kestävän kapitalistisen kasvuajattelun ‘positiivisille’ humanisti-hölmöläiseille. Todellista pessimismiä on uskoa katteettoman, jopa itsetuhoisen optimistiseen tulevaisuuteen.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/01/jos-haluat-ajatella-syvallisemmin-kuin.html

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_Tragedy

http://www.netn.fi/kauppa/index.php?main_page=product_info&products_id=68

Nietzscheläinen anti-antiutopia

Kommentti edellisen päreeni kommenteista A madness shared by two löytyvään kommenttilinkkiin.
(Kielimafian jengi piti palaverin täällä klo: 16.45, ks. lopun sulkukappale)
*
Vallankumouksen hedelmiä kirjoittaa:
'Jokainen Nietzsche-kommenttaari haiskahtaa vähän naurettavalta.'
*
Pitää paikkansa. Nietzsche on niin uniikki, että saa lähes kaikki kommentaattorinsa tekemään itsensä jollain tavalla naurunalaisiksi.

Toisaalta ajattelen, että kumpikin merkittävä nietzscheläinen - Deleuze ja hänen Nietzsche-tulkinnoistaan vaikutteita ottanut Foucault - tekevät Nietzschestä ikäänkuin 'rypälepommin', yksinomaan destruktiivisen kulttuuriterroristin, jonka kritiikki on aina pikemminkin tuhoavaa kuin rakentavaa.

En ole samaa mieltä, vaikka sitten tulkitsisinkin muka väärin Nietzschen ajatuksia. Mikä väärintulkinta on jo nietzscheläisistä (tästä löytyy kuin löytyykin paradoksipiikki Deleuzelle) lähtökohdista itse asiassa mahdotonta.

Syynä väärintulkinnan mahdottomuuteen on yksinkertaisesti aforismin olemuksen pluralistisuus ja plastisuus suhteessa tulkintoihin. Mutta juuri monitulkintaisuus on se hinta, jonka aforismi (siten myös Nietzsche) maksaa ilmaisunsa syvyydestä.

Nietzschen mielestäni erittäin tärkeät (joskaan ei aina selkeästi artikuloidut) hyve-eettiset intentiot osittain perustellusti identiteettitekniikoiksi palauttanut Foucault ei kuitenkaan saa kaikkia sympatioitani puolelleen, koska hän ei halua tajuta, että Nietzschen suuri ongelma (minun mielestäni) oli luoda arvoperusta, joka integroi yhteisöjä samaan tapaan kuin kristinusko, mutta joka ei sido heitä ressentimenttiseen, tekopyhään ja henkilökohtaista luovuutta rajoittavaan sapluunaan.

Samaan hengenvetoon totean kuitenkin, että kristinusko uskontona ja siten esteettis-eettisiä pyrkimyksiä intergroivana organisaationa on taiteen kannalta ollut mitä hedelmällisin ja inspiroivin lähtökohta ja uskomus- sekä arvoperusta.

Nietzschen projektina on - ei enempää tai vähempää kuin massiivinen yritys yhdistää juutalainen ja kreikkalainen kulttuurieetos ja arvomaailma toisiinsa täysin uudella tavalla.

Tämä esteettis-utooppinen ajatusperusta on vahvasti idullaan (vaikkei Wagnerin ja Schopenhauerin ajattelusta itsensä irrottanut Nietzsche sitä myöhemmin aforistista luonnosmaisuutta pitemmälle vienytkään) jo hänen esikoisteoksessaan Tragedian synty, joka heijastelee osaltaan Wagnerin alunperin ideoimaa ajatusta kokonaistaideteoksesta (Gesamtkunstwerk), jossa runo, musiikki ja visuaaliset tekijät täydentävät toisiaan yhtä merkittävinä elementteinä.

Nietzsche palauttaa Wagnerin hengessä mieliin kreikkalaisen tragdian, jossa taiteen eri elementit vielä nivoutuivat yhteen niiden funktion ollessa hätkähdyttävästi uskonnollinen: olemassaolon traagisten vastavoimien kohtaamisen kautta saavutettu katarttinen - elämää kohtaan koetun pessimismin voittava - sisäisen vapautumisen tunne (ks. PS.)
*
Mutta kuten luultavasti myönnetään - kreikkalaisen ja juutalaisen kulttuurin uudelleen yhdistäminen sen nietzscheläis-wagneriaanisessa hengessä saattaa olla täysin mahdoton ja jopa fataali projekti toteuttaa missään muodossa (vrt. natsien myyttis-saatanallinen rationalismi), koska tuottihan tuo yhdistyminen dynaamisuudestaan huolimatta jo kristillisesti painottuneena versiona länsimaisen maailman, jonka itse itseään ohjaavasta teknologiasta ja tekopyhistä (viime kädessä kaikkia epäsuorasti alistavista), negatiivisista (mutta talouden ja juridiikan mystifioimista/vääristämistä) vapausarvoperiaatteista olemme tulleet riippuvaisiksi - yhä luullen että olemme muka omia herrojamme tässä maailmassa.

