Tuttu huttua [edit.]

1
Anonyymi kommentoi edellisessä päreessäni: ‘Mitä ajattelet teoksesta Tractatus logico-philosophicus? Siitä et ole vielä puhunut mitään blogeissasi’.
.

En vai? Et ole näköjään tätä blogia aikaisemmin lukenut. Tai sitten kyseessä on ironinen heitto. On tietysti mahdollista, että et ole ymmärtänyt kirjoittamaani. No, kertaus on opintojen äiti. Ymmärryksen lisääntymisestä en kuitenkaan mene takuuseen.
.

2

Filosofisen tematiikkani ydin kiteytyy ainakin analyyttisesti juuri Tractatuksen lopetusaksioomaan: ‘Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava’. Laajennan Wittgensteinin epäilyn semantiikan ilmaistavuutta kohtaan kuitenkin jopa niin pitkälle, että vaikeneminen ['solipsismi'] pitäisi ulottaa myös havainnoivaan, kokevaan ja tietoiseen subjektiin, joka on semantiikan ainoa lähde ja alkuperä. Semantiikka on ihmisen ‘keksintö’ ja siten pelkkää tulkintaa aineen, muodon  ja merkityksen keskinäisistä suhteista. Vaikeneminen pitäisi ulottaa kaikkeen kielelliseen todistepelailuun. Wittgenstein itse ei tietenkään edennyt tätä tietä myöhäisfilosofiassaan vaan päätyi kielipeleihin [semanttinen pluralismi], koska ymmärsi, että Tractatuksen johtopäätös johtaa joko solipsismiin tai metodiseen monismiin. Solipsismi on käytännössä [ei teoriassa] absurdi kanta ja metodisen monismin edellyttämä semanttinen verifikaatio metafyysinen lähtökohta/periaate eikä ainakaan luonnontiede ‘tunnusta’ metafyysisiä lähtökohtia. Kaikki havaittava on tieteen empiiris-ontologisen tutkimusideaalin mukaan itsessään annettua: siten myös tiedettävissä ja ymmärrettävissä suoraan ja välittömästi [a]. Ihmettelen vain, miten havainnot ylipäätään voidaan ‘ymmärtää’ ilman teoriamallinnuksen puitetta, joka on kuin onkin  semanttinen periaate. Tosin pelkät kaavat eivät vielä ole ymmärrystä vaan kausaalisuuden kuvausta matemaattisin merkein: eksakteimmillaan triviaa, josta itsestään ei seuraa mitään, ennenkuin ihminen ‘soveltaa’ sitä hyödyttämään itseään teknologisesti ja ‘keksii' sille tällä tavoin 'semantiikan’ ~ informaatiojärjestelmän, jonka mallinnettu ideaali on täydellinen kone. 
.

3

Kielipelien pluralismista ei kuitenkaan ole pitkä matka postmoderniin relativismiin, joka on itse asiassa nihilismiä: ‘Anything goes’, mikä tosin ei ole vielä nihilistinen vaan nimenomaan pluralistinen periaate. Tieteelliselle keksimiselle ei voi asettaa dogmaattisia metodisia rajoituksia. Tällainenkin pluralismi on silti jo menettänyt ‘otteensa’ totuuteen. No, Totuus [isolla T:llä; pienen t:n totuudet lähenevät konventioita ja/tai triviaa] taitaa kuitenkin olla Jumalan ohella ihmisen nerokkain valhe, ei enempää eikä vähempää. 
.

4

Filosofisesti päättelyni skeptis-solipsistinen umpikuja on aika monenkin filosofin mielestä ratkaistavissa ‘yksinkertaisesti’: pragmatistisella totuuskäsityksellä, mutta pragmaattinen totuus[teoria] ja pragmatismi ylipäätään on filosofisen ajattelun kaatoluokka ellei peräti kaatopaikka. Se selittää liikaa ja liian paljon yhtä aikaa ollakseen enää tarkkaa ja syvällistä ajattelua filosofisesti. Kun ajattelun kriteereissä joustetaan liikaa, ollaan päädytty tai päätymässä hyvää päivää kirvesvartta-kommentointiin.
.

5

Parasta autenttisen subjektiivisen olemisen kannalta olisi ‘luopua’ maailmasta – vaieta - kadota pois – lopullisesti ja jättää tieteeseen hurahtaneet tuhoamaan maailmaa ja itseään ‘totuuden’ ja ‘edistyksen’ nimissä. Todellinen ‘evoluutio’ on nimittäin kontrafinaalista. Ihmisen tieteellinen uhkapeli, kuten kaikki uhkapelit, johtaa häviöön. ‘Pankki’ [luonto, evoluutio] voittaa [‘kostaa’] aina. Tämä on evoluution [‘välttämättömän sattuman’ perimmäinen ‘laki’. Piste. 
.

6

Miksi teen näin äärimmäisiä johtopäätöksiä, vaikka ne ovat käytännössä absurdeja, koska tuhoavat kaikki elämisen positiiviset perspektiivit, jääköön ‘psykopoliittisen leimakirveen heiluttajien’ diagnosoitavaksi, esim. nimimerkki Valkealle, joka osaa [tai ainakin haluaa] määritellä tieteellisen tarkasti, miksi juuri minun luonteen patologiani altistaa ja johtaa minut itsetuhoisiin [tai ylipäätään tuhoaviin] johtopäätelmiin. Valkea on oikeassa. Suotakoon hänelle se etuoikeus [EVVK, ISMO – (ks. kuitenkin b)]. 
*

[a] Väite suorista ja välittömistä [havainnoitsijasta/subjektista riippumattomista] havainnoista on täyttä puppua, sillä todellisuus itsessään ei ole ‘annettu’ [vaikka havainnot yksinkertaisimmillaan olisivatkin miten itsestään selviä tahansa] eikä jaottelua analyyttisen ja synteettisen logiikan välillä voi tehdä ilman metafyysistä lähtökohtaa. Ei ole olemassa formaalia kieltä, joka pystyisi ilmaisemaan intuition [koetut havainnot] ‘eksaktisti’ formaalina kielenä [objektiivisena merkitysrakenteena] ilman operointia kahdella merkityksen tasolla yhtä aikaa [muotoa partikulaari - universaali], mikä merkitsee päättelyn sisäistä ristiriitaa. Formaali logiikka ei pysty antamaan myöskään matematiikalle [muista todistuskielipeleistä puhumattakaan] aksiomaattista perustaa ilman ristiriitaa, jota sitten pidetään perustellusti joko virhepäätelmänä [Gödel] tai [etenkin tietoteoreettisessa argumentaatiossa] metafyysisenä alkulähtökohtana [vrt. kumoamaton kumoaja = Jumala (Plantinga) riippuen siitä, mihin ratkaisuun ehkä jo alunperinkin uskotaan].
.

[b] Valkean sitkeä ja johdonmukainen konservatismi [ei niinkään Ironmistress sisäisine ristiriitoineen] on kuitenkin osaltaan vakuuttanut minua yhä enemmän konservatismin ihmisluontoa aidosti ilmentävistä ‘hyveistä’, eikä tämä toteamus ole ironiaa. Konservatismi [eikä esim. Alexander Stubb: tuo ääriliberalistisella talousteorialla ja ‘laizzes-faire’-arvopluralismilla kauppaa tekevä retorikko-pelle ja hammastahnamainos] on todellinen ja pätevä vaihtoehto sosialismille ja kommunismille, mutta sen ‘endogaamista’ ihmiskäsitystä en tule ikinä jakamaan. Minä olen ultra-anarkistinen individualisti, joka tietää ajautuvansa tyranniaan jo sen vuoksi, ettei usko pankkien toimintaa kyettävän kontrolloimaan demokraattisin menetelmin vaan ainoastaan jonkinlaista väkivaltaa käyttäen, mikä johtaa terroriin ja totalitarismiin, ja tämä vaihtoehto kauhistuttaa häntä. - - Olen jäänyt eräänlaiseen pattitilanteeseen ideologisesti. Tunnustan sen. - - Älkää silti kuvitelko, että tulisin vielä äänestämään Perussuomalaisia [ellei minua sitten kuolemalla uhaten pakoteta siihen ;\]. Olen loppuun asti vasemmistolainen desperado enkä mikään impivaaralainen mennoniitti, hutteriitti tai amashi. Se on itse asiassa aika traaginen positio, mutta minkäs teet – ‘luonne on kohtalo’ [Valkea luultavasti hyväksyisi tämän väitteen].

Mikä erottaa ihmisen muista elävistä olioista?

Eläin, tiedemies ja idiootti eivät kykene kysymään, miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään. Ihminen sen sijaan kykenee.

‘Hajurako', moraali ja oleminen

“Ylhäisyyden ja distanssin paatos, kuten sanottu hallitsevan ja korkeamman lajin kestävä ja vallitseva yhteis- ja perustunne suhteessa alempaan lajiin, siihen mikä on 'alhaalla' - se on ‘hyvän’ ja pahan alkuperä” [Friedrich Nietzsche, Moraalin alkuperästä, kohta 2].

*

Jos hyväksyn Nietzschen väitteen, olenko silloin konservatiivi? Vai pikemminkin ultra-anarkistinen kyynikko? Jälkimmäinen vaihtoehto ei mielestäni sulje pois edellistä. Etäisyydenotto niihin, joista ei pidä, on kaiken moraalin perusmotiivi. Minä tosin puhun yksilöistä enkä lajista [enkä liittoudu kenenkään kanssa]. Mutta lajin 'puolesta' ei voi puhua kuin yksilö. Niinpä Nietzsche yleistää liikaa [ja puhuu itse asiassa omissa nimissään]. Sitäpaitsi lajeja ei ole olemassakaan, kuten ei rotujakaan. On vain katoavien yksilöiden tajunta. Kaikki muu on olemattomuutta ennen kuin se nousee olemiseen tietoisen yksilön symbolifunktiossa [käsitteellisessä representaatiossa] palatakseen takaisin olemattomuuteen tuon yksilön kuolemassa.

.

http://www.suomisanakirja.fi/hajurako

http://www.helsinki.fi/jarj/law-evil/linkkeja.html

http://en.wikipedia.org/wiki/On_the_Genealogy_of_Morality

Kenen etuja [etenkin 'stubbilaisesti' sijoitetun] pääoman tuotto lopulta hyödyttää? Kansantalouden vai veroparatiisien?

 .

’Olennaisen sanoman [Thomas Pikettyn] Capital in the Twenty-First Centurystä voi tiivistää muotoon r > g (pääoman tuotto > talouskasvu). Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että menneisyydessä kasaantunut varallisuus kasvaa nopeammin kuin tuotanto ja palkat, mikä ruokkii taloudellista eriarvoisuutta. Sama mekanismi myös muuttaa menestyvät yrittäjät ajan myötä koroillaeläjiksi.
.
Mitä suurempi on pääoman tuoton ja talouskasvun välinen ero, sitä pahemmaksi eriarvoisuus kärjistyy. Kun tarkastellaan yksityisen varallisuuden osuutta kansantulosta pitkillä aikasarjoilla, voidaan nähdä U:n muotoinen kehityskaari. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä Belle Époquen aikakaudella yksityinen varallisuus vastasi Euroopan maissa 6-7 vuoden kansantuloa. 1900-luvun alkupuoliskon sodat ja talouskriisit murensivat vanhan järjestyksen ja 1950-1970-luvuilla yksityinen varallisuus vastasi enää 2-3 vuoden kansantuloa. Sen jälkeen tilanne on muuttunut, pääoman valta on alkanut jälleen kasvaa, ja nykyisin yksityinen varallisuus vastaa 5-6 vuoden kansantuloa’ - [sitaatti on Tommi Melenderin ‘Antiaikalainen’ blogista].

