Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'

. 

Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.

.

1 

Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’

. 

Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.

. 

Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.

. 

Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?

.

Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].

. 

2

Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 

.

Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .

*

Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.

.

Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .

.

3

Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.

. 

Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?

.

Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.

.

Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!

.

4 

Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.

. 

Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.

. 

Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].

. 

Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.

* 

Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].

. 

5

Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].

. 

On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.

. 

Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.

. 

[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/you-who-like-myself-are-many-and-no-one.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/luolassa.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://animals.nationalgeographic.com/animals/mammals/domestic-cat/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dynamis

Hyöty tuhoaa merkityksen

[....] [1] Kaikkeen johdonmukaiseen utilitarismiin, tähän homo faberin filosofiaan par excellence, liittyvä päämäärä-keino-ajattelun ristiriitaisuus voidaan teoreettisesti määritellä luontaiseksi kyvyttömyydeksi ymmärtää hyödyn ja merkityksellisyyden välinen ero, joka ilmaistaan kielellisesti erottamalla ‘jotta’ ja ‘jonkin vuoksi’. Kun käyttökelpoisuuden ihanne valtaa ammattimiesten yhteisöt, mukavuuden ihanne työtätekevien yhteisöt ja kuluttamisen ihanne kaupalliset yhteisöt, kyse ei enää oikeastaan ole hyödystä vaan merkityksestä. Juuri yleisen hyödyllisyyden ‘vuoksi’ homo faber arvioi ja tekee kaiken ‘jotta’-periaatteella. Käyttökelpoisuuden ihannetta, kuten muidenkaan yhteisöjen ihanteita, ei voida enää pitää tarpeellisena keinona, jotta saataisiin jotakin muuta; sen käytön kyseenalaistaminen on kerta kaikkiaan mahdotonta. Ilmeisesti ei ole olemassa vastausta kysymykseen, jonka Lessing kerran asetti aikansa utilitaristeille: ‘Entä mitä hyötyä on hyödystä?’ Utilitarismin ongelma on, että se juuttuu loputtomaan päämäärien ja keinojen ketjuun, eikä saa koskaan aikaan periaatetta, joka oikeuttaisi päämäärän ja keinojen kategorian eli itse hyödyn olemassaolon. Toisin sanoen, kun hyötyä pidetään tarkoituksena, se luo tarkoituksettomuutta. [....]

.

[1] Keino-päämäärä-ketjun loputtomuudesta ja siihen keskeisesti kuuluvasta merkityksen tuhoutumisesta vrt. Nietzsche, mietelmä 666 teoksessa Wille zur Macht.

*

Sitaatti on Hannah Arendt’in kirjasta Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot [s.156].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Hannah_Arendt

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannah_Arendt

http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=135

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Human_Condition_%28book%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gotthold_Ephraim_Lessing

Tutkimuksen, hyödyn ja ajattelun ristiriita

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreeseen Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
‘Mutta siitä en siirry enkä luovu, että kommunikaatio jumalan kanssa kuulostaa mahdottomalta, kaiken kaikkiaan. En tarkoita edes järkeä tässä.’

RR
En minäkään ymmärrä, mitä kommunikaatio Jumalan kanssa merkitsee, mutta ymmärrän luullakseni jotakuinkin tyydyttävästi, mitä Jumalan käyttö symbolisena, substanssiin verrattavana käsitteenä merkitsee.

Filosofointi ei ole tiedettä eikä varsinkaan luonnontiedettä. Tiede tutkii maailmaa, se ei ajattele sitä. Filosofia ei tutki maailmaa vaan nimenomaan ajattelee sitä, ja tämän vuoksi filosofia tarvitsee käsitteitä ja symboleita. Kääntäen: juuri tämän vuoksi luonnontieteellinen ‘filosofia’ on mahdottomuus: itsensä kumoavaa ja semanttisesti triviaalia.

