Suvaitsevaisuuden omahyväisyys, ‘putoaminen’ ja armon dilemma

1

Suvaitsevaisuus on kaikkia ihmisiä koskevan kristillisen armon [monergismin] ja humanistisen itsepyhityksen [pelagiolaisuuden] moraalisesti tekopyhin ja jopa perverssein ‘yhdistelmä’. Todellinen armo on mahdollista vain silloin, kun tunnustetaan ihmisen oma saatanallisuus. Sen vuoksi suhtaudun humanismin ja jopa buddhalaisuuden altruistisiin motiiveihin suurella epäilyksellä. ‘Hyviä’ ihmisiä ei ole olemassakaan. Tämä on armon perimmäinen lähtökohta. Vain syntiset voivat saada armon, joka ei lopulta ole kenenkään ihmisen vallassa. ‘Hyvät’ ihmiset sen sijaan eivät armoa tarvitse, koska he ovat aina oikeamielisiä.

.

2

Suvaitsevaisuus ei tuo mitään lisää moraaliseen ‘hyvyyteen’ – ei liberaaliin eikä konservatiiviseen [joka ei suvaitsevaisuutta (muttei myöskään armoa) edes tarvitse]. Suvaitsevaisuus päinvastoin ideologisoi humanistisen liberalismin ellei jopa kontrafinaalisesti tee siitä suvaitsemattomuutta [ollaan niin ehdottomasti suvaitsevia, ettei suvaita suvaitsemattomia].

.

3

Universaalia suvaitsevaisuutta edustavien/kannattavien ihmisten pitäisi lukea Camus’n Putoaminen ymmärtääkseen erään oleellisen puolen itsestään ja eettisen universalisminsa perustavasta ongelmasta. ‘Suvaitsemattomille’ Putoaminen sen sijaan on vain malliesimerkki liberaalin moraalin absurdeista harharetkistä, sillä aiemmin elämässään oikeamielisyyden ja hyveellisyyden perikuvana itseään pitänyt juristi Jean-Babtiste Clamence näyttäytyy konservatiiveille tyypillisenä ‘suvaitsevaiston’ edustajana, jonka moraalinen selkäranka on viime kädessä pelkkää kumilenkkiä. Hän kun saa kaiken lisäksi pysyviä ja sovittamattomia omantunnontuskia asiasta, joka ei muka ole eettisesti kovinkaan ongelmallinen ja siten moraalisten itsesyytösten arvoinen.

.

Oikeudellisesti puheena olevassa asiassa ei ole ongelmaa, mutta kysymys onkin jostain perustavammasta kuin muodollinen oikeus: ihmisen moraalisesta velvollisuudesta toimia ‘oikein’ ja itse asiassa vieläkin enemmästä: ihmisen kyvystä olla lahjomattoman rehellinen itselleen suhteessa velvollisuutensa sitovuuteen. En puutu nyt arvojen ja normien kehämäiseen ongelmaan vaan Camus’n päähenkilön moraaliseen itsepetokseen: sen tajuamisen ja tunnistamisen aiheuttamaan ‘putoamiseen’.

.

4

Kyse on iltahämärissä jokeen hukuttautuvasta naisesta, jonka siltaa ylittävä Clamence olisi ilmeisesti ehtinyt pelastaa, jos olisi edes yrittänyt ottaa kuulemastaan äänestä selvää [huuto ja veteen putoavan ihmiskehon aiheuttama loiskahdus [*]. Clamence ohitti paikan epämukava olo seuranaan yrittäen unohtaa tapahtuneen, muttei onnistunut. Itse asiassa kyseisen tapahtuman ajatteleminen alkaa vähitellen murtaa hänen itseluottamustaan ja uskoaan omaan eettiseen erinomaisuuteensa [sitä paitsi Clamence sai selville, että sillan kohdalta todella löydettiin äskettäin hukkunut nainen]. Lopulta Clamencen koko entinen elämä kyseenalaistuu hänen ajatuksissaan, ura kääntyy laskusuuntaan ja Clamencesta tulee Amsterdamin pikkuravintoloissa ja pienessä yksiössä aikaansa kuluttava ja peruuttamattoman valheellisena pitämäänsä entistä elämäänsä pohtiva kulkuri ja katumuksentekijä-tuomari, ikäänkuin turhamaisen ‘oikeamielistä’ aiempaa minäänsä loputtomasti pakeneva desperado. Tarinaansa hän itseään ja mahdollisesti myös kuulijaansa terapoiden kertoo, kuka sen vain tahtoo kuulla. Armoa Camus’n katumuksentekijä-tuomari ei kuitenkaan löydä mistään vaan jatkaa desperadon elämäänsä ilmeisesti hamaan kuolemaan saakka.