Lyhyesti: länsimainen kulttuurieetos on ajatunut hedelmättömään arvonihilismin ja arvofundamentalismin väliseen heiluriliikkeeseen, joka tuhoaa lähes kaikki positiivisesti luovat perspektiivit a) äärimmäisen individualismin näköalattomuuden vuoksi ja b) orwellilaisen, anonyymin teknokraatti-kontrolloijan kiristäessä samanaikaisesti otettaan sekä julkisesta että yksityisestä vapaudestamme sanelemalla identiteettimme pekästää tuottajuudesta ja kuluttajuudesta käsin.

Toisin sanoen: olemme muuttuneet pelkiksi teknologian ja vallan välineiksi myös siinä määrin kuin vietämme vapaa-aikaa. Kaikki valintamme on ehdollistettu markkinatalouden Molokille.

En käsitä, miksi tällaista olotilaa kutsutaan vapaudeksi, koska siinä suurin osa valinnoista tehdään jo etukäteen meidän puolestamme. Lukekaa vaikka maínoksia, seuratkaa intensiivisesti trendejä tai olkaa uskollisia brändeille, niin tiedätte, mistä puhun. (Tai - ettehän te enää silloin voisi tietää ja olla vapaita, koska seuraatte niitä ja elätte niiden elämää...)
*
Yhä silti uneksin ajoittain omissa 'anti-anti-utopioissani' tuosta kreikkalaisen ja juutalaisen maailman uudesta synteesistä. Siitä tuli Valamossa, keväästä 1995 lähtien, keskellä systemaattisemman filosofian opiskeluni ja uudelleen virinneen ihmissuhteeni alkumyllerrystä, filosofisen ajatteluni ilmestyksellinen kulmakivi.

Kirkkoisä Tertullianuksen ajatusta Ateenan ja Jerusalemin vastakkaisuudesta filosofian ja uskonnon - lähtökohdissaan toisensa lähes poissulkevina - edustajina ja tähän vastakkainasetteluun pohjaavaa ideaa niiden uudesta aatehistoriallisesta synteesistä voinee pitää ainoana, ideologis-käsitteellisenä utopiana, jolla olen koskaan sallinut itseäni filosofis-utooppisesti hemmotella.
*
PS.
Wagnerilla on ollut niinikään vaikutusta kirjallisuuteen ja filosofiaan. Niezstsche kuului Wagnerin sisäpiiriin 1870-luvun alkupuolella, ja hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, Tragedian synty, näki Wagnerin musiikin dionyysisen eurooppalaisen kulttuurin jälleensyntymänä apollonista, rationaalista dekadenssia vastaan. Nietzschen ja Wagnerin välit rikkoutuivat ensimmäisen Bayreuthin festivaalin aikana. Nietzsche uskoi Wagnerin Parsifalin olevan kristillisvaikutteinen työ, ja hän moitti Wagneria yhdistyneelle Saksan valtakunnalle antautumisesta.

(Käsittämätöntä ettei wikipedian Wagner-Nietzsche-kommentaattori osaa edes alkeellisimpia oikeinkirjoitussääntöjä; - joudun korjaamaan niitä jatkuvasti. Kyse ei siis ole pelkistä typoista vaan karkeista lause- ja kieliopillisista mokista.
Huom! Tämä kritiikki siis koskee vain po. wikipedian kirjoittajaa, ei muita kommentaattoreita.)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Wagner

Päivänavaus kissan, koiran sekä Nietzschen ja Sokrateen tapaan

Kirjoitettu kommentiksi Ripsalle Hotasen päreessä ""Tarpeellinen loma"".

ripsa kirjoitti

'En vieläkään käsitä Kalevin ja Raunon huomautusta että taivaassa ei mennä kissalle. Mitä se tarkoittaa?'

RR

Sinulta puuttuu esteettis-teologinen mielikuvitus. Olet praktinen - jopa hieman naivi - realisti. Mutta ei todellisuus ole 'realistinen'.

Okei - olkoon; - kukin oman itseymmärryksensä mukaisesti näitä 'perimmäisiä asioita' täällä tulkitsee - enemmän tai vähemmän vapaasti. Terveisiä kissalle - ja koiralle. Rauno-sedältä.

PS. Lues, mitä Nietzsche kirjoittaa tieteen, totuuden ja ironian suhteesta 'Tragedian synnyn' toisen painoksen esipuheessa...Meneekö jälleen yli hilseen(si)?
Luulenpa, että menee...

'- Ja itse tiede, meidän tieteemme - niin, mitä ylipäänsä tarkoittaa tiede kaikkineen, kun sitä tarkastellaan elämän oireena? Mihin siitä on, ja vielä pahempaa, mistä se tulee - kaikki tiede? Kuinka? Onko tieteellisyys ehkä vain pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan?
Ja moraalisesti puhuen, väristelyä ja vääristelyä? Epämoraalisesti sanottuna viekkautta?
Oi Sokrates, Sokrates, sekö kenties oli sinun salaisuutesi? Oi salaisuudentäyteinen ironikko, tämäkö kenties oli sinun - ironiaasi?--(11)

Viite 11. 'Kt. erit. Platon Apologia 37e-38a. "(Sokrates) Jos kerron, että minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan, luulette, että se on minun ironiaani".