.

http://www.hs.fi/talous/a1395468281275

http://fi.wikipedia.org/wiki/Thomas_Piketty

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Piketty

http://antiaikalainen.blogspot.fi/2014/04/paluu-balzacilaiseen-aikaan.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alexander_Stubb

Melankoliasta iloon ja takaisin eli onko uskottava moraali mahdollista ilman tiedollista varmuutta?

Otsikko esittää tämän ‘väsähtäneen keskipäiväisen’ pohdinnan viimeisen ja vastaamatta jääneen kysymyksen.

. 

1

Olemassaolo, jolle edes hetkittäinen ilo ei anna voimaa, on elävää kuolemaa. Se on zombie-tila, josta irtipääseminen on ihmisen luovuuden äärimmäisin koettelemus ja vaarallisin lähde. Se on kuilu, jonne ihminen on aina vaarassa pudota lopullisesti ja josta ylösnouseminen on kuin pelastus ikuisesta helvetistä. Jos inhimillisen olemassaolon ja elämän puolesta voidaan julistaa jotain ilosanomaa [evankeliumia], se ilosanoma on erottamaton luovien ja ilon täyttämien hetkien antamasta toivon tunteesta.

.

2

Spinoza ja Nietzsche ovat kyllä oikeassa korostaessaan ilon tunteen ja elämän mielekkyyden kokemuksen riippuvuutta toisistaan, mutta moraalin kanssa aktiivisilla passioilla ja positiivisilla affekteilla ei edelleenkään ole tiedollisesti juuri mitään tekemistä. Moraali, kantilaisen deontologian lähtökohdista ymmärrettynä, ei voi perustua tiettyihin, hyvinkin perusteltuihin, mutta yhtä kaikki satunnaisiin tuntemuksiin ja taipumuksiin, olivatpa ne sitten miten useasti toistuvia tahansa. Moraali on lähtökohdiltaan normatiivista pakkoa, joka asettaa jopa ihmisen kokeman suurimman ilon rationaalisen päättelyn puitteisiin. Ilosta voi päätellä rajattoman vapauden herättämän mielekkyyden tunteen [joka ihastuttavuudessaan voi olla myös kauhistuttava], mutta rajattomasta vapaudesta, jotta se ei johtaisi rikokseen, tuhoon ja kaaokseen, on pääteltävä Normin välttämättömyys. Muussa tapauksessa ilo ja vapaus kääntyvät itseään vastaan kumoten toteutumisensa mahdollisuudet ja edellytykset.

.

3

Kyseessä on ratkeamaton jännite ja ambivalenssi, kaksi vastakkaiseen suuntaan vetävän inhimillisen ajattelun perustavaa ‘voimaa’. Kyseessä ei ole vain liberalismin ja konservatismin välillä vallitsevaa kiistaa ilmentävä jännite vaan sekä liberalistisen että konservatiivisen etiikan sisäinen ambivalenssi [liberalismin lähtökohtana ovat ensisijaisesti normit (oikeuksina), konservatiiveilla arvot (traditioina)]. Tämän jännitteen purkamiseksi ja sovittamiseksi ‘Suuren Normin’ alaisuuteen tarvitaan arvoja, mutta koska arvot ovat yksittäisten traditioitten tuotetta, ne eivät voi apriori eli ensisijaisesti ja ontologisesti olla perustavia ‘Normin’ ehtoja eivätkä siten pysty sovittamaan/ratkaisemaan ikuista jännitettä suunnattomasta [ei suuntaa] ja rajattomasta [ei rajaa] ilosta kumpuavan negatiivisen vapauden ja sitä välttämättä kontrolloimaan asetettavan ‘Normin’ välillä.

.

4

Arvojen  ja normi/e/n välillä vallitsee ratkeamaton jännite, ambivalenssi ja ‘ontologinen dikotomia’, joka on kuitenkin pakko ottaa ‘kontrolliin’, jotta ihminen itse ja yhteisö, jossa hän elää ei ajautuisi kaaokseen [sillä vaikka anarkismi yksilötasolla on vapauden ensisijainen ja luovuttamaton lähtökohta, niin yhteisötasolla anarkismi toteutuu kontrafinaalisella logiikalla johtaen tyranniaan]. Vasta ‘kontrolliin ottamisen jälkeen’ yksittäisten arvojen ja normien väliselle ristiriidalle voidaan antaa pitäviä ja pitempiaikaisesti pysyviä sisältöjä eli arvoja, joiden puitteissa sitä voidaan ilmentää ja toteuttaa.

.

5

Tiedän, että moni väittää asian olevan päinvastoin: arvot määräävät normit, mutta kun arvot kerran pääsevät rönsyämään ja/tai yksipuolisuudessaan dominomaan, mikään ei niitä pidättele tai pysty enää kontrolloimaan. Kiista on kuitenkin syvemmällä tasolla – arvojen  ja pelkästään yksittäisten normien tavoittamattomissa. Se on päätöksenteon aktuaalisen ongelman ytimessä, niin yksilötasolla kuin poliittisesti ja kulttuurisesti.

.

6

Ihmisestä itsestään on tultava oman ilonsa = vapautensa rajoittaja kategorisen imperatiivin ehdottomuudella. Hänestä on tultava autarkinen itsensä suhteen [itseään hallitseva]. Jos hän ei tähän kykene, tarvitaan ‘Suvereeni’, joka tekee tuon ‘ensimmäisen päätöksen’ hänen puolestaan. Mutta eikö ole parempi, että ihminen itse on oman itsensä ‘suvereeni’ eli hallitsija, jota hänen intohimonsa tottelevat kuin, että joku ulkopuolinen ‘tyranni’ [olipa tämä sitten todellinen tai kuviteltu] tekee sen hänen puolestaan ja usein jopa häntä lainkaan kuulematta?

.

7

Entä mistä pysyvä eli muut normit perustava Normi lopulta tulee ja saadaan? Carl Schmitt sanoo sen ytimekkäästi: Aus einem Nichts –‘ ei mistään’. Mitä tämä merkitsee? Lopultakin sitä, että järki kumoaa tällä tavoin itse itsensä ja mahdollisuutensa legitimoida oman päättelynsä tulokset itsestään käsin. Habermas ei tätä perimmäistä ongelmaa pysty ratkaisemaan [jos kohta hän ei sitä tässä (identiteettifilosofisessa) muodossa enää kysykään], koska mikään kollektiivinen päätösproseduuri ei voi olla täysin neutraali, puolueeton ja objektiivinen.

.

8

Kaikki tämä väsynyt päättely toimii ikään kuin yhden kortin varassa ja myös kaatuu sen mukana. Ensinnäkin se uskoo rationaalisen päättelyn sisällölliseen voimaan [tässä mielessä järjellä on uskon ‘luonne’] ja toiseksi se edellyttää jokaiselta ihmiseltä sellaista rationaalisesti autonomisen päättelyn kykyä ja tasoa, jota mitä ilmeisimmin ei kaikilta kerta kaikkiaan vain löydy. Ihminen ei lopultakaan ole rationaalinen olento, joskin jotkut ihmiset ovat ’rationaalisempia’=vaikutusvaltaisempia kuin toiset. Mutta jos näin on, ei moraalikaan ole rationaalinen vaan [foucault’laisesti] strategisen toiminnan [vallankäytön] projekti. Silloin Nietzsche on sittenkin [ja jälleen kerran] oikeassa - myös sen suhteen, ettei hän [toisin kuin Spinoza] sekoita stoalaisittain aktiivisia passioita [iloa] ja rationaalisuutta toisiinsa. Järki on näin kumonnut itse itsensä. Lopussa on nihilismi. Moraali on makuasia.

.

9

Kärjistäen sanottuna David Bentley Hart hyväksyy Nietzschen tiedon oikeutusta ja totuutta (merkitystä)] koskevan nihilismin [modaalilogiikka sen sijaan pätee myös nihilismiin] ja esteettisen elämyksen ‘eksistentiaalisesti perustavan vaikutuksen’, mutta haluaa ‘laulaa Nietzschen suohon’ ja ‘valitsee’ Jumalan. Jos dialektinen argumentaatio ei johda kuin loputtomaan käsitteelliseen saivarteluun, joka lopulta kumoaa jopa oman perustansa, niin voimme, jos vain koemme henkilökohtaisesti mielekkääksi [mikä ei välttämättä implikoi liberalismia vaan myös eri traditioiden ‘henkilökohtaisuutta’], valita ‘hyvällä älyllisellä omalla tunnolla’ evankeliumeissa kerrotun Jeesuksen ja hänen Jumalansa. Nietzsche itse ei vastustaisi [eikä voisikaan vastustaa, vaikka hän kyllä korostaa älyllisen omantunnon merkitystä - omista lähtökohdistaan käsin] tällaista perustelua: hänhän johdonmukaisesti tunnustaa argumentaatiomme loputtoman tulkinnallisuuden, joka ei ole enää tiedollista vaan ‘makuasia’. Nietzsche ei siis kieltänyt kristinuskon mahdollisuutta nyt ja aina, mutta halusi itse sanoutua siitä irti – loppuaikoinaan jopa ‘fundamentalistisella ehdottomuudella’.

.

Se, joka nyt ateistina etsii Nietzscheltä luottamusta tieteeseen ikään kuin kristinuskon korvaajana tulee kuitenkin pettymään karvaasti. Tiede oli Nietzschelle lopulta sekin vallankäyttöä [ei pelkkä vallan väline vaan nimenomaan vallan ‘luomus’/vrt. Foucault] siinä, missä kaikki muukin tässä maailmassa ja elämässä: itse asiassa tiede on Nietzschelle uusi myyttisen ja siten ‘totalitaarisen’ vallan ilmentymä.

.

Vallan muuttumisesta myös Nietzschellä ja Foucault’lla ajattelun transsendentaaliseksi perustaksi voidaan kyllä väitellä loputtomiin, mutta emme silti [tai pikemminkin tuon loputtomuuden vuoksi] pääse mitenkään ulos vallan ja tiedon yhteen kietoutumisesta ja siten päättelymme kehämäisyydestä, mikä tosiasia pätee tietenkin myös Nietzscheen ja Foucault’hon itseensä. Nietzsche tosin kommentoisi meidän, hänen tiedollisen oikeutuksen tulkinnallisuudesta esittämäänsä, kritiikkiämme, jonka mukaan myös hänen oma tulkintansa on relativistisesti kehäinen: ‘aina vain parempi’ (= kaikki on ‘vain’ tulkintaa)].

.

10

Tämä teksti alkoi yrityksestä välttää melankolian ajautumista masennuksen kuiluun, yrityksestä kokea iloa, joka nostaa ihmisen edes hetkeksi melankolian ‘yläpuolelle’, ellei peräti melankolian ‘tuolle puolen’. Siihen se myös palaa, vain ilon suomaa toivoa odottaen ja etsien: vailla järkeä, vailla moraalia, vailla rajoituksia - kohti taivasta ja ikuisuutta, kohti ‘olemattomuuden harmoniaa’, joka on perimmäisen ‘kaipauksemme’ todellinen kohde ja Jumala [jos joku sellaista termiä haluaa käyttää].