.

5

Perustavinta Clamencen kertomuksessa tulee olemaan se, ettei hän usko enää ihmisen vakuuttavimmankaan eettisen rehellisyyden olemassaoloon ‘pudottuaan’ tajuamaan oman menestyksensä, charminsa ja älynsä väistämättömän tekopyhyyden ja turhamaisuuden, jolla on pettänyt itseään ja muita koko elämänsä ajan. Ihminen on hänelle pelkkä oikeudenmukaisten kulissien rakentelija ja valkoisilla valheilla etenevä kiipijä. Eikä tämä ihmisluonteen ominaisuus ole korjattavissa. Sen voi yrittää tiedostaa, mutta siitä ei pääse eroon, sillä yhteiskunnalliset instituutiot toimivat väistämättä kaksois-standardien varassa ilmentäen paitsi ihmisen turhamaista tekopyhyyttä myös pelkoa ihmisen eläimellisen eli alkuperäisen ‘luonnon/olemuksen’ hallitsemattomuudesta, joka on pakko ‘kesyttää’ sulkemalla se instituutioiden muodostamaan ‘avovankilaan’.

.

6

Tällainen, Putoamisen kuvaama, omien ‘moraalisten’ motiivien kyseenalaistuminen ja kyseenalaistaminen ei näyttäisi olevan lainkaan relevanttia eikä tarpeellista [ehkei edes suotavaa] konservatiiviselle reviirieläimelle, joka toimii selkeiden eettisten ohjeiden mukaisesti, ikään kuin vaistonvaraisesti. Vain ‘omia’ tulee suojella, vain ‘omat’ voi/pitää pelastaa. Konservatiivin on tavallaan mahdoton epäillä, että hänen perustavien arvojensa ja oman vakaumuksensa välillä olisi ja tai että niiden välille ylipäätään muodostuisi sovittamatonta ristiriitaa. Konservatiivit ovat siis ratkaisseet Clamencen ongelman logiikalla, jota minä kutsun ‘piilorasistiseksi’, mikä ei tarkoita, että he eivät toimisi oikeudenmukaisesti, johdonmukaisesti ja ilman järkeviä perusteluja omissa yhteisöissään [yhtä aikaa sekä ‘biologisesti’ että ironisesti puhuen he eivät myöskään toimi ‘evoluution vastaisesti’: evoluutio kun ei ole universaalisti oikeamielinen eikä suvaitsevainen: evoluutio on ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’].

.

7

Armo [ja sen maallistunut, tekopyhä ‘perversio’: ‘suvaitsevaisuus’] on Paavalista alkaneen eli stoalaisia vaikutteita saaneen ja sittemmin arvoliberalisoituneen kristillisyyden perimmäinen eettinen ongelma. Jaakobin [Jeesuksen veljen] juutalaiskristillisen [pien]yhteisöllisyyden lähtökohdat ja periaatteet sen sijaan rajaavat kulloisenkin kristillisen yhteisön ulkopuolelle ne, jotka eivät sen armoa ansaitse [joko syntyperäisesti tai teoillaan].

.

8

Mutta armoa ei voi ansaita, armo on ‘something for nothing’: olemassaolon oikeutus, jonka jokainen saa ‘ilmaiseksi’. Niinpä ‘jaakobilainen’ kristillisyys [siten kuin minä sen tässä ymmärrän] ei oikeastaan tunne armon käsitettä – eihän sen tarvitse: se kun on pyhien eli [varmasti] pelastuvien yhteisö, jonne ei ‘barbaarista’ rupusakkia huolita.

.

9

Ihmisiä voi ja pitää sietää. Mutta suvaita heitä ei kuitenkaan tarvitse – eikä edes pidä suvaita. Suvaitsevaisuus tekee armosta kaikkein kierointa ja tekopyhintä omahyväisyyttä. Onkin moraalisesti kunniallisempaa olla konservatiivi ‘reviiri-kristitty’ kuin ‘Putoamisen’ kuvaama ‘positiivinen’, suvaitseva, hyveellinen, oikeamielinen, universaalia humanistisuutta edustava maallistunut maailmankansalainen – ellei, ja tämä on oleellista, ellei hän, mikäli on loppuun asti rehellinen itselleen [kuten Clamence], putoa tai afortiori, jonka väistämätön kohtalo ‘ylivertaisesti’ edustamaansa universaaliin oikeudenmukaisuuteen uskovana on pudota moraalisen motivaation ja sen perusteiden [egoismi/universaali altruismi] pohjattomaan dilemmaan. Konservatiivi ei tähän dilemmaan jämähdä, koska hän on sen aina jo ratkaissut rajaamalla moraalisesti auttamisen arvoisten ihmisten ‘ominaisuudet ja tapaukset’ sen verran selkeästi [endogaamisen pienyhteisön arvomaailmasta käsin], ettei mitään käytännöllistä ongelmaa synny, toisin kuin maailmankansalainen Clamencen tapauksessa.

