January 25, 2008

Mikä on merkin merkityksen merkitys?

Kirjoitettu kommentiksi merin kommenttiin A-K.H:n päreessä "Matkalla".
*
meri kirjoitti mm.

'taidehistoria, teologia ja filosofia voisivat jäljittää näitä kuvaketjuja pitkällekin kuvahistoriaan ja tutkia niiden merkitysten syntyä ja muuntumista.'
*
Ja mikähän tavoite kaikella tällä symbolisen 'sälän' tutkimisella lopulta on?

Postmodernismi on mullistavan teknologisen kehityksen siivittämänä tehnyt perimmältään raadollisen yksinkertaisesta ja yksiselitteisestä todellisuudesta pirstomielistä sarjakuvaa, joka saattaa viehättää monipuolisuudessaan, mutta joka on tyhjentynyt sisällöistään, sillä eihän kukaan enää tarjoa selitystä yhtään mihinkään vaan merkkejä merkkien perään.

Dialogi Kiasmassa

Taavi huudahtaa Tarjalle: Katso - merkki! Mikä sen merkitys on? Mitä se merkitsee? Mihin se viittaa? Onko sillä mitään perusreferenssiä? Onko sillä referenssiä lainkaan?

Tarja, joka on lukenut taidehistoriaa ja semiotiikkaa vastaa: Älä ole Taavi toope vaan katso tätä toista merkkiä, joka on sen sun merkin vieressä. Siinä on sulle johtolanka sun merkin merkityksestä.

Taavi huokaa: Ai jaa - niinkö? Mutta voisitsä selittää, millä tavalla se toinen merkki selittää tota toista?

Tarja: Helppo nakki! Tsekkaas tuo kolmas merkki tuossa. Se selittää, miten nuo kaksi merkkiä ovat kytköksissä toisiinsa.

Taavi: Aha! Mut miks mä en vieläkään tajuu, mitä toi eka merkki tarkottaa.

Tarja: No kato nyt noita muita merkkejä. Sieltä löytyy sulle vastauksia.

Taavi: Joo...nii vissiin löytyy...
*
Tämä keskustelu jatkuu loputtomiin - päivästä toiseen, sillä Kiasmasta ei symbolinen 'sälä' lopu - eikä tulkitsijalta-Tarjalta tulkinnat.

Keskustelu merkeistä kiertää siten omaa loputonta kehäänsä palaten aina vääjäämättä alkuun ikäänkuin todisteena Nietzschen (ja stoalaisten) ikuisesta paluusta...
*
But who would seriously care about never ending character string?
Don't we need a foundational explanation of interpretation anymore?
If not - why? Is it intellectually satisfactory enough always to loop around basically the same circle of interpretation and construction line?

In other words: signs differ but line makes 'no difference'.
This endless regression of signs makes me yawn..;)

*
Toistan jälleen itseäni, mutta kertauksen vuoksi selitettäköön edellistä dialogia ja englannin kielen 'harjoitusosiotani' seuraavasti:

Ranskalaiset Barthes, Foucault, Derrida, Deleuze, Lyotard ja Baudrillard (näitä seuraten amerikkalainen Rorty) ovat näheet tämän ilmiön läpi - ja päätyneet kukin sen nähtyään omanlaatuiseensa pessimismiin - muka iloiseen pessimismiin - haha että naurattaakin!

Jos kaikki on vain tulkintaa tulkinnasta, niin mitään tulkittavaa (siis mitään essentiaalista perustaa) ei oikeastaan ole olemassakaan, kuten Foucault veisteli esiderridalaiseen tyyliin jo -60-luvun alkupuolella.

Tästä nihilismiin johtavasta, antifoundationalistisesta positiosta seuraa tietenkin myös antirepresentationalismi, eli että merkit eivät esitä todellisuutta vaan ovat merkkejä merkeistä.

Tämä väite taas implikoi johdonmukaisesti, että mitään todellisuutta - totta maailmaa - ei ole olemassakaan. Se muuttui taruksi (Nietzsche, Epäjumalten hämärä, 1888) eli merkeiksi ja tulkinnoiksi.