.

http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt

http://fi.wikipedia.org/wiki/Modaalilogiikka

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche

http://fi.wikipedia.org/wiki/Deontologia

http://en.wikipedia.org/wiki/Deontological_ethics

Hormonien ja henkitorven ‘kutina’ eivät pysy salaisuuksina

Rakkautta ja yskää et voi kätkeä [latinalainen sananlasku (missä sijaitsee Latina?)]

*

http://emmieh.blogspot.fi/2012/06/aforismeja-rakkaudesta-osa-3.html

‘Oikein’ mittaamisen käsite- ja vaikutushistoriaa

Mitan muunnelmat - Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja tietoa [Tuukka Perhoniemi, URSAn planetaarion johtaja].

*

http://areena.yle.fi/radio/2183392

.

Ihminen mittaa kaikkea ja erilaisia mittoja tarvitaan lähes kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Miten mittaustavat ovat syntyneet ja miten mitat ovat vaikuttaneet ihmiskunnan kehitykseen? Siitä keskustellaan nyt Kalle Haatasen ohjelmassa. Vieraana on tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan planetaarion päällikkö Tuukka Perhoniemi.

*

http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=444

http://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/Default.aspx?tabid=304&id=8864

https://www.ursa.fi/yhteystiedot/ursan-yhteystiedot.html

The Strypes - 'myöhäisteinit' suoraan -60-luvulta

.
Blue Collar Jane - The Strypes
.
https://www.youtube.com/watch?v=81tfzDWdBVM
*

.

Rollin' and Tumblin' - The Strypes

*

https://www.youtube.com/watch?v=oV3ZtB9P1N0

 

*

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Strypes

http://en.wikipedia.org/wiki/Rollin%27_and_Tumblin%27

 

Tällä kadulla

.
Tällä kadulla, Pepe Willberg. - - Beach Boys, Phil Spector ja 'Penny Lane' palaavat tylsään tosi-TV-Suomeen luovalta -60-luvulta Bruce Springsteenin paatoksella. Joskus yliviritetty mahtipontisuus ei ole tyylirikko vaan täyttymys. Ja se jos mikä vaatii tyylitajua.
*
https://www.youtube.com/watch?v=PuRxwP-Zbhs
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pepe_Willberg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pepe_%26_Saimaa

Viisautta, ei kiitos

”En halua kuulla / vanhojen miesten viisaudesta, vaan ennemmin heidän hulluudestaan, / pelon ja päättömyyden pelostaan, valtoihinjoutumisen pelostaan, / toiselle kuulumisen, tai toisille, tai Jumalalle.” [T. S. Eliot]

*
'Eliotin runouden elinvoima on silti nimenomaan epävarmuuden ja heikkouden tunnustamisessa. Se paljastaa, miten hauraita rakennelmia runot ja niiden ainesosat – sanat ja ihmiset – lopultakin ovat. Hallittu muoto paljastuu näennäiseksi, ja runo on joka hetki ratkeamaisillaan, itkun ja naurun partaalla.' [Maili Öst Kiiltomadossa].
*

http://www.kiiltomato.net/t-s-eliot-nelja-kvartettoa-four-quartets/

http://en.wikipedia.org/wiki/T._S._Eliot

Kun sanat ja olemassaolo eivät ole enää selkeästi erotettavissa toisistaan ‘todellisuudeksi’ [helle jatkuu]

”Sanat rasittuvat, / rakoilevat, toisinaan katkeavat, taakan alla, / paineen alla, luistavat lipsuvat, hukkuvat, / turmeltuvat epätarkkuuttaan, eivät pysy paikoillaan, / eivät asetu.” [T. S. Eliot]

.

‘Myös kieli natisee Eliotilla kuin ikääntyvä ihminen. Sanat esiintyvät eräänlaisina kielen soluina, jotka syntyvät kivuliaasti, hakeutuvat epäluuloisesti toistensa seuraan ja lopulta kituen kuolevat. Uppiniskaisten lasten lailla ne kieltäytyvät tottelemasta käskijäänsä:' [Maili Öst Kiiltomadossa].

.

http://www.kiiltomato.net/t-s-eliot-nelja-kvartettoa-four-quartets/

http://en.wikipedia.org/wiki/T._S._Eliot

Karmasta, kristinuskosta, kommunismista ja vapaudesta

I

Sammalkieli kommentoi edellisessä päreessäni: ‘On siis kaksi persoonaa, inkarnaatio A ja inkarnaatio B, joita yhdistää vain kosminen "karmalaskuri". Kysymys ei yksinkertaisesti ole samasta persoonasta.’

.

1

Karma-loton 'jälleensynnyttämä' ihminen on nimenomaan aivan toinen persoona ja olio kuin mikään aiempi olento. Zizek, joka sekä kritisoi buddhalaisuutta että ottaa sen tietyt piirteet vakavasti, kysyy esim., miksi valaistuneen boddhisatvan pitäisi enää välittää kenestäkään yhtään mitään. Eikö sellainen motiivi ole vähintäänkin outo juuri karman lain [sattuman=välttämättömyyden] kannalta. [Zizekiin palaan kriittisellä mielellä osan II alussa].

.

2

Buddhalainen altruismi palautuu tätäkin ‘reittiä’ pelagiolaiseen itsepyhitykseen, joka ei itse asiassa Jumalaa tai mitään muutakaan ‘kohtaloa’ tarvitse. Jeesus näyttäytyy [myös ‘kalvinistisella’ tavalla] pelagiolaisille eräänlaisena positiivisen ajattelun sankarina – siis pohjimmiltaan konsulttina ja lobbarina – Jumala-Oy:n nimissä. ‘Voittoa’ ja omahyväistä nautintoa tässä maksimoidaan, ei suinkaan mielenrauhaa. En tosin syytä buddhalaisuutta tällaisesta asenteesta, mutta oman navan ympärillä sekin pyörii, kuten tietysti lopulta jokainen ihminen.

.

3 

Tällainen oman egon korostus, olipa sitten kyse minuuden hävittämisestä tai sen korostamisesta, ei tee kenestäkään hyvää ihmistä. Ei Aristoteleen hyve-etiikassakaan, joka sentään korostaa yksilön luonteen hyvien taipumusten kehittämistä, hyvää pidetä minään egoistisena projektina vaan tarkastellaan sitä aina hyvän elämän ja siten yhteisöllisen kokonaisuuden kannalta. Buddhalaiset ja kalvinistit erehtyvät hyvien motiiviensa ja hyvien tekojensa syy-seuraussuhteesta. Jos ihminen on psykologis-moraalisesti peruspaha [ja hän on], se merkitsee, että uskoessaan pystyvänsä muuttamaan suhdettaan minuuteensa, hän valehtelee itselleen motiiviensa viattomuuden. Kristillinen monergismi on tässä asiassa realistisempi kuin mikään muu uskonto tai aate. Jos olemme rehellisiä, emme ryhdy kuvittelemaan kykenevämme hyvään vain omiin motiiveihimme luottaen [jopa erakkomunkin pitää tunnustaa tämä: kiusaukset ovat aina ‘vaanimassa’]. Voimme vain, mikäli mahdollista, yrittää hetkeksi suunnata ajatuksemme pois itsestämme, mutta mikään meditaatio ei meitä sinänsä puhdista. Vain ihme eli armo voi sen tehdä. Miten, milloin, missä, miksi? Sitä minä en tiedä.

.

4 

Karman laki on eräänlainen savuverho, jolla peitetään ihmisen todellinen motiivi – olipa hän sitten käytännön elämässään hyvä ja arvostettu ihminen tai ei. Karma ei  todista lopulta mitään senkään vuoksi, että se on triviaalisuudessaan niin tyhjä kuin vain eksakti totuus voi olla. Kaikki tapahtuu, niin kuin tapahtuu. So what? Yhtä hyvin voisimme ampua kuulan kalloomme ja häipyä siten pohtimasta näitä elämän, maailmankaikkeuden ja sattumanvaraisen olemassaolomme kannalta täysin tyhjänpäiväisiä asioita.

.

5 

Elämän jatkamiseen tarvitaan minun mielestäni toisenlainen asenne ja näin ollen myös toisenlainen kertomus kuin minkä buddhalaisuus tarjoaa – ellei sitten omaksuta taikauskoisia palvontamenoja ja sitoutumista yksittäisten huuhaa-gurujen auktoriteettiin – käytäntö, joka on toki korruptoinut myös kristinuskoa ja ylipäätään kaikkia uskontoja.

.

6 

Kristinusko on kuitenkin syvimmiltään Jeesuksen tarinan pohtimista, omaksumista ja sen ‘läheisyydessä’ elämistä [tietenkin buddhalainen voi sanoa samaa Buddhasta]. Kuten Jeesus, myös hänen tarinaansa ‘uskova’ on viime kädessä yksin ja hylätty – jopa Jumalansa hylkäämä, kuten Job, joka tavallaan nousee moraalisesti Jumalan yläpuolelle vaietessaan ja kieltäytyessään kritisoimasta naivin uhmakasta Jumalaansa. No, toki Jumala tajuaa Jobin moraalisen voiman ja palkitsee hänet lopulta runsain mitoin. Tällaista ei kuitenkaan tapahdu ‘elävässä’ elämässä. Ihminen kuolee ristillä, jokainen omallaan ja osittain myös itse itselleen ‘rakentamalla’. 

.

7

Joko ei-sukulaisiin kohdistuva altruismi perustuu kaikkia koskevaan armoon [sekulaaristi ilmaistuna universaaleihin eli joka ainoaa ihmistä koskeviin ihmisoikeuksiin, jotka oikeutetaan kategorisen imperatiivin ehdottomuudella] tai sitten se on perimältään a] subjektiivinen emootio eli kontingentti tunne [de facto egoismia] ja/tai b] ‘objektiivinen’ intressi [tietyn ihmisryhmän ‘pyyde/vaade’] eli yleensä lain oikeuttamaa hyötylaskelmointia [säädettyjen oikeuksien ja vapauksien puitteissa].

.

8 

Buddhalaisuus perustaa altruisminsa ensisijaisesti kohtaan a], vaikka kätkeekin tämän ‘raadollisen’ motiivin ‘karma-insentiivin’ taakse [joka siis on de facto eräs versio predestinaatiosta].

.

II

1 

Ateisti Zizek pyrkii ‘naturalisoimaan’ buddhalaisuuden ja sekularisoimaan sekä politisoimaan paavalilaisen kristinuskon universalistiset perusideat, alunperin Alain Badioun Paavali-kirjan inspiroimana ja kehittäen oman radikaalin versionsa ‘Jumalan kuoleman teologiasta’. Inkarnaatiolla, ylösnousemuksella ja muilla yliluonnollisilla uskomuksilla ei ole mitään tekemistä Zizekin ateistisen kristillisyyden kanssa [jos kohta ne tuleekin ymmärtää aina ‘puhtaina’ allegorioina ja metaforina].

.

