Kateellisen irvileuan ‘tunnustuksia’: ‘Tapaus K.’

Kemppisen ongelma: Miten kirjoittaa kokonais-informaatioteos tieteestä, taiteesta, oikeudesta, ovenkahvoista ja kameroista - siis koko kulttuurihistoriasta - yhdessä ainoassa blogitekstissä [noin 2:lla sivulla]?

. 

[versio 1]

.

Kemppisen pääasiallisena intentiona näyttäisi olevan koota eri aihealueista toiseen ‘harkitusti hyppimällä’ yhtenäinen jos ei näkemys niin ainakin ‘puoli-performatiivinen’ blogi-teksti. Vakuuttaako Kemppisen projekti ja jos vakuuttaa niin miten, on sitten ongelmallisempi asia [lukijalta pitäisi löytyä sivistyksellistä vastaanottokykyä, ei ainoastaan halua]. Kuten sanottu: ehkä ymmärrän Kemppisen intention, mutta en suinkaan aina hänen intentionsa lopputulosta eli kulloisenkin blogiteksti-rakennelman implikaatioita ja konnotaatioita [piilo- ja viitemerkityksiä]. Johtuuko nihkeä asenteeni puutteellisesta sivistyksestäni vai kateudestani ja pahantahtoisuudestani, vai molemmista, kas siinä pulma.

.

Olen totta kai erittäin, suorastaan mittaamattoman [ei mitään määrää] kateellinen Kemppiselle hänen ällistyttävän monipuolisista tiedoistaan ja taidoistaan. Mutta jos pelkkä kateus suuntaisi ja sumentaisi ymmärrystäni,  olisin tuskin enää aikoihin viitsinyt lukea Kemppisen koruompeluun rinnastettavaa mutta korkeammin sivistynyttä informaatiokieltä, jota hän opettajan sekä kansanvalistajan ominaisuudessa tahtoo ja myös osaa viljellä - on se sen verran ylivertaista muihin suomalaisiin bloggaajiin verrattuna. Kateus kritiikin lähtökohtaisena [joskin yleensä tietoisuudesta torjuttuna] motiivina ei toisi arviointiin mitään lisää vaan pikemminkin vähentäisi sen tehoa entisestään [onkohan noin?].

. 

Vertaan Kemppistä Montaigeen, jonka esseetaituruuden tasolle hän ei tyylillisesti ja ‘muotorakenteellisesti’ ainakaan blogeissaan yllä kuin ehkä hetkittäin. Kemppinen kyllä ‘hallinnoi’ ja soveltaa paljon suurempaa määrää informaatiota kuin Montaigne, mutta juuri informaatiomäärän ‘inflaatio’ näyttäisi ainakin osaltaan muodostuneen esteeksi tiiviimmälle esseeilmaisulle, jonka Kemppinen kyllä niin halutessaan hallitsee.

. 

Blogi-kirjoittelu [jolle ei edes periaatteessa voi asettaa tiukkoja muoto- tai sisältörajoituksia] ylipäätään näyttäisi kuitenkin kehittyneen ja hahmottuneen pikemminkin sivumäärältään rajattujen kolumnien ja aikalaiskritiikkien kuin sekä tyylillisesti harkittujen että sisällöllisesti tutkivien/pohdittujen esseiden kaltaiseksi ilmaisutavaksi. Kemppiselle sivumäärällinen rajaus vaikuttaa kuitenkin sopivan erinomaisesti, koska yllättävän hyvin hän on kyennyt säilyttämään korkean luettavuus- ja informaatiotason blogiteksteissään jo lähes kymmenen vuoden ajan.

. 

En seuraa blogien maailmaa enää kovinkaan paljon [en sitäkään vähää kuin vielä 7-8 vuotta sitten], mutta rohkenen silti väittää, että Kemppinen on bloggaajana täysin uniikki ilmiö Suomessa. Hän todellakin kykenee blogi-ilmaisun puitteissa hyödyntämään oppineisuutensa hämmästyttävää laaja-alaisuutta tavalla, joka näennäisestä ‘sekavuudestaan’ huolimatta on asiansa tuntevaa, harkittua ja johdonmukaista.

. 