.

10

Armo on kuitenkin ja kuten sanottu eräänlainen ihme, jota ei voi ansaita. Se on lahja, jota kukaan ei voi ‘antaa’ toiselle kuin pyyteettömässä rakkaudessa, joka on kuitenkin aina jo subjektiiviselle ja pyyteelliselle ihmiselle mahdoton saavuttaa [sukulaisiin kohdistuva altruismi ja aksiomaattinen oikeudenmukaisuus oikeutena ovat aivan eri asioita kuin armo]. Joko armoa ei ole olemassa ja pelkkä jo ihmisenä oleminen pitää ‘ansaita’ tai sitten armon [ehdottoman (ilman ehtoja) hyväksymisen] voi antaa vain ja ainoastaan ‘niin kutsuttu’ Jumala [tai ‘vastaava’ (en nyt keksi parempaakaan käsitettä tai esimerkkiä tämän dilemman ratkaisijalle/ratkaisijaksi: Salomon ehkä pääsee aika lähelle ;\)].

.

Jumala on ihmiskäsittein ilmaistu ihmiselle ‘mahdottoman mahdollistaja’. Mutta uskovatko [jos uskovat] liberaalit ja konservatiivit edes samaan Jumalaan? Jos Jumala on yksi ja sama, kaikkivaltias ja täydellinen, niin ainakaan hän ei vaikuttaisi olevan erityisen johdonmukainen tai ristiriidaton [edellyttäen siis, että kaikki, mitä on kaikissa ihmisissä on aina jo yhdessä ja ainoassa Jumalassa]. Jumalan hyvyys jää myös näin ajateltuna mysteeriksi, josta ihmislogiikka ei voi ymmärtää yhtään mitään. Armo on ihme. Sille ei ole mitään syytä.

.

11

Vaikuttaa siltä, että Jean-Babtiste Clamence ei jatkuvasta ‘katumuksen-tekemisestään’ huolimatta tule armoa kohtaamaan. Hän jää perimmältään ateistiseksi desperadoksi, joka ‘piinakopissaan’ itseään kiduttaen [‘puhdistaen’/’purgatio’] etsii totuutta eli ulospääsyä oman ‘rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä’ turhamaisen ylpeästä valheellisuudesta, mutta ei sitä löydä. Silti, näin ajattelen, hänen tarinansa ei kuvaa pelkästään universaalin liberalismin perustavaa umpikujaa vaan koko ihmisluonnon ‘putoamista’ moraalisen itsepetoksen kuiluun, josta ei nousta ylös omin voimin. Vain armo voi pelastaa.

.

12

‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, miksi et jo armahda minua syntistä’ [mukaelma Jeesuksen rukouksesta].

.

13

‘Oi väsynyt sieluni, älä enää kysy miksi’ [Nietzsche].

*

[*] ‘Putoaminen’ kirjan otsikkona sisältää Camus’lle kaksi hyvin konkreettista merkitystä, joista toinen on kuvailevalla tasolla fysikaalinen [veteen putoavan ihmisruumiin aiheuttama ääni] ja toinen psykologisella ja rationaalisella [metaforisella] tasolla kvalitatiivinen: a] oman moraalisen itsepetoksensa tiedostamisen kokemus, b] tämän kokemuksen aiheuttama 'tila/-tunne' [vrt. lankeemus ja hamartia]. Myös nimi Jean-Babtiste Clamence sisältää harkittuja konnotaatioita  [‘Jean-Babtiste’ Johannes Kastajaan ja kasteeseen].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_%28Albert_Camus_novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Putoaminen_%28romaani%29

http://en.wikipedia.org/wiki/A_fortiori_argument

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hamartia

http://en.wikipedia.org/wiki/Grace_%28Christianity%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Armo

http://www.helsinki.fi/teol/kurssit/syste/02_armo.shtml