2

Pitäessään kommunistista yhteisöllisyyttä kristillisyyden aidoimpana ilmentymänä tämä ajoittain lähes nerokkaan ‘oloinen’ slovenialainen ideologia-kriitikko kuitenkin ampuu itseään jalkaan. Suuri Toinen [vrt. kreationistien ja deistien antropomorfistinen J/jumala], kuten Zizek tosin avoimesti myöntää, on myös kommunismin ehkä vaarallisin harha. Pahinta mitä kommunismille voi tapahtua [ja on tapahtunut] on, että se toteutuisi. Paha ei muutu hyväksi ihmisen hyvyyteen ja etenkään an-arkismiin uskoen, koska juuri anarko-kommunismin perustavat uskomukset ihmisluonteesta ja sen kehittymisen mahdollisuudesta ovat yksikertaisesti harhaisia [tämä on perimmältään intuitiivinen, ei argumentatiivinen, totuus]. Zizek ei kuitenkaan ole anarkisti kuten Negri ja Deleuze vaan pitää valtiollisten instituutioiden roolia oleellisena kommunismissa. Hänen valtiokeskeisyytensä yhdistyneenä valistususkovaisuuteen näyttäytyy minulle kuitenkin ideologiakriittisyydestään huolimatta pikemminkin eurooppalaisena ‘kulttuuri-kolonialismina’ kuin tienä orjuutuksesta johonkin universaalisti oikeudenmukaiseen vapautukseen. Silti viime kädessä, ja tätä tosiasiaa Zizek ei myöskään suoraan kiellä, vapaus on myös hänelle voluntaristisesti oikeutettu ja saavutettu ideologia [vrt. esim. Trasymakhos, Kallikles, Machiavelli, Nietzsche] eikä jokin abstrakti ideaali-tila, jota kohti voi rationaalisesti joskin vallankumouksen kautta pyrkiä ja joka sitten de facto muka jossain reaalisesti vallitsee.

.

3

Yhtä kaikki, kommunismin [ylipäätään totalitarismin] jäljet pelottavat, eikä Zizek ole sen suhteen mikään pelastava poikkeus/enkeli. Kommunismi tarvitsee diktaattorin, joka sanoo: nyt olette vapaita. Tämä diktatuurin väistämättömyys kommunismin toteuttamisessa voidaan tietysti systemaattisesti kieltää jopa kollektiivisella tasolla kuten kävi natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta lopputulos on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin kauniit, hyvin muotoillut teoreettiset utopiat. Se on vähintäänkin perversiivistä vapautta: valmiiksi roolitettua ja replikoitua näytelmää vapaudesta ja silti muka aitoa poliittista avoimuutta.

.

4

Sorry, kommunistit, en ole lainkaan samaa mieltä. Näytelmä on näytelmää ja todellisuus jotain, mitä näytelmä pyrkii eri tavoin enemmän ja vähemmän uskottavasti esittämään. Näytelmää ja todellisuutta voi sekoittaa vain näytelmässä ja näytelmänä. Todellisuus itsessään sen sijaan jää aina arvaamattomaksi ja avoimeksi. Tämä on ‘aidon’ vapauden perusehto ja edellytys. Kontingenttia todellisuutta ei voi ilman kontrafinaalisia seurauksia mallintaa välttämättömäksi todellisuudeksi representatiivisen ajattelumme väistämättä rakentaman Prokrusteen vuoteen tavoin. Sellainen yritys johtaa väistämättä [erilaisia polkuja pitkin] totalitarismiin – niin teorian kuin käytännönkin suhteen. Matematiikka ja fysiikka eivät ole triviaalissa eksaktiudessaan mitään poikkeuksia tästä säännöstä. Maailmastamme on tullut juuri niiden ‘ansiosta’ sellainen ‘vapauden pakkopaita’, mikä se nyt on. Mutta ehkä juuri tämä on sitä kuuluisaa ‘evoluutiota’, josta luonnontieteilijät niin vakuuttavan tieteellisen varmuutensa vaikuttamina meille haluavat kertoa ja jonka nimenomaan he haluavat legitimoida, ikään kuin evoluutio ei veisi meitä jo muutenkin väkisin mennessään. Ihmetelkäämme siis evoluution meihin asettamaa ‘selviytymisen’ koodia, joka ajaa meidät lopulta tuhoon, kuten niin monet muutkin lajin ennen meitä. Ihmeellistä, ihanaa!

.

5

Edellä esitetty ironinen lopetus toimikoon samalla kriittisenä huomautuksena myös Nietzschen esteettisen ‘totuuden’ ja David Bentley Hartin Nietzschen estetiikasta vaikutteita saaneen ‘esteettisen’ teologian suuntaan. Niiden uskottavuus on täysin riippuvaista yksilön psykologisesta ‘laadusta ja rakenteesta’. No, eivät Nietzsche ja Hart toki muuta väitäkään. Toisin kuin ‘dogmaattisesti höyrähtäneet’ kosmologit ja ydinfyysikot, joiden mielestä kaikkien ihmisten pitäisi tieteen ‘löytämän’ totuuden vuoksi lumoutua kaukaisista kaasukehistä ja kivistä tai joistain super-hyper-mittauslaitteilla todennetuista hiukkasista, Nietzsche ja Hart palauttavat elämän mahdollisen mielekkyyden kokemuksen sinne, mihin se kuuluukin: jokaisen yksilön omaan ainutlaatuiseen [koska samanlaista yksilöä ei ole] tietoisuuteen ja elämykseen olemassaolosta. Kivet ja hiukkaset eivät tuo tähän kokemukseen mitään oleellista kontribuutiota.

.

6

Ehkei mikään siis muutu koskaan paremmaksi. Siihen tarvittaisiin ihme ja armo, jota voi vain odottaa. Silti pitäisi yrittää, jokainen tavallaan, joskin myös eräistä ‘suurista linjoista’ pitää päästä laajempaan yksimielisyyteen. Mikä sekin näyttää epätodennäköiseltä ilman totaalia pakkoa, jonka seuraukset ovat todennäköisesti aina kontrafinaalisia [hyvät tarkoitukset ja keinot kääntävät toteutuessaan saavutetun päämäärän itseään vastaan] ja johtavat itsetuhoon [vrt. autoimmuunisairaus]. Kommunismi tuhoutui tehottomuuteen eli vääränlaiseen tehokkuuteen [myös ekologisesti], vainoharhaisuuteen, pelkoon, passiivisuuteen ja sensuuriin, jolla yritettiin ylläpitää totalitaarisen demokratian valhetta.

.

7

Kapitalismi puolestaan tekee ihmisistä identiteetti-prostituoituja [esim. profilointi] ja addiktoi heidät lukemattomiin laillisiin ‘huumeisiin’, joita on velvollisuus nauttia [kuluttaa] = medikalisaatio ja psykokulturisoitu kaupallistuminen. Valtio-totalitarismille ja kapitalismille [joka on demokraattisen parlamentarismin legitimoimaa pankkien tyranniaa] ei ole aitoa ja itsenäistä vaihtoehtoa. Konservatiivien paikallisyhteisöllisyyskään ei ole eikä voi olla kuin juuri ja vain  paikallista. Mutta ei se sinänsä huono vaihtoehto ole, jos haluaa ja jos jossain on vielä mahdollista elää hyvin pienissä ympyröissä. Teknologia ja markkinatalous tekevät tämän vaihtoehdon entistä epätodennäköisemmäksi, vaikka aina toki löytyy teknonörttejä, jotka väittävät päinvastaista [ja lähtevät silti kesäksi purjehtimaan kauas pois urbaanista helvetistä].

.

8

Itse ajattelen, että jos vain voisin, muuttaisin täysin yksinäiseen paikkaan ja eläisin siellä ihan hiljaa hissukseen, vieläkin huomaamattomammin kuin nyt. ‘Elä huomaamatta’ onkin yksi epikurolaisten harvoja täysin oikeaan osuneita sloganeja. Sen voisin kuitenkin ‘allekirjoittaa’.

.

9

Onko tämä asenne eskapismia, pakoa todellisuudesta? Resignaatiota, väsynyttä luopumista ympäröivästä maailmasta ja sen loputtomista sotkuista? Jos on, ja sitä se osittain mutta vain osittain, on, niin olkoon. Aikansa kutakin sano pässi, kun jne. Augustinusta vapaasti lainaten sanon minäkin: Ei ole tarvis mennä jonnekin kauas etsimään ja harhailemaan ympäriinsä, ihmisvilinään ja loputtoman hälinän keskelle; Jumala on meidän sydämissämme, tässä ja nyt. Niinpä joskus hieman naureskelenkin Paavalin intoa julistaa Kristuksensa totuutta ympäri maailmaa. Minä en sitä tekisi. Jeesuksen olisi pitänyt säilyä paikallisena ‘salaisuutena’. Tässä kohtaa lienen nimimerkki Valkean kanssa samoilla linjoilla – [??].

*

http://www.opinionspost.com/naturalized-man-zizek-neuroscience-buddhism/

http://www.jcrt.org/archives/11.2/raschke.pdf

http://mikemorrell.org/2012/11/god-in-the-material-world-altizer-and-zizek-in-the-wake-of-the-death-of-god/

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_J._J._Altizer

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/

Kosto, laki, armo ja karma

'Provokatiivis-kasvattava’ kommentti Ironmistressille hänen päreeseensä ‘Miksi en ole kristitty, osa II’.

.

1

Armon vastakohta ei ole laki vaan kosto. Niinpä laissa säädetty rangaistus ei voi olla pelkkää kostoa jos kohta ei armoakaan. Armo voi tulla vain Jumalasta, jos on tullakseen, sillä ihmisillä on aina pyyteelliset syynsä antaa anteeksi. Ihmisten välinen rakkaus voi olla pitkämielistä, mutta silti se perustuu vähintäänkin vastavuoroisuuteen pyyteessä ja tarvitsee kestääkseen kuuliaisuutta. Armo sen sijaan vapauttaa ihmisen kaikesta muusta paitsi yksilöllisestä eksistenssistään jättäen hänet samalla ‘alastomaksi’ muiden yhtä alastomien edessä: tällainen minä olen: olemassaololleni ei ole muuta syytä kuin se, että minut on armahdettu – ilman ehtoja.

.

2

Rikolliset pitää tietysti saattaa vastuuseen teoistaan, mutta he eivät menetä armoa. Muutenhan heidät pitäisi sulkea loppuiäkseen vankilaan ja siihen ei yhteiskunnalla ole varaa eikä tilaakaan. Kaikilla ihmisillä on jossain vaiheessa elämäänsä rikollisia ajatuksia ja suunnitelmia, jopa tekoja, joista ei ole jääty kiinni.

.

3

Jos laki ei olisi oikeuden ja kohtuuden väline, ei oikeusjärjestelmiä oikeastaan edes tarvittaisi, koska mikään ei silloin erota niiden tarkoitusta pelkästä kostosta. Ja se, joka kostosta nauttii, rakentaa tietysti ‘itsensä näköisen’ lain. Niinpä en ymmärräkään, Ironmistress, että vastustat kuolemarangaistusta. Mutta sehän ei todellakaan ole ainut eikä edes pahin sisäinen ristiriita sinun ajattelussasi. Ajattelun epäjohdonmukaisuuksia ei tietenkään voi välttää [1], mutta ne pitää pystyä tunnistamaan ja tunnustamaan. ‘Buddhalaiselta koston enkeliltä’ tällainen oivalluskyky näyttää kuitenkin puuttuvan.

.