Toinen vertailukohde on Egon Friedell, jonka kolmiosainen kulttuurihistoria on jo hiukan lähempänä sekä Kemppisen kirjoittajan karaktääriä että sisällöllistä monipuolisuutta kuin Kemppisen aatteellisen ‘sukulaissielun’ [cicerolaisen] Montaignen ‘fiktiivisemmin tai narratiivisemmin’ etenevää mutta koukuttavaa ‘opettavaisen’ tarinan kerrontaa. Kemppinen ‘hajottaa’ itseään eri teemoihin samaan tapaan kuin Friedell, joka yrittää tulkita ja hahmottaa historiaa eräänlaisena juoruromaanina, jossa jokainen uusi henkilö on ikään kuin oman romaaninsa päähenkilö. Historiallisten henkilöiden tarinat Friedell sitten liittää yhteen aatehistoriallisilla yleistyksillä, joista ei niistäkään puutu tyyliä ja hehkutusta muttei myöskään  liioittelua, kyynisyyttä ja puolueellisuutta.

. 

Luin Friedellin kolmiosaisen kulttuurihistorian [‘ensimmäisenä’] lukioaikanani ja 25 vuotta sen jälkeen uudestaan. Toinen lukukerta oli pettymys: Friedellin retoriikka ei enää purrut vaan tuntui pelkästään innostuneen reettorin mahtipontisuudelta ja sisällöllisesti ontolta. En jaksanut keskittyä kuin ensimmäisen osan puoleenväliin asti ja sen jälkeen valikoidusti pätkiin toisesta ja kolmannesta osasta.

. 

Kemppisen vahvuus ja/eli ongelma on samaa tyyppiä kuin Friedellinkin. Kyseessä on perimmältään [eksplisiittisesti tai implisiittisesti] makrohistoriallinen yritys mahduttaa ja esitellä [tulkinta on toissijaista ja retorista, historia kun on viime kädessä valtapelien ja yksittäistapausten kaaos] aivan liian suuri ja vaikea aineisto mikrohistoriallisesti rajatussa tilassa, yksittäisten tapauskertomusten ja teemojen kautta sekä päinvastoin eli yritys sijoittaa yksittäiset tapaukset suorastaan maailmanhistorialliseen kontekstiin, josta ei välttämättä ‘tolkkua’ ja koherenssia löydy [ainakaan Montaignen skeptisen tulkinnan mukaan].

.

Mutta käykö Kemppisen kuten Friedellin? Järsiikö ajan hammas hänetkin pelkäksi aikalaiskriitikoksi, joka 100 vuoden kuluttua kiinnostaa enintään jotain suomalaisen blogikirjoittamisen alkutaivalta tutkivaa ‘informaatio-historioitsijaa’? Kukaan ei enää innostu Kemppisestä vaan haukottelee lukiessaan hänen nyt latteiksi koettuja poeettisia allegorioitaan ‘einsteinilaisen’ ajan kääntämisestä taaksepäin tai suomentamiaan Catulluksen puolirivoja patetioita alkaen nopeasti etsiä uskottavammin koukuttavaa tekstiä [tämä on tietysti provokaatio: Catullus on OK, Einsteinista puhumattakaan]– vaikkapa juuri Montaignelta, joka tuskin koskaan lakkaa kiinnostamasta ihmistä, joka vielä 100:nkin vuoden kuluttua, jostain mahdollisesti ‘perverssistä’ syystä, harrastaa kirjallisuutta ja filosofista pohdiskelua [humanistisia aineita tuskin enää opetetaan yliopistoissa siihen maailman aikaan].

.

Kemppinen ei toki ole aivan Montaignen veroinen, ei ainakaan kirjoittajana eikä ehkä ajattelijanakaan [vaikkei myöskään Montaigne ole filosofisena ajattelijana kovin kiinnostava eikä loppujen lopuksi kohoa maailman kirjallisuuden huippujen tasolle [*]. Todella merkittävän taiteilijan ja ajattelijan tärkeimpiin ‘ominaisuuksiin, kykyihin, lahjoihin ja taitoihin’ kuuluu joka tapauksessa omaperäisen temaattisen rajaamisen eli omien hyvinkin persoonakohtaisten ja -lähtöisten ideoiden lähes pakkomielteinen hahmottaminen. Jopa Nietzschen ajattelun tilkkutäkistä löytyy ei ainoastaan huikeaa tyylitaituruutta vaan myös uudentyyppisen ajattelun ja miltei ‘profeetallisten’ ideoiden [niin hyvässä kuin pahassa] omaperäistä koherenssia, vaikkei sitä ihan heti oivaltaisikaan.