Nietzsche oli sanonut tämän saman hiukan eri sanoin jo 1886 kirjansa Hyvän ja pahan tuolla puolen ensimmäisessä luvussa: Filosofien ennakkoluuloista, ja itse asiassa hän sanoi sen jo 1873 julkaisemattomassa luonnoksessaan 'Totuudesta ja valheesta ei-moraalisessa mielessä'.
*
Minulle perimmäinen ongelma tässä relativistis-nihilistisessä merkkijonojen loputtomuudessa ei kuitenkaan ole tuon loputtomuuden 'ontologinen tyhjyys' vaan tämän tyhjyyden seuraus: perinpohjainen ikävystyttävyys: se että kaikki toistuu samana päivästä toiseen, aikakaudesta toiseen, ikuisuudesta ikuisuuteen.

Merkkijonojen useinkin värikäs ja pluralistinen monipuolisuus on hämäävää. Karnevalismissaan se peittää minulle intuitiivisesti ilmiselvän tosiasian, että todellisuus on kuitenkin kaikessa muutoksessaan ja moninaisuudessaan 'yhtä ja samaa' (vrt. Herakleitoksen Logos) - merkit vain vaihtelevat.

Herakleitoksen jatkuva muutos sisältää jollain 'merkillisellä' (niinpä!?) tavalla Logoksen (Yksi ja sama) eli perimmäisen Järjen/Järjellisyyden. (En kuitenkaan tee välttämättä samaa johtopäätöstä Herakleitoksesta kuin Hegel...)

Mitä tuo Logos sitten semanttisesti sisältää - siitä minulla ei niin sanotusti ole hajuakaan...mutta ehkä sinulla meri merkkien ja 'merkillisyyksien' tuntijana on? Logoshan on joka tapauksessa eräänlainen logo - siis merkki - eikö vain..?
*
Tällä tavoin tulkinnallinen 'ympyrä' sulkeutuu kerta toisensa jälkeen: - loputon merkkien kehä imaisee tietoisuuden kuin musta aukko materian.

Sillä ehkä Logos onkin juuri tuo kehä itse? Mutta voimmeko me ymmärtää tällaisen olettamuksen mitenkään muuten kuin loogisena konstruktiona ja/tai matemaattisena symbolina eli 'jähmettyneenä, kuolleena' muotona - ja sellaisenaan yhä merkkinä?

Eli emme itse asiassa ymmärrä yhtään mitään vaan piirrämme pelkän 'kuvan' - 'oman' kuvamme - todellisuudesta.

Älli loppuu, pyörryttää..!

6 comments:

dudivie said...

ja kaikki vaan siksi että lautanen tippu

Ma-Riikka said...

Mieleen tulee, että yksi tie on hyväksyä semantiikan lausumattomuus. Äärettömän regression hyväksyminen tilalle otetaan vaan reippaasti muutama aksiooma, joilla sidotaan merkit paikoilleen...jos sillä pelastetaan merkityksien edes osittainen pysyvyys, niin paljon on voitettu.

(Kiva yksinkertaistaa, vaikka tajuankin, miten helppoa on lumoutua rusinapurkin rusinapurkeista. Metarusinoita vaan ei voi syödä.)

Rauno Rasanen said...

ma-riikka

Niinpä - 'jos'...ja nyt lähestytään pikemminkin ideologis-uskonnollista kuin loogis-matemaattista valintaa.

Logiikka ja matematiikka eivät pakota hyväksymään yhtään mitään, vaikka pystyvätkin kyllä 'suosittelemaan' rationaalisesti hyväksyttäviä ratkaisuja.

Ideologis-uskonnollinen vaihtoehto taas sisällyttää aina jo valmiiksi itseensä oman ratkaisunsa absoluuttisuuden - ei ainoastaan perusteltuna ja suositeltavana vaan myös ehdottomana, välttämättömänä ja riittävänä totuutena, joka ei ole pelkästään konstruktiivis-semioottinen vaan nimenomaan fundamentaalis-ekslusiivinen (kaikki mahdolliset vaihtoehdot poissulkeva).

Rationaalinen järki on itse asiassa ja perimmältään aina skeptisismiä - ellei sitten hurahdeta rationaaliseen metafysiikkaan, jopa lukumystiikkaan (esim. pythagoralaiset ja vanha Platon) tai tieteisuskoon (skientismiin: tiede ratkaisee kaikki elämänongelmamme - myös esteettiset ja moraaliset), kun taas ideologia ja usko(nto) on aina yhtä aikaa sekä praktista että dogmaattista 'varmuutta'.