4

Karman laki on yhtä aikaa sekä triviaalia [siitä ei de facto voi päätellä etukäteen yhtään mitään] että horoskooppeihin verrattavaa taikauskoista höpinää, jolla omat itsekkäät motiivit kätketään buddhalaisuuden maireaan hyväntahtoisuuteen. Mutta miten luonnoltaan perustavasti paha ihminen [ihmislaji] voisi olla uskottavasti edes hyväntahtoinen ilman perusteellista mielenmuutosta, joka nousee kaikkia, ei vain joitain ihmisiä, koskevasta armosta?

.

5

En väitä, etteikö buddhalaistyyppistä tekopyhyyttä ja fatalismia löytyisi yhtä lailla kristinuskosta. ‘Järkevässä’ kristillisessä monergismissa ei kuitenkaan väitetä, että ihminen pystyy pelastumaan [pääsee nirvanaan] sekä omilla ansioillaan/teoillaan että myös silloin, kun karma-lotto häntä suosii [mikä jo sinänsä tekee hyvistä töistä täysin merkityksettömiä tulevaisuuden kannalta/vrt. predestinaatio-oppi]. Mikä looginen sekasotku. Mikä psykologinen dissonanssi.

.

6

Et sitä paitsi näytä vieläkään ymmärtävän kalvinismin teologista ‘itsepetosta’. Minun mielestäni predestinaatio-oppiin uskovan pitäisi joko tappaa itsensä tai luopua uskostaan tehdäkseen johdonmukaisen päätelmän predestinaatiosta. Menestys pelastuksen ‘mittarina’ on tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä, sillä predestinaatio [‘karma-arvonnan’ tavoin] on kuin lottoa, jonka tulosta ei voi tietää eikä ennustaa. Jos ihminen on ytimeltään paha ja predestinaatio-oppi otetaan todesta, niin ei siinä juuri vaihtoehtoja jää, koska Jumala on silloin pikemminkin kuin natsi-sadisti, joka valitsee teloitukseen joutuvat keskitysleirivangit jollain random-menetelmällä [esim. joka toinen henkilö rivistä, muut pelastuvat – sillä kertaa] kuin ‘lupaus’ edes sattumanvaraisesta armosta [jota siis sattuman ja välttämättömyyden jollain triviaalilla tavalla yhdistävä karma-lottokin ilmentää].

.

7

Ihmisen omalle tahdolle on kuitenkin pakko jättää jonkinlainen valinnan mahdollisuus, olkoon tuo mahdollisuus de facto vaikka miten illusorista [‘pelastus’ kun ei ole tämän puoleinen tapahtuma kuin ‘optiona’]. Tärkeintä on, että ‘löydämme/meille annetaan’ sellaista toivoa, joka voi toimia olemassaolomme mielekkyyden ‘kannustimena’. Armo nimenomaan mahdollistaa ja täydentää maallisen lain puitteisiin asettuvan toivon, mutta ei suinkaan täysin korvaa sitä. Ilman suhteellisesti [sillä vapaus ei ole jokin absoluuttinen olemus, muttei myöskään psykologinen taipumus] vapaata tahtoa myös uskon asioissa [ja siten yksinomaan pelkän armon eli ‘hyväntahtoisen? sattuman’ varassa] olisimme [mikäli pysytään loogisesti johdonmukaisina loppuun asti] joko kykenemättömiä uskoon [ja itse asiassa kaikkeen hyvään] eli robotteja [= ei tahdon vapautta] tai masokisteja [= predestinaatio-opin psykologinen seuraus].

.

8

En siis ole mikään dogmaattinen monergisti. Armon ei pidä olla ‘halpaa’ vaan ‘kallista’, kuten natsien 9.5 1945 teloittama teologi Dietrich Bonhoeffer ajatteli. Merkitköön kallis armo syvästi katuvan ja kärsivän saavaa armoa ja halpa armo tuosta vain syntinsä ilman mielenmuutosta [esim. ripillä] tunnustavan saamaa ‘automaattista’ anteeksiantoa [ja ensi kuussa taas uudestaan; katolinen armo kun ei ole ‘pitkävaikutteista’: vasta Luther kehitti pitkävaikutteisen: so. elinkautisen armon (tosin Melanchton myöhemmin lievensi tämän lopullisen ‘vapauttavan tuomion’ määräaikaiseksi). Juristi Calvin tehosti forenssista armoa ‘itsehoidollisella optio-vaihtoehdolla’: sitä saa ostaa [ja myydä - tietenkin] ilman reseptiä ‘Pelastuslaitoksen’ apteekista, koska Calvinin mukaan yliannostuksen vaaraa ei armon hankkimisessa ja nauttimisessa ole: onhan predestinaatio jo määrännyt kohtalomme].

.

9

Kumpi näistä ‘armoista’ osoittautuu Jumalan edessä ‘arvostettavammaksi’, halpa vai kallis, ei ole enää ihmisen päätösvallassa, mutta välinpitämätön hän ei tässä asiassa voi eikä saakaan olla [ks. PS.]. Tässä kohtaa saatan olla Ironmistressin kanssa samoilla linjoilla ja tässä mielessä myös buddhalaisuus voi näyttäytyä loogisesti ja psykologisesti hyväksyttävältä -[?]

*

PS. - ‘[...] Paavali kirjoittaa: En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.’

*

[1] Sitä paitsi täydellinen logiikka on suljettu, triviaali systeemi, joka ei ihmiskokemusta kosketa, ellei sitten saada ‘mystisiä kicksejä’ theoriasta [ikuisten ideoiden ‘katselemisesta’], kuten Platon ja hänen perillisensä [varhainen kristillinen teologia, uusplatonismi, Tuomas Akvinolaisen aristoteelis-uusplatonistinen tomismi (visio beata)]. - - No, kicksejä ‘todellisuuden katselusta’ ylipäätään saavat eivät ainoastaan käsiterealistit vaan myös kvanttifyysikot, kosmologit ja etenkin arkitodellisuuden inflatorisesta teknistymisnopeudesta hurmioituneet teknologit. Esko Valtaojalle jopa pelkkä sähköjunamatka Helsingistä Hyvinkäälle vastaa melkein pyhiinvaellusta verrattuna saman matkan vaivalloiseen kävelyyn tai täryyttävään hevoskyytiin.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/miksi-en-ole-kristitty-osa-ii.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Dietrich_Bonhoeffer

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dietrich_Bonhoeffer

http://koti.mbnet.fi/mattipo/saarnat/saarna230105.html

Päivän tiedepläjäys

Sika voidaan opettaa painamaan läppää, mutta ei heittämään sitä [tämä on olevinaan hauskakin ‘assosiaatio’ Yle Radio 1:n tiedeohjelmasta; ihan ite keksitty ja niin tyhmä, etten voi olla nauramatta ääneen].

*

http://areena.yle.fi/radio/2221330

http://disabledgrappler.com/sometimes-ya-just-gotta-be-a-pig

Suvaitsevaisuuden omahyväisyys, ‘putoaminen’ ja armon dilemma

1

Suvaitsevaisuus on kaikkia ihmisiä koskevan kristillisen armon [monergismin] ja humanistisen itsepyhityksen [pelagiolaisuuden] moraalisesti tekopyhin ja jopa perverssein ‘yhdistelmä’. Todellinen armo on mahdollista vain silloin, kun tunnustetaan ihmisen oma saatanallisuus. Sen vuoksi suhtaudun humanismin ja jopa buddhalaisuuden altruistisiin motiiveihin suurella epäilyksellä. ‘Hyviä’ ihmisiä ei ole olemassakaan. Tämä on armon perimmäinen lähtökohta. Vain syntiset voivat saada armon, joka ei lopulta ole kenenkään ihmisen vallassa. ‘Hyvät’ ihmiset sen sijaan eivät armoa tarvitse, koska he ovat aina oikeamielisiä.

.

2

Suvaitsevaisuus ei tuo mitään lisää moraaliseen ‘hyvyyteen’ – ei liberaaliin eikä konservatiiviseen [joka ei suvaitsevaisuutta (muttei myöskään armoa) edes tarvitse]. Suvaitsevaisuus päinvastoin ideologisoi humanistisen liberalismin ellei jopa kontrafinaalisesti tee siitä suvaitsemattomuutta [ollaan niin ehdottomasti suvaitsevia, ettei suvaita suvaitsemattomia].

.

3

Universaalia suvaitsevaisuutta edustavien/kannattavien ihmisten pitäisi lukea Camus’n Putoaminen ymmärtääkseen erään oleellisen puolen itsestään ja eettisen universalisminsa perustavasta ongelmasta. ‘Suvaitsemattomille’ Putoaminen sen sijaan on vain malliesimerkki liberaalin moraalin absurdeista harharetkistä, sillä aiemmin elämässään oikeamielisyyden ja hyveellisyyden perikuvana itseään pitänyt juristi Jean-Babtiste Clamence näyttäytyy konservatiiveille tyypillisenä ‘suvaitsevaiston’ edustajana, jonka moraalinen selkäranka on viime kädessä pelkkää kumilenkkiä. Hän kun saa kaiken lisäksi pysyviä ja sovittamattomia omantunnontuskia asiasta, joka ei muka ole eettisesti kovinkaan ongelmallinen ja siten moraalisten itsesyytösten arvoinen.

.

Oikeudellisesti puheena olevassa asiassa ei ole ongelmaa, mutta kysymys onkin jostain perustavammasta kuin muodollinen oikeus: ihmisen moraalisesta velvollisuudesta toimia ‘oikein’ ja itse asiassa vieläkin enemmästä: ihmisen kyvystä olla lahjomattoman rehellinen itselleen suhteessa velvollisuutensa sitovuuteen. En puutu nyt arvojen ja normien kehämäiseen ongelmaan vaan Camus’n päähenkilön moraaliseen itsepetokseen: sen tajuamisen ja tunnistamisen aiheuttamaan ‘putoamiseen’.

.

4

Kyse on iltahämärissä jokeen hukuttautuvasta naisesta, jonka siltaa ylittävä Clamence olisi ilmeisesti ehtinyt pelastaa, jos olisi edes yrittänyt ottaa kuulemastaan äänestä selvää [huuto ja veteen putoavan ihmiskehon aiheuttama loiskahdus [*]. Clamence ohitti paikan epämukava olo seuranaan yrittäen unohtaa tapahtuneen, muttei onnistunut. Itse asiassa kyseisen tapahtuman ajatteleminen alkaa vähitellen murtaa hänen itseluottamustaan ja uskoaan omaan eettiseen erinomaisuuteensa [sitä paitsi Clamence sai selville, että sillan kohdalta todella löydettiin äskettäin hukkunut nainen]. Lopulta Clamencen koko entinen elämä kyseenalaistuu hänen ajatuksissaan, ura kääntyy laskusuuntaan ja Clamencesta tulee Amsterdamin pikkuravintoloissa ja pienessä yksiössä aikaansa kuluttava ja peruuttamattoman valheellisena pitämäänsä entistä elämäänsä pohtiva kulkuri ja katumuksentekijä-tuomari, ikäänkuin turhamaisen ‘oikeamielistä’ aiempaa minäänsä loputtomasti pakeneva desperado. Tarinaansa hän itseään ja mahdollisesti myös kuulijaansa terapoiden kertoo, kuka sen vain tahtoo kuulla. Armoa Camus’n katumuksentekijä-tuomari ei kuitenkaan löydä mistään vaan jatkaa desperadon elämäänsä ilmeisesti hamaan kuolemaan saakka.