.

Ehkä en ole lukenut ‘kemppistäni’ tarpeeksi tarkkaan tai sitten en vain ole oivaltanut asiaa, mutta ajattelun ja tyylin suhteen en löydä häneltä kovinkaan paljon omaperäistä kontribuutiota. Silti hän on tällä hetkellä melko ainutlaatuinen ilmiö ei vain suomalaisessa blogi-maailmassa vaan koko suomalaisessa kulttuurikeskustelussa. Jos siis Kemppisen lahjakkuus ei ilmene niinkään ideoiden ja tyylin [Kemppinen toki kirjoittaa vaikeistakin asioista luettavasti ja kiinnostavasti] kuin suorastaan ällistyttävän hyvän muistin ja yksityiskohtien suvereenin hallinnan tasolla, niin omaperäisenä voi kyllä pitää koko hänen massiivista blogi-projektiaan, josta on jo nyt muodostunut kulttuuri-ilmiö.

.

[versio 2]

.

Kemppisen kunnanhimoisena tavoitteena on kirjoittaa asiapohjaista ‘aikuisviihdettä’ lähes kaikilta kulttuurin osa-alueilta. Aikuisviihdettä sen vuoksi, että eikö ihminen, joka haluaa proosallisen tai jopa  runollisen ilmaisun keinoin ‘selventää’ esim. Einsteinin suhteellisuusteorian käytännön implikaatioita ole jollain tapaa hieman ‘perverssi’. Hän herättääkin monenlaisia intohimoja aina älyllisestä ihastuksesta myötäsäälivään inhoon asti: a] ‘onpa tässä hämmästyttävän sivistynyt, ylivertaisen lahjakas, suunnattoman monipuolinen, intellektuaalisesti ihailtavan rohkea ja kaikkien asioiden [ellei vähän enemmänkin] suhteen pidäkkeettömän sanavalmis renessanssikulttuuri-nero’, b]’ sääli, että noin suuresti ja laajasti oppinut mies haaskaa resurssejaan ja lahjojaan kirjoittamalla aiheensa ja asiansa yksityiskohtien ylettömään paljouteen kadottavaa silppu-bulkkia ja pilkunviilauskamaa, jonka tehovaikutuksen perimmäinen motiivi paljastuu lopulta aina hampaitaan narskuttelevan ja narisevaäänisen narsistin ekshibitionistiseksi perversioksi eli pakkomielteiseksi haluksi ‘vilautella’ oman erinomaisuutensa ‘elimiä’. - - [a] ilmentää älyllisen kulttuuri-ihmisen vaivoin ‘sublimoitua’ loveen lankeamista intellektuaalisen shamaanin tekemien taikojen edessä, [b] ilmentää kateellisen ja pahantahtoisen irvistelijän inhoreaktiota [yleensä kyseessä on joku oppinut akateemisen ‘vertaisryhmän’ jäsen tai ihan vaan oppia saamaton perustason karvahattusuomalainen ‘barbaari’ Esson baarista (olen toki transkriboinut ja moderoinut ‘barbaarin’ alkuperäisen kommentin sanamuodot älyllisesti sivistyneempään ja moraalisesti siedettävämpään asuun].

*

[*] Skeptikot itsessään eivät ole kovin kiinnostavia ja hedelmällisiä ajattelijoita, mutta he pitävät filosofian ‘käynnissä’ eli loputtoman joskin samoja ongelmia hiukan erilaisista perspektiiveistä ja hieman erilaisella vokabulaarilla toistavan muutoksen tilassa.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_de_Montaigne

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_de_Montaigne

http://en.wikipedia.org/wiki/Egon_Friedell

http://fi.wikipedia.org/wiki/Egon_Friedell