Jos tiede ryhtyisi ajattelemaan filosofian tavoin esimerkiksi Olemista, se epäonnistuisi surkeasti varsinaisessa tehtävässään, ja jos filosofia ryhtyisi tutkimaan maailmaa omien käsiteapparaattiensa avulla, se ei saisi selville kuin tutkimisen mahdollisuuden ontologis-argumentatiivisia edellytyksiä/ehtoja - ei itse tutkittavia havaintosisältöjä.

Mutta yhdessä asiassa filosofia ylittää tieteen aina: se pystyy esittämään tieteelle kysymyksen sen oman mielekkyyden luonteesta. Jos tiede asettaisi tämän kysymyksen itselleen, se menisi tyystin ymmälleen tai antaisi triviaaleja vastauksia: 'no kun on tärkeää tutkia, jotta saataisiin selville, miten asiat todella ovat ja pystyttäisiin kehittämään ihmistä palvelevaa teknologiaa.'

Miksi? Eikö nyt hemmetti soikoon kukaan pysty kyseenalaistamaan tätä utilitaristista kalkyylia, joka sanoo, että tiede hyödyttää ihmiskuntaa, vaikka se samanaikaisesti mitä ilmeisimmin on ajamassa sen totaaliin tuhoon jo pelkästään teknologisen orjuutemme/riippuvuutemme takia.

Sillä mitä kehittyneemmäksi teknologiamme tulee, sitä haavoittuvampaa se samalla on. Miettikää vaikka Checuanin maanjäristyksen aiheuttamia tuhoja - sekä yleensä ekologisia että suoraan atomivoimaan liittyviä.
*
Ja yhä silti: tiedemiehelle hyöty=tieto/totuus=onni. Mutta kuten Nietzsche kirjoittaa:

‘Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, ‘totuuden’ elintä: me ‘tiedämme’ (tai uskomme tai luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan ‘hyödyllisyydeksi’, on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme.
(Iloinen tiede § 354)
*
Joku voisi nyt kysyä, että eivätkö juuri tällaiset hyötyyn liittyvät pohdinnat ole filosofialle - jos se ymmärretään kuten edellä on tehty - mahdoton tehtävä, koska filosofia ei tutki todellisuutta millään havaintomittareilla, eli ei pysty esittämään luotettavia havaintoarvioita teknologiasta.

Tähän kysymykseen voi vastata suoralta kädeltä, että kuka sen kritiikin sitten esittää, ellei sitä tee filosofi. Eihän tiedemies ole kiinnostunut siitä, minkälainen maailma on hyvä vaan siitä, minkälainen maailma toimii tekokkaimmin - eikä se maailma totisesti ole välttämättä ihmisen maailma vaan mahdollisesti jonkinlainen Matrix, jossa bitit ovat lopullisesti korvanneet käsitteet ja symbolit - ja siten alistaneet itse ihmisen.

Tiedän kyllä, että kirjoitan tämän teknologiakritiikin huipputeknologisella välineellä, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa sen liitutaululle: itse asia ei siitä miksikään muutu - ei ole muuttunut moneen tuhanteen vuoteen.

Sivistyksestä aforistisesti

Sivistyksen luonnetta pohtiva aforistinen kommentti, joka ei liity välittömästi ja suoraan merin lähettämän linkin asiasisältöön.
*
Juha Suorannan blogiteksti kannattaa lukea. Se nimittäin ‘hyödyttää’ ymmärrystä, vaikka mahdollisesti aiheuttaakin tuskaa sielussa. Tällainen kaksoisvaikutus on eräs todellisen sivistyksen paradokseista.

Aidon sivistyksen hyötyä ei nimittäin voi arvioida yksinomaan plus ja miinus-pisteinä – pikemminkin siinä on kyse asioitten katarttisesta avautumisesta: kokemuksesta ja tietoisuudesta, joka on onnellisuuden ’tuolla puolen’.
Tällaisessa tietoisuudessa hyödyllistä, kaunista, ylevää ja vastenmielistä on oikeastaan mahdotonta erottaa toisistaan, koska ’totuus’ elämästä ei voi näyttäytyä vain ’kauhistuttavana tai ihastuttavana’ – se on aina molempia:
– ’The numinous is a mystery (Latin: mysterium) that is both terrifying (tremendum) and fascinating (fascinans) at the same time’ (Rudolf Otto).