.

5

Perustavinta Clamencen kertomuksessa tulee olemaan se, ettei hän usko enää ihmisen vakuuttavimmankaan eettisen rehellisyyden olemassaoloon ‘pudottuaan’ tajuamaan oman menestyksensä, charminsa ja älynsä väistämättömän tekopyhyyden ja turhamaisuuden, jolla on pettänyt itseään ja muita koko elämänsä ajan. Ihminen on hänelle pelkkä oikeudenmukaisten kulissien rakentelija ja valkoisilla valheilla etenevä kiipijä. Eikä tämä ihmisluonteen ominaisuus ole korjattavissa. Sen voi yrittää tiedostaa, mutta siitä ei pääse eroon, sillä yhteiskunnalliset instituutiot toimivat väistämättä kaksois-standardien varassa ilmentäen paitsi ihmisen turhamaista tekopyhyyttä myös pelkoa ihmisen eläimellisen eli alkuperäisen ‘luonnon/olemuksen’ hallitsemattomuudesta, joka on pakko ‘kesyttää’ sulkemalla se instituutioiden muodostamaan ‘avovankilaan’.

.

6

Tällainen, Putoamisen kuvaama, omien ‘moraalisten’ motiivien kyseenalaistuminen ja kyseenalaistaminen ei näyttäisi olevan lainkaan relevanttia eikä tarpeellista [ehkei edes suotavaa] konservatiiviselle reviirieläimelle, joka toimii selkeiden eettisten ohjeiden mukaisesti, ikään kuin vaistonvaraisesti. Vain ‘omia’ tulee suojella, vain ‘omat’ voi/pitää pelastaa. Konservatiivin on tavallaan mahdoton epäillä, että hänen perustavien arvojensa ja oman vakaumuksensa välillä olisi ja tai että niiden välille ylipäätään muodostuisi sovittamatonta ristiriitaa. Konservatiivit ovat siis ratkaisseet Clamencen ongelman logiikalla, jota minä kutsun ‘piilorasistiseksi’, mikä ei tarkoita, että he eivät toimisi oikeudenmukaisesti, johdonmukaisesti ja ilman järkeviä perusteluja omissa yhteisöissään [yhtä aikaa sekä ‘biologisesti’ että ironisesti puhuen he eivät myöskään toimi ‘evoluution vastaisesti’: evoluutio kun ei ole universaalisti oikeamielinen eikä suvaitsevainen: evoluutio on ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’].

.

7

Armo [ja sen maallistunut, tekopyhä ‘perversio’: ‘suvaitsevaisuus’] on Paavalista alkaneen eli stoalaisia vaikutteita saaneen ja sittemmin arvoliberalisoituneen kristillisyyden perimmäinen eettinen ongelma. Jaakobin [Jeesuksen veljen] juutalaiskristillisen [pien]yhteisöllisyyden lähtökohdat ja periaatteet sen sijaan rajaavat kulloisenkin kristillisen yhteisön ulkopuolelle ne, jotka eivät sen armoa ansaitse [joko syntyperäisesti tai teoillaan].

.

8

Mutta armoa ei voi ansaita, armo on ‘something for nothing’: olemassaolon oikeutus, jonka jokainen saa ‘ilmaiseksi’. Niinpä ‘jaakobilainen’ kristillisyys [siten kuin minä sen tässä ymmärrän] ei oikeastaan tunne armon käsitettä – eihän sen tarvitse: se kun on pyhien eli [varmasti] pelastuvien yhteisö, jonne ei ‘barbaarista’ rupusakkia huolita.

.

9

Ihmisiä voi ja pitää sietää. Mutta suvaita heitä ei kuitenkaan tarvitse – eikä edes pidä suvaita. Suvaitsevaisuus tekee armosta kaikkein kierointa ja tekopyhintä omahyväisyyttä. Onkin moraalisesti kunniallisempaa olla konservatiivi ‘reviiri-kristitty’ kuin ‘Putoamisen’ kuvaama ‘positiivinen’, suvaitseva, hyveellinen, oikeamielinen, universaalia humanistisuutta edustava maallistunut maailmankansalainen – ellei, ja tämä on oleellista, ellei hän, mikäli on loppuun asti rehellinen itselleen [kuten Clamence], putoa tai afortiori, jonka väistämätön kohtalo ‘ylivertaisesti’ edustamaansa universaaliin oikeudenmukaisuuteen uskovana on pudota moraalisen motivaation ja sen perusteiden [egoismi/universaali altruismi] pohjattomaan dilemmaan. Konservatiivi ei tähän dilemmaan jämähdä, koska hän on sen aina jo ratkaissut rajaamalla moraalisesti auttamisen arvoisten ihmisten ‘ominaisuudet ja tapaukset’ sen verran selkeästi [endogaamisen pienyhteisön arvomaailmasta käsin], ettei mitään käytännöllistä ongelmaa synny, toisin kuin maailmankansalainen Clamencen tapauksessa.

.

10

Armo on kuitenkin ja kuten sanottu eräänlainen ihme, jota ei voi ansaita. Se on lahja, jota kukaan ei voi ‘antaa’ toiselle kuin pyyteettömässä rakkaudessa, joka on kuitenkin aina jo subjektiiviselle ja pyyteelliselle ihmiselle mahdoton saavuttaa [sukulaisiin kohdistuva altruismi ja aksiomaattinen oikeudenmukaisuus oikeutena ovat aivan eri asioita kuin armo]. Joko armoa ei ole olemassa ja pelkkä jo ihmisenä oleminen pitää ‘ansaita’ tai sitten armon [ehdottoman (ilman ehtoja) hyväksymisen] voi antaa vain ja ainoastaan ‘niin kutsuttu’ Jumala [tai ‘vastaava’ (en nyt keksi parempaakaan käsitettä tai esimerkkiä tämän dilemman ratkaisijalle/ratkaisijaksi: Salomon ehkä pääsee aika lähelle ;\)].

.

Jumala on ihmiskäsittein ilmaistu ihmiselle ‘mahdottoman mahdollistaja’. Mutta uskovatko [jos uskovat] liberaalit ja konservatiivit edes samaan Jumalaan? Jos Jumala on yksi ja sama, kaikkivaltias ja täydellinen, niin ainakaan hän ei vaikuttaisi olevan erityisen johdonmukainen tai ristiriidaton [edellyttäen siis, että kaikki, mitä on kaikissa ihmisissä on aina jo yhdessä ja ainoassa Jumalassa]. Jumalan hyvyys jää myös näin ajateltuna mysteeriksi, josta ihmislogiikka ei voi ymmärtää yhtään mitään. Armo on ihme. Sille ei ole mitään syytä.

.

11

Vaikuttaa siltä, että Jean-Babtiste Clamence ei jatkuvasta ‘katumuksen-tekemisestään’ huolimatta tule armoa kohtaamaan. Hän jää perimmältään ateistiseksi desperadoksi, joka ‘piinakopissaan’ itseään kiduttaen [‘puhdistaen’/’purgatio’] etsii totuutta eli ulospääsyä oman ‘rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä’ turhamaisen ylpeästä valheellisuudesta, mutta ei sitä löydä. Silti, näin ajattelen, hänen tarinansa ei kuvaa pelkästään universaalin liberalismin perustavaa umpikujaa vaan koko ihmisluonnon ‘putoamista’ moraalisen itsepetoksen kuiluun, josta ei nousta ylös omin voimin. Vain armo voi pelastaa.

.

12

‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, miksi et jo armahda minua syntistä’ [mukaelma Jeesuksen rukouksesta].

.

13

‘Oi väsynyt sieluni, älä enää kysy miksi’ [Nietzsche].

*

[*] ‘Putoaminen’ kirjan otsikkona sisältää Camus’lle kaksi hyvin konkreettista merkitystä, joista toinen on kuvailevalla tasolla fysikaalinen [veteen putoavan ihmisruumiin aiheuttama ääni] ja toinen psykologisella ja rationaalisella [metaforisella] tasolla kvalitatiivinen: a] oman moraalisen itsepetoksensa tiedostamisen kokemus, b] tämän kokemuksen aiheuttama 'tila/-tunne' [vrt. lankeemus ja hamartia]. Myös nimi Jean-Babtiste Clamence sisältää harkittuja konnotaatioita  [‘Jean-Babtiste’ Johannes Kastajaan ja kasteeseen].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_%28Albert_Camus_novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Putoaminen_%28romaani%29

http://en.wikipedia.org/wiki/A_fortiori_argument

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hamartia

http://en.wikipedia.org/wiki/Grace_%28Christianity%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Armo

http://www.helsinki.fi/teol/kurssit/syste/02_armo.shtml

Epämuodikas asia

‘Viisaus ei ole koskaan muodissa’ [Hannu-Pekka Björkman 'Riston valinnassa’].

.

http://areena.yle.fi/radio/2216056

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu-Pekka_Bj%C3%B6rkman

CCR, 1970, Lontoo, Royal Albert Hall

.

Tämän paremmaksi kuvan ja etenkin äänen laatua CCR:n Royal Albert Hall konsertista [4/1970] tuskin enää saadaan nykytekniikalla. Kuunnelkaa ja katsokaa vaikka Tombstone Shadow eli 3. kappale alusta laskien. Siihen kuten Born on the Bayou’hin  [aloituskappale] minä en kyllästy ikinä. Mikä kitarasoundi lähteekään Rickenbackerista [*], millainen lauluääni onkaan nuorella John Fogertylla. Tämän vuoksi kannatti elää.
.
[*] Videon lähtökuvassa J. Fogertyn kitarana Gibson Les Paul; veljensä Tom soittaa jotain Gibson 335-tyyppiä.

.

https://www.youtube.com/watch?v=r5OnRYM-o4o

Mysteeri

Suurin mysteeri on se, että mitään mysteeriä ei ole.

* 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mysteeri

Mielekäs ‘mielenhäiriö’ ja sen tulevaisuus, osa I ja II

I

Sanotaan, että rakastunut ihminen näkee todellisuuden epärealistisesti, ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elämässä on hohtoa, mielekkyyttä ja intohimoa. Silti tämänkaltainen elämänilo muistuttaa monien, ainakin kyynisempien ihmisten, myös psykiatrien mielestä ‘psyykkisesti häiriintynyttä’ ja siten ‘epänormaalia’ tilaa [positiivista ‘skitsofreniaa’]: ihminen on hormonien ‘ylettömän’ vaikutuksen vuoksi mennyt ‘sekaisin’, siis rakastunut. Asian voi kuitenkin nähdä aivan toisin. Vladimir Solovjov [*] kysyykin: entä jos asia on juuri päinvastoin. Jospa juuri rakastunut näkee elämän realistisesti ja oikein eli elämisen arvoisena, koska hänellä on siihen rakkautensa vuoksi syy, jonka vaikutusta ei voi torjua kokematta suurta tuskaa ja ikään kuin paaduttamalla itsensä - - [* Aiemmin mainittu Leo Sestov on Solovjovia pessimistisempi ja skeptisempi, mutta myös hän perustaa ajattelunsa perimmältään ei-käsitteellistettävissä olevaan 'kokemukseen' (sikäli kuin jotain 'ei-käsitteellistä' ylipäätään on olemassa (ihmiselle); myös Heideggerin 'eksistentiaalit' ovat käsitteellistettyjä Daseinin eli 'täällä olon' (ei-käsitteellisen subjektin) maailmassa olemisen ehtoja/tapoja].