Semiotiikka on eräänlainen kaiken symbolisen itseensä ominut 'roskakoritiede' - merkkien 'kaatopaikka', jossa 'merkkijäte' lajitellaan ja analysoidaan mahdollista myöhempää 'kierrätystä' varten.

Tämä kuvaus on ironinen, mutta ei halveksuva.

Rauno Rasanen said...

ma-riikka

Piti siis sanomani, että mitä hyödyttää hyväksyä pari aksioomaa pysäyttämään regressio hetkiseksi aikaa, jos tiedämme jo etukäteen, että ratkaisu on väliaikainen ja siten väistämättä konstruktio - eli kärjistetysti sanottuna ikäänkuin epätosi eli ehkä suoranainen valhe.

Me emme voi olla päätymättä nihilismiin tässä päättelyssä. Sen verran on varmaa.
Me emme lähesty totuutta vaan uutta harhaa (merkkiä, symbolia, mayan verhoa)..mitä sekin sitten lienee...

Ma-Riikka said...

rr,

entä jos oletetaan että kielen suhde todellisuuteen ankkuroidaan kelluvasti kuin markka aikoinaan. Absoluuttista arvoa ei ole, mutta suhteellinen arvo on - muuttuvanakin. (Muuttumattoman metafysiikka on toki eri tavalla houkuttavaa mutta terveen järjen suhteen äärimmäisen ongelmallista.) Neurathin ratkaisun tapaisesti kukin yksittäinen aksiooma on vaihdettavissa, vaikkakaan ei kaikkea kerralla. Kielen arvo perustuu uskoon. Epätarkkuusperiaate koskee kaikkea, mutta jo pieni lapsikin tajuaa, että miksi-kysymyksiin ei saa loputtomasti vastauksia - koska kukaan aikuinen ei perustele loputtomiin. Kielen käyttö on sen merkitys. "Lähestyä harhaa" on mieletön ilmaus ilman totuuden käsitettä. Metaforia ei ole ilman kirjaimellisia merkityksiä - vaikka nekin olisivat liikkuvia, joustavia, sumeitakin.

Tiedän yrittäväni mahdotonta projektia, perimmäinen kaiken todistamattomuus kun on jotain minkä kanssa on elettävä (kaikessa). Miksei silti yhtä hyvin ole hyväksyttävissä aksiomaattinen arvaus kuin aksiomaattinen nihilismi? Miten näiden valintojen ideologisuus oikeastaan eroaa toisistaan?

Siitä olen eri mieltä, että "varmuus" on ainoa vaihtoehto skeptisismille. Varmuus tapahtuu aina jossakin todistelupelissä. Rationaalinen järki voi tuottaa monenlaisia valintoja. Osa filosofista epäilyä on tekofiksua pikkuangstista leikittelyä tietämättömyyden kuilun äärellä. Kyllähän liki jokainen lukiolainenkin, joka on käynyt pakollisen filosofiankurssin, osaa olla kuin epäilisi kaikkea. Fiksuimmat eivät teeskentele epäivlevänsä sellaista mitä eivät todella epäile. Joissakin neurologisissa tiloissa ihminen hävittää esim. kehontuntonsa täysin ja sitä kautta itsensä - en usko, että Descarteskaan olisi siitä filosofoimalla selvinnyt. Skeptikonkin epäilyn se kokemus olisi voinut viedä uudelle tasolle.

Faktinen epäily ja sen kauhistuttava syvyys on minusta hienosti kuvattuna esim. Iris Murdochin romaanissa Enkelten aika.

Enkä kuvittelekaan, että varmuus tai totuus löytyisi logiikasta tai matematiikasta...nehän nyt jos mitkä ovat vain järjen apuvälineitä, eivät järki itse.

Rauno Rasanen said...

ma-riikka

Olen eri mieltä kanssasi aika monesta asiasta, mutta en juuri nyt jaksa paneutua niihin keskittyneesti.

Voi tietysti olla, että mielipide-eromme on lopulta näennäistä.