Ja se, joka sisimmässään ymmärtää elämää - ainoa asia, johon todellisen sivistyksen voi sanoa pyrkivän - oivaltaa myös, että itsekkyys ilman nöyryyttä ei ole vapautta vaan halujen orjuuttama mielentila, ja nöyryys vailla ylpeyttä on vain pysähtynyttä resignaatiota, jossa tarpeeton kärsimys yritetään perverssillä tavalla korottaa marttyyriudeksi.
*
Juha Suoranta mm. Zizekistä:
suoranta.wordpress.com/2008/05/20/juhlien-jalkeen/

http://www.helsinki.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/5-2006/12-14-01-45.

Blogikommentteja taiteesta, totuudesta ja elämästä

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n päreeseen "Valtakunnan salaisuus II".
(Lisäys 01:45)

ripsalle

Minä en sattuneesta syystä liiku keskikaupungilla, en myöskään divareissa - en oikeastaan paljon missään. Kirjastossa harvakseltaan.
Omat kirjahyllyt on täynnä lukemattomia kirjoja, mikä tarkoittaa osaltaan, että pankkitili näyttää kroonisesti ja lopullisesti(?) punaista!
*
Mitä seppä Ilmariseen tulee, niin minun mielestäni 'todella suuri taide' todellakin on kuollut - siten myös häikäisevän suuria taiteilijoita putkahtaa maailmaan yhä harvemmin, mikä on paradoksi, koska informaatioteknologia mahdollistaa nykyään melkein minkälaisen kommunikaation ja ilmaisun tahansa.

Mutta ehkä juuri tämä uusien ilmaisumuotojen (hologrammit, animaatio jne.) ja kommunikaation näennäinen helppous osaltaan banalisoi ja tylsistyttää meidän mielemme antaessaan samalla ikäänkuin automaattisesti illuusion muka jostain uudesta ja ennenkokemattomasta.

Minun mielestäni pelkästään yksi Ingmar Bergmanin elokuva vastaa silti ainakin tuhatta miltei kokonaan tietokonepöydällä kasattua amerikkalaista liukuhihnatuotosta, jos nyt pitää antaa tähtiä ja pisteitä (eli kvantifioida oma arvionsa) kuten nykyään on tapana ;).
*
Suhtaudunkin ivallisen kyynisesti myös innovaatioyliopistohankkeisiin, joiden taustalta löytyy täysin yliopistojen perusintention vastainen ajattelutapa: hyöty.
Tällä tavoin yliopistoista tulee ammattikorkeakouluja, joiden opintosuunnitelmat tähtäävät aina hyödylliseen indoktrinaatioon (mikä sinänsä on tarkoituksenmukaista ammattikoulutuksen kannalta) - ei vapaaseen totuuden etsintään.

Yliopistot nimittäin ovat alunperin olleet totuuden tyyssijoja tai ainakin paikkoja, jossa pyritään totuuteen, ja jos sieltä sitten kumpuaa jotain muuta, niin se on sivutuotetta.
*
Elämme performanssin (minulle täysin käsittämätön taiteen? laji - pikemminkin eräänlainen tosi-tv?), pastissin, kitschin ja retronaivismin sekä tietenkin (edelleen) 'sekopäisen' abstraktivismin aikaa.

Ehkä kitsch, pastissi ja etenkin retroilu kuitenkin ovat tietyssä mielessä osoitus siitä, että taide kiertää kehää siinä missä ajattelukin. Päädymme aina lopulta siihen, mistä aloimme. Elämme syklistä todellisuutta. 'Kaikki' (hankalaa tietysti määritellä mitä on kaikki) palaa uudestaan samanlaisena (vrt. Nietzschen ikuinen paluu).