. 

Eikö myös uskovaa voisi verrata rakastuneeseen ihmiseen? Eikö myös uskova koe elämäänsä mielekkääksi Jumalaan uskomisen [~ rakastamisen] kautta? - - Ei hassumpi analogia. Pikemminkin erinomainen ja toivottava – jopa uskottava. Uskon voi todellakin ymmärtää eräänlaiseksi rakastumisen tilassa elämiseksi. - - Stoalaisesti suuntautunut ‘tunteensa tukahduttaja’ voisi tietysti olla elämisen emotionaalisesti koetun tarkoituksen ‘seurauksista’ täysin eri mieltä, mutta jätetään stoalainen tällä kertaa rakentelemaan ‘tunteettomia’ järjen/tiedon palapelejään ja yritetään olla rakastuneita – edes hetken aikaa. Mutta vaikka rakkaus vaatiikin kuuliaisuutta, niin eikö se perimmältään ole spontaani tila, johon ketään ei voi pakottaa  - ei itseään eikä muita? Siinä tapauksessa asia mutkistuu ja paljon. Miten voisin rakastua, jotta voisin uskoa? Kysyy nimimerkki ‘Puhtaan järjen lamauttama’.

. 

II

Psykiatrit ovat kirjaimellisesti eli metaforisesti [mietipä tuon ‘eli’ konjuktion loogista ‘viestiä’, Ironmistress] nykyajan ‘poppamiehiä’ - myös erinomaisen selkeäsanainen ja naturalistisessa ‘agendassaan’ johdonmukainen Hannu Lauerma. Neuro-psykiatrit ja evoluutio-psykologit ovat jo nyt saaneet ehkä kaikkein vahvimman oikeutuksen tieteellä ohjatun ja legitimoidun biovallan käyttöön maailmassa.

.

Jopa juristit, ylläpitääkseen syllogistisesti argumentoitua, koherenttia ja mahdollisimman ristiriidatonta, julkisiin tai piileviin arvoihin perustuvaa normiviidakkoa, ‘harhailevat’ muuttuvien arvomaailmojen [ajan ‘henkien’] relativistisessa suossa, kun taas psykiatrien ei tarvitse enää nykyään kuin vedota neurologiaan [luonnontieteeseen eikä mihinkään sopimuksenvaraisiin eli konstruoituihin aksioomiin] ja todeta: ‘tämän henkilön käyttäytymisen vahingollisuus ja vaarallisuus perustuu hänen reseptoriensa neurologisesta normaalistandardista poikkeavaan toimintaan eikä hänestä voi enää tulla kunnon kansalaista ilman sellaista neurologista lääkitystä tai neurologista leikkausta, joka palauttaisi hänen reseptoriensa toiminnan normaalijakautuman alueelle.’ [Amen].

.

Tulevaisuuden ihminen on valjastettu edistämään tehokkaasti tehokkuuden tehokasta tehostamista. Kontrolloimattomat ja impulsiiviset tunteet ovat sellaisessa yhteiskunnassa epätoivottavia. Tunteita toki tarvitaan, koska juuri niiden avulla ihmistä voidaan ohjailla haluttuun suuntaan eli manipuloida, mutta rakkaus on aivan liian arvaamatonta ollakseen vapaasti koettavissa tulevaisuuden tehoyhteiskunnassa.

.

Olen melko varma, että vielä tulee päivä, jolloin myös rakkauden kokemusta pidetään ‘epänormaalina’ reaktiona, jonka ‘epänormaalius’ aivojen toimintaa tarkoin kuvaamalla todistetaan pätevämmin ‘todeksi’ kuin yksikään juridinen aksiooma voisi totuuden asettaa, koska tuo kuva ‘kertoo omituisen’ [elämää ‘häiritsevän’] tuntemuksen ja käytöksen ‘todellisen’ [todellisen?!] syyn ja legitimoi siten käsityksen normaalista ja epänormaalista.

.

Itse asiassa normaalius/epänormaalius legitimoituu kuitenkin poliittis-normatiivisesti eikä tieteellis-deskriptiivisesti tai sitten tiede on aina jo politiikkaa – kuten asia onkin. Nietzschen sanoin [ja Foucault’n myötäilemänä] tieto ja tiede ovat vallanhimoisia ‘viettejä [siten myös de facto ‘rasistisia’].

*

Neurologit ovat tulevaisuuden yhteiskuntien korkeimmin arvostettuja poppamiehiä, joilta kysytään sitä viimeistä neuvoa, jotta ihmisiä voisi ‘objektiivisin’ perusteihin kontrolloida, eristää ja karsinoida lokeroihin. Tietokoneaikana [tosin tietokone itsessään ei tiedä mitään] kontrolloinnista käytetään usein sanaa profilointi. Profilointitekniikat [esim. uutisvahdit] ovat identiteettitekniikoiden uusia muunnelmia, joiden avulla ihmisiä konsultoidaan ja ohjataan etsimään ja löytämään eli kuluttamaan juuri itselleen sopivaa nautintoa. Medikalisaatio puolestaan uusintaa ja hyödyntää profilointi- ja identiteettitekniikoita ja sitä voinee pitää ehkä vaikutusvaltaisimpana yhä teknistyvän ja kaupallistuvan maailmamme eli konsulttikulttuurimme ilmiönä.

.

Kammottavinta tässä kaikessa ihmisen esineellistämisessä on, että se lähes vastavuoroisesti palvelee sekä tuottajan että kuluttajan tarpeita. Ainut ero syntyy siitä, että on olemassa ‘taho’, joka myy ja ‘taho’, joka ostaa. Kaikki muu toimii markkinatalouden ‘säätelemänä’ eli joku aina voittaa tässä pelissä, koska jotkut toiset ovat niin alttiita ja valmiita maksamaan ‘hänelle’ myymistään palveluista edullisia eli kohtuuttomia summia [näinhän se menee: ‘osta nyt edullisesti’ (eli maksa itsesi kipeäksi)].

.

Niinpä neuro-psykiatrinenkin tutkimus medikalisaation peruspilarina on sekä luonnollinen että manipuloiva vastaus ihmisen luontaiselle ja loppumattomalle tarpeelle saada itselleen, lapsilleen, toisilleen - ylipäätään kenelle tahansa - ‘diagnoosi’, joka viime kädessä määrittelee/‘antaa’ heille identiteetin, jonka ‘raison d'être’/‘reason for being’ ei ole ainoastaan oikeuttaa heidän elämäänsä muiden ihmisten joukossa vaan, jonka on annettava heille myös koko olemassa olemisen [eksistenssin] mielekkyys ja tarkoitus tässä katoavassa maailmassa ja maailmankaikkeudessa.

.

Aiempina aikoina ‘eksistentiaalisen identiteetin’ sai uskonnosta, kansallisuudesta ja ideologisesta aatteesta, nykyään ja tulevaisuudessa sen antaa tiede ja markkinatalous. Uskonto on muuttunut bisnekseksi ja/tai museotoiminnaksi. Jumalan ohella myös ideologiat ovat kuolleet. Kansallisuusaate on viimeinen este pahanlaatuisen kasvaimen lailla vapaasti etenevälle kapitalismille, jolle identiteetit ovat kaikkein kannattavinta kauppatavaraa.

. 

Identiteetti voi periaatteessa olla mitä tahansa juuri sen takia, että annettu diagnoosi oikeuttaa olemassaolomme ja tekee meistä hyväksyttyjä, ehkä jopa haluttuja [esim. Conchita Wurstin hahmo on nykyään pääosin haluttu (toki myös inhottu) identiteetti]. Diagnoosien pluralismi tosin koskee aluksi lähinnä liberaalien yhteiskuntien tulevaisuutta, mutta sen modus operandi [toteutuksen ja toteutumisen tapa] on silti periaatteessa aivan sama kuin niissä [eli useimmissa] konservatiivisissa yhteisöissä, jotka omaksuvat uusimman tekniikan ja vapaan markkinatalouden [eli ‘biologisen kulttuurievoluution’, mikäli kausaalisesti deterministisenä pidettyä ilmiötä nyt ylipäätään voi omaksua: eikö pikemminkin kyseessä ole triviaalisti väistämätön tapahtuma]. Konservatismikin on lopulta aseeton teknokapitalismin suhteen, vaikka monet ‘pienyhteisölliset impivaaralaiset’ toisin luulottelevat [kommunistit jätän haaveilemaan ja uneksimaan utopiaansa: hyvää yötä, nukkukaa hyvin].

.

Säädetyn lain tavoin diagnoosi identiteettinä sekä rajaa, normittaa [‘normalisoi’] ja ohjaa että mahdollistaa, ilmentää ja vapauttaa [‘normaalin’ rajoissa] ihmisen persoonallista ja yhteisöllistä olemista; tässä mielessä se on sukua myös muodille ja jopa mainoksille.

.

Tämä kaikki merkitsee sitä, että liberaalien[kin] yhteiskuntien vapaus on pelkkä valtaisa harhakuvitelma, jonka omaksuttuaan ihmiset eivät tajua elävänsä tieteellisesti legitimoidussa, suunnattomassa avovankilassa, jossa konsulttifirmojen lobbaama ja ohjailema poliittinen päätöksenteko mahdollistaa huume- eli addiktio-markkinoiden = medikalisaatio-bisneksen valtavan ekspansion, joka tulee olemaan tulevaisuuden taloudellisen kasvun todellinen rahasampo.

* 

Muiden ‘identiteetti-teknologisen’ toimintansa tieteellä legitimoivien asiantuntijoiden ohella myös psykiatri-neurologi Hannu Lauerma kuuluu osaltaan edellä kuvatun yhteiskuntajärjestyksen tärkeimpiin ‘pioneereihin’, halusipa hän sitä itse tai ei.

*

PS. Lukija ymmärtänee, että tällä tulevaisuusvisiolla ei ole mitään tekemistä tieteellisen ‘luotettavuuden’ kanssa. Se, joka puhuu tekstini puolesta tai asettuu sitä vastaan tieteeseen vedoten, yrittää vaikuttaa siihen ‘normalisoivasti’. Kieltäydyn sellaisesta roolista. Kieltäydyn kaikista diagnooseista ja identiteeteistä. Yritän mieluummin olla vaikka olematta.

.

PPS. Erityinen kiitos jälleen kerran Michel Foucault’lle.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Lauerma

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Solovjov

Kateellisen irvileuan ‘tunnustuksia’: ‘Tapaus K.’

Kemppisen ongelma: Miten kirjoittaa kokonais-informaatioteos tieteestä, taiteesta, oikeudesta, ovenkahvoista ja kameroista - siis koko kulttuurihistoriasta - yhdessä ainoassa blogitekstissä [noin 2:lla sivulla]?

. 

[versio 1]

.

Kemppisen pääasiallisena intentiona näyttäisi olevan koota eri aihealueista toiseen ‘harkitusti hyppimällä’ yhtenäinen jos ei näkemys niin ainakin ‘puoli-performatiivinen’ blogi-teksti. Vakuuttaako Kemppisen projekti ja jos vakuuttaa niin miten, on sitten ongelmallisempi asia [lukijalta pitäisi löytyä sivistyksellistä vastaanottokykyä, ei ainoastaan halua]. Kuten sanottu: ehkä ymmärrän Kemppisen intention, mutta en suinkaan aina hänen intentionsa lopputulosta eli kulloisenkin blogiteksti-rakennelman implikaatioita ja konnotaatioita [piilo- ja viitemerkityksiä]. Johtuuko nihkeä asenteeni puutteellisesta sivistyksestäni vai kateudestani ja pahantahtoisuudestani, vai molemmista, kas siinä pulma.

.

Olen totta kai erittäin, suorastaan mittaamattoman [ei mitään määrää] kateellinen Kemppiselle hänen ällistyttävän monipuolisista tiedoistaan ja taidoistaan. Mutta jos pelkkä kateus suuntaisi ja sumentaisi ymmärrystäni,  olisin tuskin enää aikoihin viitsinyt lukea Kemppisen koruompeluun rinnastettavaa mutta korkeammin sivistynyttä informaatiokieltä, jota hän opettajan sekä kansanvalistajan ominaisuudessa tahtoo ja myös osaa viljellä - on se sen verran ylivertaista muihin suomalaisiin bloggaajiin verrattuna. Kateus kritiikin lähtökohtaisena [joskin yleensä tietoisuudesta torjuttuna] motiivina ei toisi arviointiin mitään lisää vaan pikemminkin vähentäisi sen tehoa entisestään [onkohan noin?].

. 

Vertaan Kemppistä Montaigeen, jonka esseetaituruuden tasolle hän ei tyylillisesti ja ‘muotorakenteellisesti’ ainakaan blogeissaan yllä kuin ehkä hetkittäin. Kemppinen kyllä ‘hallinnoi’ ja soveltaa paljon suurempaa määrää informaatiota kuin Montaigne, mutta juuri informaatiomäärän ‘inflaatio’ näyttäisi ainakin osaltaan muodostuneen esteeksi tiiviimmälle esseeilmaisulle, jonka Kemppinen kyllä niin halutessaan hallitsee.

. 

Blogi-kirjoittelu [jolle ei edes periaatteessa voi asettaa tiukkoja muoto- tai sisältörajoituksia] ylipäätään näyttäisi kuitenkin kehittyneen ja hahmottuneen pikemminkin sivumäärältään rajattujen kolumnien ja aikalaiskritiikkien kuin sekä tyylillisesti harkittujen että sisällöllisesti tutkivien/pohdittujen esseiden kaltaiseksi ilmaisutavaksi. Kemppiselle sivumäärällinen rajaus vaikuttaa kuitenkin sopivan erinomaisesti, koska yllättävän hyvin hän on kyennyt säilyttämään korkean luettavuus- ja informaatiotason blogiteksteissään jo lähes kymmenen vuoden ajan.

. 

En seuraa blogien maailmaa enää kovinkaan paljon [en sitäkään vähää kuin vielä 7-8 vuotta sitten], mutta rohkenen silti väittää, että Kemppinen on bloggaajana täysin uniikki ilmiö Suomessa. Hän todellakin kykenee blogi-ilmaisun puitteissa hyödyntämään oppineisuutensa hämmästyttävää laaja-alaisuutta tavalla, joka näennäisestä ‘sekavuudestaan’ huolimatta on asiansa tuntevaa, harkittua ja johdonmukaista.

. 

Toinen vertailukohde on Egon Friedell, jonka kolmiosainen kulttuurihistoria on jo hiukan lähempänä sekä Kemppisen kirjoittajan karaktääriä että sisällöllistä monipuolisuutta kuin Kemppisen aatteellisen ‘sukulaissielun’ [cicerolaisen] Montaignen ‘fiktiivisemmin tai narratiivisemmin’ etenevää mutta koukuttavaa ‘opettavaisen’ tarinan kerrontaa. Kemppinen ‘hajottaa’ itseään eri teemoihin samaan tapaan kuin Friedell, joka yrittää tulkita ja hahmottaa historiaa eräänlaisena juoruromaanina, jossa jokainen uusi henkilö on ikään kuin oman romaaninsa päähenkilö. Historiallisten henkilöiden tarinat Friedell sitten liittää yhteen aatehistoriallisilla yleistyksillä, joista ei niistäkään puutu tyyliä ja hehkutusta muttei myöskään  liioittelua, kyynisyyttä ja puolueellisuutta.

. 

Luin Friedellin kolmiosaisen kulttuurihistorian [‘ensimmäisenä’] lukioaikanani ja 25 vuotta sen jälkeen uudestaan. Toinen lukukerta oli pettymys: Friedellin retoriikka ei enää purrut vaan tuntui pelkästään innostuneen reettorin mahtipontisuudelta ja sisällöllisesti ontolta. En jaksanut keskittyä kuin ensimmäisen osan puoleenväliin asti ja sen jälkeen valikoidusti pätkiin toisesta ja kolmannesta osasta.

. 

Kemppisen vahvuus ja/eli ongelma on samaa tyyppiä kuin Friedellinkin. Kyseessä on perimmältään [eksplisiittisesti tai implisiittisesti] makrohistoriallinen yritys mahduttaa ja esitellä [tulkinta on toissijaista ja retorista, historia kun on viime kädessä valtapelien ja yksittäistapausten kaaos] aivan liian suuri ja vaikea aineisto mikrohistoriallisesti rajatussa tilassa, yksittäisten tapauskertomusten ja teemojen kautta sekä päinvastoin eli yritys sijoittaa yksittäiset tapaukset suorastaan maailmanhistorialliseen kontekstiin, josta ei välttämättä ‘tolkkua’ ja koherenssia löydy [ainakaan Montaignen skeptisen tulkinnan mukaan].

.

Mutta käykö Kemppisen kuten Friedellin? Järsiikö ajan hammas hänetkin pelkäksi aikalaiskriitikoksi, joka 100 vuoden kuluttua kiinnostaa enintään jotain suomalaisen blogikirjoittamisen alkutaivalta tutkivaa ‘informaatio-historioitsijaa’? Kukaan ei enää innostu Kemppisestä vaan haukottelee lukiessaan hänen nyt latteiksi koettuja poeettisia allegorioitaan ‘einsteinilaisen’ ajan kääntämisestä taaksepäin tai suomentamiaan Catulluksen puolirivoja patetioita alkaen nopeasti etsiä uskottavammin koukuttavaa tekstiä [tämä on tietysti provokaatio: Catullus on OK, Einsteinista puhumattakaan]– vaikkapa juuri Montaignelta, joka tuskin koskaan lakkaa kiinnostamasta ihmistä, joka vielä 100:nkin vuoden kuluttua, jostain mahdollisesti ‘perverssistä’ syystä, harrastaa kirjallisuutta ja filosofista pohdiskelua [humanistisia aineita tuskin enää opetetaan yliopistoissa siihen maailman aikaan].

.

Kemppinen ei toki ole aivan Montaignen veroinen, ei ainakaan kirjoittajana eikä ehkä ajattelijanakaan [vaikkei myöskään Montaigne ole filosofisena ajattelijana kovin kiinnostava eikä loppujen lopuksi kohoa maailman kirjallisuuden huippujen tasolle [*]. Todella merkittävän taiteilijan ja ajattelijan tärkeimpiin ‘ominaisuuksiin, kykyihin, lahjoihin ja taitoihin’ kuuluu joka tapauksessa omaperäisen temaattisen rajaamisen eli omien hyvinkin persoonakohtaisten ja -lähtöisten ideoiden lähes pakkomielteinen hahmottaminen. Jopa Nietzschen ajattelun tilkkutäkistä löytyy ei ainoastaan huikeaa tyylitaituruutta vaan myös uudentyyppisen ajattelun ja miltei ‘profeetallisten’ ideoiden [niin hyvässä kuin pahassa] omaperäistä koherenssia, vaikkei sitä ihan heti oivaltaisikaan.

.

Ehkä en ole lukenut ‘kemppistäni’ tarpeeksi tarkkaan tai sitten en vain ole oivaltanut asiaa, mutta ajattelun ja tyylin suhteen en löydä häneltä kovinkaan paljon omaperäistä kontribuutiota. Silti hän on tällä hetkellä melko ainutlaatuinen ilmiö ei vain suomalaisessa blogi-maailmassa vaan koko suomalaisessa kulttuurikeskustelussa. Jos siis Kemppisen lahjakkuus ei ilmene niinkään ideoiden ja tyylin [Kemppinen toki kirjoittaa vaikeistakin asioista luettavasti ja kiinnostavasti] kuin suorastaan ällistyttävän hyvän muistin ja yksityiskohtien suvereenin hallinnan tasolla, niin omaperäisenä voi kyllä pitää koko hänen massiivista blogi-projektiaan, josta on jo nyt muodostunut kulttuuri-ilmiö.

.

[versio 2]

.

Kemppisen kunnanhimoisena tavoitteena on kirjoittaa asiapohjaista ‘aikuisviihdettä’ lähes kaikilta kulttuurin osa-alueilta. Aikuisviihdettä sen vuoksi, että eikö ihminen, joka haluaa proosallisen tai jopa  runollisen ilmaisun keinoin ‘selventää’ esim. Einsteinin suhteellisuusteorian käytännön implikaatioita ole jollain tapaa hieman ‘perverssi’. Hän herättääkin monenlaisia intohimoja aina älyllisestä ihastuksesta myötäsäälivään inhoon asti: a] ‘onpa tässä hämmästyttävän sivistynyt, ylivertaisen lahjakas, suunnattoman monipuolinen, intellektuaalisesti ihailtavan rohkea ja kaikkien asioiden [ellei vähän enemmänkin] suhteen pidäkkeettömän sanavalmis renessanssikulttuuri-nero’, b]’ sääli, että noin suuresti ja laajasti oppinut mies haaskaa resurssejaan ja lahjojaan kirjoittamalla aiheensa ja asiansa yksityiskohtien ylettömään paljouteen kadottavaa silppu-bulkkia ja pilkunviilauskamaa, jonka tehovaikutuksen perimmäinen motiivi paljastuu lopulta aina hampaitaan narskuttelevan ja narisevaäänisen narsistin ekshibitionistiseksi perversioksi eli pakkomielteiseksi haluksi ‘vilautella’ oman erinomaisuutensa ‘elimiä’. - - [a] ilmentää älyllisen kulttuuri-ihmisen vaivoin ‘sublimoitua’ loveen lankeamista intellektuaalisen shamaanin tekemien taikojen edessä, [b] ilmentää kateellisen ja pahantahtoisen irvistelijän inhoreaktiota [yleensä kyseessä on joku oppinut akateemisen ‘vertaisryhmän’ jäsen tai ihan vaan oppia saamaton perustason karvahattusuomalainen ‘barbaari’ Esson baarista (olen toki transkriboinut ja moderoinut ‘barbaarin’ alkuperäisen kommentin sanamuodot älyllisesti sivistyneempään ja moraalisesti siedettävämpään asuun].

*

[*] Skeptikot itsessään eivät ole kovin kiinnostavia ja hedelmällisiä ajattelijoita, mutta he pitävät filosofian ‘käynnissä’ eli loputtoman joskin samoja ongelmia hiukan erilaisista perspektiiveistä ja hieman erilaisella vokabulaarilla toistavan muutoksen tilassa.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_de_Montaigne

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_de_Montaigne

http://en.wikipedia.org/wiki/Egon_Friedell

http://fi.wikipedia.org/wiki/Egon_Friedell