Nietzsche osui kyllä oikeaan suuntaan kirjoittaessaan, että 'viimeiset ihmiset' elävät pelkästään omassa mukavuudessaan ja kaupallisessa kilpailu- sekä viihdekulttuurissaan. Tämän hän sai tuta ensimmäisten Bayreuth-juhlien aikaan karvaasti 1876.

Mutta pace Nietzsche: viimeiset ihmisethän ovat löytäneet elämän tarkoituksen: onnen!
Älkäämme siis häiritkö heidän pientä onneaan ikuisilla kriittisen ironian ja satiirin piikeillämme...(levätkööt rauhassa - nuo elävältä kuolleet...)
*
(Toisaalta - pitää yrittää olla myös sovitteleva, ettei luulla omahyväiseksi ja ylimieliseksi...)

Uusi Tuntemattoman sotilaan teatteriversio saattaisi tietysti olla se varsinainen odotettu superklassikko ja Smeds uusi seppä Ilmarinen ;) - tuo Nietzschen 'esteetikko-yli-ihminen'.
(Itse en ole esitystä nähnyt.)

***
meri kirjoitti

'olisi hienoa kuulla teidän itkuista jotakin. mikä taideteos on piilo- tai julki-itkettänyt juuri teitä?'

Niitä on paljon. Mutta annetaan esimerkki: van Goghin Kengät, Vehnäpelto ja variksia sekä paljon muuta hänen tuotannostaan.

Olen kerran nähnyt aidon van Goghin - Ateneumissa yli 30 vuotta sitten - ja se kolahti. Maalauksen nimeä en enää muista.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Heidegger filosofoi juuri noista van Goghin Kengistä kirjassa 'Taideteoksen alkuperä'.
http://www.netn.fi/198/netn_198_kakko.html

Itse asiassa Goghin taide on jopa hieman pelottavaa - ikäänkuin hulluus tunkisi läpi noista maalauksista, jotka ovat - lähes kirjaimellisesti - van Goghin oman 'sielun katseita' nähtyyn todellisuuteen.
Näin ollen kuvassa 'näkyy' myös paitsi kuvattu kohde (ilmenevä) myös katse, joka sen hahmottaa (ilmeneminen). Sen vuoksi maalauksen todellisuus ei (ehkä koskaan) ole pelkkä valokuva, joka vain kopioi kohteen.

Realismi on siten perin ongelmallinen asia kaikessa taiteessa, vaikka rajoittaisimmekin sen määrittelyn vain muotoseikkoihin.
*
Myös eräs Rembrandtin omakuva on aika hurja. Ei se itketä mutta pistää kylmät väreet menemään pitkin selkää.
Maalauksesta (maalari katsoo itseään varsin säälimättömästi) tuijottaa kasvot hieman kääntyneinä elämänsä loppuvaiheessa oleva vanha irstailija ja peluri ilkeän kyyninen ja dekadentti virne naamallaan jotakuinkin paljastavasti: tällainen minä sisimmältäni olen ja ilmeestäni näette, miten minä elin!

Eikä Rembrandt tarvinnut tällaiseen 'röntgenluotaukseen' mitään 1900-luvun 'uusia' - joko abstraktin formalistisia tai 'psyykeltään räjähtäneitä' - tekniikoita; - kuvaus on tyyliltään 'sovinnaista' realismia jos mikä.

***
leonoora kirjoitti

'Miron ja Kleen abstraktiset piiperrykset kiehtovat ja huvittavat.'

Kun nyt olen nyrpistellyt nenääni abstraktille taiteelle, niin kerrottakoon 'vastapainoksi', että katsoin joku aika sitten Teemalta tulleen mainon dokumentin Paul Kleestä - hänen elämästään, teorioistaan, taiteestaan.

Pakko tunnustaa, että jotain liikahti vanhan anarkisti-konservatiivin päässä, kun hän alkoi tajuta Kleen teoreettisia ja didaktisia periaatteita.
Olin jopa ohjelman loppuvaiheessa ymmärtävinäni, että kerrassaan hienoja sommitelmiahan nämä ovat - suurta taidetta...;)